Kaksin aina kaunihimpi, eikös? -Päättynyt!

[[ Silkki & Kuolo tänne. ;) Ajankohta siis tulipalojen jälkeistä aikaa. Älä välitä otsikosta... xP ]]

Surma kuljeskeli jälleen Aarnimetsän lauman rajojen ulkopuolella, ei kuitenkaan turhan kaukana siitä. Valkoturkki oli ollut saalistamassa ja nyt se istui paikallaan ja puhdisti valkoista turkkiaan, jossa oli kirkuvan punaisia läikkiä.

Tulipalot alkoivat hellittämään ja vahingot alkoivat nyt selvästi näkyä. Surma oli varma, ettei mikään alue tai reviiri ollut päässyt vähällä. Kohta tulisi talvi ja sitten olisi kylmä ja nälkä. Ajatus sai melkein värisemään. Oli tämäkin parempi näin... Ajatukset keskeytti vieraan suden haju. Hajusta ei erottunut mikään lauma, joten Surma hieman rentoutui. Laumojen kohtauksissa oli loppujen lopuksi aina tietty jännite, mikä saattoi aiheuttaa monta laumojen välistä kahakkaa. Surma nousi ylös, ravisteli turkkiaan ja venytteli kaikessa rauhassa, vaikka tiesi varsin hyvin jonkun olevan lähistöllä.

Kuolon elämä oli menettänyt merkityksensä. Kosto oli haihtunut mielestä, susi ei enää hautonut kostoa veljensä pään menoksi. Kuolo ei silti tiennyt, pystyisikö elämään veljensä rinnalla, ystävänä ja veljenä, kuten Kaataja oletti. Kaataja oli niin erilainen. Rauhallinen, mukautuva, ystävällinen, nöyrä. Kuolo taas oli dominoiva, vihamielinen ja ylpeä. Kenties uros rauhottuisi, jos pystyisi antamaan anteeksi. Muistot pentuajasta olivat selkeinä mielessä. Kuinka kaikki oli ollut hyvin. Kuinka Kuololla oli ollut hauskaa. Yhdessä veljensä kanssa.
Vuosien kuluessa vaalean harmaa susi ei ollut löytänyt toista samanlaista tunnetta. Ei johtaessaan laumaa, ei tappaessaan muita. Ei edes kostaessaan veljelleen. Kaikki oli tuntunut turhalta, vähäpätöiseltä. Kenties katkeruus oli osaltaan vienyt kaiken hyvän pois. Ehkä Kuolo oli ollut liian ylpeä nauttiakseen mistään hauskasta. Ken tietää.

Uros oli vaeltanut hitaasti pois laaksosta, miettien ja muistellen. Susi muisti Kaatajan kehotuksen etsiä veli, kun siltä tuntuisi. Kuolo ei kuitenkaan ollut varma, pystyisikö kohtaamaan Kaatajaa. Ehkä olisi parempi loikkia pois laaksosta, kadota jäljettömiin ja jatkaa elämää muualla.
Kuolo huomasi Surman kauempana, ja päätti hetken mielijohteesta suunnata sinnepäin. Kenties kohtaaminen lajitoverin kanssa auttaisi päättämään. Kuolo omaksui perinteisen asenteensa lähestyessään, askeleet muuttuivat jäykiksi, turkki pörhistyi ja häntä sojotti kohti taivasta. Uros tuijotti Surmaa suoraan, häpeilemättä, samalla kun asteli kohti.
"Kuka olet?" Kuolo kysäisi tunteettomalla äänellä. Käytöstään ei uros kyennyt hetkessä muuttamaan, vaikka veli sitä miten toivoikin. Ehkä Kuolo oli sisimmässään epävarma, kaipasi tukea ja jotakuta vahvempaa rinnalleen. Kenties siinä oli syy pöyhkeilyyn ja dominointiin.

Hyökkäys on paras puollustus.

Kappas. Toinen tuli ihan juttelemaan. Surma katsahti vieraaseen yhtä päättäväisesti ja suoraan pää pystyssä. Se seisoi ryhdikkäästi, häntä nostettuna ylös ja karvat aivan aavistuksen pörhöllään, jotta narttu vaikuttaisi vieläkin isommalta. Siitä ei näkynyt epäröinnin elettäkään. Se oli kuitenkin valmis puolustamaan itseään tai hyökkäämään, mikäli tarve sitä vaatisi. Vieras vaikutti varsin varmalta itseensä, Surma antoi siis samalla mitalla takaisin. "Vai kuka minä olen? Tulet kyselemään nimeäni, ilman, että kerrot ensin omasi?" Surman kuonolle hiipi pieni virne. Toinen vaikutti siltä kuin omistaisi koko alueen. "Olen Surma." Se vastasi lyhyesti. "Kuka sinä mahdat olla? En muista nähneeni sinua täällä. Uusi laumaton, kenties?" Valkoturkki kysyi ja lateli perään. Surma tarkkaili toisen mahdollisia reaktioita ja odotti toisen vastausta.

