Solan suulla // Loppunut //

// Metka kera hahmonsa Akan mukaan. (; //

Suurikokoisten tassunjälkien jono kieli äsken lumihangen läpi taivaltaneen Karhunkaatajan menosta. Uroksen ominaishaju toki leijui yhä ilmassa, mutta enää ei tällä kohdalla näkynyt tuota suunnattoman kokoista susiurosta. Suuri harmaa uros oli jo pidemmällä, taivaltaen reviirien rajoja pitkin kohti laakson solaa. Massiivisen hukan tarkoitus oli tutkia kuinka suuri alue tämä ei-kenekään-maa sekä raja-alueet todella olivat - ja mikä sen parempi tapa siihen olisi, kuin jolkotella maiden ja mantujen halki. Niinpä kestävä hukka oli jo pidemmän aikaa matkustanut kohti solaa, josta pääsi tähän laaksoon.
Kaatajan askellus oli pitkää, kömpelöksi luettavaa, sillä niin suuri ja lihaksikas uros kuin Kaataja oli, ei voisi liikkua hirveän sulavasti. Vauhtia oli, ja kestävyyttä löytyi, kuten susilta yleensäkin. Uroksen matka oli kestänyt jo jonkin aikaa, muutamia päiviä, ehkäpä. Ei hukka ollut aikaa laskenut. Yhtä hyvin olisi voinut kulua viikkoja. Ei Kaataja ajankulusta niin kovasti välittänyt. Mitä nyt vain tiesi mikä vuorokauden aika oli, ja mikä vuodenaika. Siinä oli aivan tarpeaksi informaatiota käytännölliselle urokselle.

Hukka kiihdytti hivenen vauhtiaan, loikkien lumihangessa eteenpäin, haistellen ilmaa, etsien merkkiä laumoista. Vaan mitään ei näkynyt, kuulunut tai haissut. Mikään ei varoittanut Kaatajaa mistään epänormaalista, kaikki oli aivan kuten ennenkin. Kuten silloin kun hukka oli taivaltanut tästä, päästäkseen varsinaiselle ei-kenekään-maalle. Vaan muisteluiden aika ei ollut nyt, nyt oli toiminnan aika.

Akka oli puskenut jo kauan läpi paksujen nietosten, jotka sen kotilaaksoon vievä sola oli saanut talveksi. Onneksi se oli kookas rakenteeltaan, se teki tästä rämpimisestä paljon helpompaa, kuin se olisi todennäköisesti jollekin pienemmälle ollut. Nytkin, oltuaan monta päivää liikekannalla, Akka jaksoi lisätä vauhtiaan nähdessään solan vihdoin aukenevan laaksoon. Se loikki lumihangessa eteenpäin kuin pupujussi, ja kevyt lumi lumikerrosten päällä pöllysi sen edellä. " Vihdoinkin! " se hihkaisi riemuissaan saavutettuaan solan suun ja näkymän laaksoon. Siihen se istahti. Akka ihmetteli tuota outoa avaruuden tuntua, jonka se koki pitkästä aikaa solassa viettämänsä ajan jälkeen. Se tuntui suurenmoiselta! Ja yleensäkin oman kotilaaksonsa näkeminen tuntui mahtavalta! Koti...ja Sisko. Ajatus siskosta livahti sen mieleen väkisinkin, vaikka se yritti parhaansa mukaan välttää moisen miettimistä, pitäen sitä turhanpäiväisenä haihatteluna. " Ei hän hengissä kuitenkaan enää ole" Akka puhahti ja nykäisi itsensä liikkeeseen. Vaikka lunta olikin paljon, kulku oli nyt mukavaa, sillä Akka sai kulkea alamäkeen. Laskeutuessaan se nosti nenänsä tuuleen, ja höristi korviaan...se tiesi olevansa kahden lauman reviirien välissä, ja sen täytyi muistaa olla varuillaan.

