Epätoivoinen viestintuoja - loppunut

// Metka Akan kanssa paikalle, ei muita tällä kertaa. (: Ja anteeksi kököstä otsikosta! //

Horjuvat askeleet, väsyneet lihakset. Kaataja juoksi, pakotti jalkansa liikkumaan, vaikka koko kehu huusi vastaan. Susi oli rasittanut itsensä äärirajoille, juossut liian lujaa, liian pitkään. Vaan hidastamaan ei Kaataja suostunut. Uroksen olisi päästävä laumansa luokse, jos mieli jäädä henkiin. Sen jos minkä susi tiesi, että jos nyt antaisi hiukankaan periksi, jäisi hetkeksi lepäämään lumihankeen, siitä ei enää ylös noustaisi.
Lumessa taivaltaminen oli raskasta, mutta Kaatajan onneksi hanki ei näillä kohdin ollut niin syvää, kuin aiemmin. Susi pakotti väsyneet lihaksensa vielä yhteen äärimmäiseen ponnistukseen, ja niin uros venytti askeleensa vielä pidemmäksi. Haavat eivät olleet arpeutuneet, sillä liikkeet repivät jatkuvasti haavoja auki. Verta ei kumminkaan valunut enää yhtä paljon, mutta tummanharmaa turkki oli paikoitellen kuivuneen veren peitossa. Kaataja ei kumminkaan välittänyt. Kaikki, mihin susi keskittyi, oli juokseminen. Seuraavan askeleen ottaminen, seuraava loikka.

Uros oli päässyt tasangolle, laumansa alueelle. Kaataja ei hidastanut vauhtiaan, mutta kohotti kuononsa korkealle ilmaan. Tällä kertaa ulvonnasta puuttui se kumea ja matala sävy, se voimaa ja vakautta uhkuva viesti. Tällä kertaa ulvonta oli kimeä ja katkonainen. Ulvonnasta paistoi suoraan läpi pelko ja epätoivo, kaikki ne tunteet, mitä uros tällä hetkellä tunsi.
Kaatajan oli pakko pysähtyä. Susi ei jaksanut enempää, ei enää juosta kauemmas. Uros seisoi häntä koipien välissä, pää matalalla roikkuen, kyljet raivoisasti kohoillen. Susi haukkoi henkeään, yrittäen pysyä pystyssä, vaikka jalat vapisivatkin uhkaavasti. Uros kohotti kuononsa uudelleen taivaita kohti, yrittäen vielä ulvoa hätäistä kutsuaan. Ääni säröili, ulvonta katkeili, sillä hengästyneenä ja uupuneena ei Kaataja saanut ulvontaansa kantamaan halki maiden, kuten yleensä.

Susi vain saattoi toivoa, että viesti oli kuultu.

Akka oli napannut jäniksen.
Se oli lähtenyt liikenteeseen, tarkoituksenaan katsastaa mitä reviirillä tapahtui, vai tapahtuiko mitään. Narttu oli ollut kovin levoton sen jälkeen, kun Veren aikeet iskeä Haukan kimppuun olivat paljastuneet. Akka ei ollut tavannut alfaansa, eikä tiennyt, mitä tämä asioille oli tekemässä. Akka tosin uskoi ja luotti, että Haukka tekisi kaiken voitavansa, mutta sitä olisi kovin rauhoittanut, jos se olisi saanut jutella Haukan kanssa. Ja Akan täytyisi kertoa siitä karhustakin, jonka ne olivat muiden kanssa ajaneet matkoihinsa. Tiedä, vaikka moinen häirikkö tulisi pian uudelleen reviirille.
Niin, jäniksen Akka oli napannut puoliksi vahingossa. Ei sillä ollut liiemmin nälkä, mutta se ei voinut vastustaa tarjousta, kun pullea jänis kahahti pakoloikkaan makuuksilta aivan naaraan nenän edestä. Akka oli saanut napattua pupujussin lähes lennosta kiinni.
Nyt se lompsi lumihangessa pesille päin, roikottaen tätä saalistaan leukojensa välissä. Voimakas narttu kulki vaivatta taakastaan huolimatta. Akka tuumi, että koskei sillä itsellään ollut nälkä, pesillä varmasti oli saaliille nälkäisiä syöjiä, kuten vaikka Säteen pennut.
Sitten Akka pysähtyi, ja sen mustat korvat tarttuivat tarkemmin ääneen, jonka ne olivat napanneet, ennenkö narttu itse tajusikaan. Ulvonta. Ja melko lähellä. Narttu totesi mielessään, kääntyen nyt ympäri niin, että jäniksen raato heilahti sen hopenavaaleaan kylkeen sotkien sen verellä." Vaan aivan outo minulle" Akka tuumasi, nyt jo ääneen, pudottaen jäniksensä maahan, ja lähti sitten loikkimaan kohti ulvojaa. Kuka kumma uskaltaisi ulvoa heidän reviirillään tällätavalla? Ellei se sittenkin ollut joku laumalainen, jota Akka ei vain tuntenut. Ulvonta kuulosti Akan mielestä jotenkin sekasortoiselta, hätääntyneeltä. Mutta vaikka se kuului uudestaankin, Akka ei saattanut tunnistaa sitä. Tästä täytyisi ottaa selvä. Muita vaihtoehtoja ei ollut.
Akka ei juossut enää kauaksikaan, kun sen sydän jysähti raskaasti rinnassa, ja se pysähtyi niille sijoilleen. Tulija oli tuttu. Todella tuttu! Vaan mitä ihmettä oli Kaatajalle saattanut tapahtua! Narttu tunsi oman hätänsä ja pelkonsa vellovan möykkynä sisällään. Sen teki mieli ulvoa apua, rynnätä uroksen luo, selvittää mitä oli tapahtunut ja....mutta nyt sen täytyisi Kaatajan tähden pysyä rauhallisena. Uros ei tarvinnut nyt paniikkia ja hätää!
" Mitä ihmettä sinulle on tapahtunut, Kaataja!" Akka ' tervehti ' urosta, ja asteli rauhallisesti tätä vastaan. Akka näti heti, että joku oli käynyt Kaatajan kimppuun. Kaataja oli todella pahassa kunnossa...se olisi kohta kaatunut Kaataja, ellei pääsisi lepäämään. Narttu asteli eteenpäin, Kaatajan vierelle, ja jäi seisomaan siihen, antaen uroksen nojata itseensä, jos tämä vain huolisi tuesta. Poski Kaatajan posken vieressä Akka kehoitti Kaatajaa kertomaan rauhallisesti, mitä nyt oikein oli tapahtunut.
Narttu ei ollut milloinkaan nähnyt Kaatajaa - tai ketään - tälläisessä kunnossa, eikä ollut koskaan osannut kuvitellakaan, että Kaataja joskus joutuisi tälläiseen jamaan. Akkaa pelotti. Sitä pelotti, että se, joka oli hyökännyt uroksen kimppuun, olisi tämän perässä, ja sitä pelotti, että Kaataja ei enää kestäisi. Nartun teki mieli pyytää apua, mutta se ei pyytäisi sitä vielä. Kaataja saisi ensin kertoa sen minkä pystyi..sitten katsottaisiin, mitä tehtäisiin.