Narttu vastasi samalla mitalla. Valkea susi seisoi vähintään yhtä suorana ja tuijotti takaisin varmana, kuten Kuolokin. Kuolo ei antanut tippaakaan periksi, vaan piti asenteensa samana kuin aina ennenkin. Surma sanaili hetken, ennen kuin kertoi nimensä. Kuolo kuunteli, kuinka Surma arvuutteli Kuolon saapumista laaksoon.
"Sinulle olen Kuolo", uros vastasi hetkeäkään epäröimättä. Sisimmässään uros kuuli veljensä lausuvan pehmeällä tavallaan Kuolon synnyinnimen - Mäyränhammas. Siitä nimestä oli vain muisto jäljellä. Paluuta ei ollut. Vai oliko?
"Itseasiassa, olen elellyt täällä jo talvesta. Laumaton olen, arvoistani alfaa en ole vielä kohdannut", uros jatkoi, tarkkaillen nartun eleitä. Lopulta susi mitään sanomatta istui alas, turha tässä oli enempää pöyhkeillä. Kumpikaan ei alistuisi, ja taas tapeltaisiin. Huoh. Kuolo alkoi jo kyllästyä tappelemiseen. Istuminen oli mukavaa vaihtelua.
"Taidat kuulua laumaan, jonka reviiri sijaitsee kauempana takanasi? Siihen, jota johtaa valkoinen uros Valta?" Kuolo kysyi, vain saadakseen jotain puhetta. Muutoin nämäkin kaksi olisivat pian toistensa kurkussa - tai kenties eivät. Parempi kuitenkin houkutella narttu puhumaan, ehkä se vähentäisi riskiä joutua tappeluun. Ei sillä, että Kuolo olisi itsensä puolesta pelännyt. Pikemminkin urosta vain kyllästytti. Tappelut olivat niin... jokapäiväisiä.

"Aivan..." Surma lausahti toteamukselle, kuinka Kuolo oli ollut laaksossa jo talvesta. Se samalla painoi nimen mieleensä. Mutta Surman oli pakko myöntää, laumattomana talven yli selviäminen oli varsin hyvä suoritus. Se itse oli kokenut saman.
Surma hieman yllättyi toisen yhtäkkisestä rentoutumisesta. Se itse ei istahtanut alas, mutta se ei enää pöyhkeillytkään niin paljon. Karvat ja häntä olivat laskeutuneet, mutta ryhti säilyi vielä. Valkoturkki piti Kuoloa silmällä.
"Kuolo siis. Kyllä, kuulun Vallan laumaan ja olen ylpeä siitä." Se sanoi ylpeänä ja röyhisti rintaansa. Se todentotta oli ylpeä suorituksistaan laumassa. "Puhelet nimittäin toisen metsästyryhmän johtajalle." Se sanoi. Omegana Surman ei ollut tarvinut madella nykyisessä laumassaan hetkeäkään. Juuri tuosta asiasta Surma oli erittäin tyytyväinen ja halusi näyttää sen kaikille.

Kuolo katseli suurta narttua, tuntematta oloaan uhatuksi. Kenties syynä oli itsevarmuus, joka suorastaan hohkasi uroksesta. Olkoonkin, että suden maailmankuva oli saanut kovan kolauksen veljen ansiosta. Harmaaturkki ravisti päätään hiukan, kuin karkoittaakseen ajatuksen veljestään Kaatajasta.
Surma kertoi ylpeänä kuuluvansa laumaan, jopa johtavansa toista metsästysryhmää.
"Kiitettävä suoritus, Surma", Kuolo kehaisi, muistaen jälleen Kaatajan. Mokoma johti myös metsästysryhmää, eikä Kuolo suoraansanottuna ihmetellytkään. Kaataja osasi paitsi metsästää, myös ohjata muita. Kaiken kaikkiaan veli tuntui tulevan jokaisen kanssa toimeen, mistä oli hyötyä metsästettäessä. Riitoihin ei ollut aikaa, kun metsällä oltiin.
"Olen kuullut Vallasta... kuulemma rauhallinen ja vakaa, viisas alfa. En sitten tiedä, paljonko puheissa on perää, tietolähteeni ei ollut kaikista puolueettomin. Haukan kohdalla niissä puheissa tuskin on senkään vertaa perää", Kuolo jutusteli. Voi kun uros olisi tajunnut, että Surma ei erityisemmin pitänyt Haukasta. Ja vielä parempi - Surma tunsi Kaatajan. Kerrankin näin päin, että Kuolo ei tiennyt jotakin.

Nyt Surmakin istahti alas. Sen kuonolla oli vielä sama virne. "Totta. Valta on todellakin viisas, rauhallinen ja vakaa johtaja, mutta myös päättäväinen ja ankarakin tarpeen vaatiessa. Hän on ainoa, kehen luotan tässä laumassa." Se luetteli. Virne vain leveni, kun Kuolo mainitsi Haukan lauman. Haukassa ei ollut mitään hyvää, mutta siinä oli, ettei toinen tiennyt kaikkea. Toisin kuin Surma tiesi varsin paljon. "Mitä sitten olet kuullut Haukan laumasta? Minä nimittäin tiedän laakson asioista varsin paljon ja olisin kiinnostunut kuulemaan." Surma kysyi. "Tiedän laumoista alfat ja suurinpiirtein millaisia he ovat, tiedän Nuormetsän lauman hierarkiasta ennen tulipaloja.... En tosin tiedä ketkä selvisivät siitä hengissä ja onko tämä mahdollisesti muuttunut... Laumattomista tiedän ja 'pienistä' rajakiistoista..." Surma luetteli, ehkä toinen olisi näin halukkaampi kertomaan mitä oli kuullut. 'Tieto tuo valtaa'.... Narttu ajatteli mielessään...