Suuri uros loikki kohti solaa, kunnes äkkiä pysähtyi, huomatessaan kauempana Akan. Kaataja seisahtui, jäi katselemaan lähemmäs juoksevaa Akaa mielenkiinnolla. Massiivinen hukka odotteli, kunnes Akka olisi tarpeaksi lähellä, jottei Kaatajan tarvitsisi huutaa. Vaikkei sekään olisi ongelma suurelle ja matalaääniselle urokselle. Vaan helpompaa olisi odottaa, kunnes toinen olisi puhe-etäisyyden päässä. Uros seisoi suorana, mutta silti tuon eleet kertoivat Kaatajan olevan ystävä. Häntä heilui rauhallisesti puolelta toiselle matalalla, korvat hukka oli vienyt taakse. Eihän suurikokoinen Kaataja halunnut säikäyttää tuota vierasta pois, sillä tumma suuri uros saattoi helposti herättää negatiivisia mielipiteitä. Ja sitä kautta moni pakenisi, ennen kuin Kaataja saisi paljastaa todellisen luonteensa. Sen lempeän ja huolehtivan puolensa.
"Tervehdys. Olen Karhunkaataja."
Uros sanoi matalalla, vahvalla äänellään, joka kumpusi syvältä uroksen rinnasta. Hukka katseli toista tarkasti, haisteli ilmaa ja käänteli korviaan kuullakseen ääniä. Näin nopeasti hukka vetäisi päätelmän, että Akka oli laumaton, sillä toisessa ei haissut selkeää lauman tuoksua. Ainakaan uros ei sitä erottanut. Saattoihan Kaataja olla väärässäkin. Vaan vasta hetken kuluttua Kaataja ymmärsi, että seisoi aika tarkalleen keskellä Akan kulkuväylää. Se voisi vaikuttaa tungettelevalta, estelyltä. Toinen voisi vetää päätelmän, että Kaataja oli laumaan juuri liittynyt, innokas reviirin vartija, joka nyt tuli häätämään Akan pois. Niinpä uros päätti heti alkuun tehdä selväksi yhden asian.
"Olen laumaton, kuten uskoakseni olet sinäkin."
Matalaääninen uros sanoi vahvasti, katsoen toista vihertävän harmailla silmillään tarkasti. Lumihanki kiilteli auringonvalossa, ja tuuhea turkkinen harmaa uros tarkkaili ystävällisesti Akan liikkeitä. Yhäkin kehonkieli kertoi omaansa, viestitti Akalle, ettei Kaataja aikonut mitään pahaa. Pohjimmiltaan hukka kun oli kohtelias ja lempeä, avulias ja ystävällinen.

Akka hyppi rinnettä alas nenä ilmaa haistellen, ja HUPS! samaan aikaan kun sen nenään sattui vieraan suden haju, se kuuli tämän tervehdyksen. Akka säpsähti - luonnollisesti - ja pysähtyi. Akan korvat liikkuivat edestakaisin, ja se piti päätään vaakatasossa, nenä hajuja koko ajan peraten. Laumaton aivan selvästi, ei haissut kummallekaan niistä. Huh. Ja onneksi vieras vaikutti ystävälliseltä, tai ei ainakaan agressiiviselta. Akka istahti pontevasti maahan, hieman sivuttain suureen, tummaan urokseen nähden ja sanoi kuuluvasti korviaan luimistellen " Olen Akka, ja laumaton " sitten se lisäsi " Olen menossa tästä alas laaksoon, kenties järven eteläpuolelle. En tahdo häiritä sinua"

