Pesillä - päättynyt

/ Kirjotin jo yhden pitkän roolin, ja se katos. /

Nuusku kuuli juostessaan, miten Harmi ulvoi yössä, ja oli hyvillään, että toinen oli hereillä ja toimi.
Nuorukainen oli toki tiennyt, että se nimenomaan oli juoksemassa alfaa kohti, mutta kun tämä sitten todella ilmestyi pimeästä metsästä Nuuskun eteen se säikähti valtavasti. Nuuskun olisi tehnyt mieli kääntyä kannoillaan ja pötkiä pakoon, mutta sitä se ei kuitenkaan tehnyt, vaan jähmettyi liikkumattomaksi paikoilleen. Varpu ärisi ja mölisi; Nuuskua pelotti.
" Olin tuomassa tätä lihaa aivan teitä varten, arvon Veri" Nuusku sai soperrettua jäykkien leukojensa lomasta. Vaikka Nuusku mielellään mainitsi puheissaan ja ajatuksissaan tämän alfan Varpuksi, se varoi kuitenkin visusti tekemättä sitä virhettä, että olisi uroksen kuullen kutsunut tätä sillä nimellä, jonka se pentuna sai.
Kun Varpu harppasi Nuuskun luo ja tarttui lihakimpaleeseen, Nuusku sai jähmettyneet leukansa auki ja irroitti lihakimapleesta. Sitten se kimposi pitkän hypyn takaviistoon päätyen takapuoli vasten jykevää mäntyä. Siihen Nuusku jäi kyyryssä ja korvat luimussa nököttämään.
Nuusku lähestulkoon vihasi Varpua. Se ei saattanut ymmärtää tätä alkuunkaan...uroksessa oli jotain niin kertakaikkisen....väärää. Se mietti, sanoisiko Varpulle vielä jotain. Ensin se ajatteli että olisi paras olla hiljaa ja katsoa mitä tuleman piti, mutta sitten se kuitenkin aukaisi vielä suunsa ja sai sanottua; " Loppu tästä kauriista on tuossa aivan lähellä odottamassa"

Hiljaisesta ja pimeästä metsästä tuntui kantautuvan vihaisia ääniä. Harmi tunsi pelon sisällään ja mietti, mitä kauempana tapahtui. Toisaalta hän ei uskaltanut jättää saalista tähän, vaan tuntui viisaammalta odottaa sivummalla ja toivoa, että Veri ei saapuessaan raivostuisi huomatessaan, että kauriista oli jo syöty. Hehän olivat Nuuskun kanssa täyttäneet mahansa, joskin kauriissa oli edelleen runsaasti lihaa tyydyttämään lauman pahin nälkä siksi aikaa, että he saisivat saalistettua lisää ruokaa.
Harmi ei uskaltanut enää ulvoa laumaa koolle, vaan hän oli peruuttanut kauriin luota ja seisoi nyt kauempana kyyryssä ja hieman täristen. Hännän narttu oli jo vetänyt takajalkojen väliin piiloon ja hermostuneesti susi nuoleskeli verisiä huuliaan. Peloissaan hän ei edes ymmärtänyt, että itseasiassa kuonon lisäksi hän oli yltä päältä veressä eikä siksi ymmärtänyt edes yrittää puhdistaa itseään. Nyt hän näytti enemmänkin siltä, että oli mässäillyt ruholla kyllin ennen kuin oli viitsinyt kutsua laumaa paikalle.
Mutta eihän Veri heille mitään tekisi? He olivat kuitenkin lauma, ja lauma piti yhtä, vaikka vaikeuksia joskus olikin. Ehkä he saisivat kuulla tästä tempauksesta vielä pitkään, mutta tuskin he joutuisivat jättämään lauman. Pelko tulevaisuudesta laumattomana kouristi Harmia, sillä hän ei pärjäisi yksin. Hän kuolisi heti.