Kaataja seisoi paikallaan, haukkoen henkeä katkonaisesti. Jalat vapisivat, eikä suuri susi tiennyt, miten oli edes jaksanut näinkin kauas. Nyt uupumus iski läpi raskaana. Uupumus, jonka pitkä kahlaaminen lumen keskellä, järkyttyminen ja tappelu, haavat ja paniikkinen juokseminen syvässä hangessa oli aiheuttanut. Kaataja vapisi, mutta kaiken väsymyksensäkin keskeltä kykeni huomaamaan, kuinka joku lähestyi. Sutta ei uros tunnistanut, ennen kuin kuuli äänen, niin tutun ja turvallisen. Akka oli kuullut ulvonnan.
"Kävin aarnimetsässä, ja paluumatkalla kohtasin... veljeni. Tai sen, mikä veljestäni oli tullut. Me... juttelimme. Olin väsynyt, taivaltanut hangessa lepäämättä koko päivän. Hän hyökkäsi", Kaataja kertoi katkonaisesti, haukkoen henkeään. Sanat olivat hiljaiset, mutta susi tiesi, että Akka kuulisi silti jokaisen sanan hyvin. Nartun läheisyys ja rauhallisuus valoi suureen suteenkin rauhaa, mutta pelko ei helpolla hellittänyt. Uros kumminkin tunsi olevansa turvassa päästyään laumansa luo. Saatuaan Akan rinnalleen.
Uros sai hengityksensä tasaantumaan, mutta nojasi kiitollisena Akkaan. Onneksi toinen oli täällä.
"Meidän on... minun on... käveltävä", Kaataja sanoi, ottaen vapisevan askeleen eteenpäin. Vaikka pahin oli jo takana, suden olisi päästävä pesille, ennen kuin voisi antaa väsymykselleen periksi. Lihakset tosin vastustivat jokaikistä liikettä, sillä susi oli vienyt ruumiinsa äärirajoilleen. Vasta nyt, pahimman pelon hiipuessa, Kaataja tunsi haavojen kivun. Niska tuntui olevan liekeissä, takajalat eivät meinanneet kantaa. Hännäntyvestä säteili tykyttävää kipua, kainalon haava repesi auki jokaisella liikkeellä. Hartiakin oli kipeä. Puhumattakaan niistä lukemattomista pienemmistä haavoista, kivistävistä lihaksista ja väsyneestä kehosta.
"Akka, en tiedä jaksanko... pesille asti, ja siltikään ei ole varmaa, että sydämeni... löisi vielä seuraavana auringonnousuna. Sinun on... varoitettava laumaa, jos minä en siihen pysty. Luotan... sinuun", Kaataja puhui, yhäkin hiukan katkonaisesti. Sanat kumminkin voimistuivat pikkuhiljaa, sillä pelko valoi urokseen voimaansa. Susi vapisi, mutta jääräpäisesti käveli eteenpäin. Pysähtyminen ei helpottaisi tilannetta lainkaan.

Susi hiljeni hetkeksi, kuunnellakseen, oliko nartulla jotakin sanottavaa. Samalla Kaataja keräsi voimiaan, pystyäkseen kertomaan mahdollisimman selkeästi kaiken tärkeän Akalle. Susi tiesi olevansa loukkaantunut, väsynyt ja nälkäinen. Kaataja katseli tilannetta realisesti, susi ei välttämättä selviäisi. Uros toivoi, että pystyisi itse välittämään viestin. Samalla uros tiesi, että oli parempi kertoa jollekulle toiselle, jos Kaataja ei pystyisikään itse viemään viestiä perille asti. Susi oli peloissaan ja epätoivoinen. Kaataja ei koskaan ollut ajatellut kuolemaa näin läheisesti. Uros pelkäsi paitsi itsensä, myös muiden puolesta. Jos viesti ei tavoittaisi Haukkaa ajoissa, tapahtuisi kauheita. Kaataja ei halunnut kuolla. Ei nyt, ei näin. Mutta pelko ja epätoivo kytivät sisällä, eikä uros kyennyt uskottelemaan itselleen, että selviäisi tästä hengissä.