Surma vakuutti, että Valta oli sellainen miksi Kaataja oli tuon kuvaillut. Hyvä, Kuolo saattoi siis tässä kohden luottaa veljensä tietoihin. Hetken päästä Surma jo kyseli, mitä Kuolo tiesi Haukan laumasta. Uros virnisti susimaisesti, kun Surma kertoi tietävänsä laakson asioista paljonkin.
"Välillä kuulostat niin veljeltäni! Haukasta kerrottiin, että hän on kokematon mutta hyvä, lempeä ja kunnioitettava alfa, joka pitää kuria yllä mutta osaa myös antaa anteeksi ja joustaa", Kuolo luetteli, muistellen mitä kaikkia adjektiiveja veli oli käyttänyt talvella laumasta kertoessaan. Nopeastihan Kuolo oli päätellyt mihin laumaan Kaataja kuului, se ei vaatinut suuriakaan älynlahjoja. Haju auttoi, ja tietenkin se, että Haukasta veli puhui lempeämmin - mokoma jättikokoinen kivimöykky oli kiintynyt alfaansa.
"Laakso on kärsinyt pahoin tulipalossa, en tiedä oletko käynyt siellä sen jälkeen. Laumattomien alue on liki täysin palanut, reviirien metsät surkeassa kunnossa. Ruuasta tulee vielä pulaa", Kuolo kertoi huomioistaan käydessään Laaksossa. Siellä tosiaankin oli järkyttävän näköistä, mustaa tuhkaa ja elotonta maisemaa. Ei kiva.
"Metsästysryhmän johtaja ainakin selvisi", Kuolo sanoi aavistuksen hiljempaa. Niin. Kaataja oli hengissä.
"Mitä minä en tiedä?" Kuolo kysäisi, katsoen Surmaa. Nyt saisi toinen luetella tietojaan, Kuolo halusi olla perillä asioista. Mikään ei ollut ärsyttävämpää kuin epätietoisuus.

"Sitten sinulla on viisas veli." Surma heitti. "Mutta olen erimieltä Haukasta. Olen nähnyt, kuinka Haukan alaisiksi ryhtyneet ovat muuttuneet. Tämä muutos ei ollut ainakaan hyvään suuntaan. Vähän aikaa sitten lauman sisällä oli epätietoisuutta ja kiistaa hierarkiassa. En usko Haukan hyvyyteen, vaikka jotkut sitä niin hehkuttavat..." Surma lausui. Se ei myöskään halunnut, että sen vihollislauma vahvistuisi yhdelläkään sudella, joten se kertoi kaikki negatiiviset asiat.

Valkoturkki kuunteli tarkkaan toisen selostusta ja painoi kuulemat asiat mieleensä. Ei kuulostanut kovin hyvältä. Tällaisina aikoina Surma oli kiitollinen lauman tuesta ja turvasta. "Vai selvisi vanha kunnon Karhunkaataja." Valkoturkki mutisi mielissään. Mukava kuulla, että Kaatajalla oli kaikki kohtuullisen hyvin. Viime kohtaaminen päättyi kaikkea muuta kuin iloisesti. "Mistä muuten tiedät, että hän selvisi? Oletko tavannut hänet?" Narttu kysyi kiinnostuneena.

Surma mietti hetken, mitä se tiesi, ennenkuin vastasi. "Rinnemetsän lauman alfa on kuulema päästään hieman sekaisin. Vereksi häntä kutsutaan. Sotaisa hukka. Rinnemetsän ja Nuormetsän laumoilla on ollut pientä kinaa..." Surma tietenkin jätti kertomatta, että se itse oli ollut tämän kinan takana. "....Sysimetsän laumaa johtaa vanha Ovela. Osa laumattomista on kerääntynyt yhteen, syytä en tiedä. Varmaan pysyäkseen paremmin hengissä....." Surma selitti omia tietojaan... Kuolo varmaan tietäisi osan jo entuudestaan. "Onko jotain mitä minä en luultavasti tiedä? Haluan tietää kaiken."

Surman sanoessa, että Kuololla oli viisas veli, uroksen silmissä pilkahti jokin kartoittamaton tunne.
"Enpä tiedä veljeni viisaudesta", Kuolo sanoi huvittuneena. Narttu jatkoikin kertomalla Haukasta kaikenmoista negatiivista. Kuolo kuunteli nämäkin tiedot mieli avoimena. Ainahan laumalainen omaa alfaansa hehkutti.
"Niin kuin sanoin, tietolähteeni ei ollut puolueettomin. Miten niin sudet ovat muuttuneet Haukan laumassa?" Kuolo sanoi, lopulta kysyen oikealla mielenkiinnolla. Minkälaisista muutoksista Surma oikein puhui? Muutoinkin nartulla tuntui olevan jotakin Haukkaa vastaan, kenties Kuolo vielä saisi selville, mitä. Ei sillä, tällä hetkellä sutta kiinnosti vain muutokset laumalaisissa.

Oho. Surma tunsi Kaatajan. Ilmeisesti hyvinkin. Kuolo yllättyi, mutta vanhasta tottumuksesta kätki tunteensa.
"Kyllä, Kaataja selvisi. Olen tavannut hänet, itseasiassa tulen juuri hänen luotaan laaksosta", Kuolo selvitti, puhuen kerrankin totta. Eipä tässä kyllä valehtelustakaan ollut hyötyä. Uroksen onni oli kenties Surman kysymyksen muotoilussa, kun narttu kysyi tapaamisesta, ei tuntemisesta. Jos olisi pitänyt jälkimmäiseen vastata, olisi Kuolo varmaankin lasketellut luikuria tottuneesti. Olisihan se noloa myöntää, että Kaataja oli suuren ja mahtavan Kuolon veli... vai olisiko? Aiemmin Kuolo olisi tiennyt vastauksen heti, mutta viime kohtaaminen veljen kanssa oli muuttanut paljon uroksen ajatusmaailmaaa.