Karhunkaataja kuunteli toista, ja mietti hetken. Järven eteläpuolelle.. eli ei-kenenkään-maalle. Sille varsinaiselle ei-kenenkään-maalle. Niinpä hukka mietti hetken, järjesteli sanojaan päässään. Mietti mitä sanoisi, miten sanoisi. Kaataja oli loppujen lopuksi erittäin suurikokoinen urossusi, joten Akka voisi säikähtää, jos hukka muotoilisi viestinsä liian suorasti. Käytännönläheinen uros katseli tulosuuntaansa, eli toisin sanoen järvelle päin. Uros käänsi lopulta harmavan kirjavaa päätään Akkaa kohti, arvioiden toisen olemusta vihertävän harmailla silmillään.
"Olet tainnut käydä täällä ennenkin?"
Kaataja sanoi matalalla, voimakkaalla, syvällä äänellään. Hukka katseli yhä toista, tutkien, etsien, miettien. Vaan katseessa ei ollut lainkaan arviointia tai epäluuloisuutta, enemmänkin uteliaisuutta ja rauhallisuutta. Sellaista perushukkaa, että. Kaataja kohotti toista etukäpäläänsä, ja huitaisi sitä lumessa. Lunta lennähti sivummalle, pois päin Akasta, ja kiinnostuneena uros laski kuononsa aivan paljastuneen, jäätyneen maan pinnalle. Ilmeisesti hukka ei löytänyt sitä mitä oli etsinyt, sillä hetken päästä suuri pää kohosi ylös, ja Kaatajan katse suuntautui taas Akkaan.
"Et häiritse, et tietenkään."
Uros sanoi huvittuneena, miksikäs Akan seura olisi sitä häirinnyt. Ei miksikään. Kaataja kun ei vähästä hätkähtänyt, eikä jäänyt miettimään turhia. Toisaalta, tälle nartulle voisi ehkä kertoa operaatio Haukasta, mutta... no, uros odottelisi jonkin aikaa, jotta olisi varma Akan puolesta. Hukkahan saattoi olla liittymässä Viiman tai Ovelan laumaan! Mistäs sitä ikinä tiesi. Niinpä Kaataja pysyi vielä vaiti suunnitelmasta, sekä kaikesta muusta. Akka kysykööt, jos tietoja kaipasi. Muutoin niitä tuskin tältä suurelta mutta lempeältä jätiltä saisi. Tarkemmin ajatellen, ei Kaatajan tiedoilla Viiman tai Ovelan laumasta voinut ylpeillä. Uroksen pitäisi käydä itse selvittämässä asioita, tavata laumalaisia, ja kysellä heiltä. Saisipahan enemmän tietoa, josta voisi olla hyötyä operaatio Haukassa.

"Olemme siis matkalla samaan suuntaan. Kenties voisimme taittaa ainakin osan tästä pitkästä ja uuvuttavasta taipaleesta yhdessä?"
Uros sanoi, katsellen Akkaa. Olihan hukka tietenkin utelias, halusi tutustua tähänkin laumattomaan kunnolla. Saada selville Akan aikeet, mahdollisuudet, pontentiaalin. Aivan kaiken. Sillä kaikesta siitä tiedon määrästä olisi hyötyä, kun Kaataja arvioisi kertoisiko laumattomien kapinahankkeesta. Kaikille uros ei siitä kertoisi, sillä jotkut saattaisivat asettua Haukan puolelle. Jotkut taas lavertelisivat Viimalle tai Ovelalle. Ja sitten laumattomien kimpussa olisikin kolme laumaa yhden sijasta. Yhdessäkin oli jo liikaa tekemistä, puhumattakaan jos kaksi suurta laumaa lähtisi mukaan tähän kilpajuoksuun aikaa vastaan. Sillä pian alkaisi kevät, lumet sulaisivat, ja aika olisi lopussa. Kilpajuoksua aikaa vastaan tämä todellakin oli. Eikä siitä muuksi muuttuisi, vaikka hukka sitä miten kääntelisi päässään. Niinpä uros siirsi nuo ajatuksensa sivuun, keskittyen Akkaan. Jos narttu vastaisi myöntävästi, Kaataja lähtisi takaisin päin, hidasta ja rauhallista jolkottelua pitkillä askelillaan. Muuten hukka jäisi vain seisomaan ja odottelemaan.

Akka katseli miettien Karhunkaatajaa. Ei aivan suoraa ja avoimesti, se olisi ollut liian röyhkeää, mutta melko suoraan, varjostaen harmaiden silmiensä katsetta luomillaan. Akka piti suuren uroksen rauhallisuudesta. Hukan olemus jotenkin rauhoitti sitä; Tuo susi ei ainakaan tekisi mitään täysin arvaamatonta, josta ei ensin varoittaisi.
" Olen todella ollut täällä ennenkin. Minä olen syntynyt täällä " Se myönsi, ja yllättyi itsekin siitä pienestä ylpeyden värähdyksestä, jonka se tunsi voidessaan sanoa olevansa laaksosta kotoisin.
Kun toinen tarjoutui matkaseuraksi, Akka asettui rauhallisesti, mietteliäästi, maahan makuulle. Miksei? Se mietti. Ei matkakumppanista olisi haittaakaan, ja ruoan hankinta helpottuisi varmasti. Akka voisi hyvin taittaa taivalta tämän uroksen kanssa.
Sen oma päämäärä oli sille hyvin epäselvä. Akka oli toistaiseksi vain tullut laaksoon...mitä siitä seuraisi, se ei vielä tiennyt. Jossain hyvin syvällä sen mielessä virtasi ajatus etsiä kaivattu sisarensa, mutta tuon ajatuksen se ei sallinut sanella tekemisiään...sillä oli niin epävarma pohja.
Kyllä, Akalle sopisi vallan mainiosti tämän Karhunkaatajan seura. Se kenties osaisi kertoa jotain siitäkin, millainen tilanne laaksossa oli esimerkiksi elintilan kanssa. Eihän Akka tiennyt mitään tapahtumista lähtönsä jälkeen. Laumoja oli aivan hyvin voinut tulla lisää, tai reviirit muuttua, tai vaikka mitä. Vaikka toistaiseksi se ei ollut haistanut kuin samat kaksi laumaa, jotka laaksossa aina olivat olleet.
"Taittaisin mielläni palan taivalta kanssasi " Akka sanoi, ja jäi katsomaan suurta hukkaa pää hieman veikeästi kallellaan, kuin kysyen.