Varpu tuijotti pahamaisesti Nuuskua, joka oli väistänyt alfan tieltä. Nuori susi oli piipittänyt jotain kauriista, joka olisi edessäpäin. Uros ei sen kauemmaksi aikaa jäänyt Nuuskua sietämään, vaan lähti muristen lihankimpale suussa kohti tuota kauriin raatoa.

Saavuttuaan ruholle, alfa näki kuin näkikin Harmin. Tämä se tästä vielä puuttuikin. Narttu oli yltäpäältä veressä ja haaska näytti syödyltä. Sen pitemmittä ajattelematta, Varpu tietenkin yhdisti että nuo kaksi olisivat jo syöneet parhaat lihat päältä.
"JA NYT VASTA ULVOTTE LAUMAA KOKOON?!" Varpu rähisi raivosta kiehuen. Miten ne kehtasivat?! Alfan kuului syödä ENSIN! HÄNEN!
"Jos kerran löydätte haaskan, niin siitä kuuluu ilmoittaa MINULLE ensimmäisenä, ennen kuin katsottekaan haaskaa tarkemmin saati sitten nuuhkaisette!!" se jatkoi räyhäämistä Harmille. Uros lähestyi Harmia uhkaavana silmät kiiluen.
"SINÄ HYÖDYTÖN NARTTU!! Sen mitä sinä söit, voisi olla nyt MINUN mahassani ja nälkäni olisi tyydytetty! Ja te mut olisitte saaneet närpiä jäämät!! MUTTA ETTÄ MINÄ JOUDUN TYYTYMÄÄN TUOHON PUOLISYÖTYYN HAASKAAN TEIDÄN JÄLJILTÄNNE?! MISSÄ KUNNIOITUS ALFAA KOHTAAN ON, MISSÄ?!" Varpu alkoi louskuttaa lähempänä Harmia. Kuitenkaan Harmiin koskematta, se louskutti ilmaa ja murisi parin kuononmitan päässä Harmista.

((Var... VERI flippasi pahemman kerran :''D))

Varpu tuijotti Nuuskua pahan näköisesti..Nuusku ehti jo miettiä miten toimisi, jos alfa päättäisi antaa sille selkäsaunan...mutta sitten Varpu lähti eteenpäin muristen ja möristen, lihapalaa suussan roikottaen. Nuusku ei voinut olla huokaisematta helpotuksesta.
Hetkiseksi Nuusku jäi alalleen, tietämättä, mitä tehdä nyt...nyt sillä olisi loistava mahdollisuus häipyä tiehensä...mutta sitten Harmi jäisi aivan yksin vastaamaan vihaiselle alfalle kauriin raadosta.
Kohtsillään Nuusku kuuli, miten saaliin luo päässyt Varpu äityi raivoissaan rähisemään Harmille. Nuuskua kylmäsi, mutta se keräsi itsensä ja lähti loikkimaan suoraa tapahtumapaikalle....ei se voisi jättää Harmia yksin Varpun eteen!
Kun Nuusku sitten ehti paikalle, tilanne näytti pahalta...alfa louskutti hurjana leukojaan lähestulkoon Harmissa kiinni, ja purki raivoaan ilmoille...näytti siltä, että kohta Harmistakaan ei olisi jäljellä muuta kuin pelkkä raato!
Silloin nuorukainen toimi. Nuusku loikkasi Harmin vierelle, ja sanoi ällistyttävän rauhallisella ja selkeällä äänellä;
" Se ei ollut haaska, kun löysimme sen! Me kaadoimme kauriin! Olimme niin uuvuksissa ja nääntyneitä, ettemme saattaneet kuin syödä. Ajattelimme arvon Verta heti, kun vain pystyimme! Kaadoimme kauriin, jotta arvokas alfamme saisi syötävää, ja pystyisi huolehtimaan alfan toimista yhtä erinomaisesti jatkossakin, kuin mitä tähän asti."
Nuusku oli taasen, huomaamattaan, löytänyt sen rohkeuden mikä sen sisällä piili. Se ei ajatellut, kuin sen, mitä sen täytyi tehdä, ja mikä sen mielestä oli oikein...nuorukaisen mielessä ei ollut sijaa pelolle tai epäröinnille...ei tällä hetkellä.

