Lumen loisto - loppunut

// Seuraksi siis kuka tahansa, laumalainen tai laumaton. (: Juoni-ideoita otetaan vastaan mesen tai yksityisviestien välityksellä, joten pelkäksi puhumiseksi ei pelin tarvitse jäädä. x) //

Lumihanki loisti auringon säteissä, taittaen kirkasta valoa eri kulmissa. Lumihanki ei ollut syvää, vaikka olikin jäätynyt pinnalta, pakkasen puolella kun oltiin jo pidemmän aikaa oltu. Jäätynyt lumenpinta hohti kirkkaasti, kauniisti, valaisten ympäristöä liki yhtä paljon kuin aurinko. Päivä ei ollut vielä pitkällä, vaan valoisa aika alkaisi pian olemaan ohitse. Tai ei vielä, mutta muutaman tunnin sisään pimeys laskeutuisi, peittäen koko ympäröivän, kauniin maiseman hämärän varjoon. Vaan ei pimeys ollut pelottavaa - loppujen lopuksi se oli vain valon puutetta.

Valkoisen lumihangen halki kulki tasainen tassunjälkien jono, suurten tassunjälkien. Liian suurten koiran jättämiksi, liian erilaiset karhun käpälistä syntyneiksi. Suden jäljet ne olivat, poikkeuksellisen suuren suden. Kyseinen uros oli jo ohittanut aukean, jolkotteli tällä hetkellä metsän kätköissä - vaarallisen lähellä reviirien rajoja. Joku innokas rajapartiossa oleva hukka voisi tulkita uroksen rikkoneen rajat - vaan niin ei ollut. Muutaman metrin etäisyyttä uros piti reviirien rajoihin, vältellen rikkomasta niitä. Suuri ja massiivinen Kaataja kun ei pahemmin tappeluista välittänyt, niistä piitannut. Luonteesta se oli kiinni, ja tuo kyseinen uros olisi saattanut helpostikin saavuttaa kunnioitettavan aseman laumassa - vaan silti eli yksin. Omia valintojaan uros oli viisi vuotisen elämänsä mittaan tehnyt paljonkin, ja tulisi varmasti tekemään. Valitettavasti uroksen luonne ei aina pelannut yhteen lauman tavoitteiden kanssa - helpompaa oli elää yksin, vapaana. Vaikka se tarkoittikin pelkoa selviytymisestä, epävarmuutta ja välistä uhkarohkeutta. Niin kuin nyt.

Kaataja oli koko päivän jäljittänyt saalistaan, seurannut nuoren hirven jättämiä jälkiä. Alle vuoden ikäinen tuo otus oli, siitä uros oli varma. Muutoin ei hirvi olisi tehnyt, kuten kyseinen eläin. Kaataja piti etäisyyttä hirveen, varmistaen vain, että pystyi seuraamaan helposti hajujälkeä. Turha eläintä oli pelottaa silmittömään ryntäämiseen, epätoivoiseen pakoyritykseen, joka pakottaisi kestävän suden kiihdyttämään äärinopeuteensa - ja samalla väsyttäisi Kaatajan tehokkaasti. Mielummin hukka jäljitti hirveä rauhassa, odotellen, kunnes nuori hirvi väsyisi, ja olisi helppo saalis. Loukkaantumisriski olisi myös pienempi. Ainut asia mikä mietitytti Kaatajaa, oli hirven reitti. Nyt kun kuljettiin jo liian lähellä laumojen rajoja, jotta Kaataja olisi tuntenut olonsa turvalliseksi. Pitäisi varmaan juosta hivenen ripeämmin, väsyttää hirvi nopeammin, ennen kuin se eksyisi lauman reviirille - kumman tahansa. Hirvi kun oli mutkitellut puolelta toiselle, ihan kuin ei itsekään tietäisi, mihin suuntaan jatkaisi matkaa. Ja lisäksi urosta mietitytti ajatus, mitä tämän jälkeen tapahtuisi. Jokin innokas Ovelan laumalainen, joka olisi kaukana rajoja partioimassa, saattaisi kuvitella uroksen uudeksi laumalaiseksi - hukka kun tuoksui edelleen hivenen Kullalle ja sen kautta koko laumalle, vietettyään yönsä Kullan vierellä. Viiman laumalainen taas uskoisi entistä varmemmin Kaatajaa Ovelan laumalaiseksi - ja se saattaisi tarkoittaa tappelua. Hetken Karhunkaatajaksi nimetty, tumman harmaa susiuros mietti, pitäisikö kääntyä, ja palata reipasta vauhtia järven rannalle, pois laumojen reviirien rajoilta.

Vaan niin uros ei toiminut, uhkarohkeasti jatkoi matkaansa saaliinsa perässä. Tummanharmaa uros liikkui jopa kokoonsa nähden kömpelösti, sillä niin suuri uros, kuin Kaataja oli, ei hirvittävän sulavaan liikkeeseen pysty. Se ei massiivista ja lihaksikasta - kaikin puolin suurta - urosta hetkauttanut, päin vastoin - rajapartiossa mahdollisesti kulkeva susi, jos olisi yksin, saattaisi jättää Kaatajan rauhaan, tai ainakin lähestyisi rennommin, ystävällisemmin. Harva aivan suina päinä hyökkäisi niin suuren uroksen kimppuun, kuin Kaataja. Vaan toisaalta, jos liikkeellä olisi edes kaksi sutta, yhteenotto olisi entistä selvempi, sillä suuri uros tarkoitti varmasti suurempaa uhkaa laumalle, kuin pieni uros. Kolikolla oli kaksi kääntöpuolta, tässä tapauksessa ja kaikissa muissakin tapauksissa.

((Täältä saapuu Surma ^^))

Surma tutkaili alueita laaksosta, johon oli saapunut eilen illalla. Se oli yöpynyt löytämänsä suurehkon kiven luona. Nyt se päätti tarkkailla tarkemmin tätä paikkaa. Laaksossa oli kaksi laumaa, ja niiden välissä oli alue joka ei kuulunut kenellekkään. Sen hän oli tiedostanut jo eilen. Paikka vaikutti mukavalta. Sääkin suosi suurehkoa hukkaa, joka naamioitui hyvin maastoon.

Surma huomasi jälkiä lumihangessa. Hirvi! Harmikseen Surma huomasi myös todella suuren suden jäljet. Joku oli jäljittämässä, tai jäljittänyt ja saalistanut hirven. Tuon kokoiselle sudelle se ei olisi ongelma.
Valkoinen päätti jokatapauksessa seurata jälkiä. Se lähti hölkkäämään, koska ei ollut varma, oliko hirvi ja susi kaukana. Jos onni olisi matkassa, sekin voisi saada hirvestä hivenen.

Pian se näki jo jotain, melko kaukana tosin. Sillä oli myötätuuli. Eli susi saattaisi haistaa hänet. Surma kiristi tahtiaan. Toinen ei ollut vielä saanut hirveä kiinni. Se olikin seilaillut ympäri aluetta ja nyt näytti siltä, että se meinasi mennä jonkun lauman reviirille. Surma kiristi tahtiaan ja nyt se juoksi jo. Tosin ei kauhean sulavasti, niin suuren koon takia.

Nyt välimatkaa oli vain noin kuuden sudenmitan verran ja Surma pysähtyi. Jos toinen ei huomaisi häntä, se olisi kuuro ja hajuaistinsa menettänyt. Surma jäi odottamaan miten toinen reagoisi.

