Ensinmäinen päivä Viiman laumassa (loppunut)

Nahka oli päivää aikaisemmin kutsuttu Viiman lauman jäseneksi. Epävarmoin perustein oli Nahka suostunut tämän pyyntöön ja oli nyt lauman saalistusalueilla. Muista lauman jäsenistä ei näkynyt kuin haaleita hajuläikkiä, sillä Nahkan kuono ja ylipäätäänkin koko sekavan värinen turkki valui vettä. Rankkasateen keskeltä näki tuskin viidenmetrin päähän. Kuitenkin kauempana oleva reviirin raja varmastikin näkyi. Kuitenkaan ei Nahka reviirin rajalle tahtonut, ei. Se vilkuili alituiseen ympäristöään pelon vallassa. Se odotti jonkun hyökkäävän samalla hetkellä uroksen kimppuun. Se oli myös syy Nahkan lähtemiseen pesäluolilta, jonne Viima oli uroksen vienyt. Sinisen välähdäksyksen kera ukkonen jyrähti ja Nahka jähmettyi tuijottamaan taivaalle. Ukkonen, se ainoa asia, josta Nahka piti todella paljon. No... Tietyllä tavalla Viimastakin, kuin läheisestään. Kuitenkin nuorukaisen menneisyys oli ollut hyvin rankka kokemus ja se oli vasta kaksi vuotias. Ei sellaisista draumoista noin vain selvittykään. Terän ja kärkkään olemuksen alla piili pelokas, vihan tummentama sydän, jossa oli tyhjä tila ystävyydelle, luottamukselle ja turvan annolle.

Sade piiskasi maita ja mantuja kuin ruoska, ja sai jopa paksujen mäntyjen oksat taipumaan hivenen sen alla. Ikään kuin myrsky olisi tahtonut näyttää, että siitä on taivuttamaan tahtoonsa jopa vuorien välisen laakson ikiaikaiset puunrungot. Puiden, puskien ja kallioiden lisäksi sade piiskasi myös ruskean, pitkäraajaisen suden ohutta turkkia. Määrätietoisin, pitkin askelin susi eteni kallioisessa maastossa, jonka terävät pienet kivet olisivat puurreet kipeästi sen poluanturoita, elleivät tassut olisi aikaa sitten tottuneet ja kovettuneet. Sadepilvet saivat tienoon hämäräksi, ja tällaisella koiranilmalla kuka tahansa olisi ollut mieluummin pesäkolojen suojissa.

Siellä Katalakin olisi ollut, ellei sillä olisi ollut painavaa asiaa.

Hitaasti susi alkoi erottaa pitkällä liikettä. Aluksi tuskin huomattavasti, mutta sitten yhä enemmän ja enemmän. Ja lopulta se asettui hiljaa seisomaan; se oli kuin olikin löytänyt sen, mitä etsikin. Nahkan, Viiman lauman uusimman jäsenen, heidän laumansa omegan... ja oman kilpakosijansa. Katala oli tuntenut Viiman aivan nuoresta sudesta asti. Se tiesi kyllä, koska narttu oli innoissaan, ja sitten hetkeen Viima tuskin oli ollut yhtä innostunut, kuin esitellessään Nahkan eilen laumalle. Ei pitänyt ymmärtää väärin; Katala oli mielissään uudesta sudesta. Aivan kuten Viimakin, Katala arvosti uusia jäseniä, koska ne toivat laumaan uutta verta ja uusia saalistajia. Nartuista Katala totta kai piti enemmän, ihan vain siksikin että ne harvemmin yrittivät ryhtyä isottelemaan. Katala oli kyllä valmis palauttamaan paikalleen kaikki niskuroijat, ja tekikin sen kärkkäästi ja mieluummin liian aikaisin kuin liian myöhään. Se ei kuitenkaan pitänyt tappelemisesta, ja omalla ylenkatseellisella tavallaan halusi pitää lauman ruodussa ja järjestyksessä ilman verilöylyjä. Uhkailu ja eleet olivat tarpeeksi, niiden piti riittää. Elleivät ne riittäneet, olisi edessä pian se tilanne, että Katala repisi isottelinan vatsan auki ja häätäisi sen laumasta vaikka yksin.

Mutta Nahka ei vaikuttanut sellaiselta urokselta. Se vaikutti alistuvalta, pingottuneelta kuin kivenrakoon jäänyt paju. Pienikin töytäisy tassulla, ja se saattaisi mäjähtää voimalla vasten kirsua ilman toista varoitusta. Uros tuntui olevan vähän hämillään laumassa. Ehkäpä sillä oli huonoja kokemuksia? Katala olisi voinut näyttää sille, millaista turvaa ja mukavuutta lauma tarjosi, tarjota sille jopa jotain, mitä se saattoi kutsua ystävyydeksi. Kaiken tämän se olisi ollut valmis tekemään sinä silmänräpäyksenä, ellei se olisi nähnyt Viimaa eilen. Ellei se olisi tajunnut, että kaikki mistä se oli haaveillut neljä vuotta, menisi tälle nuorelle urokselle. Viima oli tykästynyt Nahkaan. Viima oli ihastunut tähän nöyryytettyyn urosrukkaan. Viima valitsisi Nahkan, ja Katala joutuisi vetäytymään lopullisesti.