Surma vahvisti Kaatajan kertomat tiedot, mikä oli hyvä. Ainakin Kuolo saattoi nyt olla varma, että Kaataja oli puhunut totta. Ei sillä, veli tuskin olisi valehdellut. Mokoma oli niin hyvä ja täydellinen kaikkien kaveri.
"Luulen, että tiedät enemmän kuin minä. Laakso on tuhoutunut suurimmalti osin tulipaloissa, raatoja on näkyvissä ja sudet tuntuvat kaikonneen kauas vuorille. Siellä ei nähtävää ole, elotonta maastoa silmän kantamattomiin. Laumoista en nähnyt jälkeäkään, kenties hajonneet, kenties paenneet kauemmas", Kuolo jutusteli, päätellen ja arvaillen. Varma ei uros laakson tilanteesta ollut, mitä nyt maalaisjärjellä päätteli asioiden kulun.
"No, nälkää ainakin tulevat näkemään kaikki. Laakson laumat saattavat talvella siirtyä tälle puolen solaa ruokailemaan - tai niin minä ainakin tekisin. Täällä on yhä saalista, heikosti mutta on sentään", Kuolo vielä jatkoi. Eipä uroksen mieleen tullut mitään, mitä Surma ei tietäisi. Kuolon tiedot kun perustuivat muiden kertomuksiin ja omiin kokemuksiin.

Surma muisteli hetken aivan hiljaisena. "Niin.... Juuri sen takia olen Haukkaa vastaan. Ennen kuin pari ystävää, hah minulla tosiaan oli tuolloin vielä ystäviä, liittyivät Nuormetsän laumaan, nämä olivat varsin tyytyväisiä elämäänsä. Toinen heistä on jo kuollut ja toinen oleilee Nuormetsän laumassa metsästysryhmän johtajana..." Surma ei halunnut sanoa nimiä, mutta metsästysryhmän johtaja kertoi toiselle taatusti kuka henkilö oli. Surma myös jätti suunnitelma-osion pois kokonaan. "Kun sitten menin tapaamaan näitä, syttyi syyttely. Lopulta toinen lähti pois ja liittyi minun jälkeeni Aarnimetsän laumaan kerätäkseen tietoja. Valta ei pitänyt tästä ollenkaan, kuten kuvitella voi. Toinen jäi kuitenkin Haukan laumaan. Viime näkemän perusteella aina niin tyyni ja rauhallinen susi oli kaikkea muuta, mitä oli aina kuvitellut toisen olevan." Surma selitti ja huokaisi. "Ystävät ovat oikeita harmipesiä.... Vain haittaa... Sen jos minkä olen huomannut" Se lopulta sanoi.

"Vai niin... Toivottavasti Kaataja voi paremmin, mitä viime näkemällä näin..." Surma lisäsi. Narttu taisi pitää Kaatajaa edelleen ystävänään, kaikista väitteistään huolimatta. "Toisella ystävällä" Surma tarkoitti Turrea. Sitä se ei ollut pitänyt ystävänään sen jälkeen, kun tämä oli soluttautunut Aarnimetsän laumaan. Kait Turre oli halunnut antaa samalla mitalla takaisin Surmalle. Olihan se kaiken juonien takana. Myös suunnitelma Haukkaa vastaan oli sen peruja. Vaikka Valta oli antanut käskyn tappaa Turre, mikäli se tekisi jotain tyhmää, ei edes tappo olisi tuntunut missään.
"Kunhan eivät saalista meidän reviirillämme. Muuten minä, jos ei kukaan muu, annan sellaisen opetuksen, mitä ne eivät unohda, jos nyt ylipäätään jäävät sitä elossa muistelemaan." Valkoturkki sanoi painokkaasti.

Kuolo kuunteli tarkasti, kuinka Surma kertoi kahdesta ystävästään. Toinen oli jo kuollut, toinen taas oli... Kaataja?! No, ei sen olisi pitänyt yllättää, johan Surma oli kertonut tuntevansa Kaatajan. Sen sijaan nartun kertomus siitä, miten tyyni ja rauhallinen susi olikin kaikkea muuta, sai Kuolon valppaaksi. Hetken päästä Surma jo varmisti, että oli puhunut Kaatajasta. Kuolo valpastui silminnähtävästi. Eikö Kaataja ollutkaan niin viaton kuin aina esitti olevansa?
"Talvella Kaataja tuntui voivan hyvin. Hän puhui alfastaan lempeästi, ilmeisesti hän tosiaankin välittää Haukasta", Kuolo varmisti Surman arvuutteluun Kaatajan voinnista.
"Nyt sen sijaan... No, Kaataja oli huonossa kunnossa, laihtunut, väsynyt, uupunut, yksinäinen. Etsi kipeästi seuraa seikkaillessaan palaneessa laaksossa. Toivon mukaan pääsi laumansa luokse", Kuolo jutusteli, huomaten yllätyksekseen todellakin toivovansa Kaatajan päässeen laumansa luokse. Yllättävää.

Uros mietti hetken, ennen kuin jatkoi.
"Veljeni ei kertonut syytä, miksei ollut laumansa reviirillä, mutta luulen hänen etsineen ystäviään, joita laumassa ei liiemmälti ole. Tulipalo järkytti Kaatajaa suuresti, vaikka hän yrittääkin muuta esittää", Kuolo sanoi, paljastaen tarkoituksella ohimennen Kaatajan olevan tuo veli, josta oli jo aiemmin ollut puhetta.

Susi halusi tarkkailla Surman reaktiota.