Akka kuunteli ja nyökkäili Kaatajan puhuessa. Se ei aivan täysin ymmärtänyt, mutta ei ruvennut kyselemään. Kaatajan veli oli siis käynyt sen kimppuun aarnimetsässä. Veli oli ilmeisesti jotenkin..vinksallaan.
Sitten Kaataja sanoi, että sen oli liikuttava, ja siinä uros oli aivan oikeassa. Kun Kaataja otti vaivaisen askelen eteenpäin, Akka tuuppasi sitä lavallaan eteenpäin kannustaen ja tukien, hieman työntäen. Se varoi uroksen pahimpia haavoja, mutta ei välittänyt pienemmistä...Kaataja oli todennäköisesti niin kivusta turtana, ettei tuntisi mitään. Akka olisi voinut vaikka purra sitä, eikä se olisi huomannut. " Kulje minun jälkiäni pitkin. Ne tulevat suoraa pesältä. Jos tunnet voivasi syödä, pysähdymme tuohon muutaman kymmenen metrin päähän, siinä on tuore jänis. Sitten jatkamme matkaa. Ja jollet sinä enää jaksa pesille, me jäämme johonkin koloon lepäämään." Akka puhui rauhallisesti ja päättäväisesti Kaatajalle.
" Sinä olet vahva uros, Karhunkaataja. Ja sinä selviät tästä." Narttu vakuutti hoippuvalle Kaatajalle, vakuuttaen näin asiaa itselleenkin. Todellakin suuri kiitos, että Kaataja oli suuri ja vahva, hyväkuntoinen uros. Sillä oli olemassa oleva mahdollisuus selvitä tästä. " Kerro vain rauhallisesti kaikki, mikä sinusta on tärkeää. Lupaan toimittaa viestin perille, ellet itse pysty. Mutta et sinä vielä kuole...se ei tunnu oikealta. Sinulla on vielä paljon tehtävää täällä." Akka puhui rauhallisesti, mutta yritti saada ääneensä hitusen kepeyttä, että sanat olisivat saaneet lisää voimaa, ja Kaatajakin olisi uskonut niitä. Akasta todella tuntui, ettei uros voisi vielä kuolla. Akka ei osannut ajatella ollenkaan sellaista mahdollisuutta, että sen elämässä ei olisi ollut Karhunkaatajaa...niin ei vain voinut olla. Ja narttu tahtoi kokea tämän uroksen kanssa vielä paljon, ennenkö se voisi lakata olemasta. Nyt se ravisti suurta päätään, ja palautti itsensä takaisin maanpinnalle; lumihankeen. Se alkoi käyttää aivojaan järkevästi, ja kysyi; " Eihän veljesi lähtenyt seurraamaan sinua?"

Kaataja kuunteli nartun puheita, valaen itseensä voimaa Akan puheista. Uros selviäisi, susi pääsisi pesille ja varoittaisi laumaansa. Akka oli oikeassa, Kaataja pystyisi tähän. Susi tekisi sen kaikkien vuoksi, niin itsensä kuin laumansakin. Akka kumminkin lupasi toimittaa viestin perille, kaiken varalta. Uros hengähti helpottuneena. Kuolo ei pääsisi yllättämään. Susi kuunteli Akan kysymyksen, jonka jälkeen vilkaisi nopeasti taakseen, kuin varmistaen.
"Ei, hän käski minun lähteä. Hän... hän tulee vielä joku päivä reviirillemme. Toivon vain, että saan itse olla ottamassa hänet vastaan", susi sanoi, lopussa katkeraa vihaa äänessään.
"Akka... Minä elin pohjoisessa, pienessä laumassa. Emoni kuoli heti syntymämme jälkeen, mutta alfapari adoptoi meidät, minut ja sisarukseni. Alfauros valitsi minut, ja opetti tarvittavat taidot minulle itse. Sisarukseni opettelivat lauman narttujen kanssa, mutta alfa opetti minua. Isoveljeni ei tästä riemastunut. Mäyr-, tai siis Kuolo, kunnioitti alfaamme, mutta pettyi, kun ei kelvannut. Minä lähdin laumasta, ja veljeni syrjäytti ilmeisesti lähtöni jälkeen alfan. Tappoi ottoisäni. Samoin kuoli myös alfan puoliso, ottoemoni", Kaataja kertoi lyhyen yhteenvedon yhteisestä taipaleestaan veljensä Kuolon kanssa. Sillä sen avulla Kuolon tekemisiä pystyi tulkitsemaan.
"Kerron tämän, jotta ymmärtäisitte veljeni mielenliikkeitä ja osaisitte varautua. No, hän on nyt täällä, näki minut ja onnistui huijaamaan minua. Minä kerroin laumastamme, kerroin Haukasta, kerroin myös muista laumoista. Minä olin typerä, niin typerä! Järkytyin veljeni näkemisestä, hän oli aikoinaan minulle rakkain maailmassa. Kuolo hyökkäsi, voitti minut leikiten. En mahtanut hänelle mitään! Kuten pentuinakin, hän voitti minut täydellisesti hetkessä. Olin alakynnessä saman tien. Tuskin sain naarmuakaan aiheutetuksi", Kaataja jutteli, vihaten itseään enemmän sana sanalta. Voi kun uros olisi vain tajunnut, keskittynyt enemmän ja tarkkaillut veljeään. Huomannut katseessa näkyvän halveksunnan ja vihan, halun kostaa. Vaan susi ei ollut ymmärtänyt veljeään tarkkailla kuten vihollista, vaan ystäväksi oli tuon luokitellut. Se virhe maksoi kalliisti.
"Hän käski minut luotaan, käski minun paeta. Hän tiesi voittavansa minut, hän olisi voinut tappaa minut siihen paikkaan. Minä pakenin", Kaataja kertoi, lopussa häpeää äänessään. Susi oli paennut veljeään, paennut taistelusta, vain tullakseen laumansa luokse ja kertoakseen virheestään, jonka pelkäsi maksavan laumalaisten henkiä.
"Veljeni kuuli Verestä. Hän lähtee varmasti yrittämään Veren laumaan liittymistä, enkä yhtään epäile, etteikö Veri häntä mukaan hyväksyisi. Kuolo osaa olla kovapäinen jotakin halutessaan, mutta yhtä lailla hän osaa olla miellyttävä. Hän yllyttää Veren laumaamme vastaan. Hän aikoo tappaa Haukan. Lauma on hänelle yksi hailee, ei kiinnosta. Kuolo haluaa tappaa Haukan silmieni edessä, viedä hänet minulta. Kuten minä vein synnyinlauman alfan häneltä", Kaataja jutteli, pelosekaisen paniikin hiipiessä ääneen. Uros ei tiennyt lainkaan, että Veri oli jo yllytetty Haukan lauman kimppuun, ehei. Tällä hetkellä susi pelkäsi vain laumansa puolesta, sillä varmaakin varmempaa oli, että Kuolo toteuttaisi uhkauksensa.