Karhunkaataja kiristi hiukan vauhtiaan, tavoitellen hirveä yhä nopeammin. Vaikka uros olikin suurikokoinen, lihaksikas ja massiivinen, nuoren hirven kaataminen ei olisi liian helppoa. Niinpä hukka käytti väsytystaktiikkaa, piti yllä vauhtia jota itse jaksoi pitkään, väsyttäen hirveä jatkuvasti enemmän. Kunnes eläin olisi jo niin väsynyt, ettei jaksaisi edes pahemmin taistella vastaan. Vaan äkkiä Kaatajan ajatukset katkaisi uusi haju, joka kulki tuulen mukana. Takaapäin lähestyi toinen susi, hajusta päätellen laumaton. Uros ei katsonut taakseen, kuunteli ja haisteli vain. Vauhtiaan uros ei silti hidastanut. Lopulta Surma oli jo lähellä, jolloin suuri harmaa Kaataja pysähtyi, ja kääntyi katsomaan toista.
"Olen Karhunkaataja."
Uros esittäytyi kohteliaasti, lempeällä mutta vahvalla äänellään. Hukan matala ääni kohosi syvältä harmaasta rinnasta, kuului voimakkaana ja selkeänä säässä kuin säässä. Kaataja katsoi hetken suurta narttua vihertävän harmailla silmillään, kunnes virnisti susimaisesti.
"Miten on, autatko tuon hirven kanssa?"
Kaataja kysyi huvittuneesti. Mikä onnenpotku, että toinen laumaton sattui lähelle. Laumaan kuuluvalle hukalle ei uros olisi vastaavaa ehdottanut, vaan koska toinen oli... samalla puolella? No jaa, ainakin samassa tilanteessa kuin uros, hukka ehdotti mitä ehdotti. Ja kuten totuttua, Kaataja ei ollut mitenkään erityisen ylpeä, käytännönläheinen kun uros sattui olemaan. Siksi tämäkin ehdotus kumpusi täysin vilpittömänä hukan kurkusta.

Uros odotti hetken verran, miten narttu vastaisi, ennen kuin kääntyisi jälleen ympäri, ja jatkaisi hirven jäljitystä. Ikuinen luonnon kiertokulku, saalistaja jäljittää pakenevaa saalistaan. Kaataja kulki jolkotellen, suurilla askelilla - olihan uros suurikokoinen - ja eritoten melko lujaäänisesti. Suuren olennon kun on vaikea liikkua hiljaa metsässä tai missään muuallakaan, johtuen tietenkin suuresta koosta. Vaan ei sen puoleen, hirvikin piti meteliä - ja kaiken lisäksi mitä lähempänä hirvi kuulisi susien olevan, sitä pakokauhuisemmaksi olentoparka menisi. Ja sehän luonnollisesti sopi Kaatajalle. Liian helposti ei saanut mitään saada, mutta mielummin niin, ettei ole suurta riskiä loukkaantua. Hirvet kun saattoivat sarvillaan sekä sorkillaan saada pahaa jälkeä saalistajiinsa. Muutoinkin talven yli selviäminen olisi vaikeaa - puhumattakaan jos uros haavoittuisi. Niinpä apu olisi tarpeen hirven kaadossa. Ja saisivatpahan ruokaa molemmat. Uros jolkotteli rennosti, tietämättä seurasiko Surma tuota. Mikäli narttu ei seuraisi, uros jatkaisi matkaansa kuin ei olisi narttua koskaan tavannutkaan. Jos narttu taas seuraisi, uros virnistäisi susimaisesti, ja jatkaisi matkaansa hirven perässä.

Surma yllättyi toisen kohteliaisuudesta. ''Olen Surma.'' Se vastasi, kun toinen esittäytyi. Vielä enemmän Surma yllättyi, kun toinen pyysi apua hirven kaadossa. Tosin se ei ollut varma mitä tapahtuisi sen jälkeen, kun hirvi olisi kaadettu. Jos toinen olisi hiukkaakaan samanlainen kuin hän, voisi olla, että Surma ei saisi mitään hirvestä. Mutta hän ei sitä jaksanut enempää pohtia. Se halusi saalistamaan. Se hurma mikä tulisi, kun pääsisi iskemään hampaat panikoivaan hirveen ja haistaisi sen veren.

''No totta ihmeessä.'' Se vastasi ja hymyili. Olipas ihme paikka tämä laakso. Ruokaa oli talvellakin jonkin verran ja mukava susi heti alkuun, sääkin oli todella hyvä. Tosin aurinko laskisi tähän aikaan vuodesta pian. Mutta se ei haitannut. Ainakin onnea ei tästä päivästä puttunut. Surma lähti seuraamaan suurempaa sutta. Se voisi ehkä myöhemmin kysellä tästä paikasta hieman, mutta nyt se keskittyisi hirven saalistamiseen. ''Oletko väsyttänyt sitä jo kauan?'' Kysymys oli pikemminkin toteamus. Surma oli nähnyt jäljet puolesta välistä. Ei hän olisi lähtenyt seuraamaan niitä alusta asti. Sen verran pitkältä tuo matka oli vaikuttanut.

Kaataja jolkotteli tasaista vauhtia eteenpäin. Suurikokoinen hukka ei ollut nopea, mutta voimaa - ja kestävyyttä - tuosta suuresta harmaasta ruumiista löytyi ja paljon. Uroksen vauhti ei hidastunut, vaikka lumihanki oli paikoitellen syvempää, eikä viisivuotias uros osoittanut pienintäkään väsymisen merkkiä, vaikka olikin koko päivän jolkotellut hirven perässä. Vihertävän harmaat silmät seurailivat painaumia lumessa, samalla kun tarkka kirsu viestitti ilmassa kulkevia tuoksuja. Ja samoin varmisti myös hirven kulkureitin. Kaataja huomasi hirven matkalla laajan alueen, jolla lumi oli painunut. Hirvi oli käynyt jo makaamaan, mikä taas tarkoitti suuren sorkkaeläimen olevan jo väsynyt, jopa niin väsynyt, että sen oli pakko pysähtyä lepäämään, vaikka kannoilla roikkuikin kaksi sutta.

Surman kysymys hirvijahdin aloittamisesta kiinnitti hetkeksi Kaatajan huomion jäljistä. Toki hukka pystyi niitä seuraamaan ilman, että tarkkaili niitä jatkuvasti. Se vain oli uroksen tapa, kun jäljitettiin. Hetken Kaataja mietti vastaustaan, miten vastaisi toiselle. Lopulta hukka aukaisi suuren kitansa.
"Liki auringon noususta lähtien. Satuin eksymään tuoreille jäljille, joten hirvi on taittanut vieläkin pidemmän matkan kuin minä."
Kaataja sanoi vahvalla, matalalla äänellään. Yhtä kohteliaana kuin aiemmin, yhtä ystävällisenä. Toisin kuin useimpien muiden seurassa, Surman seurassa uros ei jatkuvasti viestittänyt kehollaan aikeistaan. Yleensä kun muiden seurassa tämä suuri uros käyttäytyi rauhallisesti, osoitti jatkuvasti ystävyyttään. Surman seurassa Kaataja ei tuntenut tarvetta moiseen, sillä toinen oli itsekin suuri - mikä tietenkin tasasi kaksikon kokoeroa. Niinpä Surma tuskin säikkyisi urosta vain tuon suuren koon takia.

Kaataja jolkotteli yhä eteenpäin, vilkuillen aina välillä Surmaa. Toisen nimi oli hauska, se vaikutti mielenkiintoiselta. Mistä lienee piirteestään narttu oli nimensä saanut. Tai sitten vain suuresta koostaan, kuten Karhunkaatajan tapauksessa oli käynyt. Uroksen tasainen askellus ei muuttunut lainkaan, mutta silti hirvi oli jatkuvasti lähempänä. Ja lumeen painautuneita, laajoja alueita oli yhä tiheämmin. Hukka virnisti, juuri niin susimaisesti kuin vain aito susi voi virnistää.
"Hirvi on jo todella väsynyt, kun se käy jatkuvasti maahan makuulteen. Vaikka olemme jo näin lähellä sitä."
Kaataja sanoi, yhä virnistellen. Saalistuksen oma tunnelma, se jos mikä sai saalistajan hyvälle mielelle. Ja eritoten onnistunut saalistus. Hirvi oli jo todella väsynyt, joten mielessään uros uskoi kaksikon saavuttavan saaliinsa pian. Hyvin pian, itseasiassa.