"Mitä sinä teet täällä? Mikset ole pesäluolissa muiden kanssa?" Katala murisi ja astui yhden askelen eteenpäin. Se oli lähestynyt Nahkaa takaa, ja tuskin toinen sateen pauhulta oli sitä huomannut. Tai jos olikin, niin oli kohteliasta antaa kuulua tulostaan. Katala olisi halunnut hyökätä uroksen kimppuun, kaikki sudessa kieli siitä. Se oli jännittynyt, itsevarma, uhkaava. Mutta se ei hyökkäisi. Se oli beta. Sen velvollisuus oli vahtia, että jokainen lauman jäsen pysyi kunnossa. Niin kuvottavaa kuin se olikin, sen olisi pidettävä huolta Nahkastakin.

"Mikäli sairastut, sinusta ei ole hyötyä kesän saalistuksissa. Palaa pesälle." uros jatkoi. Se tuijotti Nahkaa tavalla, josta ei voinut erehtyä. Se oli täällä vain ja ainoastaan velvollisuudesta.

Nahkan olemus rävähti hyvin suurella eleellä ja koko sen ruumis kavahti alas ja ylös säikähdyksestä ja pelosta. Korvat niskaan liimautuneina se katsoi Katalaa, kuin luulisi tuon hyökkäävän suoraan niskaansa. Niin Nahka luulikin. Se värisi pelosta ja oli samalla alistunut Katalalle. Se nuolaisi huuliaan. Katalan tuloa ei ollut Nahka huomannut sateen eikä vastatuulenkaan takia. Katala oli pelästyttänyt sen pahan päiväisesti ja tämän uhkaava olemus sai Nahkan tuntemaan pelokkuutta ja pettymystä. Kaikki paistoi Nahkan silmistä, jotka näyttivät sanovan; Auttakaa! Taas kävi näin.

Miksi Nahka ei ollut pesäluolilla, toisin kuin kaikki muut? Se pelkäsi hyvin paljon uutta laumaa, tämä ei osannut rentoutua vieraassa ympäristössä. Kuten ei yleensäkään pystynyt lainkaan. Ainut, johon Nahka luotti jonkin verran oli Viima. Mutta nyt Katalaa katsoessaan tunsi Nahka tulleensa petetyksi. "Mitä teen täällä?" Nahkan puhe värähteli kevyesti ja salaman välähtäessä ja ukkosen paukahtaessa aivan päällä sai tämän taas katsahtamaan ylös. "Katson ja kuuntelen ukkosta, enkä tahdo olla pesäluolilla, jos siellä on muita." Syvän hiljainen, silti kuuluvat sanat muodostivat lauseen, jonka aikana Nahka kohottautui hieman enemmän katsoen taivaalle. Tämä ei ollut uhkaava ele, vaan todiste ukkosen kuuntelemisesta.

"Mikset kuuntele sitä lähempänä pesää? Viima ei pidä siitä että joku vaeltelee yksinään ilmoittelematta hänelle. Se voi olla vaarallista, varsinkin näin lähellä rajaa." Katala hymähti ja vilkaisi sekin pikaisesti taivaalle, kun välähti. Se tunsi olonsa huonoksi sateessa, ja ukkonen oli siitä uhkaava ja epämiellyttävä. Se ei voinut ymmärtää, miten joku saattoi pitää ukkosesta. Laumassa se tiesi aina pesäluolan vahtimista. Pentujen aikaan pesäluoliin ei saanut päästää liikaa vettä, tai pikkuiset hukkuivat. Nyt lauman pennut olivat jo sen verran isoja, että niillä ei ollut välitönta vaaraa hukkua nukkuessaan.

Katala laski katseensa kun taivaan halkaissut sähkönsininen salama oli kadonnut. Nahka näytti pelastyneen häntä enemmän kuin tuota salamaa. Se oli alistunutkin, hyvä ettei laskenut alleen... miksi Viima halusi sen? Mitä sellaista tuossa uroksessa oli, mitä Katalassa ei ollut?