Lopulta Veri saapui paikalle ja Harmi painui kasaan jo pelkästään alfan läsnäolon takia. Narttu luimisteli, piti tiukasti häntänsä takajalkojen välissä, vältti visusti katsomastakaan Vereen ja näytti toivovan voivansa kyyristyä niin alas, että korkea nietos nielaisisi hänet ja pelastaisi tulevalta.
Vaikka Harmi oli osannut odottaa rähinää, hän säikähti kuitenkin suunnattomasti kun se lopulta alkoi. Hän vingahti hiljaa kuin fyysinen kipu olisi lävistänyt hänet, vaikka todellisuudessa häpeä ja pelko kamppailivat kovasti nartun sisällä ja saivat hänet voimaan pahoin. Hän olisi tehnyt mitä tahansa, jotta olisi voinut palata ajassa taaksepäin ja miettiä kauriin kaadon jälkeen uudelleen, mitä heidän tulisi tehdä. Harmi ei enää uskonut, että kauriin herkullinen liha oli ollut tämän arvoista.
"Olen pahoill--" Harmi yritti aloittaa, mutta hänen äänensä hukkui Veren ärinään. Narttu pinnisteli kaikin voimin pysyäkseen pystyssä, vaikka pelko lepatti rintaa vasten ja sai Harmin hätääntyneeksi. Hän nuoleskeli jälleen huuliaan, piti katseensa tiukasti valkeassa lumihangessa ja näytti nöyrtyneen tilanteeseen. Veren astuessa lähemmäs louskuttelemaan leukojaan, narttu kohotti pakostakin katseensa ja säikähti näkyä niin, että peruutti kunnes törmäsi puuhun eikä päässyt enää kauemmas alfastaan.
Yhtäkkiä Nuusku saapui Harmin viereen, ja vasta silloin Harmi muisti myös nuorukaisen. Narttu tunsi suurta huojennusta pentua kohtaan kun hän itsevarmasti kertoi hieman muunnellun totuuden, vaikka toki siinä piili totuus. Nuuskun rohkeuden takia myös Harmi uskalsi nousta kyyrystään hieman, mutta oli edelleen matelevan anteeksipyytelevä Veren edessä ja näytti katuvan heidän tekoaan kovasti. Ja niin hän katuikin, hän ei halunnut alfan vihaa päälleen eikä halunnut antaa tälle ainuttakaan syytä, joista Veri voisi vihastua.
"Hän on oikeassa, arvon Veri", Harmi sanoi Verelle, muttei kohottanut katsettaan alfansa etutassujen juuresta vaan puheli lähinnä tallatulle hangelle ja sai hieman itsevarmuutta, kun hänen ei tarvinnut kohdata uroksen vihasta leimuavaa katsetta. Millään tavoin ylimieliseksi Harmi ei kuitenkaan muuttunut, vaan hän oli edelleen täydellisesti alistettu ja nöyrä, mutta yritti sentään säilyttää kunniansa sen verran mitä siitä oli enää jäljellä. Hän halusi osoittaa voivansa alistua alfalleen ilman, että se teki hänestä selkärangattoman ja säälittävän suden. Ikävä kyllä, sellaiseksi Harmi itsensä tunsi juuri sillä hetkellä.