Ei ollut ihme, että hirvi oli väsynyt. Olihan se taivaltanut jo pitkän matkan. Surma huomasi myös levähdys jäljet. Toisen sanat ja ajatus tulevasta ateriasta hymyilyttivät sitä. 'Kohta se hirvi on hampaissani.' Se ajatteli innoissaan. Surma vilkaisi Kaatajaa nopeasti. Toinen näytti olevan täysin keskittynyt hirven jahtaamiseen.
Hanki oli paikoitellen syvempää, mutta se ei kaksikkoon vaikuttanut. Pakkastakaan ei ollut kovin paljon.

Oli piristävää, kun seurana oli välillä hukka, joka oli suurempi kuin Surma itse. Se oli ollut monesti suurempi kuin monet urokset ja laumattomana ei ollut seuraa ollenkaan.
Saalistamisen tunnelma kohosi, mitä lähemmäs hirveä päästiin. Aivan kohta he saisivat sen kiinni.

Kaataja kiihdytti hitusen vauhtiaan, sillä hirven lepopaikat olivat jo erittäin tiheässä. Nyt olisi hyvä hetki ajaa hirvi loppuun, kunnes eläin liki sortuisi pelkästä katseesta. Niinpä uros kiihdytti, antoi jalkojensa venyttää askeltaan. Vaan yhä uros piti vauhdin, jota pystyi jatkamaan kauan - vielä ei ollut loppuspurtin aika. Kaatajan vihertävän harmaat silmät tavoittivat liikettä edessä päin, samalla kun kirsu vahvisti hirven olevan todellakin siinä, aivan edessä. Ja kaiken lisäksi hirvi oli maassa makuulteen, vaan ponkaisi nopeasti, joskin väsyneesti jaloilleen. Uros kiihdytti hieman, vain säikäyttääkseen hirven kauemmas, lujempaan vauhtiin. Hirven jalat jo vapisivat rasituksesta - kauaa ei tuo suuri eläin enää jaksaisi juosta.

Uros ei tuntenut tarvetta sanoa mitään - toinen osasi varmasti saalistaa itse. Turha sitä olisi höpistä itsestään selvyyksiä siitä, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Niinpä hukka jatkoi tätä reipasta jolkottelua, hyvin reipasta sellaista, loikkien lumihangen läpi. Hirvi oli jälleen poistunut näkyvistä, mutta palaisi näköpiiriin pian. Suuri eläin kun oli jo väsynyt, koko päivän sutta pakoon juostuaan. Väsytystaktiikka toimi, vaan tämäkin retki voisi yhä päättyä ikävästi. Aina oli olemassa mahdollisuus, että hirvi kääntyisi jomman kumman lauman maille. Ja se taas tarkoittaisi joko reviirin rajan rikkomista tai saaliin karkuun päästämistä. Eikä kumpikaan niistä houkutellut Kaatajaa.

Siinä se jälleen oli. Suuri kokoinen, joskin nuori hirviuros, liki loppuun asti näännytettynä. Hirvi hoiperteli jo, sen näki kaukaa - ja kun pääsi lähemmäs, jäljetkin paljastivat sen. Hirvi oli jo muutaman kerran tipahtanut polvilleen kesken juoksun, jalkojen pettäessä alta. Kaataja vilkaisi nopeasti Surmaa, ja sen jälkeen loikkasi räjähtävään vauhtiin. Hirvi oli ollut näköpiirissä ennen uroksen spurttia, vaan kun Kaataja kiihdytti, ampaisi täyteen vauhtiinsa, uros saavutti hirveä nopeasti. Yhäkin suuri eläin yritti paeta, vaan vapisevat ja alta pettävät jalat eivät suostuneet yhteistyöhön kovinkaan kehuttavasti. Muutama loikka vielä, ja suuri uros saavutti hirven. Nopeasti, tottuneesti, Kaataja tarttui hampaillaan hirven takajalkaan, puraisten voimalla leukojaan yhteen. Kuvottavan äänen saattelemana hirven jänne - sekä osa luusta - katkesi. Uros valmistautui uuteen loikkaan, tällä kertaa napatakseen hirveä kyljestä - ja samalla tönätäkseen saaliin pois tasapainosta. Kaataja joutui keskittymään saalistukseen täydellisesti, sillä vaikka hirvi oli väsynyt, saattaisi se potkaista tai yrittää puskea. Niinpä uros ei pystynyt tarkkailemaan Surman toimia - oletti vain nartun auttavan parhaansa mukaan. Tuskin tämä olisi ensimmäinen hirvi, jonka narttu kaataisi.

Surma seurasi Kaatajaa, joka oli kiristänyt vauhdin jo kunnon juoksuksi. Kun se näki Kaatajan iskevän hirven jalkaan, päätti Surma näykkiä toista samanpuolen kyljestä. Sen täytyi keskittyä myöskin ettei hirvi puskisi sitä, mutta se myös joutui tarkkailemaan Kaatajan toimia, ettei vahinkoja sattunut. Rasahduksen kuultua Surma kiinnitti huomion Kaatajaan ja hirven jalkaan. 'Tuolla jalalla ei enään kävellä.' Se ajatteli. Tämän jälkeen se tuskin edes hengittäisi...

Surma oli kiinnittänyt huomionsa liian kauaksi aikaa Kaatajan, ettei se huomannut hirveä joka yritti puskea. Se päästi hirven kyljestä irti, kun huomasi Kaatajan aikovan iskeä siihen seuraavaksi. Se siirtyi juuri ennen hirven iskua kyljen vierestä. Mikä onni ja mikä virhe, ettei se muistanut seurata myös hirven päätä. Ei tämä olisi ensimmäinen eikä viimeinen hirvi, jonka Surma saisi kaadettua. Nyt se vain toivoi, ettei toinen ollut huomannut. Ainakin toinen näytti niin keskittyneeltä, että tuskin se huomaisi, Surman onneksi. Kaatajan iskettyä kylkeen hirvi horjahti pahati, ja Surma hyökkäsi myös, mutta lähempänä kaulaa. ((Lapaluun kohta?)) Yhdessä he saisivat sen taatusti kaadettua.

Kaatajan suuret tassut kohosivat irti maan lumisesta pinnasta, massiivisen hukan loikatessa hirven kylkeä päin. Hirvi horjahti, muttei kaatunut. Uros laskeutui maahan, huomasi Surman hyökkäävän hirven kaulaan. Hukka ponnisti nopeasti, käyttäen koko massiivista kehoaan voimavaroinaan. Kaataja siis loikkasi voimalla päin hirven kylkeä, samalla kun Surma hyökkäsi kaulaan. Kuten arvata saattaa, kahden massiivisen hukan yhteinen hyökkäys kaatoi hirven ensin polvilleen, ja siitä lopulta kyljelleen maahan. Uros oletti - ja toivoi - Surman hoitavan hirven pois päiviltä nopeasti, toinen kun oli jo kaulan luona. Siitä olisi helppo tarttua kurkkuun, henkitorveen, ja tukehduttaa suuri eläin. Kaataja itse siirtyi nopeasti pois hirven jalkojen ulottuvilta, suuren eläimen selän puolelle. Valmiina tarttumaan saaliin niskaan, mikäli hirvi vielä yrittäisi nousta.