"Et halua pesäluolille, koska siellä on muita? Melkoinen ongelma, pesäluolilla kun tuppaa aina olemaan joitakuita. Mitä sinä pelkäät? Jos olet Viiman suosiossa, niin olet muidenkin suosiossa. Niin se menee. Oletko elänyt laumattomana vai miksi sinä et tunnu ymmärtävän mitään, edes perusteita?" Katala nuolaisi huuliaan ja luimisti korviaan. Sen olo oli ristiriitainen; Nahkan haukkuminen ja mielen pahoittaminen olisi kenties ollut mukavaa, ellei uros olisi vaikuttanut noin piestyltä ja pelokkaalta. Itse asiassa Katala huomasi hitusen jopa katuvan sanojaan, koska toinen oli niin läpeensä säälittävä. Vastentahtoisesti beta nieli muut loukkauksensa ja pakotti äänensä tyyneksi: "Tule minun kanssani. Kukaan ei käy hätyyttämään sinua, kun minä olen kanssasi."

Minkäs Nahka mahtoi sille, että oli Nahka ja oli kokenut oman menneisyytensä? Ei mitään. Se katsahti pelokkaasti Katalaa tuon puheiden takia. Eniten sitä loukkasi sanat: Ettei se osaa perusteita. Se sai Nahkan ilmeen vääntymään hieman raivokkaaksi. "Miten voisit tietää mitä olen kokenut? Oletko itse kokenut PELKKÄÄ hakkaamista, repimistä ja taas hakkaamista? Häh? Oletko nähnyt nälkää KOSKAAN kymmenen hengen laumassa?" Edes hengenvetoa ei tässä välissä tullut. Nahkan korvat olivat yhä kiinni niskassa ja häntä aivan matalana, mutta silti sen sanat tulivat selvänä vihan, pelokkuuden ja kurjuuden purkauksena, jonka takia se lysähti itse makuulle nuolaisten huuliaan. Se värähteli pidätellystä tunteiden purkauksesta.

Jos Nahkan menneisyyttä kerrattaisiin, se oli koneut ensinmäisen hakatuksi tulemisen puolenkuun iässä, jolloin tuskin selvisi hengissä. Vain hyvällä tuurilla, sillä muistoksi jäi vain karvojen sekaan peittyvä arpi. Sen jälkeen tulleita tappeluita oli jopa yli 20, vaikka Nahka itse oli suunnilleen puolitoista vuotta, kun vihdoin pääsi pakenemaan äitinsä ja sisarustensa kanssa laumasta. Tosin, äitinsä menettäen.

Tärisevin jaloin Nahka nousi seisomaan aivan kuraisena jonkin tovin kuluttua. "Luuletko voivasi tietää, miltä minusta tuntuu olla muiden seurassa? Se oli ensinmäinen laumani, jossa olin koko ensinmäisen vuoteni ja pakenin äitini kanssa kosken yli. Tietysti tärkeimmän henkilön MINULLE, piti tippua koskeen! Luuletko todella, että tunnen oloni kokemusteni takia turvalliseksi minulle vieraan lauman läheisyydessä? Ja tuskin olisin yksiksenikään elänyt kovin pitkälle." Nyt normaalilla äänellä puhuttuna, joitain sanoja painotettuna Katala sai yllättävän helposti Katalan menneisyyden tietoonsa. Syynä oli yksinkertaisesti Katalan Nahkaa koskettanut loukkaus. "Aion silti yrittää. Itseni takia." Hiljaisemmin, heikommin ja rauhattomammin sanotut sanat saivat sen madaltumaan hieman. Se pelkäsi suututtaneensa Katalan sanoillaan ja näytti alistuneisuuttaan nyt aidosti, ei pelokkaasti tai liioitellusti.

Katala tuijotti Nahkan purkaantumista ja äkillistä raivokasta ärinää ensin vihaisen yllättyneenä, sitten yhä kasvava syvä halveksunnan ilme kasvoillaan. Se ei sanonut mitään missään vaiheessa, ei vaikka Nahka piti taukojakin puheessaan. Se vain seisoi, korvat luimussa, pää alhaalla, tuijottaen. Kun Nahka viimein lopetti ja huomasi tekonsa, se näytti alistuvan aivan vapaasta tahdostaan, ihan vain, koska tiesi paikkansa.

Ehkä se oletti, että Katala aikoisi piestä sen, koska se oli ärissyt ylemmälleen ja syyttänyt tätä typerykseksi. Ymmärtämättömäksi houkaksi, jolla ei ollut käsitystäkään siitä, mitä Nahka oli kokenut. Ja tavallaan Nahka oli oikeassa. Katala ei tiennyt mitään tuollaisesta elämästä. Se oli elänyt laumassa ikänsä, ja lauma oli toiminut hyvin. Se tunsi muut sudet, ja se oli omalla tarmollaan, viekkaudellaan ja järjellään, sekä sosiaalisilla kyvyillään hankkinut itselleen lopulta betan paikan. Se oli mestari luovimaan sosiaalisuuden merissä, mestari viekottelemaan muut sanoillaan ja teoillaan. Mestari osoittamaan muille, kuinka paljon parempaa niiden elämä oli, kun ne tottelivat Katalaa.