"Minä pelkään sinun... teidän puolestanne".

(( Olen hirveän pahoillani viivytyksestä, mutta viime la netti tilttasi, ja sain sen nyt vasta toimimaan!))

" Olen varma, että silkasta velvollisuuden tunnosta olet itse paikalla sinä päivänä, kun veljesi saapuu reviirillemme" Akka sanoi ystävälleen lempeästi. Sitten se kuunteli tarkasti Kaatajan kertomusta elämästään ja äskeisestä veljensä kohtaamisesta, painaen jokaisen sanan mieleensä hyvin tarkasti, osatakseen kertoa sen samalla tavoin kuin Kaataja; ...jos... ja saadakseen kiinni siitä, millaiset tunteet Kaatajan sanojen takana kuohuivat. Akka osasi tuskin edes kuvitella sitä, vaikka parhaansa yritti...se ajateli omaa sisartaan, jonka kanssa sillä oli hellät ja rakastavat välit...ei se osannut kuvitella, miltä tuntuisi, jos Metka yllättäen kääntyisikin sitä vastaan...ja niin, tuskin oli Kaatajakaan moista kuvitellut omasta veljestään.
Akka kuunteli uroksen kertoman loppuun tarkkaavaisena ja huolestuneena. Se oli huolissaan ystävänsä kunnosta ja siitä, mitä tämä nyt sai kerrottua. Asia oli erittäin huolestuttava, mutta narttu ei nyt keskittynyt siihen sen enempää, se vain painoi kaiken mieleensä. Akan ensimmäinen asia olisi auttaa Kaatajaa, muut asiat tulisivat sitten, kun päästäisiin pesille.
" Sinä teit aivan oikein, Kaataja. Aivan oikein. Et olisi saattanut tehdä mitään muuta...paremmin et olisi voinut meidän muiden kannalta toimia, ja oma henkesi tuskin olisi säästynyt jos olisit tehnyt jotenkin toisin." Näin Akka jutteli ystävälleen tämän lopetettua puheensa. Kun uros vielä kertoi olevansa huolissaan Akasta ja muista, nartun rinnassa ailahti jokin lämmin, ja se nuolaisi hellästi Kaatajan kuonoa kulkiessaan siinä tämän rinnalla poski vasten poskea.
" Minä tiedän Kaataja " Akka sanoi lämpimästi urokselle, ja tuuppasi sitä sitten hieman voimallisemmin lavoille. Sudet olivat päässeet jäniksen ruholle, jonka Akka oli suustaan tiputtanut. " Tässä. Olet nääntynyt, joten syö minkä pystyt" Akka kehoitti Kaatajaa, ja nappasi raatoa nahasta kiinni viskaten sen Kaatajan eteen.
" Toivon, että saat syötyä edes jonkin verran, ystäväni."
Akka jäi katselemaan Kaatajaa, ja se istahti jäniksen vierelle hankeen. Jos uros näyttäisi siltä, että se tarvitsisi tukea, Akka olisi heti pystyssä auttamassa, mutta narttu halusi tarjota toiselle ruokarauhan. Sen mielessä pyöri tämä moninkertainen paine Veren lauman taholta, joka nyt tuntui heidän laumaansa uhkaavan...narttua huolestutti tosiaankin, mutta se ei alkanut ihmetellä sitä nyt tässä enempää, ettei olisi entisestään huolestuttanut Kaatajaa, sillä uros oli niin heikkona, ettei voinut tietää, mikä rasitus olisi se viimeinen pisara.