Uros tarkkaili valppaana hirveä, suuri kita avoimena, valmiina tarttumaan niskaan, kaatamaan saaliin jälleen maahan. Uros odotti, valmiina. Vaan vieläkään ei Kaataja tuntenut tarvetta sanoa mitään Surmalle. Toinen varmasti ymmärtäisi, mitä siltä odotettiin. Ja jos ei ymmärtäisi, Kaataja voisi tukehduttaa eläimen itse. Vaan miten ihmeessä narttu olisi selvinnyt hengissä, jos tuon vaistot eivät kertoisi, miten saaliin kaataminen onnistui. Siitähän saalistuksessa loppujen lopuksi oli kyse - vaistoista ja kokemuksesta, sekä kokemuksen mukanaan tuomasta varmuudesta ja taidosta. Loppujen lopuksi kaikilla saalistajilla oli aluksi edellytykset menestyä. Vaan jotkut eivät silti menestyneet, kun haukkasivat kerralla liian suuren palan.

Kuten Surma oletti, hirvi ei pysynyt pystyssä kahden suuren suden painosta, ensin polvilleen ja siitä kyljelleen. Surmaa ei tarvinnut muistuttaa siitä, mitä se täytyisi tehdä. Se hypähti nopeasti kyljestä hirven kaulaan, ja yritti tukehduttaa sitä. Hirvi kuminkin pisti kaikesta huolimatta vastaan viimeisillä voimillaa. Surma kiristi otettaan kaulasta, mikä sai kaula valtimon repeämään, mikä sai maan, hirven itse ja Surman värjäytymään punaiseksi. Ihana tuoksu tulvahti sen kuonoon ja Surma päästi vihdoin irti hirven ruhosta. Valkoinen lipoi verisiä huuliaan ja sen valkoinen turkki oli muuttunut punaiseksi kaulasta ja kuonosta. Se vilkaisi Kaatajaa. ''Se on entinen hirvi se.'' Se sanoi naurahtaen. Oli mukavaa saada välillä jotain suurempaa saalista, eikä aina vain jäniksiä, hiiriä tai mitään muita pieniä nisäkkäitä, joilla ei elänyt kauan.


(( 200 viesti O_O ))

Uros tarttui varmuuden vuoksi hirveä niskasta, samalla kun Surma tukehdutti suurta eläintä. Eläin lopetti pian sätkyilemisensä, ja suuret ruskeat silmät lasittuivat. Veri virtasi valtoimenaan auki revenneestä valtimosta, värjäten puhtoisen valkoisen lumihangen punaiseksi. Ja sama kohtalo oli myös Surmalla. Kaataja katsoi hetken verran hirveä, sitten narttua.
"Niin on."
Kaataja sanoi huvittuneena, tarkkaillen hirveä. Kuin miettien, mistä aloittaisi ruokailunsa. Mukavaa oli saada välistä suurempaakin riistaa, sillä jatkuva linnuilla, oravilla ja jäniksillä eläminen ei ollut erityisen hääppöistä elämää. Näin jälkikäteen uros jäi miettimään, mitä olisi tehnyt, jos Surma ei olisi saapunut. Yksin ei hukka olisi saanut hirveä kaadettua, tai sitten olisi. Vaan varmasti silloin Kaataja olisi itse loukkaantunut, ja sellaista hintaa ei kannattanut maksaa kunnon ateriasta. Tai se ateria saattaisi jäädä viimeiseksi.

Kaataja ei sanonut mitään, siirtyi vain hirven selän kohdalle, laskien suuren päänsä hirven kyljelle. Tottuneesti uros repäisi suuren saaliin kyljen auki, jolloin ulos valui paljonkin verta, sekä tietenkin kaikkea ei niin mukavaa. Vaan ei sudet pahemmin miettineet saaliidensa suoliston kiemuroita, vaan söivät vain saaliinsa. Niinhän Kaataja nytkin toimi. Uros tarttui hampaillaan lihaisaan kohtaan, repäisten samantien voimakkaasti. Lihanpala irtosi monen repäisyn jälkeen, ja hukka peruutti metrin verran. Kaataja laski palan maahan, alkaen repimään siitä suupaloja. Toisin kuin monet muut, uros ei vouhottanut arvojärjestyksestä. Niinpä tuolle oli yksi lysti, söisikö Surma samaan aikaan uroksen kanssa, odottaisiko kauemmin vai söisikö aiemmin. Kaataja vain söi omaa palastaan, kunnes palasi hakemaan uuden. Uroksen syöntitapa oli kieltämättä mielenkiintoinen, vaan ei erikoinen. Ainakin hukka antoi reilusti tilaa nartulle, jotta Surma saisi syödä ihan kuten Kaatajakin.

"Kylläpä hirvi maistuu vaihteeksi hyvältä."
Uros sanoi syömisensä lomassa, viitaten tietenkin siihen, miten mukavaa oli välillä saada vaihtelua ruokavalioon. Suden kun tarvitsi saada paljonkin ruokaa päivässä, ei jatkuva pikkuriistan metsästäminen ollut mitenkään erityisen kannattavaa. Mielummin kaatoi kerralla suuremman eläimen, ja sen jälkeen nautiskeli lihasta monien päivien ajan. Vaan nyt tuskin tarjoutuisi tilaisuutta jäädä raadon luokse. Hyvinkin mahdollista kun oli, että veren haju houkuttelisi innokkaita laumalaisia paikalle. Ja joku hivenen liian innokas saattaisi tulkita Surman ja Kaatajan olevan liian lähellä rajaa, ja hyökätä kimppuun, ajaakseen kaksikon pois. Niinpä kannatti syödä nopeasti tarpeaksi, olisipahan saanut ainakin ravintoa pariksi päiväksi.

Surma katsoi kun toinen aloitti syömisen.
Kohta sekin tepasteli raadon luokse ja haukkasi palan mahasta. Sisällykset tulivat ulos, mutta surma ei välittänyt, vaan jatkoi syömistä. ''Tämä tosiaan on mukavaa vaihtelua...'' Se sanoi.

He tosiaan olivat lähellä reviirien rajaa, toivottavasti paikalle ei tulisi uteliaita laumalaisia. Heidän oli syötävä nopeasti. Jos he tulisivat huomenna uudestaan raadon luoksen, sitä tuskin enään olisi. Tai mistä sitä tietäis, tuo oli vain oletus. Nyt Surma keskittyi vain hirven syömiseen. Voi että, se maistui niin hyvälle.

Kaataja söi, kunnes tunsi olonsa kylläiseksi. Tässä vaiheessa uros peruutti jälleen, kunnes istahti muutaman metrin päähän odottelemaan. Olisi todellakin viisasta poistua paikalta nopeasti, sillä laumalaiset saattaisivat kiihtyä, kun hirvi oli kaadettu näin lähellä rajaa. Hukka käänsi päätään, kohottaen hopeisen kuononsa taivasta kohti. Uros haisteli ilmaa, etsien varoitusta laumalaisista. Vaan vielä ei tuulen mukana leijunut tietoa lähestyvästä vihollisesta.

Kun Surma olisi saanut syötyä, Kaataja nousisi seisomaan, kääntyen takaisin tulosuuntaansa, suuntaan josta kaksikko oli ajanut hirveä.
"Meidän kannattaa poistua kauemmas raadon luota, ennen kuin joku innokas laumalainen päättää vaatia raatoa omakseen, ja syntyy tappelu."
Uros sanoi matalalla äänellään täysin itsestään selvän asian. Kunhan vain puhuin. Uros lähtisi rentoon jolkotteluun takaisin päin, olettaen nartun seuraavan. Mikäli Surma seuraisi, uros jatkaisi matkaansa, jos narttu taas jäisi paikoilleen, uroskin pysähtyisi odottamaan toista. Kun sitä kerran oli yhdessä saalistettukin, niin eiköhän sitä voisi hivenen toiseen tutustuakin.. ihan vain tulevaisuuden varalta.