Karhunkaataja lähti hidasta vauhtia jolkottelemaan takaisinpäin, kohti järveä. Uros vilkaisi taaksepäin, seuraisiko Akka tuota. Jos narttu ei seuraisi, hukka pysähtyisi ja kääntyisi odottelemaan. Muutoin Kaataja jatkaisi matkaansa, jolkotellen eteenpäin Akan lähellä - joko vierellä, tai sitten edellä, miten vain. Kaataja yllättyi kieltämättä hivenen, kun kuuli toisen syntyneen tässä laaksossa. Uros ihmetteli, miksi joku oli varta vasten hylännyt tämän laakson - uroksen näkökulmasta tämä laakso oli liki täydellinen. Ainut laumalainen jonka hukka oli kohdannut, oli ollut ystävällinen, ja kaikki laumattomat samoin. Kaatajasta täällä ei ollut mitään vikaa, vaan kaikki oli hyvin, paremmin kuin monissa muissa paikoissa.
Vaan vielä ei olisi menneisyyden kertausten paikka, sillä se olisi liika utelua, ja ylimääräistä kysymystulvaa. Uros oletti, että vaikka Akka ei niin sanonutkaan, tuo kaipasi tietoja tämän laakson nykyisestä elämästä. Jos toinen oli aikoinaan ollut täällä, oli tilanne varmasti muuttunut sen jälkeen. Vaan ennen kertomista Kaataja päätti selvittää yhden asian, joka kaiversi laumattoman uroksen mieltä.
"Aiotko jäädä laumattomaksi, vai yrittää Ovelan tai Viiman laumaan sisään?"
Kaataja kysyi matalalla äänellään. Se ei todellakaan kertoisi Haukan suunnitelmista, jos Akka olisi ensimmäisenä ryntäämässä jomman kumman lauman luokse. Niinpä uros kysyi, miettien. Akka voisi valehdella, muttei varmasti hyötyisi siitä lainkaan, joten Kaataja uskoi toisen puhuvan totta. Tai ainakin toivoi niin. Muutoin urokselle ei jäisi muuta mahdollisuutta, kuin arvuutella toisen tekemisiä. Eipä sillä, että se olisi käytännöllistä hukkaa pahemmin haitannut. Kaataja mietti jo valmiiksi, mitä sanoisi, riippuen siitä mitä narttu vastaisi. Suuri hukka jatkoi matkaansa, mikäli Akka siis seuraisi.
"Tai siihen pienempään laumaan, Haukan laumaan?"
Uros vielä lisäsi, jatkaen aiempaa kysymystään, lisäämällä vielä yhden vaihtoehdon lisää. Joko Akka olisi laumaton, tai kuuluisi johonkin kolmesta laumasta. Joista - jos Kaataja saisi päättää - ei olisi kesän koittaessa kuin kaksi jäljellä. Ne vahvimmat ja suurimmat, eli Viiman ja Ovelan laumat. Haukan lauma kokisi kohtalonsa, mikäli Kaatajan, Surman ja Turren suunnitelma toimisi. Ja jos se ei toimisi... no, silloin ajauduttaisiin varmasti suoraan taisteluun, joka ei olisi edullinen kenellekään. Paitsi suurille laumoille.