Akka rohkaisi Kaatajaa, valaen luottamusta ja uskoa urokseen itseensäkin. Susi tunsi olonsa vahvemmaksi päästyään laumansa luokse, saatuaan Akan rinnalleen. Nartun usko vahvisti uroksenkin uskoa, ja susi huomasi liki pitäen uskovansa selviytymiseen. Vaikka aiemmin oli ollut varma, ettei näkisi enää muita kuin Kuolon.
Narttu kuunteli tarkkaavaisesti, mitä Kaataja osasi arvostaa. Akka oli luotettava, Akka kyllä veisi tiedon, jos Kaataja ei siihen pystyisi. Uros luotti vierellään taivaltavaan, valkeaan lajitoveriinsa. Akka ei pettäisi Kaatajaa.

Vaan samoin uros oli ajatellut veljestäänkin.

Kaataja karkotti moiset, huonot ajatukset pois päästään. Nyt ei ollut aikaa miettiä mokomia. Kuolo oli pettänyt Kaatajan, mutta ei se tarkoittanut, että muut toimisivat samoin. Siispä uros ei antaisi veljensä petoksen nakertaa välejään muihin. Kaataja luottaisi ystäviinsä kuten ennenkin. Akka nuolaisi Kaatajan poskea. Moinen lämmin ele sai Kaatajan mielen paremmaksi, ja väsyneesti susi heilautti häntäänsä, puskien kevyesti päällään. Akka kehotti suuren suden syömään saamastaan jäniksestä, minkä Kaataja teki enemmän kuin mielellään. Uros tunnusteli hetken ruumistaan, voisiko käydä makuulle, mutta päätti olla ottamatta riskiä. Niinpä Kaataja jäi seisaalleen, jalat leveässä asennossa, tasapainon takaamiseksi. Väsyneet lihakset huusivat armoa, mutta Kaataja ei aikonut riskeerata kaikkea vain käydäkseen hetkeksi makuulleen. Koskaan ei tiennyt, pääsisikö uros enää ylös.
Akka heitti jäniksen suden eteen, ja kiitollisena Kaataja laski päätään, syöden ahnaasti. Jokainen suupala tuntui voimistavan urosta, ja tyytyväisenä Kaataja söi jäniksestä. Liha maistui hyvälle suussa, ja jo pelkästään ravinnon syömisen ajattelu valoi voimaa väsyneeseen kehoon. Uros söi nopeasti, repi jäniksestä kaiken syötäväksi kelpaavan. Nälkäisenä ei sopinut nirsoilla - varsinkin jos oli väsynyt ja nälkäinen.

"Kiitos, Akka", uros kiitti, saatuaan syödyksi. Susi kohotti päätään, heilauttaen häntäänsä jo pontevammin. Sudet olivat erämaan kasvatteja. Kaataja ei antaisi periksi. Uros aikoisi nähdä saapuvan kevään ja lämpimän kesän. Uros näkisi sen kaiken laumassaan.
Ruoka oli voimistanut ruumista ja mieltä. Kaataja vilkaisi istuvaan ystäväänsä, uudenlaista tarmoa katseessaan. Akka oli valanut uskoa ja luottamusta uupuneeseen Kaatajaan, jäniksestä saatava ravinto voimistanut ruumista ja siten mieltäkin. Uros tunsi olonsa huomattavasti paremmaksi. Kenties asiaan vaikutti myös se turvallisuuden tunne, jota Kaataja tunsi tälläkin hetkellä, Akan ansiosta. Narttu osasi olla vakuuttava.
"Jatketaan matkaa", suuri susi lausahti, lähtien liikkumaan jo varmemmin. Yhäkin keho tuntui vastustavan jokaista liikettä, mutta Kaataja ei välittänyt. Susi uskoi selviävänsä, ja usko oli vahva ase uupumusta vastaan.