Ja nyt sen edessä seisoi susi, joka oli elänyt täysin erilaisessa laumassa. Joutunut taistelemaan laumassa hengestään, kuin paraskin laumaton. Se oli elänyt vihollisien keskellä koko elämänsä, ja lopulta se oli paennut jatkuvaa kipua ja piinaa. Valinnut yksinäisyyden. Ja se oli nyt siinä. Huolimatta siitä, mitä se oli kokenut, se oli uskaltanut liittyä laumaan. Katala mietti, olisiko se itse liittynyt laumaan, jos olisi kokenut moista.

Vastaus oli selvä. Se ei koskaan olisi liittynyt laumaan, ei ainakaan tosissaan, mikäli olisi kokenut jotakin tuollaista. Ehkä Viima oli nähnyt Nahkan rohkeuden sen kurjan ja alistuvan ulkomuodon alta. Katala ainakin näki sen nyt. Se ei tuntenut Nahkaa kohtaan minkäänlaista alistuvaa kunnioitusta, sillä se katsoi edelleen olevansa suden yläpuolella kaikella tapaa. Mutta nyt se tunsi häivähdyksen arvostusta tätä kohtaan.

Ruskea susi kääntyi ja alkoi astella sateeseen. Se ei puhunut mitään, ennen kuin totesi taakseen rauhalliseen, tuttuun ja alati hiukan ivalliselta kuulostavaan sävyyn: "Tule."

Nahka tuijotti hieman sivusta selvästi pelokkaasti ja alistuvasti Katalan menoa. Ukkosen jyrähdys ja Katala käski sitä tulemaan. Tietysti Nahka lähti automaattisesti sen perään nyt, kun se oletti voivansa olla turvassa toisen ollessa selin. Kuitenkin Nahkan lähes pyörivistä, valkuaisiaan näyttävistä silmistä huomasi pelon. Puhtaan pelon, jonka näki tärinästäkin, jonka pystyi kyllä olettamaan kylmästä johtuvaksi. Pelko kouraisi Nahkaa sisältä, sen alistuva olemus näkyi selvästi. Mitä tästä nyt tulee... Luotan Viimaan, mutta pelkään samalla. Tämä... öö... Beta? Joku kuitenkin tuntuu pelottavalta ja se ärsyttää minua sietämättömästi. En tahdo pelätä, en tahdo olla raukka. Sitä silti olen. Nahka ajatteli pää lähes maata viistäen. Samalla se huomasi Katalan hajun selvästi, sehän kulki sen takana. Siinä oli myös ripaus Viimaa. Oliko Katala kenties alfauros? Nahka antoi asian olla ja seurasi hyvin hiljaisena Katalaa tuon astellessa edellä.

¤Läksyt vievät aikaani suuresti...¤

Katala jatkoi tasaiseen tahtiin, ja pian oli selvää että se oli viemässä Nahkaa pesäluolille. Ilmeisesti Nahkan pelot eivät estäneet sitä toteuttamasta omaa tehtäväänsä. Aina välillä Katala vilkaisi taakseen varmistaakseen, että Nahka oli varmasti mukana. Uros näytti edelleen alistuneelta ja pelokkaalta, samanlaiselta kuin ne karibut joiden kurkussa Katala roikkui niitä tukehduttaessaan. Beta tunsi olonsa vähän vaivaantuneeksi; pelonsekainen kunnioitus, jota hän nautti muilta, oli aivan eri asia kuin fanaattinen kauhu, jollaista Nahka näytti tuntevan häntä kohtaan.

"Kuulehan, Nahka." Katala totesi ja pysähtyi. Se nuuhki ilmaa ennen kuin kääntyi kohtaamaan alemman uroksen. Muutamalla askelella se oli päätynyt Nahkan eteen. Vaikkei se enää näyttänyt niin uhkaavalta, kuin äsken, oli se edelleen hyvin itsevarma. "Minulla ei ole mitään sinua vastaan. Sinä tunnut asialliselta ja järkevältä sudelta. Minä en näe mitään estettä sille, ettemme voisi olla ystäviä kuten kunnon laumalaisten kuuluu." ruskea susi totesi ja nuolaisi huuliaan. Se siristi silmiään ja luimisti korviaan, ja työnsi kuononsa melkein kiinni Nahkan kuonoon: "Siksi minä haluankin tehdä sinulle selväksi; Viima on MINUN. Sinä et halua minusta kilpailijaa ja vihollista, enkä minä halua olla sellainen sinulle. Minä näytän sinulle mieluusti, millaista on elämä kunnollisessa laumassa, joka pelaa yhteen ja toimii kuin yksi susi. Jokainen on valmis kuolemaan yhden vuoksi ja yksi niiden kaikkien muiden vuoksi." beta murisi. "Mutta me emme voi olla ystäviä samaan aikaan, kuin me olemme kilpailijoita. Ja, usko minua, minä olen sinulle paljon parempi ystävä kuin vihollinen."