Akka lähti jolkottamaan suuren uroksen jäljissä. Kuullessaan Karhunkaatajan kysymyksen laumaan liittymisestä se höristi korviaan; ne olivat siis Ovela ja Viima, jotka hallinnoivat isoja laumoja idässä ja lännessä. Akka ei ollut koskaan tiennyt niiden johtajien nimiä. Noh, nyt hän oli viisaampi.
Vastaukseksi toiselle se sanoi ystävällisesti " Minä en ole liittymässä mihinkään, ainakaan vielä" Toistaiseksi se jättäisi kertomatta sen tarkemmin mikä sen päätöksiin voisi vaikuttaa ja miten..eihän se ollut siitä vielä itsekään aivan täysin selvillä.
Haukan lauma oli sille aivan uutta. " Mitä? Onko täällä kolmaskin lauma? Ja missä se on? Ja kuka on tuo Haukka? " Se kysyi oikein kiinnostuneena. Se oli niin kiinnostunut, että pidensi askeltaan ja ravasi Karhunkaatajan kiinni. Se ei kuitenkaan juossut rinnalle, sillä toisen jäljissä juokseminen olisi paljon helpompaa.
Vaikka olikin uppoutunut keskusteluun, Akka ei kuitenkaan ollut unohtanut olla varuillaan, ja se haisteli ilmaa ja kuullosteli ympäristöään joka puolelta. Kaksi rajoilla hiippailevaa laumatonta sutta olisivat eittämättä melkoinen kiihoke joillekin partioiville laumalaisille käydä heidän kimppuunsa.

Karhunkaataja hymähti tyytyväisenä, kun toinen sanoi ettei ollut liittymässä mihinkään laumaan, ainakaan vielä. Se tieto riitti urokselle, sillä nyt tuo voisi kertoa hivenen tiedoistaan toiselle. Massiivinen hukka mietti tarkasti, mitä sanoisi, miten muotoilisi tietonsa. Sillä ennen kaikkea hukan piti saada tietää, asettuisiko Akka Haukkaa vastaan, vai olisiko Haukan puolella. Jos narttu nimittäin olisi Haukan idean puolella, uros ei todellakaan kertoisi laumattomien kapinahankkeesta, jonka sydämessä itse oli.
"Kyllä, täällä on nyt kolmaskin lauma. Tarkasti en osaa sanoa, kuinka monta laumaan kuuluu - enemmän kuin kolme, vähemmän kuin kymmenen. Siinä on se vähä, mitä tiedän lauman koosta. Johtaja on nuori ja erittäin itsevarma uros Haukka, kaiketi melko äsken tänne laaksoon saapunut. Reviirin Haukka vie ei-kenenkään-maasta, toisin sanoen laumattomien elinolot ovat erityisen vaikeat. Alue kun on jo nyt liian pieni laumattomien lukuisalle määrälle, ja kun Haukan lauma vielä lohkaisee reilusti yli puolet ei-kenenkään-maasta, moni laumaton joutuu joko lähtemään tai sitten kuolemaan."
Kaataja kertoi avoimesti tilanteesta toiselle, lisäten tietenkin mukaan täysin omia päättelytuloksiaan. Eihän kukaan voinut varmasti sanoa, mitä tapahtuisi, mutta tämä oli tämän hetkinen suunnitelma. Ja sen uros kertoi, odotellen nyt nartun mielipidettä. Luonnollinen reaktio olisi järkytys, kenties viha, vaan voisihan Akka olla sitäkin joukkoa, joka ajattelisi kohota korkeaan asemaan nopeasti - ja siihen vastaperustettu lauma olisi mitä parhain tapa. Eihän sitä koskaan tiennyt, etenkään, jos oli tavannut toisen vasta hetki sitten.
Kaataja jolkotteli pitkillä askelillaan, kulkien väsymättömästi lumihangen läpi. Suuri uros ei helposti väsähtäisi, sillä hukka oli erittäin kestävä. Suuren Kaatajan korvat kääntyilivät, kuuntelivat ympäristön ääniä. Vihertävän harmaat silmät tarkkailivat herkeämättä ympäristöä - tällä aavalla alueella ei helposti pääsisi lähelle huomaamatta. Ellei sattunut olemaan täysin valkoinen, ja kulkisi erittäin matalana. Ja vielä tuulen alla, jottei kaksikko haistaisi tuota. Joten kun ketään ei näkynyt, suuri uros rauhottui, vilkaisten takanaan kulkevaa Akkaa uteliaasti.