Surma kuunteli toisen kertomusta mielenkiinnolla. "Kaikkihan välittävät laumansa alfasta. Aluksi itse olin aika kriittinen Valtaa kohtaan, koska hän vaikutti turhankin lempeältä, mutta olen nähnyt Vallassa omasta mielestäni monia hyviä ominaisuuksia ja pystyn luottamaan häneen ja hän minuun." Valkoturkki selosti. Noin se tosiaan oli joskus ajatellut, muttei enään.

Tieto siitä, että Kuolo oli Kaatajan veli, oli varsin yllättävää. "Kuten jo sanoin: sinulla on viisas veli." Surma sanoi. "Kaataja on vahva mieleltään ja ruumiiltaan. Uskoin hänen selviävän ja uskon hänen selviävän tästä eteenpäinkin." Narttu jatkoi. Se todella uskoi, mitä sanoi. "Mitä tarkoitat sillä, ettei Kaatajalla ole ystäviä laumassa? Luulisi kaikkien tulevan toimeen Kaatajan kaltaisen suden kanssa paremmin kuin hyvin." Surma kysyi. "Paitsi nyt tosin on kyseessä Nuormetsän lauma, joten kaikki vähääkään tuollainen on varmaan täysin normaalia siellä..." Narttu jatkoi hieman happamana. Se ei pitänyt todellakaan siitä, että Kaataja oli Haukan alainen.
Haukka oli roisto. Piste.

"Entä sinä? Oletko ajatellut hakeutua laumaan talven kurjuutta pakoon?" Surma kysyi. "Kuten jo aijemmin sanoit; on tulossa hyvin ankara talvi." Moni ei tulisi yksin selviämään. Se oli varma.

Surma kertoi itsekin olleensa kriittinen laumansa alfaa kohtaan aluksi, mutta nykyään luotti Valtaan. Hyvä asia, alfaansa piti pystyä luottamaan. Surma vaikutti yllättyneeltä, että Kaataja oli Kuolon veli, muttei pahemmin asiaa kummastellut sanojen voimalla. Narttu sen sijaan toisti, että Kuololla oli viisas veli. Susi kuunteli loppuun asti nartun puheet, ennen kuin itse aukaisi suunsa.
"Veljeni on vahva, kuten sanoit, mutta tulipalo koetteli häntä liikaa. Kaatajalla on rajansa, ja pelkään pahoin, että tulipalo ylitti sietokyvyn. Veljeni tarvitsee lauman, joka luottaa häneen ja johon hän voi luottaa. Hädän hetkellä Kaataja suuntasi laaksoon ystäviensä luo, palasi vasta äskettäin laumansa luokse", Kuolo selitti. Uros jatkoi hetken ajatuksiaan koottuaan, "Mikäli veljeäni yhtään tunnen, tämä voi tarkoittaa kahta asiaa: joko laaksossa eläneet ystävät olivat heikompia kuin laumanjäsenet eli Kaataja uskoi lauman pärjäävän ilman häntä tai lauma ei merkinnyt Kaatajalle yhtä paljon. Ensimmäinen vaihtoehto kuitenkin jättää auki kysymyksen, miksi Kaataja lähti laumastaan ennen kuin varmisti kaikkien laumalaisten olevan turvassa. Näiden tietojen pohjalta veikkaisin, ettei veljelläni ole montaakaan ystävää laumassaan."
Kuolo mietti vielä hetken, ennen kuin päätti jatkaa tarinaansa vielä hiukan.
"Kyllähän Kaataja tulee monien kanssa toimeen, mutta todellisia, luottamuksen arvoisia ystäviä ei Kaataja tunnu saavan helpolla", Kuolo selitteli, muistellen jopa lämmöllä veljeään. Yllätyksellistä.

Surman viimeinen kysymys oli hankala. Kuolo ei ollut varma, mitä halusi, vai halusiko yhtään mitään. Veljen seura, no se olisi ehkä mukavaa, jos Kaataja oli viimeksi puhunut totta.
"Totta puhuen, en tiedä. En usko, että pystyisin palaamaan laumaan, varsinkaan omegan viheliäiselle paikalle", Kuolo sanoi vakavana. Omegaksi ei Kuolosta enää olisi, eikä koskaan olisi ollutkaan. Edes veljensä takia ei uros moista nöyryytystä kestäisi.
"Sinulla menee hyvin, kun kerran viihdyt laumassasi. Sääli, jos veljeni on ajautunut huonoimpaan mahdolliseen laumaan", Kuolo sanoi täysin yllättäen, miettimättä sanomisiaan pätkääkään. Susi jopa itse hölmistyi tajutessaan, että todellakin toivoi Kaatajalle hyvää elämää ja parhainta mahdollista tulevaisuutta.

Surma kuunteli Kuolon kerrontaa vaiti. "Kuulostaa järkevältä...." Surma vihdoin kommentoi. Elämä ei ollut helppoa. "Jos Kaataja on onneton laumassaan, hän on tervetullut Aarnimetsän laumaan. Pystyn puhumaan Vallalle ja hoitamaan hänet laumaan, mikäli Kaataja sitä haluaa." Se sanoi. Valta oli tiukentanut otettaan uusien laumalaisten kanssa Turren tempauksen jälkeen, joten enään Vallan alaiseksi ei päässytkään noin vain. Myös Surma piti uusia varsin tarkkaan silmällä. "Mutta on hyvä, että Kaatajalla on noin välittävä veli." Surma oli itse haastanut oman veljensä. Heidän isänsä oli valinnut velipojan seuraajaksi ja Surma ei tietenkään tätä hyväksynyt ja haastoi veljensä, hävisi jä häipyi.