Vielä hetken tuijotettuaan Nahkaa se nosti toisen tassunsa ja löi sen kohti Nahkan selkää. Vaikka se saattoi tuntua kovin rajulta ja alistavalta, oli se kuitenkin Katalalta hyvin ystävällinen ele. Se oli aina leikkinyt vähän rajusti ja sai usein pienenä leikkitoverinsa ulisemaan. Mutta se yritti joka tapauksessa elehtiä ystävällisesti, jottei ajaisi Nahkaa paniikkiin ja karkuun.

Nahka taipui taaksepäin samaan aikaan kun Katala aloitti sille puhumisen. Sen korvat liimautuivat pelokkaasti niskaan ja häntä hyvin tiiviisti jalkojen väliin. Nahkalle tuo oli hyvin uhkaava ele, vaikkei toinen varmasti pahaa tarkoittaisikaan. Nahkan silmät liikehtivät nopeasti sivulle, Katalaan, sivulle ja taas Katalaan. Toisen puheet pelottivat sitä, mutta se ymmärsi ne myös väärin. Se oletti Katalan olevan alfa, eikä se tahtonut suututtaa alfaa todellakaan tässä laumassa. Kuten oli jotenkin tehnyt edellisessä laumassaan. "En tahdo olla tielläsi..." Nahka sanoi hiljaa, muttei ehtinyt todellakaan loppuun.

Katala oli päättänyt aloittaa "leikin", jonka Nahka ymmärsi väärin. Se ehti värähtää näkyvästi ja lysähti siten rajusti Katalan osuttua sen selkään maahan. Siitä nopeasti ylös nousten Nahka kääntyi hätääntyneenä. Siitä huomasi selvästi pelon ja pakokauhun. Se etsi rankkasateessa epätoivoisesti pakotietä, jota se ei löytänyt. Sen silmät pyörähtelivät pelosta, eikä pelon tärinää voinut olla huomaamatta. Ei... Ei taas, en voi kestää sitä enää. Nahkan ajatukset risteilivät pakokauhun kanssa. Se ei ollut huomannut kunnolla Katalan ystävällisiä eleitä, jonka takia se oletti väärin. Mitä ne ystävälliset eleet olivat Nahkan silmissä? Tyhmää elehtimistä, joka saattoi olla mitä vain. Koskaan, ei koskaan ollut Nahka nähnyt ystävällisiä eleitä, muuta kuin hieman taidoiltaan ruostuneelta äidiltään ja sitäkin huonommilta siskoltaan ja veljiltään. Kaiken sen keskellä nyt tuo vieras susi, Katala, oli yrittänyt aloittaa leikin pelästyttämättä Nahkaa.

Turhaa. Nahkan silmät eivät erottaneet sateessa pakotietä, jonka seurauksena se käännähti Katalaa kohden peruuttaen matalana. Se oletti Katalan tuoneen sen ansaan, kun oli käskenyt sen seurata perässä. Se oletti, ettei pakotietä ollut, kuin Katalan takana. Se ei kuitenkaan uskautunut yrittämään Katalan ohi. Se pelkäsi päästä varpaisiin silmin nähden. Jokainen ele ilmaisi pelkoa, kovaa sellaista. Miten Katala suhtautuisi Nahkan pakenemiseen peruuttamalla oli Nahkalle arvoitus. Se oli kuitenkin ainoa tapa nähdä, mitä Katala seuraavaksi aikoisi tehdä.

Katala oli osannut odottaa jonkinlaista säikähdystä, mutta edes suurimmissa ajatusleikeissään se ei ollut uskonut toisen menevän aivan täysin suunniltaan. Kummissaan aiheuttamastaan reaktiosta se perääntyi itsekin Nahkan perääntyessä, ja jäi tuijottamaan toisen reaktioita ja hätääntynyttä pälyilyä sanattomana.

Kun Nahka sitten lopulta näytti rauhoittuneen (tai vaihtoehtoisesti jähmettyneen silkasta pelosta), Katala uskalsi taas avata suunsa. Nyt se ei enää näyttänyt edes uhkaavalta, ei ollenkaan sellaiselta kuin yleensä. Se näytti sillä hetkellä aivan tavalliselta, hämmentyneeltä neljävuotiaalta urokselta, joka oli oudossa tilanteessa eikä pitänyt siitä ollenkaan: "Mitä ihmettä sinä teet?" se kysyi ja nuolaisi huuliaan, pälyillen itsekin ympärilleen aivan kuin Nahkan pelko olisi tarttumassa siihenkin. Huuliaan nuolemalla ja häntäänsä alhaalla heiluttaen se yritti rauhoitella tilannetta. Katala ei ollut oikein hyvä tässä. Se osasi kyllä sosiaaliset taidot, mutta tämä tilanne oli sille aivan liian omituinen. Edes Loska, joka tunnetusti säikkyi kaikkia ja kaikkea aina välillä, ei ollut noin kauhuissaan Katalan leikkiinkutsuista. Edes Katalan oma veli ei ollut ollut niin kauhuissaan, ja sen kanssa Katala sentään oli aina leikkinyt erinomaisen rajusti. Kerran se oli vahingossa repäissyt veljensä korvalehden auki innostuttuaan liikaa. Ei ollut yllätys, ettei kovin moni halunnut koskaan leikkiä Katalan kanssa, kun se oli nuorempi.