" No ohhoh" Akka tuumasi puhahtaen. " Tuohan on...melkoista" Se jatkoi ja jäi itsekseen miettimään, mitä Haukan lauma sen kannalta merkitsisi. Se oli elänyt laaksossa laumattomana, ja oli sitä tietenkin nytkin, joten siltä kannalta asia tosiaan näytti erittäin huonolta...mutta Akkapa ei tiennytkään, oliko tuo näkökanta hänen kantansa ollenkaan. Näytti siltä, että Akka joutui sisar-asiansa kanssa vastakkain paljon ennemmin kuin oli siihen valmis. Koska laakson asiat olivat tällä mallilla, sen täytyi löytää Metka pian, tietääkseen millä puolella tämä oli vai oliko enää olemassa millään puolella....sillä Akka ainakin halusi olla samalla puolella sisarensa kanssa, jos sellainen oli mahdollista.
Näitä ajatuksiaan pyöritellen se taittoi taivalta Karhunkaatajan perässä hyvän matkaa, ja siinä se tuli sitten myöntäneeksi itselleen, että pelotti se etsinnän lopputulos tai ei, hän oli täällä etsimässä sisartaan...hänen oli pakko antaa itselleen lupa toivoa, ja siten myös varautua pettymään karvaasti.
" Sinä, mitä ilmeisimmin, jos oikein kerrotun alta luen, aiot ilmeisesti tehdä asioille jotain täällä laaksossa...tai ainakin yrittää" Akka sitten sanoi ja tuli paljastaneeksi olevansa hyvin tarkka ymmärtämään sen, mitä ei kerrottu...ja sen paljastaminen oli harvemmin hyödyllistä. Parempi olisi salassa seurata, mitä tuleman piti.

Kaataja vilkaisi toista, kun toinen sanoi epäilevänsä hukan puuhaavan jotakin laaksossa. Hetken uros harkitsi valehtelemista, mutta totesi, ettei se kannattaisi. Akasta voisi saada hyvän liittolaisen ja tuen kapinoitsijoiden suunnitelmille. Hukka pysähtyi aivan kokonaan, kääntyen ympäri, katsoen suoraan narttuun.
"Toivon ettet levittele tätä tietoa, et ainakaan Viiman tai Ovelan laumaan. Ja toivottavaa olisi, ettei Haukka - tai kukaan Haukan kannattaja - saisi tietää tästä mitään. Se kun saattaisi olla loppuni."
Kaataja sanoi vakavasti, tavoitellen vihertävän harmailla silmillään Akan katsetta. Uros seisoi varmana, suorassa ja hyvässä ryhdissä, muttei vaikuttanut lainkaan uhkaavalta. Eikä hukka ketään uhkaillutkaan, ei nyt. Kenties myöhemmin olisi sen aika. Tämä oli vain pyyntö, suositus, sillä jos Akka kertoisi asioita eteenpäin, ei kaikki sujuisi varmasti Akankaan kannalta hyvin. Tätä kapinahanketta kannattavat kun saattaisivat suuttua ja opettaa nartulle hivenen käytöstapoja... Jos olisivat enää elossa sitä tekemässä.
"Minusta on väärin, että Haukka vie meiltä - laumattomilta - elintilaa, saadakseen omalle laumalleen sitä. Sen takia olen päättänyt estää Haukan aikeet, tai ainakin usuttaa tuon uroksen viemään reviirinsä jomman kumman suuren lauman alueilta. Ei meidän laumattomien alueilta. Ja olen valmis tekemään paljon sen eteen, että Haukan suunnitelma kaatuu. Ja aion tehdäkin."
Uros sanoi aivan suoraa, katsoen tarkasti Akkaa. Tämä oli luottamuksellinen tieto, ja Kaataja toivoi, että narttu ymmärtäisi sen. Muutoin harmaalle hukalle ei seuraisi mitään hyvää. Kuten ei monelle muullekaan kapinalliselle. Vaan nyt uros tarkkaili narttua, odottaen mahdollisesti uusia kysymyksiä, jotakin tiedustelua tästä suunnitelmasta. Tai ihan mistä vain. Niinpä Kaataja odotti, seisten ja tarkkaillen, valmiina jatkamaan matkaa, kunhan saisi selville, mitä mieltä Akka olisi.