"Haha. Kuulostat ihan minulta. Itse liityin Vallan laumaan suoraan metsästysryhmän johtajaksi, koska paikka oli silloin avoinna. Lauma oli uusi ja sen takia oli helpompaa päästä sisälle. En halunnut omegaksi ollenkaan. Mutta luuletko, että pysyisit kauan omegana? Luulen, että ellei uusia susia tulisi pian laumaan, sinun kaltainen susi haastaisi varsin pian jonkun. Et joutuisi nöyristelemään kauaa." Surma pohti. Kuolo vaikutti fiksulta ja ylpeältä. Varsin Surman kaltaiselta.

Kuolo kuunteli Surmaa valppaana. Narttu tarjosi Kaatajalle mahdollisuutta liittyä Vallan alaiseksi, jos oma lauma alkaisi kyllästyttämään.
"Niin antelias kuin tarjouksesi onkin, Kaataja tuskin hyväksyy sitä. Veli on liiallisuuksiin asti lojaali. Saisi tapahtua paljon, ennen kuin Kaataja jättäisi Haukan", Kuolo sanoi. Sääli, tässä olisi voinut olla mahdollisuus elää veljen kanssa samassa laumassa. Kaataja joutuisi luopumaan omasta laumastaan veljensä takia. Pieni hinta siitä, että Kuolo joutuisi muuttamaan toimintatapojaan täydellisesti. Hmm. Mielenkiintoista.
Surman todetessa että oli Kaatajan onni kun uroksella oli Kuolon kaltainen veli, susi tuhahti.
"Itseasiassa, saavuin tähän laaksoon kosto sydämessäni. Ennen tulipaloa olisin vain halunnut veljeni hengiltä, hän riisti minulta kaiken", Kuolo lausui katkerasti. "Mutta kaipa päädyimme jonkinlaiseen sopuun", uros lisäsi huvittuneella äänensävyllä.

Surma arvuutteli, kauanko Kuolo pysyisi omegana. Niin, varsin totta. Uros haastaisi jonkun, varmaan heti kun olisi varma, ettei alfalla olisi mitään sitä vastaan. Alimpana ei Kuolon paikka ollut, ei myöskään alfana. Senkin Kuolo oli oppinut kantapään kautta.
"Oikeassa olet", susi lausahti. Kyllä, omegaksi ei Kuolo jäisi, jos laumaan liittyisi. Piste.

"Sen kyllä uskon. Välillä on outoa, että lauma menee oman hyvinvoinnin edelle. Sitä en ymmärrä...." Surma lateli. "
... mutta tarjous on silti voimassa, vaikka Kaataja kieltäytyisikin..."
Valkoturkki kuunteli, kuinka Kuolo kertoi, että oli tullut kostamaan Kaatajalle. Oli vaikea kuvitella Kaatajaa pahiksena, mutta sama koski Surman aina-niin-mukavaa veljeä. Narttu ei tietäisi mitä tehdä tai miten toimia, jos yleensä niin rauhallinen velipoika ilmestyisi yhtäkkiä laaksoon. Ajatus vain huvitti Surmaa. Ajatus Kaatajan kanssa tehdystä sovusta näytti huvittavan myös Kuoloa. "Kauanko kerkesit sitten kantaa kaunaa Kaatajalle?"

Yksi ajatus tuli yhtäkkiä Surman mieleen. Kuinka älyttömän helppoa oli puhua tuiki tuntemattomalle sudelle. "En tiedä miksi kerroin sinulle kaiken tämän niin helposti. Eipä sillä enää väliä. Kerrottu mikä kerrottu." Asia ei Surmaa vaivannut, ennemminkin hämmästytti.

"Kaataja laittaa kaiken -ystävänsä, laumansa, alfansa, veljensä- oman hyvinvointinsa edelle, vaikka takaisin saisikin kurjaa kohtelua", Kuolo tuhahti. Uros ei ymmärtänyt tätä. Jos oli huono olla, miksei voinut lähteä? Eritoten Kaatajan tapa jopa kantaa enemmän huolta Kuolon voinnista kuin omastaan, hämmästytti. Kuolo oli vain raadellut Kaatajaa aiemmin ja nyt velipoika helpottui nähdessään isoveljensä elossa. Nurinkurista?
"Kauanko kerkesin kantaa kaunaa? Vuosia", Kuolo sanoi tuhahtaen lopun. Niin, uros oli kantanut pikkuveljelleen kaunaa kauan. Liian kauan edes muistettavaksi tarkalleen. Kaataja oli varastanut huomion Kuololta, jolle huomion olisi vanhempana veljenä pitänyt kuulua. Vaikkakin, niin vastentahtoisesti kuin Kuolo asian myönsikin, veli ei ollut tehnyt sitä tarkoituksella.

Surman hämmästellessä, miten helppoa kaiken kertominen oli ollut, Kuolo virnisti.
"Johtuu varmasti luontaisesta karismastani", susi vitsaili.
"No ei, leikki leikkinä. Tuntemattomille on yleensä helppo puhua, eihän tuntemattomaan välttämättä törmää enää koskaan", Kuolo lausui jo vakavammalla naamalla. Uros heilautti hiukan häntäänsäkin, niin epäluonnollinen kuin moinen ele sudelle olikin.