"Oletko oleskellut täällä kauankin, vai saavuitko vasta?"
Uros sitten kysyi matalalla äänellään, vain kysyäkseen jotakin. Turha sitä olisi hiljaisuudessa kuluttaa aikaa, ja odotella että jompikumpi vihdoin avaisi suunsa. Niinpä Kaataja päätti kysyä kysymyksensä saman tien. Vaikkei tieto loppujen lopuksi ollut kovinkaan merkillinen, pikemminkin hyvin merkityksetön. Mutta uros kysyikin sen vain kysymisen ilosta. Ja kenties kartoittaakseen hivenen tietojaan laumattomista.

// Sekavaa, anteeksi. Koeta ymmärtää. //

((ihan hyvin tuosta selvää sai))

Surma huomasi toisen jo lopettaneen syömisen. Se itse kumminkin jatkoi vielä hetken, kunnes se oli kylläinen.
''Totta'' Se vastasi toisen toteamukseen innokkaasta laumalaisesta vaatimassa ruhoa itselleen. Ei taistelu olisi Surmalle este. Itseasiassa sen mielestä oli mukava välillä ottaa yhteen jonkun kanssa ja vielä mukavampi oli, kun voitti toisen.

Surma käveli Kaatajan luokse merkiksi, että oli valmis. Se lähti kävelemään tulo suuntaan melko ripeästi. Se vilkaisi, tuliko toinen perässä. Jos tulisi, se jatkaisi. Jos ei, se odottaisi.
''Itseasiassa saavuin tänne vasta eilen illalla.'' Se vastasi kysymykseen. ''Entäs itse? Oletko itse viipynyt täällä kauankin?'' Se kysyi uteliaana ja katsoi toista. Se halusi tietää tästä paikastaja asukkaista, kun kerran asui täällä. Sen pitäisi löytää vain paikka, jossa hän viettäisi yönsä. Viime yö kun hän oli nukkunut löytämänsä kiven juurellä, missä oli pieni tuulen suoja. Tosin Surma ei tiennyt, oliko se jo varattu, ainakaan kukaan ei ollut tullut häätämään häntä poiskaan. Hän oli ollut liian väsynyt viime iltana miettiäkseen sellaisia.

// No hyvä. (: //

Uros kuunteli toista, astellen samalla ripeästi eteenpäin. Hukan suuret tassut koskettivat maan pintaa - lumen pintaa - tasaisessa rytmissä. Vaan lumi vaiensi suurimman metelin noista askelista, joten suhteellisen hiljaisella äänellä pystyi Kaataja liikkumaan. Suuri harmaa pää kääntyi Surman puoleen, toisen kysyessä kysymyksensä. Kaataja mietti hetken, miten vastaisi, kertoisiko näistä muutamasta päivästä täällä, vai ei. Lopulta uros päätti avata suunsa, ja kertoa kaiken. Tai no ei nyt kaikkea, mutta suurimman osan.
"Saavuin tänne muutama päivä takaperin, että en sen kauempaa ole täällä vielä asustanut. Mitä nyt tavannut laumalaisen ja muutaman laumattoman."
Uros kertoi matalalla äänellään, vahvalla ja voimakkaalla, syvältä kumpuavalla äänellään. Äänensä Kaataja saisi helposti kuuluviin, sillä vahva ja matala ääni kuuluisi pitkälle. Vaan harvoin, hyvin harvoin joutui uros käyttämään ääntään vastaavassa tilanteessa. Ainut tällainen hetki oli kenties ulvominen, vaan harvoin hukka ulvoi. Miksi sitä nyt turhan takia ilmoittaisi laumalaisille sijaintinsa. Ehei, ei kannattanut.

Kaataja siirtyi rauhalliseen jolkotteluun, sen sijaan että kävelisi. Suurella uroksella oli suuret liikkeet, pitkä askel, joten tuon rauhallinen vauhti tarkoitti pienemmille reipasta jolkottelua. Vaan Surma oli itsekin suuri, joten eiköhän narttu pysyisi aivan helposti perässä. Ei Kaataja nyt niin suuri ollut, etteikö Surma sen perässä pysyisi. Muutoinkin uros oli enemmänkin kestävä, kuin nopea. Suuri keho kun ei helposti liikkunut, ja olihan uros kömpelöhkökin. Mielummin rauhallisesti, väsyttämällä saaliinsa, uros saalisti, kuin tekemällä äkkinäisiä vauhtihyökkäyksiä jostakin pusikosta. Ja loppujen lopuksi Kaatajan tapa oli toiminut tähän asti moitteettomasti. Miksi siis muuttamaan hyväksi todettua tapaa? Ei miksikään.

((Ylläri! Päätin kirjottaa sittenki nyt. :) ))

Surma kuunteli toisen puheita kiinnostuneena. Toinen oli siis tavannut laumallisenkin jo parin päivän ajalta.
Surma halusi tietää lisää tästä laaksosta, kun kerran asui täällä. ''Minkälaisia nämä laumat ovat? en tiedä tästä paikasta muuta kuin että täällä on kaksi laumaa ja niiden välissä maa joka ei onneksi kuulu vielä kenellekkään. Millaiset välit laumoilla on? Tai ketkä ovat niiden alfat? '' Se kysyi ja painotti onneksi sanaa. Jonkun mielestä Surman kysymykset saattoivat olla outoja tai jopa epäilyttäviä. Joku voisi myös luulla että hukalla olisi suunnitelmia jossa tarvittaisiin tietoja, mutta tällä kertaa se ei suunnitellut mitään. Se oli vain utelias hukka joka halusi tietää enemmän asuin paikastaan. Tietenkin jossakin vaiheessa kaikesta tiedosta olisi hyötyä. Mutta sellaista Surma ei miettinyt - ainakaan kovin paljon -

Päivistä oli tullut huomattavasti lyhyempiä. Nytkin aurinko oli kohta jo laskemassa. Tosin ei pimeys sitä haitannut. Se toi suojaa ja varmuuttakin. Tämä maa kun oli todella aavaa.
Surmakin kiristi vauhtia rentoon jolkotteluun. Sillä ei todellakaan ollut ongelmia pysyä toisen perässä. Kaataja vaikutti näin äkkiseltään katsottuna oikein mukavalta hukalta. Toinen oli oikein pyytänyt Surmaa auttamaan. sehän oli ventovieras. Mutta Surma oli vain mielissään kun oli tutustunut toiseen.