Akka katseli alallaan tyytyväisenä, miten Kaataja pisteli jäniksen suuhunsa, ja oli oikein hyvillään, kun uros lopulta sanoi; " Jatketaan matkaa" Ollen jo lähes tulkoon ponteva.
" Oi, ei sinun tarvitse minua kiitellä Kaataja. Minä olen niin paljosta velkaa sinulle" Narttu sanoi, nousi ylös ja loikkasi Kaatajan vierelle, tarjoten tälle tukeaan. Se yritti ohjata Kaatajaa hienovaraisesti niin, että se pysyisi Akan aiemmin jättämillä jäljillä, nartun itse astellessa sen vierellä hangessa. Oli hyvä, että Akalla oli suunnattoman kokoiset tassut, joihin Kaatajankin suuret tassut sopivat helposti. Se kevensi uroksen työtä, ja jokainen helpottava asia oli elintärkeä tälläisessä tilanteessa. Kaataja vaikutti tosin ateriansa jälkeen melko lailla paremmalta, eikä Akka enää pelännyt että massiivinen hukka olisi lysähtänyt hankeen hetkenä minä hyvänsä. Jos niin olisi käynyt, Akalla ei olisi ollut mitään konstia saada Kaatajaa enää ylös, tai ainakin ne olisivat olleet hyvin vähissä. Normaalin kokoisen suden Akka olisi saattanut jopa yrittää raahata niskasta perille, mutta vaikka se itse olikin kookas susi, Kaataja oli vielä suurempi, eikä Akka olisi mitenkään saanut sitä hievahtamaankaan.
" Selvästikin jänis antoi sinulle lisää voimia jatkaa" Akka tuumasi Kaatajalle mielissään tästä asiain tilasta. " Koti ei ole mahdottoman kaukana, selviät kyllä."
Narttu asteli rauhallisesti ja vankasti eteenpäin toisen rinnalla. Sudet tuntuivat pääsevän eteenpäin paremmin kuin aluksi, mikä oli hyvä asia.
Nartun huomio kiinnittyi Kaatajan vammoihin...se koetti tarkastaa niitä uroksen huomaamatta. Uros oli täynnään mitättömämpiä haavoja; sieltä täältä, mutta ne eivät Akkaa sinällään huolettaneet. Pahinta kaikista oli ehkä hännäntyven ilkeän näköinen haava..Kuolo oli tosiaan tiennyt minne iskeä. Kaatajan niskassa ja kainalossa irvistelivät myös ruman näköiset jäljet, ja toisessa hartiassakin illotti ilkeä haava...Kaatajan kulkiessa valkeaan hankeen jäi kirkkaanpunaisten pisaroiden, väliin lätäköidenkin, muodostama vana. Tämä liikkuminen ei lainkaan tehnyt hyvää haavoille, eikä verentulo tyrehtyisi, ennenkö Kaataja saattaisi pysähtyä. Paljokohan Kaataja on jo menettänyt verta? Akka mietti huolekkaana, ja sen tummat kulmatäpälät painuivat huolestuneena kurttuun.
Akka toivoi, että Metka olisi nyt paikalla. Sisar tiesi vammoista ja niiden hoidosta enemmän kuin Akka; tai moni muu, ja olisi varmasti voinut näin talvis aikaankin tehdä jotain Kaatajan hyväksi, vaikkei saatavilla olisikaan niitä yrttejä, mitä muuhun aikaan vuodesta. Edes juuria ei routaisesta maasta saattanut kaivaa.
" Pian päästään perille, ja saat levätä semmoista sikiunta, niin kuin maitopennut konsanaan" Akka lupasi lempeään sävyyn Kaatajalle, ja toivoi kannustavansa sitä entisestään jaksamaan eteenpäin.

Akka vakuutti, että kiittely oli turhaa. Mukamas narttu oli jotakin velkaa Kaatajalle. Uros tuhahti.
"Sinä et ole mistään minulle velkaa. Tämän kaiken jälkeen minä olen hengestäni velkaa sinulle", Kaataja vastasi toiselle. Niin, eihän susi ollut tehnyt mitään Akan eteen. Toisin kuin narttu nyt, toinen oli hankkinut ruokaa, tukenut ja valanut voimaa uupuneeseen kehoon ja mieleen. Nytkin narttu tarpoi syvässä hangessa, vain voidakseen tukea Kaatajan hiukkasen horjuvaa kulkua. Uroksen teki mieli vakuuttaa, että selviäisi ilman tukea, että Akka voisi siirtyä omiin jälkiinsä. Mutta pieni epäluulo nakersi Kaatajan sisällä, uros ei todellakaan voinut olla varma, pärjäisikö ilman tukea. Puhumattakaan, että jaksaisi tapella Akan kanssa asiasta. Toinen ei varmastikaan suostuisi siirtymään pois paikaltaan väittelemättä.
Akka totesi jäniksen antaneen voimia suurelle sudelle, mistä Kaataja oli samaa mieltä. Narttu myös jatkoi, että koti ei ollut kaukana, vakuuttaen, että Kaataja selviäisi perille asti.
"Kiitän sinua uudestaan, kiitän uskostasi. Koti ei ole kaukana, ja minä jaksan perille asti", Kaataja sanoi, vakuuttaen sanoillaan niin itseään kuin Akkaakin. Uros asteli varovasti eteenpäin, sillä tiesi, ettei välttämättä pääsisi ylös, jos nyt liukastuisi. Niinpä susi siunasi mielessään Akan tekemiä jälkiä, joita pitkin uros saattoi liikkua kevyemmin ja varmemmin.

Susi mietti hetken, pyytäisikö Akkaa kutsumaan alfan, Haukan, paikalle, mutta susi hylkäsi mietteensä. Akka kyllä välittäisi tiedon Haukalle, turha Kaatajan olisi väsyttää ruumistaan enempää. Uros pääsisi pesille, menisi lepäämään, parantaisi haavojaan rauhassa, ennen kuin kohtaisi alfansa. Akka veisi tiedon perille. Kaataja luotti narttuun, Akka toimisi kuten olisi parasta.
Pieni vihlaus Kaatajan omatunnossa. Haukka oli vaatinut, että jatkossa asiat kerrottaisiin suoraan. Taas kerran uros rikkoisi alfaansa vastaan, ja kertoisi asian kiertoteitse. Ehkäpä Haukka ymmärtäisi, olihan susi huonossa kunnossa. Itseasiassa, Kaataja olisi jo hengetön, ellei Akka olisi kuullut hätäistä kutsua.
"Lepo kuulostaa hyvältä", Kaataja totesi lievä huvittuneisuus äänessään. Susi tunsi olonsa vahvemmaksi, kiitos saamansa aterian, mutta ei se uupumusta yksistään poistanut. Helpotti vain. Mutta pesillä olisi aikaa levätä, hyvällä tuurilla joku olisi tuonut pesälle vaikka saalistakin. Kaataja uskoi mahdollisuuksiinsa selvitä. Jos Akka kerran uskoi, niin kyllä verisen turkin omaava uroskin uskoisi.