"Jos Kaataja huomaisi, miltä tuntuisi oikeasti olla, kun on oikeita ystäviä lähellä... Ehkei Kaatja osaa odottaa parempaa... Kunnon lauma kuitenkin tuntuu täyttävän jonkun tarpeen samalla lailla kuin ruoka peittää nälän ja vesi janon." Surma sanoi.

"Vuodet ovat varsin pitkiä... varsinkin kaunaa kannettavaksi..." Narttu totesi.
Surma jopa nauroi toisen vitsille. "Vai luontaisesta karismastasi?? Hah. Voi olla." Surma vastasi huvittuneena. Yleensä muut kokivat itsevarmuutta uhkuvan Surman selvänä uhkana ja käyttäytyivät sen mukaan sen seurassa. Kuolo oli samanoloinen, joten kait sekin vaikutti. "Niin, mutta mistä sitä voi tietää, jos kertoo liikaa jollekkin, joka kertoo ne eteenpäin vihollisille." Surma esitti oman näkemyksensä. "Jos näin tapahtuisi. Tämä henkilö todella toivoo, ettei kohtaa minua uudestaan, sillä minä haluan." Surma sanoi ja väläytti hampaitaan näkymättömälle sudelle, näyttääkseen miksi halusi tavata lavertelevan suden uudestaan.

Kuolo ei viitsinyt enää kommentoida mitään Surman toteamukseen siitä, ettei Kaataja ehkä osannut odottaa parempaa. Loppupelissä ei ollut Kuolon asia selvitellä veljen pään sisältöä tuon ystävälle. Kaataja voisi itse selventää tilanteen ja ylipäätään kaiken, kun kohtaisi Surman.
Surma totesi, että mistäs sitä tiesi, jos tuntematon kertoi asioita eteenpäin. Kuolo ei voinut kuin olla samaa mieltä.
"Mutta toisaalta, sen jälkeen on vain sana sanaa vastaan. Sitä paitsi, jos viholliset saisivat tiedon, voisi heille sen jälkeen syöttää mitä tahansa soppaa viestinviejän kautta. Mutta oikeassa olet, kaikkea ei ikinä kannata paljastaa. Ei edes luotetuimmalle", Kuolo arvuutteli vakavalla naamalla. Niin, edes paras ystävä ei aina ollut luottamuksen arvoinen. Ei vaikka sitä miten toivoikin. Sudet saattoivat muuttua, vaihtaa kantaansa tai puoltaan. Silloin ei enää yksi luottamus merkinnyt mitään. Sen Kuolo oli oppinut, kuten myös valitettavasti Kaataja. Kuolo ei ollut osannut luottaa kehenkään, koskaan. Ainakaan täysin. Kaataja sen sijaan oli luottanut Kuoloon - ja millä tavalla se kostautuikaan. Ei kannattanut luottaa, oli Kuolon neuvo.
"Jos haluaisin -puhtaan teoreettisesti-, jos haluaisin tähän laumaan, hyväksyisikö alfasi minut?" Kuolo kysyi yllättäen. Uroksen mielessä eli suunnitelma, kenties kiero ja itsekäs sellainen, mutta sen avulla veljekset voisivat jälleen olla yhdessä, eikä Kuolon tarvitsisi nöyrtyä Kaatajan käskyn edessä. Niin kovin kuin Kaataja uskoi Kuolon hyvään puoleen, ei Kuolo uskonut sitäkään vähää. Kuolo oli kiero ja itsekäs, ja myönsi sen häpeilemättä itselleen.

"Totta. Joskus luotetuin osottautuukin pahimmaksi viholliseksi." Surma myönsi. Hyvänä esimerkkinä oli suunnitelma Haukkaa vastaan, joka kaatui susien vaihtaessa yhtäkkiä puolta. Noinkin vanhan jutun muisteleminen tuntui vieläkin karvaalta.

Kuolon kysymys tuli täysin puiden takaa. "Vai hyväksyisikö Valta sinut?...... Luulen, että kyllä. Vaikutat terveeltä ja vahvalta sudelta, josta olisi hyötyä laumassa... Ja puheidesi perusteella et juoni mitään toisen lauman kanssa meidän selän takana... Loppu on sitten hakijasta kiinni. Tietenkin hakijan täytyisi vannoa, että on Aarnimetsän laumalainen... Luottamus täytyy ansaita. Petturit tapetaan." Surma luetteli. Lopun se hieman paisutteli, mutta siinä oli mukana myös totuuden siemen. Parempi niin, ettei Turren tempaus tule kenellekkään muulle mieleen.

Surma totesikin varsin osuvasti, että joskus luotetuin osoittautui pahimmaksi viholliseksi. Näinhän se oli, paremmin ei Kuolo olisi voinut asiaa muotoilla. Surman pohtiessa, hyväksyisikö Valta uroksen laumaansa, Kuolo kuunteli. Kun narttu lopetti, hiukan ehkä suurennellen, siihen että petturit tapettaisiin, Kuolon silmissä pilkahti hyväksyntä.
"Vähempään en tyytyisikään", uros lausahti, viitaten siihen, että petturit tapettiin. Niin, ei pettureita kuulunut paapoa lauman sisällä. Jopa pettureiden potkiminen ulos oli liian helppoa, heille oli annettava opetus.

Kuolo mietti hetken.
"En aio liittyä laumaanne, en vielä. Etsin ensin Kaatajan, ja toivoakseni voimme keskustella asiasta sivistyneeseen tapaan. Haluan saada selvyyden veljeni toimiin, ennen kuin itse teen mitään hätiköityä. Ennen kaikkea haluan selvittää, mikä veljeni on hukkiaan. Kovin kun tuntuu omaa viattomuuttaan vannovan, mutta enpä usko. Kaikilla on oma synkkä pilvensä muutoin sinisellä taivaalla", Kuolo sanoi, katsoen Surmaa suoraan. Jokainen oli Kuolon uskomuksen mukaan tehnyt virheen, jonkin asian jota häpesi. Susiuros halusi tietää, mitä sellaista veli oli tehnyt.