Kohteliaaksi luokiteltava Karhunkaataja vilkaisi toista huvittunut pilke harmaan vihreissä silmissään. Tulipa toiselta paljon kysymyksiä, ja vielä noin nopeaan tahtiin! Urosta todellakin huvitti Surman suorasukkainen kysymystulva. Narttuhan vaikutti liki yhtä uteliaalta kuin nuori pentu. Vaan hukkaa se ei pahemmin haitannut, huvitti vain.
"Kyllä, täällä on kaksi laumaa. Toista johtaa Ovela niminen, vanha ja suurikokoinen uros. Ovelan laumassa betana toimii valkoinen uros Usva. Toista laumaa taas johtaa Viima, sysimusta ja Ovelaa nuorempi narttu. Viiman laumassa beta on Katala."
Uros sanoi, tiivistäen Savun tuolle kertomat asiat lyhyiksi lauseiksi. Surman olisi helppo muistaa asiat myöhemmin, kun tietoa kenties tarvitsisi. Mielummin Kaataja kertoi asiansa niin, että Surma muistaisi ne huomennakin, eikä unohtaisi saman tien. Seuraavia sanojaan hukka mietti hetken aikaa, järkeillen miten asia olisi helpoin kertoa. Lopulta uros sai järjestettyä tiedot viisaaksi janaksi mielessään, joten harmaan sävyinen, suurikokoinen Kaataja aukaisi jälleen kitansa.
"Omien tietojeni perusteella laumat ovat likipitäen yhtä suuret ja yhtä voimakkaat, eikä kummallakaan alfalla ole paria. Alueitakin laumat ovat vallanneet pikkuhiljaa täältä ei-kenenkään-maalta."
Kaataja sanoi matalalla äänellään, samalla kun jatkoi matkaa rauhallista vauhtia jolkotellen. Loppujen lopuksi, olisi hyvä mitä useampi laumaton tietäisi laumoista, sillä sitä helpompaa laumattomien olisi toimia yhdessä. Ja sitä vaikeampaa laumoihin kuuluvien olisi toimia, kun laumattomat vastustaisivat yhdessä linjassa laumojen toimia. Vaan kaukainen unelma tuo oli, vielä hyvin kaukana tavoitteen toteutuminen olisi. Tuskin kukaan nyt aivan äkkiseltään saisi koottua laumattomia kasaan, ja saamaan vielä kaikki samalle kannalle kanssaan. Jos kerran joku laumaton vielä ajatteli perustaa oman laumankin... ehei, liikaa oli jo palasia viety ei-kenekään-maasta, jotta se olisi Kaatajan ja monien muiden laumattomien mieleen. Ei enää enempää, tai vaikeat talvet muuttuisivat liki mahdottomiksi selviytyä.

Surma kuunteli hiljaa toisen selostusta. Kun toinen sanoi laumojen vieneen ei-kenenkään-maan maita, Surma vihastui. Mikseivät ne tyytyneet siihen mitä niillä oli jo? Koska laumat kasvat ja vievät tilaa vai? Joka tapauksessa Surma ei pitänyt ajatuksesta, missä koko laakso olisi jonkun lauman reviiriä. Eläminen laumattomana olisi mahdotonta. Olisi liityttävä laumaan tai lähdettävä pois, eikä Surma halunnut kumpaakaan. Se ei halunnut olla missään laumassa. Vasta se oli lähtenyt pois yhdestä. Surma oli kokenut laumattoman ja laumallisen elämän ja kummassakin tietysti oli hyvät ja huonot puolensa. Mutta se, että sai olla itsensä herra, eikä tarvitsisi miettiä arvoasteikolla olemista olivat laumattomana ne parhaat puolet. Sitä eli vain ja ainoastaan itselleen. Laumasta oli tietty turvaa ja saalistus kävi helpommin, mutta jos oli tavallinen laumalainen niin se olisi massan mukana kulkemista eikä erottunut mihinkään, varsinkaan isossa laumassa ja siitä Surma ei pitänyt.

''Meidän pitää puolustaa tätä laumattomien aluetta. Emmehän me voi antaa toisten vain tulla ja ryöstää alueita.'' Se sanoi tarmokkaasti pienen hiljaisuuden jälkeen. Se katsahti Kaatajaan kuin kysyen oliko ajatus sen mielestä typerä.

Uroksen lopetettua, Surma oli hetken hiljaa, ennen kuin heitti ajatuksensa ilmoille. Kaataja katsoi ensin toista huvittuneesti, kunnes näki toisen olevan tosissaan. Joku sentään oli hukan kanssa samaa mieltä - vaikkei Kaataja ollut kenellekään kertonut mieltään. Hukkanen katsoi hetken Surmaa, sitten ympäristöä. Reviirien rajat olivat liian lähellä, aivan liian lähellä. Tämänkin päivän saalistusretki olisi saattanut päätyä tappeluun, taisteluun lauman kanssa. Ja se taas olisi saattanut johtaa jomman kumman laumattoman - tai kummankin - kuolemaan. Luojan lykky, että kaikki oli sujunut hyvin. Vaikkakin yhä kaksikko kantoi mukanaan veren - ja sitä kautta saaliin - hajua. Yhäkin joku laumalainen saattaisi reagoida, tulla tarkastamaan tilanteen. Käydä ensin ruhon luona, sitten seurata susien jälkiä tänne. Ottaa kaksikon kiinni, aloittaa tappelun. Vasta, kun olisi kauempana hirven ruhosta, kaukana laumojen reviirien rajoilta, saattoi sanoa olevansa turvassa. Laumoilta. Muut vaarat vaanivat taas siellä.

"Olen aivan samaa mieltä."
Uros sanoi matalalla, syvältä kumpuavalla, voimaa uhkuvalla äänellään. Massiivisen hukan ajatukset laukkasivat, suurin osa siihen suuntaan, minne Kaataja niiden halusikin matkaavan. Pohtimaan tätä kiperää pulmaa. Toisaalta ratkaisu olisi helppo - laumattomien pitäisi vain kokoontua kerran tai pari, sopia hivenen yhteisistä säännöistä. Ja sen jälkeen aloittaa rajojen vartiointi. Estää laumoja viemästä jo liian pieneksi muuttunutta maapalaa, jota sanottiin osuvasti ei-kenenkään-maaksi. Vaan tässäkin suunnitelmassa oli pulma, sillä harva laumaton loppujen lopuksi osaisi toimia yhteisten sääntöjen mukaan, radikaalimmat saattaisivat todeta, että tämähän oli muuttumassa jo samanlaiseksi kuin laumaelämä. Pitäisi keksiä parempi ratkaisu, jokin joka takaisi vapaata elintilaa ilman laumaantumista. Valitettavasti tälläinen ratkaisu ei tullut Kaatajalle mieleen, joten uros ei voinut pahemmin asian eteen tehdä mitään.

Samassa uusi ajatus, pikemminkin muisto, heräsi suuren harmaan hukan päässä. Kaataja vilkaisi toista, miettien miten muotoilisi seuraavan asian. Savu oli maininnut jotakin laumattoman kasaamasta laumasta.. ja todennut heti perään, ettei pitänyt ideasta, sillä se veisi entistä enemmän ei-kenenkään-maata.
"Eräs meistä laumattomista on... saanut päähänsä tuhoisan idean. Tämä kyseinen hukka yrittää kaiketi kasata kolmatta laumaa meistä laumattomista. Mikä taas tarkoittaa, että ei-kenenkään-maa pienenee paljon."
Kaataja sanoi matalalla äänellään, katsoen Surmaa valppaana, odotellen toisen reaktiota. Samaan aikaan uros jolkotteli eteenpäin, miettien yhä ratkaisua tähän pulmaan. Loppujen lopuksi, jos aluetta vallattaisiin pienellä porukalla, jopa kaksi laumatonta - ainakin jos kokoa olisi yhtä paljon kuin Kaatajalla tai Surmalla - saattaisi pärjätä hetken aikaa. Siihen olisi vain pakko uskoa, tuskin kukaan koko laumaansa ottaisi mukaan pienelle reviirin laajentamisreissulle... vai ottaisiko? Totuuden nimissä pitää sanoa, että Kaataja ei tiennyt. Uros ei ollut koskaan johtanut laumaa, vaikka betan tapaisena jäsenenä olikin usein toiminut. Niinpä viisi vuotiaalla hukalla ei ollut kokemuksia alfojen päähänpistoista.

Surma oli tyytyväinen kuullessaan, että se ei ollut täysin tärähtänyt. Se alkoi jo miettimään miten toimittaisiin. Eivät he alkaisi mitään lauma toimintaa suorittamaan ja tuskin muutkaan sitä haluaisivat. Mutta luultavasti laumattomat olisivat valmiita toimimaan edes jonkin verran yhdessä, jottei paikkaa vallattaisi kokonaan.