"En minä aio tappaa sinua! Minä olen beta, minun tehtäväni on pitää järjestystä, kuria ja rauhaa laumassa. En ole repimässä kurkkuasi auki, varsinkin jos pysyt kaukana Viimasta. Hän on minun. "

Se miksi Nahka reagoi näin, johtui kuitenkin vain kokemattomuudesta ja traumoista, joita ei siitä varmasti tultaisi koskaan saamaan pois kokonaan. Kuitenkaan ei Nahka luottanut nyt enää Katalaan lainkaan. Se pelkäsi siksi sitäkin enemmän. "Beta? Kuria ja järjestystä pitämässä? Minulla siitä on aivan eri käsite, ei millään pahalla." Nahka mutisi sateessa, kuitenkin niin, että Katala kuuli sen. Se huojentui, kun Viima ei ollutkaan "varattu", mutta Katalan sanat vihlaisivat ikävästi. Se olisi tahtonut olla enemmän Viiman seurassa, johon luotti jonkin verran, mutta Katala esti sen sanoillaan.

Ja mitä betaan tuli, juuri edellisen lauman beta oli Nahkan isä, vaikkei Nahka sitä tiennytkään, joka oli "pakko pennuttanut" Nahkan äidin. Ja samalla raadellut nahkaa lähes puolivuottta joka päivä. Kuten muutkin. Kaikki olivat vain kimpussa Nahkan äidin virheen takia piilottaa pennut. Mistä virhettä enää oli korjaamaan? Ei mistään.

"Sinä olet elänyt jossain, mitä ei voi laumaksi sanoa, Sinun laumasi "beta" tuskin on betan tehtäviä suorittanut päivääkään. Toivon entiselle ryhmällesi vain surua, piinaa ja kuolemaa." Katala totesi, nuolaisi taas huuliaan ja katseli Nahkan ohitse sateeseen. Aina välillä se tuijotti suoraan kohti, sillä moinen oli pinttynyt tapa jolle Katala ei voinut mitään. Ei ainakaan, ellei tietoisesti koko ajan yrittänyt välttää sitä.

"Kukaan ei vaadi sinua luottamaan kehenkään täällä, mutta elämäsi tulee olemaan hankalaa jos säikyt jokaista liikettä. Kaikella kunnioituksella, jos minä haluaisin tappaa sinut, minä olisin tehnyt sen jo. Ja jos Viima haluaisi tappaa sinut, hänkin olisi tehnyt sen jo. Jos minä ja Viima annamme sinun elää, niin antavat muutkin laumassa." beta selitti. Siitä tuntui, että oli parasta selittää Nahkalle samat asiat kaksi kertaa, sillä susinuorukainen tuntui olevan auttamattomasti hukassa laumasääntöjen sekamelskassa. Sille lauma merkitsi kaikkea muuta, kuin turvapaikkaa. Olisi varmasti vaikeaa muuttaa käsityksiään yhdessä yössä, mutta jotakin Nahkan oli oltava valmis tekemään. Ei se voinut vain säikkyä kuollakseen kaikkea ja kaikkia, mikäli se aikoi olla lauman jäsen.

"Ehkä on parempi, että lepäät erossa laumasta ensimmäiset päivät ja viikot." Katala totesi lopulta. Se alkoi olla sitä mieltä, että ajatus oli oikeastaan melko hyvä. Nahka epäluulo ja hermostuneisuus vaan tarttuisivat muihinkin.

"Minä voin näyttää sinulle yhden aution pesäluolamme. Meillä on niitä useita. Siellä olet suojassa sateelta ja tarpeeksi lähellä laumaa, mutta et kuitenkaan niin lähellä että tuntisit olosi hermostuneeksi. Emme ole vaihtamassa pesien paikkaa lähitulevaisuudessa, emme ainakaan näillä näkymin. Voit asua siellä rauhassa."