Tunne vihollisesi, ja muista - paras ystävä on samalla pahin vihollisesi.

"Et tietenkään. Kuka nyt vähempään tyytyisi missään asiassa?" Surma kysyi ja virnisti. Surma halveksi kaikista eniten pettureita. Itse se ei hevillä pettäisi, ellei se itse hyötyisi pettämisestä paljon enemmän. Surma tosin teki mielestään järkeviä päätöksiä, ettei joutuisi sellaisiin tilanteisiin. Mutta Surma oli Surma, siitä ei pääsisi yli eikä ympäri.

Kuolon "en vielä" riitti Surmalle hyvin. Se, että Kuolo edes harkitsi, oli hyvä. Aarnimetsän lauma tarvitsi nartun mielestä Kuolon tapaisia susia joukkoonsa. "Jokaisella on synkkä pilvensä, aivan jokaisella. Myös Kaatajalla. Olen varma, että olen nähnyt pilkahduksen siitä, joten voin sanoa, että jopa Kaatajalla on sellainen. Kaataja ei ole aina niin lojaali mitä hän on saattanut väittää. Hän on kerran pettänyt luottamukseni, joten uskon, että näin voi tapahtua toistekkin." Surma sanoi ja katsoi Kuoloon takaisin.

Surma puheli viisaita todetessaan, että Kaatajallakin oli oma synkkä pilvensä. Kuolo oli siitä varma, aivan varma. Veli ei voinut olla yhtä viaton ja täydellinen, kuin mitä kovasti esitti olevansa. Sen sijaan nartun paljastus siitä, että Surma oli nähnyt senkin puolen Kaatajasta, yllätti Kuolon. Vai oli Surma saanut maistiaisen Kaatajan ei-niin-rakastettavasta puolesta.
"Pettänyt sinut? Yllättävää. Moista en veljeltäni olisi odottanut. Kyllä hän on ennenkin pettymyksiä muille aiheuttanut, muttei sentään pettänyt ystäviään", Kuolo sanoi vilpittömästi yllättyneenä. Kaataja oli muuttunut. Ja salannut tämän veljeltään. Se samperin kojootti. Olisi voinut kertoa, ettei itsekään ole niin viaton. Kuololta veli kehtasi tietenkin vaatia täyttä viattomuutta ja vilpittömyyttä, mutta Kaataja sai nähtävästi tehdä mitä halusi. Kuololla olisi painavaa sanottavaa veljelleen. Idea kyti mielessä kuin tuli, ei vielä leimahtanut ilmiliekkeihin mutta kyti sammumattomana. Kuolo pakottaisi veljensä valitsemaan. Kuolo tai lauma. Helppoa ja yksinkertaista.

Samalla kuitenkin niin vaikeaa ja monimutkaista.

"Kuule, haluatko tosissasi Kaatajan tähän laumaan? Minä voin yrittää sitä, mutten tee, ellet halua veljeäni tänne", Kuolo sanoi tarkkaillen nartun eleitä ja reaktiota. Halusiko Surma Kaatajan tänne vai ei, oliko toinen antanut petoksen anteeksi. Kuolo ei tiennyt, joten odotti reaktiota. Mitä vain, mikä kertoisi nartun kannan paremmin kuin valheelliset sanat.
"Ymmärrän hyvin, jos et halua", Kuolo mutisi jatkoa hiljaisemmalla äänellä.

"Nuormetsän lauman alaiset muuttuvat, heistä tulee kuin eri susia. Kuten aijemmin sanoin. Kieltämättä en olisi Kaatajasta uskonut..." Surma sanoi ja vaikeni.

Surma uppoutui ajatuksiinsa, mutta palasi tähän hetkeen Kuolon esitettyä kysymyksensä. Surma oli pitkään hiljaa. Se sulki jopa silmänsä. Sillä oli mahdollisuus saada Kaataja ehkä Aarnimetsän laumaan. Ennen takin kääntöä Surma olisi heti sanonut kyllä, suoraan puolen vaihdon jälkeen Surma olisi vastannut ei... Mutta nyt.... Surma ei ollut varma. Päätöshän ei ollut Surman, se oli Kaatajan, mutta jos Surmalta kysyttäisiin...."Kaataja on loppujen lopuksi ainoa ystävä mitä minulla on..." Surma katsoi Kuoloa. Valta oli antanut Surman toilailut anteeksi, joten Surma voisi yrittää ottaa mallia alfastaan ja antaa anteeksi. Surma oli jo varsin pitkällä tässä prosessissa, mutta se ei vielä ollut täysin valmis. Yrittänyttä ei lasketa. Turre oli myös ollut laumassa, ja hyvin Surma oli selvinnyt, siihen asti, kun selvisi tämä tietojen keräily. Surma tarkkaili Kuoloa, miten tämä ottaisi vastauksen vastaan. Huvittavaa tässä oli se, kuinka jostakin syystä Karhunkaatajalle oli helpompi antaa anteeksi. Hyvänen aika sentään! Veli tulee kostonhimoisena, mutta lähtee jonkin sortin sovinnonlla... Ja nyt Surma.
Surma naurahti pienesti ajatukselle. "Mihin tämä laakso on menossa....." Se päivitteli huvittuneena.