Akka ei sanonut Kaatajalle vastaan. Mitäpä se olisi hyödyttänyt? Uros oli sitä mieltä kiittämisen tarpeellisuudesta, mitä oli, eikä mieltään muuttaisi, eikä Akka varsinkaan tässä tilanteessa halunnut kuluttaa toisen voimia turhaan vastaanhangoitteluun. Akasta tuntui, että se olisi tehnyt vielä paljon enemmän tämän suuren uroksen hyväksi, jos olisi täytynyt. Siitä tuntui, että se vaarantaisi oman henkensäkin milloin vain Karhunkaatajan vuoksi, sillä heti ensi kohtaamisesta asti uros oli herättänyt Akan sisällä henkiin jotain suurta ja lämmintä. Se oli sellainen tunne, jota narttu ei osannut suoraa selittää, mutta jonka se tiesi olevan hyvä ja vahva, vaalimisen arvoinen.
Mitään pukahtamatta Akka jatkoi kulkuaan siinä Kaatajan vierellä.

Akka oli kiitollinen, että ilma oli mukavan leuto. Ehkä sitä olisi jopa voinut sanoa keväiseksikin. Narttu oli muutenkin jo muutaman päivän ajan tuntenut itsessään miten kevään levottomuus pulputti sen sisällä, ja se oli ymmärtänyt, että nyt alkaisi olla se aika vuodesta sen omalla kohdalla.
Jos vallalla olisi ollut vaikka talven hyytävä tuisku ja tuiverrus, Kaatajan selviytyminen olisi taasen vaatinut paljon enemmän, ja nyt näytti siltä, että sinne pesille todella päästäisiin, sillä tuuli leyhytteli Akan sieraimiin tuttua tuoksua kotipesältä päin. Vielä sudet eivät aivan olleet perillä; matkaa olisi yhä, mutta ne olivat jo taittaneet suurimman osa tästä tuskaisesta taipaleesta. " Haistatko sinä?" Narttu kysyi kevyesti Kaatajalta nostaen esimerkkinä kuononsa tuuleen ja imaisten ilmaa sisäänsä.
" Olemme jo lähellä pesiä. Arviolta kolmisen kilometriä, eikö vain?"
Akka käänsi päänsä Kaatajan puoleen katsoen tätä vaaleanharmailla silmillään, ja se kysyi hiljaa,peittäen tarkoin huolestuneisuutensa; " Millainen sinun olosi on nyt? Miltä tuntuu?"

Kaataja asteli eteenpäin, tuntien väsymyksen hiipivän salakavalasti jäseniin. Uros kumminkin jatkoi matkaansa, hidastamatta. Pikemminkin susi nopeutti askeltensa rytmiä hiukkasen, kuin uhmatakseen väsyneen kehonsa kehotusta käydä lepäämään. Kaataja tiesi, ettei kiihdyttäminen välttämättä ollut paras tapa taittaa matkaa - olkoonkin, ettei susi nopeuttanut askellustaan kuin hiukkasen. Mitä nopeammin suuri susi asteli, sitä rankemmalta liikkuminen tuntui. Toisaalta Kaataja ei ollut varma, kuinka kauan jaksaisi rämpiä eteenpäin rauhallista vauhtiaan.
Akan kysyessä, haistoiko Kaatajakin, uros kohotti kuononsa hiukkasen korkeammalle, vetäen syvään henkeä kirsunsa läpi. Tarkka hajuaisti eritteli nopeasti ilmasta eri tuoksut, mutta selkeänä tuntui metsässä sijaitsevan pesäalueen tuoksu. Kaataja tunsi pesän läheisyyden valavan lisää voimaa väsyneeseen ruumiiseen. Uros jaksaisi kyllä perille asti.
Narttu tiedusteli hiljaa, mikä oli Kaatajan vointi. Susi vilkaisi narttua, ja heilautti häntäänsä reippaasti.
"Niin hyvä kuin se tässä tilanteessa voi olla", uros vastasi, heilauttaen häntäänsä uudestaan, kuin vakuuttaakseen, että jaksoi vielä. Kaataja tiesi olevansa väsynyt, mutta ei lainkaan niin uupunut, kuin aiemmin. Ateria oli todellakin piristänyt Kaatajaa.

"Kieltämättä tosin hännäntyveen koskee. Suoraan sanottuna, jokainen askel vihlaisee yhtä kipeästi kuin karibun potku kylkeen", uros lausahti hetken hiljaisuuden jälkeen, irvistäen pienesti. Jokainen askel todellakin oli tuskan takana, mutta Kaataja ei mokomaa aikonut näyttää. Susi astelisi ontumatta ja mahdollisimman reippaasti pesille. Uros ei aikonut osoittaa heikkouttaan, se olisi viimeinen kultamitali Kuololle. Veljen ajattelu sai adrenaliinin kuohahtamaan ja sydän löi hiukkasen tiheämmin. Kaataja pakottautui rauhoittumaan. Minkäänlainen tunnekuohu ei olisi nyt hyväksi. Verta oli vuotanut jo riittämiin, tarkemmin ilmaisten liki koko tummanharmaa turkki oli takkuinen ja kuivuneen veren peitossa. Mitä tiheämmin sydän iskisi, sitä enemmän verta vuotaisi. Vaikka kuivunut veri olikin muodostanut ohuita rupia haavojen peitoksi, ruvet olivat paikoitellen revenneet auki jatkuvan liikkumisen seurauksena. Uros tiesi, että jos vielä kiristäisi vauhtiaan, sen minkä väsymykseltään pystyisi, heikot ruvet repeäisivät kokonaan auki. Siispä oli tyydyttävä tähän vauhtiin. Mikä oli kieltämättä helpotus väsyneelle ruumiille.