Akka seisahtui kun seinään ja tuiskahti takapuolelleen hankeen Kaatajan äkisti pysähtyessä ja kääntyessä sitä kohti. Akka äännähti hyvin närkästyneesti, ja oli jo ärähtääkin, mutta ei kuitenkaan sitä tehnyt. Sen sijaan se katsoi urosta suoraan silmiin ja sanoi rauhallisesti:
" Minä en ole typerä, Karhunkaataja. Minä en ole juoksemassa lavertelemaan kenellekään mitään asiasta, josta itsekään en juuri tiedä mitään...mutta se ei tarkoita, etten niin voisi joskus tehdä, jos minulla on siihen hyvä syy. Ennenkö kerrot minulle enempää, muista se. Minä en vielä tiedä minne kuulun, mitä itselleni valitsen. Varoitan, etten ehkä ole luottamuksesi arvoinen...en tiedä kuka olet...jos edes tiedän kuka itse olen"
Tämän sanottuaan Akka lähti kävelemään eteenpäin.
" Ei sillä, ettei minua aivan kutkuttaisi saada tietää, miten sinä...ja varmaan jokunen muukin, ajattelitte tämän asian hoitaa...en saa päässäni järjestymään mitään konstia, miten laumattomat sudet voisivat tehdä asialle mitään olematta sitten lauma...?" Akka sanoi rauhallisesti ja vilkaisi taakseen suureen suteen.
Hetken emmittyään se sanoi ääneen - varmistaen asian näin itselleenkin lopullisesti - vielä;
" Minä etsin erästä sutta. En tiedä onko hän enää edes hengissä...mutta minun tekemiseni riippuvat siitä, mitä hän on elämälleen valinnut"
Kun Akka oli sanonut sen, siitä tuntui paljon paremmalta. Myös siitä syystä, että se tunsi antaneensa Kaatajalle jotain vastineeksi siitä, että hän nyt tiesi Kaatajan suunnitelmista Haukkaa vastaan.

Kaataja kuunteli toisen puheet. Viisaita sanoja viisaalta nartulta. Vaan kaikesta tuosta uros oli jo tietoinen, tiesi riskeeraavansa paljon ja vielä vähän enemmän kerrottuaan näinkään paljon Akalle. Kaataja tiesi toisen olevan ennen kaikkea viisas, myös älykäs, sillä nopeasti narttu veti ilmiselvät johtopäätökset.
"Tiedän, mitä riskejä tähän liittyy. Mutta haluan, että tiedät, ettei sinun ole pakko liittyä Haukan laumaan, vain koska elintila on lopussa."
Uros sanoi, vakavalla ja rauhallisella äänellään. Toisen lausahdus laumattomien toimista nauratti urosta. Suuri kita aukesi, ja kieli roikkui suupielestä susimaisen naurun osoituksena. Toisaalta Akka oli oikeassa - ja toisaalta täysin väärässä.
"Et ole vähään aikaan laaksossa elänyt... asiat ovat muuttuneet. Nykyään laumattomat ovat löytäneet jonkin sortin yhteishengen, ja ovat samoilla linjoilla - vaikkeivät olekaan minkäänlaista laumaa muodostaneet."
Kaataja sanoi, seuraten jälleen narttua. Uteliaisuus poltteli hukan sisintä, kun toinen mainitsi etsivänsä jotakuta. Niinpä uros kysyi, täysin luonnollisen kysymyksen:
"Ketä etsit?"
Uros jolkotteli eteenpäin lumihangessa, odotellen. Kaataja käänteli suurta päätään, samalla kun korvat myös kääntyilivät. Ääniä etsien, varoituksia antaen. Hetkeksi uros kohotti kuononsa korkealle ja haisteli ilmaa, muttei löytänyt mitään varoittavaa tuoksua tuulesta. Niinpä hukka rentoutui ja jolkotteli eteenpäin töksähtelevää, kömpelöä juoksuaan.