Kolmas lauma laaksossa ei miellyttänyt Surmaa. Vaikka käytännössä hän ei ollut asunut laaksossa ollenkaan, pitäisihän hänen varmistaa asuinpaikkansa tulevaisuus. '' Toivottavasti hän ei onnistu aikeissaan.'' Se sanoi lyhyesti. '' Lähtisivätkö muut tähän? Luulisi ainakin, jos he yhtään välittävät tästä paikasta...'' Surma vielä lisäsi. Kyllähän he kaksistaankin pärjäisivät, kunhan vihollisia ei olisi mahdottomasti. Surma ei epäillyt voimiaan, mutta ei se liioitellutkaan. Jos he saisivat susia jotka ajoivat samaa asiaa, he voisivat hyvin puolustaa tätä maata ja tarpeentullen kutsua apujoukkoja, jos tilanne joskus menisi huonoon suuntaan. Ehkä nuokin olivat vain toive ajattelua, kuka tietää...

Uros käänteli korviaan puolelta toiselle, kuvitellessaan kuulleensa ääniä. Vaan mitään ei kuulunut, joten hukka jatkoi matkaansa, taiteillen tarkasti reviirien rajoilla. Molempien laumojen rajat olivat liian lähellä, liian lähellä jotta hukka olisi tuntenut olonsa turvalliseksi. Ensinäkin, jos Viiman lauma hyökkäisi, olisi kaksi vaihtoehtoa - joko jatkaa eteenpäin tai rynnätä Ovelan lauman alueelle. Ja jos Viiman porukat tukkisivat reitin takaisin ei-kenekään-maan suurimpaan osaan, olisi asiat vielä huonommin. Silloin olisi pakko rikkoa Ovelan alueen rajat - ja joutua mahdollisesti kahden tulen väliin taistelemaan. Tai sitten voisi onnistua saamaan laumalaiset toistensa kimppuun... Kaataja ravisti päätään, pakottaen itsensä keskittymään. Turha sitä oli maalailla piruja seinille, yhtä hyvin kaksikko saattaisi selvitä pois täältä rajojen alueelta ilman vammoja. Ilman ongelmia. Mikään kun ei vielä ollut varmaa, ja se jos mikä häiritsi hukkaa.

Kaataja kuuli toisen sanat, ja pakotti itsensä miettimään Surman sanomia asioita. Kyllä varmasti löytyisi porukkaa, joka vastustaisi ei-kenekään-maan valloitusta, ja toimisi yhdessä Surman ja Kaatajan kanssa, saadakseen enemmän elintilaa. Kenties jopa Savu saattaisi lähteä mukaan, narttu kun oli kuulostanut melko ärtyneeltä laumojen tekojen tähden.
"Samaa minäkin toivon. Parasta olisi, jos tämä alfaksi itseään kutsuva olisi joku typerä pentu, joka ei ymmärrä johtamisesta mitään. Silloin laumaa ei tuo ainakaan saisi kasaan. Vaan voihan kyseessä olla joku varma ja kokenut - kenties entinen alfa - joka tietää miten pitää toimia lauman kanssa. Se taas olisi meidän tuhomme. Ainakin, jos kyseinen susi on taitava suustaan ja osaa vakuuttaa hukan kuin hukan puolelleen."
Matalaääninen uros sanoi, voimakkaasti, liki kiihkeästi. Kaataja ei pitänyt vallitsevasta tilanteesta lainkaan ja jo nyt tuo epäili, ettei tulisi toimeen tämän laumaa aikovan uroksen - Haukan - kanssa. Vaikka viimeiseen asti hukka yritti vältellä ennakkoluuloja, keskittyä olennaiseen, muodostaa itse käsityksensä toisesta. Vaan jostakin syystä ei uros ollut valmis samaan kohteluun Haukan kanssa, kenties siihen jotenkin liittyi tämä uroksen haave laumasta. Haave, joka saisi Kaatajan puolesta jäädä toteutumatta.
"Saatan tietää erään nartun, joka melko varmasti asettuisi samalle kannalle kanssamme. Hän itseasiassa kertoi nämä asiat minulle. Narttu on viisas, elänyt jo suhteellisen kauan täällä laaksossa. Eiköhän hän siis tiedä enemmänkin asioista, kuin minä. Luulisin, että hän voisi olla samaa mieltä, ja auttaa parhaansa mukaan. Ja varmasti moni muukin lähtisi mukaan tähän uhkarohkeaan suunnitelmaan, sillä jos elintilamme pienenee vielä hiukankin, alkaa talvisin taistelu jo kääntyä taisteluksi susien kesken, jotta saa edes hieman ruokaa. Vaikka vain yhden rusakon..."
Hukka sanoi, puhuen vahvalla ja matalalla äänellään vakuuttavasti. Kyllä, Kaataja itse uskoi, että Savu voisi auttaa tämän idean toteutuksessa. Loppujen lopuksi kyse ei edes ollut mistään hirvittävän suuresta. Mitä nyt pitäisi hieman rajoja tarkastella, sekä muutaman kuukauden puhaltaa yhteen hiileen kaikkien laumattomien kesken.

Kaataja vilkaisi ympärilleen, samalla kun mietti. Tämänkin ongelman juuret juontuivat elintilasta. Kuin koko luonto taistelisi aina elintilastaan, nuorien valloittaessa tilaa vanhemmilta, heikkojen luovuttaessa oman osansa vahvemmille. Kuten metsässä, kaikki puut kurottivat ylöspäin, koettivat päästä auringon kultaisiin säteisiin. Ja aina jotkut puut jäivät korkeampiensa varjoon, jäivät ilman auringon valoa. Oliko laumattomien paikka tähän asti ollut kahden lauman varjossa, piilossa, huomaamattomina? Väistävinä, heikompina, luovuttajina? Siihen tulisi muutos, sillä näin ei voisi jatkua. Tai se olisi laumattomien loppu. Hiukan vielä kun aika kulkisi väistämätöntä kulkuaan, ei-kenenkään-maa olisi muuttunut laumojen alueiksi. Joko kahden lauman, tai sitten kolmen. Aivan sama, laumattomille se olisi silti tuho, täydellinen, katastrofaalinen tuho.

Surma käänsi katseensa yllättyneenä Kaatajaan. ''Kolme on aina parempi kuin kaksi. Meillä voisi ollakin mahdollisuuksia.'' Se sanoi. ''Kuinkakohan monta sutta sen kolmannen lauman alfa on saanut puolelleen? Olisi hyvä tietää hänen nimi.. '' Jo yksikin lisää siihen laumaan oli tavallaan yksi pala pois tästä ei-kenenkään-maasta. Ja toisinpäin. Jos he saisivat kannattajia, se olisi kuin he saisivat laumattomille lisää maata.
Surma kulki eteenpäin hiljaisena. He olivat todella lähellä rajaakin. Se vielä puuttuisi, että joku laumalainen pääsisi heidän jäljilleen. Heillä olisi vielä hieman matkaa, jotta olisi turvallista.

Kaataja katsoi toista ystävällisesti. Harmaan hukan katse vaelsi jopa hivenen vainoharhaisesti ympäristössä, sillä uros kaikkein viimeiseksi kaipasi nyt laumalaista paikalle. Ensiksi, kaksikko oli kaatanut hirven lähellä rajoja. Toiseksi, lauman näkökulmasta katsoen kaksikko suunnitteli laajamittaista kapinaa laumoja vastaan. Kolmanneksi, tämä suunnitelma oli palonarka, ja nyt ei todellakaan tarvittu kahta vihaista laumaa kintereille, samalla kun yritti saada muita laumattomia oman asian taakse. Ehei. Mieluiten vain ihan rauhassa tämäkin asia ratkeaisi. Kaataja vilkaisi Surmaa mietteliäänä, miettien toisen viisaita sanoja. Viisainta olisi, jos uros lähtisi etsimään Savua, samalla kun Surma etsisi muita laumattomia, yrittäisi selvittää tietoja tästä laumattomasta, joka kasasi omaa laumaa. Kaatajalla kun oli pieni aavistus, että Savu tietäisi jotakin tästä vallanhimoisesta laumattomasta. Vaan varma ei hukka ollut.