Loppu tästä vaivalloisesta matkasta taittui. Ei nopeasti, mutta taittui kuitenkin. Akka saattoi tutun tuoksun lisäksi huoamta maaston, joka oli enemmän kuin tuttu; se oli oma.
Vaalea naarassusi pysähtyi alalleen, ja käänsi päänsä suuren ystävänsä puoleen, jättäen vaaleanharmaat silmänsä kiinni uroksen harmaanvihertäviin silmiin. " No niin, Kaataja, sinä teit sen" Narttu sanoi lempeästi toiselle. " Olemme perillä"
"Mitä luulet...jaksatko ite kertoa sanottavasi Haukalle, jos kutsun häntä, vai menetkö mieluummin lepäämään pesäkoloon?" Akka astahti nyt pari askelta ettenpäin. Sen mielestä tämä oli parempi idea. " Minä kerron kyllä viestisi Haukalle juuri niin kuin sinä sen minulle esitit"

Kaataja kohotti väsyneenä päätään haistaessaan tuttuakin tutumman tuoksun. Pesäkolot, ne olivat tässä. Susiuros oli selvinnyt pesille asti, vaikka se oli aluksi tuntunut mahdottomalta kuvitelmalta. Vaan Kaataja oli tehnyt sen, jaksanut ja selvinnyt. Tietenkin Akkaa oli kiittäminen tästä kaikesta. Ilman nartun tukea ei Kaataja olisi tähän pystynyt. Ja sen uros halusi Akankin tietävän.
"Kiitos Akka. En olisi jaksanut tänne kotiin ilman sinua. Olen hengestäni velkaa sinulle", susiuros lausui matalalla äänellään. Akkaa oli kiittäminen tästä kaikesta.
Parantuminen ei vielä ollut varmaa, mutta Kaataja uskoi tervehtymiseensä. Nyt oltiin kotona, suojassa, turvassa. Lauman luona.
"Akka, en tiedä miten voin olla näin itsekäs ja pyytää sinua kertomaan Haukalle. En usko jaksavani kertoa asioita selvästi ja puolueettomasti alfallemme. Luotan sinuun", susi lausui, tavoitellen katsekontaktia. Uros odotti hetken, josko Akalla olisi jotakin sanottavaa. Jos narttu ei sanoisi mitään, Kaataja kömpisi yhteen tyhjistä pesäkoloista lepäämään ja nuolemaan haavojaan.

// Pahoittelen kestoa! Jos on mukana jotakin outoja sanoja niin se on sitten tämän iPodin vika. :D //

// Eipä mitään, kestää minullakin, muka ole aikaa ihmisellä :)
Huhuilenkos minä nyt Calarmaa tähän peliin sitten vai mitä? //

Akka katseli lempeyttä rinnassaan Kaatajaa, tämän sanoessa, että oli henkensä velkaa Akalle...saattoihan asia olla niin, Akka ymmärsi. Mutta olipa Akka itse ollut henkensä velkaa Kaatajalle, ja nyt tilit olivat tasan..tosin Akka ei laskenut sitä sillätavoin, vaan se oli hädässä auttanut uskollista ja - rakasta- ystäväänsä, jonka asia sitä paitsi vaikuttaisi koko nuormetsän lauman turvallisuuteen.
Narttu tuhahti lempeästi ja tuuppasi suurta urosta rintaan kuononsa kärjellä. Sitten se hetkisen vain katseli uroksensa silmiin ja nyökkäsi tälle; " Hyvä on, Kaataja"

Kaatajan vetäytyessä kohti yhtä käyttämätöntä pesäkoloa Akka nosti ilmoille omaleimaisen ulvontansa kutsuakseen alfaansa paikalle.

// Juu huhuile vaan. Akka voinee kertoa Haukalle, samalla kun Kaataja lepäilee pesäkolossa ja kuuntelee tarinaa. //

Kaataja ryömi pesäkoloon kiitollisena Akalle. Uros oli jaksanut perille asti, päässyt laumansa turviin. Susiuros oli pystynyt tähän kaikeen, mutta vain Akan ansiosta. Narttua tuli kiittäminen kaikesta. Akka oli taas tehnyt enemmän kuin Kaataja olisi edes kehdannut toivoa ja pyytää.
Susi kävi makuulteen pesäkoloon, kuullen Akan kauniin ulvonnan halkovan ilmaa. Akka kutsui Haukkaa paikalle. Kaataja sulki silmänsä luottavaisena. Täällä ei mikään paha voisi koskettaa Kaatajaa. Uros oli turvassa.

Huomaamattaan Kaataja vajosi uneen, tosin vain kevyeen valveuneen. Uros kuunteli ympäristöään valppaasti, valmiina heräämään pienimpäänkin rasahdukseen. Susiuros tunsi kivun ja uupumuksen, mutta taisteli syvää pennununta vastaan. Kaatajan olisi kuultava alfan saapuminen. Ja oltava valmiina vastaamaan mahdollisiin kysymyksiin. Akkaa ei voisi jättää yksin selviämään Haukan kanssa. Alfa voisi olla hyvinkin vihainen, mitä Kaataja ei kyllä ihmettelisi. Kuka sitä nyt ilostuisi kuullessaan, että aiemminkin ongelmia aiheuttanut laumalainen oli nyt teoillaan vaarantanut koko lauman turvallisuuden.
Voi kun Kaataja olisi tiennyt, että Veri oli jo aiemmin osoittanut uhkaa laumalle.