Nahka katseli hieman toisen puheista rauhoittuen Katalaa. Totta, koko lauma olisi jo varmasti tappanut sen, jos olisivat halunneet. Miksi siis pelätä? Nahka kohottautui hieman, silti alistuneisuutta näyttäen. Kylmä ja terävä olemus palautui selvästi. Se oli nyt sen hetkinen oma itsensä. Se alistui kunnioituksesta Katalle, tuo oli avannut sen silmiä parempaan tulevaisuuteen. Silti Nahka ei luottanut, mutta se päätti yrittää. Ja turvautui tekosyyhyn, jossa Viima puolustaisi sitä kaikessa, kuten varmaan Katalakin. "Se olisi ehkä parempi niin. Ja jos sieltä näkee muiden lauman liikkumista, mutta ne eivät minun. Se olisi parempi. Tavallaan tutustuisin rutiineihin ja seurailisin hieman oikeaa lauma elämää." Nahka vastasi Katalle.

Miksi se oli näin rahallinen? Se oli päättänyt luottaa Katalan sanoihin, sillä luotti jo jonkin verran Viimaan. Katalaan itseensä ei uros uskaltanut uskoa. Syy oli yksinkertainen, tuo oli "lyönyt" Nahkaa, vaikkakin leikkiin kutsumisella. Kuitenkin liian nopeasti Nahkan oman kokemuksen perusteella.

"Niin." Katala totesi. Se oli samaa mieltä; Nahkan tosiaan olisi syytä vähän aikaa opetella lauman toimintaa, ennen kuin tunkisi sisään siihen. Olihan se nytkin laumalainen, mutta vielä selkeästi vähän ulkopuolella. Tavallaan se ei ollut vielä edes omega, se oli jonkinlainen liittolainen, yksinäinen hylkiä lauman liepeillä. Mutta koska kukaan tuskin haluaisi tunkea nokkaansa sen asioihin paitsi uteliaisuudesta, tällä tuskin olisi vaikutusta lauman sisäiseen hierarkiaan. Vasta kun Nahasta tulisi täysipainoinen laumanjäsen, se siirtyisi virallisesti omegaksi ja lauman alimmaksi jäseneksi.

Katala katseli Nahkaa vähän aikaa ilmeettömänä, kunnes kääntyi sitten taas ja ravisteli sadevettä turkistaan. Sen turkki oli märkä ihoon asti, ja se tuntui kurjalta. Se halusi nyt vaan suojaan sateelta lämpöiseen pesäkoloon vahtimaan muita susia ja katselemaan leikkiviä penikoita. Pitäisi viedä Nahka nopeasti yhdelle tyhjälle pesälle, niin ehkä se pian pääsisikin lämmittelemään. Turha tässä oli enää edes urokselle puhua. Se luultavasti olisi vain tyytyväinen päästessään eroon Katalasta ja tästä epämiellyttävästä sosiaalisesta tilanteesta. Turha asiaa oli enää pahentaa puhumalla.

Huolimatta kovasta luonteestaan Katalassa asui myös se ymmärtäväinen, sovitteleva puoli. Turha riidanhaastaminen ja painostaminen tässä vaiheessa aiheuttaisi vaan enemmän ongelmia. Olisi parasta vain minimoida kaikki jännitteet ja käyttäytyä Nahkaa kohtaan mahdollisimman välinpitämättömästi.

"Minä vien sinut sille pesälle nyt." ruskea beta totesi ennen kuin lähti taas matkaan.

Nyt Nahka seurasi hiljaa Katalaa, senkin mielestä oli parempi tutustua laumaan ensin sivusta seuraten ja lopulta sitten mukaan alimmaksi jäseneksi tullen. Silti Nahka tunsi olonsa ulkopuoliseksi, muttei se sitä haitannut. Se aikoi yrittää, sillä nyt se tunsi olonsa turvallisemmaksi kuin koskaan ennen jonkun seurassa. Nahka laski päätään ja tarkasteli Katalaa takaa päin. "Kiitos. Kiitos kun avasit silmäni." Nahka sanoi Katalle selvää kunnioitusta valuvalla äänellä. Se samalla pelkäsi ja samalla kunnioitti Katalaa varsin paljon. Silti se ei tuntenut oloaan vielä turvalliseksi. Se aikoi katsoa lauman rutiineja ja jos ne eivät olleet vaikeita, aikoi Nahka yrittää tulla mukaan. Vaikka olisikin alempana kuin muut. Se voisi yrittää mahdollisesti pudottaa jonkun omegan asemasta, mutta se ei tuntunut kutsuvalta vaihtoehdolta.

Katala murahti jotain Nahkan kiitoksille, kenties todetakseen että se teki vain työtään.

Sade piiskasi parivaljakkoa armotta ja jatkuvalla syötöllä. Kivikkoisia vuorenrinteitä edeltävät maat olivat inhottavia ja liukkaita ja märät kivet saivat kokeneen Katalankin välillä liukastumaan. Siitä huolimatta susi liikkui suhteellisen ketterästi, poukkoili kiveltä toiselle, kunnes viimein saavutti määränpäänsä. Sen suurempia toista sutta odottelematta se luikahti sisään kahden valtavan kiven alle muodostuneeseen luolantapaiseen. Maa oli täällä vielä sen verran pehmeää, että lauma oli kaivanut luolaa suuremmaksi ja syvemmäksi. Se haisi edelleen, kuukausienkin jälkeen, hiukan sudelta. Katala saattoi nuuhkimalla erottaa, missä kukin laumanjäsen oli joskus maannut. Se ravisteli turkkinsa taas ja kuopsutti maata tassullaan. Luolassa oli pimeää.