"Niin olisi. En valitettavasti tiedä tämän vallanhimoisen laumattoman nimeä, en itseasiassa mitään muuta, kuin että täällä on yksi joka kokoaa laumaa. Ties vaikka jo monet sudet olisivat hänen puolellaan. En todellakaan tiedä."
Matalaääninen hukka sanoi, katsoen syvän harmaan vihertävillä silmillään Surmaa. Kaataja mietti, mitä olisi viisainta tehdä. Kapinaa - varsinkin näin laajamittaista - ei voisi yhdessä hetkessä järjestää. Ja toisaalta, uros ei ollut varma, haluaisiko aivan kapinan sydämeen. Olisihan siinä hyvätkin puolensa, hukka saisi ensimmäisenä tietää kaikesta. Vaan se toisi tietenkin valtaa, mikä tarkoittaisi muiden jatkuvaa alistumista. Ja se oli se ainut asia, mitä uros ei sietänyt, kestänyt. Jokainen olisi oman onnensa seppä, omien kahleidensa vanki. Ei muiden. Tämän laatuinen palonarka kapina taas ei toimisi ilman hierarkiaa - vai toimisiko? Siitä pitäisi ottaa selvä, sillä se takaisi laumattomien yhteistyön.

"Savu, se narttu josta puhuin, saattaa tietää enemmänkin asioista. Ainakin hän vaikutti sellaiselta henkilöltä, joka kuulee kaiken moista ympäröivistä tapahtumista."
Uros sanoi, vilkaisten toista jälleen. Äkkiä varmuus hohkasi noista harmaan vihreistä silmistä, yhtä varmana kuin peruskallio, yhtä voimakkaana kuin luonnonmullistus. Kaataja tiesi äkkiä, mitä kaksikon olisi tehtävä. Miten tämän sanoman levittäminen onnistuisi. Tarvitsisi vain löytää Savu, sekä muutama muu laumaton - tai ehkä jopa laumaan kuuluva. Laumalaisille voisi syöttää jonkinasteista pajunköyttä, laumattomille taas kertoa totuuden. Jos Viiman lauman saisi uskomaan, että Ovelan lauma veljeili laumattomien kanssa, yrittääkseen jonkin sortin alueiden kaappausta Viimalta, voisi Viima ottaa yhteyttä laumattomiin.. Tai sitten toisin päin, jos Ovelan lauman saisi kuvittelemaan väärin, tuo ottaisi yhteyttä laumattomiin. Kieroa, mutta toimivaa. Kaksi suurta laumaa, suuri joukko laumattomia. Jos Ovelan porukka saisi monen laumattoman tuen, Viima menettäisi varmasti alueitaan, ja toisin päin. Kyllä, näin voisi hyvinkin toimia. Uros vielä mietti ideaansa, ennen kuin kertoisi sen Surmalle.

''Vai niin'' Se totesi Kaatajan sanoihin siitä, ettei tiennyt tuon suden nimeä joka rakensi kolmatta laumaa. Surman täytyisi etsiä laumattomia ja kysellä tietoja, tietenkin kysyä myös mitä mieltä muut olisivat ajatuksesta puolustaa tätä ei-kenenkään-maata joukkovoimalla, eli yhdessä.

Tuo Savuksi kutsuttu susi olisi tärkeä apu, jos toinen olisi halukas yhteistyöhön. Häneltä saisi paljon tärkeää tietoa. Mutta ensin pitäisi saada edes jonkinlainen suunnitelma keksittyä.
Se vilkasi aina välillä Kaatajaa, joskos toinen olisi keksinyt ratkaisun pulmaan. Jotenkin heidän täytyisi saada kerättyä porukkaa, mutta jotenkin laumojakin voisi hyödyntää. Tietenkin kolmannen lauman kanssakin saattaisi tulla eripuraa ja riitoja sun muita. Toivottavasti siinä laumassa ei ollut vielä paljon susia. Heitäkin voisi yrittää käänyttää, tietenkin vain siten että jos he kieltäytyisivät, he eivät varmasti tietäisi heidän suunnitelmiaan. Pitäisi suunnitella huolella kaikki, tai muuten niskassa olisi kaksi, tai jopa kolme laumaa. Ajatukset saivat Surman vilkuilemaan rajojen suuntaan. Kukaan ei näyttänyt seuraavan tai huomanneen heitä. Mistä sitä kuitenkaan varmasti tietäisi. Heillä oli pieni vastatuuli, joten hän ei haistaisi takaa tulevia susia.

Turre joka oli alun perin ensinmäisiä laumattomia aluella oli kyllästynyt yksin kertiasesti odottamaan. Se oli olonsa ikana tavannut mitä mukavempia susia ja ystävystynyt joihinkin enemmän joihinkin vähemmän. Laumoihin joksnekin tutustunut omalla tavallaan. Tavannut Haukan ja kieroutuvalla tavalla liittynyt tuon alamaiseksi saasakseen tuhottua tuon haaveet ja että ei kenenkään maa jäisi laumattomien käyttöön.

Turre asteli rajoja pitkin miettien suuntaisiko suoraan toisen laumojen aluelle ja kertoisi mitä Haukka aikoo vai etsisikö itse apua tuhotakseen tuon muukalaisen.
Turre oli ajatellut hyvin kierosti kun oli Haukan alaisuuteen liittynyt Haukka oletta että Turre kerää joukkoja hukalle mutta sen sijaan uros käännyttää toisia häntä vastaan. Turre on myös saanut Roiskeen huolettavaksi joka pitää vielä enemmän Turre mukana koko jutussa Haukan aikeet on murskattava ja se saattaisi jäädä vanhuksen viimeiseksi.

Hukka kumartui pian sillä havaitsi kaksi muuta hukkaa sen etuna oli että tuuli ei vienut oitis tuon tuoksua kaksikolle vaan se kykeni lähenemään noita omaan tapaansa. Turre heilautti häntäänsä " TErvehdys muukalaiset " Turre sanoi rauhallisesti se oli kuullut osan toisten keskustelusta ja tiesi hyvin että kaksikko kuului laumattomiin. Turre aikoisi pyytää kaksikkoa apuunsa jotta episode Haukkaa vastaan saataisin alkuun.

Vaikka turre oli vanha se ei tarkoittanut sitä etteikö entisessä alfassao llut puhtia tuhota yhdessä nuorempien kanssaa yhden muukalaisen tahto. Haukka saisi vastaansa melkoisen vasta pelaajan. Turre pitäisi kuitenkin huolen siitä että mikäli sille itselle kävisi jotain jonkun täytyi kantaa Roiskeesta huolta jos Turre ei siihen enää itse kykenisi. Turre ei kuitenkaan jaksanut turhia murehtiä se halusi tietää oliko kaksikosta todella tuhoamaan yhden huka haaveet yhdessä turren kanssa.

turrella oli jo puolellaan Savu nimnen narttu jonka nimeä se kuitenkin luvannut välttää ja se nneitokaisen lupausta Turre ei pettäisi. Turre tiesi myös että Roiske kuuntelisi Turre mielummin kuin Haukkaa vaikak ei ollut aisasta puhunutkaan.

(pahoittelen jos häiriköin peliänne mutta ne malttanut olla tuoomatta Turre mukaan )