Nuusku oli rynnännyt Varpun perässä paikalle. Alfa tuijotti nyt molempia vuoron perään tuimana. Selityksiä, selityksiä, uros ajatteli ja vilautteli hampaitaan.
"NIINKÖ?! Ajattelitte varmasti silloinkin MINUA, kun ahmatteina söitte parhaimmat lihat päältä, jättäen MINULLE pelkän haaskan järsittäväksi?! Ja ajattelitteko minua silloinkin, kun lepäsitte vatsa täynnä ruokaa ja annoitte kaiken maailman kettujen ja korppien käydä nokkimassa vielä minulle jätettävää haaskaa?!" alfa karjui niskakarvat pystyssä. Sitten se katsahti peuran puoliksi syötyä ruhoa, jolla kävi pari korppia vähän väliä nokkimassa. Varpu käänsi selkänsä ja lähti kohti haaskaa, sillä uroksella oli aivan mieletön nälkä. Se ärähti korpeille, jotka lehahtivat pakoon nälkäistä sutta. Ahnaasti se iski kulmahampaansa raadeltuun lihaan ja alkoi repimään siitä suupaloja itselleen.
"Häipykää siitä kertomaan muille, että hyvällä onnella heille jää nahkaa syötäväksi!" alfa murahteli ruokailunsa lomasta. Varpua todellakin otti päähän se, että kaksi laumalaista olivat herkutelleet tuoreen lihan ääressä, kertomatta heti siitä itse alfalle. Mutta nyt, kun Varpu oli nälissään, hän keskittyi vain haaskaan ja syömiseen.

Varpu karjui aina vain. Mutta sitten alfan huomio alkoi kiinnittyä kauriin ruhoon, ja Nuusku huokaisi mielessään helpotuksesta. Varpulla taisi olla nälkä. Nuuskun äsken saama rohkeuden puuska alkoi laantua, ja huojentuneena se katseli, miten raivostunut alfa kävi kiinni saaliiseen.
Sitten Nuusku vilkaisi Harmia, joka kyyristeli sen vierellä, yhä yltä päältä verisenä. " No niin, tästä selvittiin", nuorukainen suhahti hiljaa nartulle, ja heilautti tälle häntäänsä. " Nyt minä ainakin häivyn täältä!" Se suhahti vielä, ja lähti jolkottamaan pesäluolien suuntaan, kaartaen ahnaasti aterioivan Varpun kaukaa. Huomaamattomasti se mulkaisi mennessään Varpun suuntaan halveksien ja inhoten.
Nuusku ei tiennyt, kauanko Varpu vihoittelisi sille ja Harmille, joten toistaiseksi se aikoisi pysytellä aivan omissa oloissaan. Voisi olla mielenkiintoista käydä tutkimassa reviirin kauimmaisia kolkkia, sillä Nuusku ei ollut aikoihin kierrellytkään alueella.

/ Nuuskun osalta hommeli lie tässä, joten kiitän kauniisti pelistä, ja poistun :)/

[ Jaa.. En sitten ikinä ollutkaan vastannut tänne enää. Anteeksi Saiculle siitä. ]

Huojentuneena Harmi katsoi, miten Veri kääntyi ja asteli ruhon luo. Narttu vilkaisi nopeasti pois jolkottelevaa Nuuskua ja näytti keräävän hetken rohkeutta ennen kuin sai omat tassunsa liikkeelle. Hänestä tuntui, että oli parasta poistua paikalta nopeasti, jottei joutuisi enää kuuntelemaan Veren ärinää.
Ensin Harmi asteli mahdollisimman hiljaa ja huomaamattomasti kauemmas Verestä ja lopulta pinkaisi kömpelöön juoksuun päästyään alfansa ohi. Nuusku oli jo kadonnut näkyvistä, mutta Harmi ei ehtinyt ajatella urosta sillä hetkellä, vaikka nuorukaisesta olikin ollut paljon apua: sillä hetkellä hän halusi vain äkkiä pois Veren lähettyviltä ja jonnekin piiloon rauhoittumaan, jotta hän voisi kohdata uudestaan toivottavasti jo rauhoittuneen alfansa.