"Tämä on yksi pesäluolistamme." beta toteaisi heti kun toinen seuraisi sitä luolaan asti. "Se on aika pieni, mutta lähellä nykyistä pesää ja varmasti tarpeeksi suuri sinulle." Katala selitti silmäillen Nahkan olemusta kuin parhainkin arvostelija. Täällä uros saisi lämpöä ja suojaa säältä. Lukuunottamatta ihan suuaukon edustaa sisällä oli suhteellisen kuivaa. Siellä täällä oli karvatuppoja painivien pentujen leikkien jäljiltä. Hajusta päätellen peltohiirikin oli kai tehnyt pesän tänne. Katala ei kuitenkaan jaksanut etsiä pesää sen suuremmin. Sitä harmitti jo valmiiksi, että sen pitäisi pian jättää suoja taakseen ja lähteä lauman luokse. Sateessa kulkeminen oli inhottavaa ja sen ohut turkki oli jo valmiiksi märkä ja ryvettynyt. Uros istahti alas ja alkoi vaivihkaa nuolla turkkiaan suoraksi ja kuivemmaksi. Eipä se paljoa saanut aikaiseksi, mitä nyt vähän tassujaan ja olematonta kaulustaan sai nuoltua, mutta oli sekin parempi, kuin ei mitään.

Nahka seurasi Katalaa kuin mikäkin koira, muttei silti valittanut. Se tiesi pääsevänsä pian suojaan, sillä sade ei oikein enää tuntunut kovin kutsuvalle. Toisaalta Nahka olisi ansassa luolassa. Silti Nahka oli päättänyt luottaa ja seurasi Katalaa luolaan sisään. Se ravisteli varmaankin yhtämärän turkkinsa kuin Katalankin, luolan lattialle ja asteli peremmälle. Pimeä luola haisi jotenkin ystävälliselle, tutulle. Kyynelnesteet kirposivat Nahkan silmille, mutta tuskin Katala niitä näki pimeässä. "Tämä on ihan hyvä." Nahka totesi ja asteli seinän vierustalle nuuhkaisten joitain karvatukkoja mennessään.

¤Olisikos tämä peli tässä?¤

[[Mikäli niin haluat. Minä voin kyllä jatkaakin. Olen näitä ihmisiä, jotka voisivat jatkaa pelejä vaikka ikuisuuden...]]

¤Mielestäi tässä ei ole oikein mitään mistä jatkaa, mutta jos keksit jotain mistä jatkaa niin voi sitä jatkaakkin.¤

[[Lopetetaan vain jos haluat.]]

Nuoltuaan turkkiaan hetken verran Katala nousi taas ja kulki luolan suulle. Se kurkisti ulos ja luimisti korviaan. Siltä menisi tasan niin kauan käytössä olevalle nykyiselle pesälle, että se ehtisi kastua erinomaisen kunnolla uudelleen. Vaan kastuisi se joka tapauksessa jossain vaiheessa. Sade ei näyttänyt siltä, että se olisi laantumassa vähään aikaan. Niinpä uros vilkaisi vielä kerran taakseen varmistaen, että Nahka oli asettunut taloksi, ja luikahti sitten sen enempää puhumatta sateeseen. Vähän ajan päästä sade nieli sen juoksuaskelten vaimeat äänet kokonaan.

Se oli nyt varma siitä, ettei Nahka olisi uhka sille. Ei ainakaan, mikäli Viima ei katsoisi asiakseen liehitellä urosta eikä päinvastoin. Katala oletti, ettei se olisi Viiman tapaista. Sitä paitsi, Nahkan kanssa Viima saisi tyydytystä vain hoivavaistoilleen. Katalalla oli tarjota niin paljon enemmän, kuin alistunutta vikinää, paniikkia ja pelkoa.

Koska Nahka ei enää ollut Katalan mielestä optimaalinen uhkatekijä, se ajatteli uroksesta paljon lämpimämmin. Eipä tuon laumaan ottamisesta sittenkään suurta haittaa olisi. Yksi susi lisää metsästysretkille ja reviiriä vartioimaan. Luihu beta oli harviansein hyvällä päällä saapuessaan lopulta tuttujen tuoksujen ja lämmön täyttämään käytössä olevaan pesään. Jopa niin hyvällä päällä, että se potkaisi leikillisesti kumoon yhden eteensä tervehtimään tepsutelleen pennunkin.