// Lyhykäinen. //

Akka kallisteli päätään yhä hieman hölmistyneenä, kun Karhunkaataja kertoi sille laumattomien järjestelystä. Se ei voinut asiaa ymmärtää, mutta ehkä aika näyttäisi sille. Päätään se kallisteli uroksen kummalle avoimuudellekin mutta siihenkin oli varmaan hyvät syyt..edelleenkään Akasta ei tuntunut että tuo iso tumma hukka tekisi mitään kovin äkkiväärää ykskaks; minkään suhteen.
" Etsin Metka nimistä sutta " Akka vastasi muitta mutkitta nyt kun oli selvittänyt asian itselleen. "Nuori naarassusi...on ainakin vielä viime kevättalvella elellyt rannalla yksikseen, ja voi miten toivon että on elänyt pidempään..."" Oletko reissuillasi törmännyt häneen"? Akka vielä kysyi ja sitten sen nenä lähti viemään sitä sivuun Kaatajan jäljiltä. " Täällä haisee raato, ja tuore " Se huikkasi Karhunkaatajalle ja tajusi vihdoin pysäyttää jalkansa. Eihän se voisi suin päin kirmata lännessä alkavalle reviirille, jonka suunnalta raadon haju tuli. " Tuuli ei ole kovin voimakas, mutta haju tarttui vahigossa nenääni...enkä haista siellä liikkuvan mitään muuta, kuten vaikka susia." Akka selosti, ja lisäsi sitten, aivan kuin sitä ei olisi moisesta hajun perään ryntäilystä jo tajunnut, että se oli melkoisen nälkäinen loikittuaan monta päivää lumisessa solassa, jossa ei mitään muuta sitten juuri loikkinutkaan.

Kaataja tarkkaili ympäristöä, ja Akan mainitessa raadosta, uros kohotti kuonoaan, ja haisteli ilmaan. Hetkeen suuri uros ei haistanut mitään, mutta lopulta raadon tuoksu tavoitti suuren mustan kirsun. Lähistöllä ei todellakaan vaikuttanut olevan ketään. Ainut, mikä epäilytti Kaatajaa, oli lähellä oleva raja. Kaksikko rikkoisi rajan helposti, sillä raato saattaisi olla muutaman sadan metrin päässä - ja silloin se olisi yhtä kaukana, kuin jos olisi kilometrien päässä. Siinä vaiheessa kun oltaisiin jo lauman alueilla - edes metrin verran väärällä puolella rajaa, ja tappelu alkaisi. Kieltämättä ajatus helposta ruuasta miellytti Kaatajaakin, sillä raato olisi mahdollisimman yksinkertainen tapa hankkia ruokaa. Niinpä suuri massiivinen hukka jolkotteli Akan perään, hymähtäen toisen nälkäisyyden vauhdittamalle etenemiselle.
"Toivon mukaan raato on meidän puolella rajaa. Tosin uskoisin, että lauma on siirtänyt raadon omalle puolelleen - tai vaikkei olisikaan, laumalaiset tuskin antavan meidän syödä niin lähellä heidän alueitaan olevasta raadosta."
Kaataja sanoi matalalla äänellään, loikkien eteenpäin. Raato oli hajusta päätellen tuore, ja se taas tarkoitti, että raadon tappanut eläin olisi yhä lähistöllä. Kenties kauempana jo, mutta silti sen verran lähellä, että se hermostutti urosta. Ei kumminkaan näkyvästi, sillä Kaataja ei ollut sitä tyyppiä, joka hermostuisi noin vähästä. Enemmänkin tilanne ihmetytti Kaatajaa. Joku - tai jokin - oli kaatanut tuon raadon, muttei näyttänyt välittävän siitä. Ja tämä joku tai jokin olisi aivan lähistöllä, hyvinkin lähellä. Raadon tuore haju voimistui, mitä lähemmäs Kaataja liikkui. Vaan rajallekaan ei ollut kuin pari sataa metriä kohdasta, josta kaksikko oli alunperin kääntynyt. Ja se taas tarkoitti, että raato oli melko varmasti rajan väärällä puolella - tai ainakin hyvin hyvin lähellä rajaa. Vaan tuskin se haittaisi, jos raato olisi aivan rajalla. Kyllä Kaataja siitä silti söisi - taistelun uhalla. Jos lähistölle ilmaantuisi suden hajua, uros livistäisi pois, ja olisi saanut syödä edes hieman. Jos taas hajua ei ilmaantuisi, voisi uros ja Akka syödä kaikessa rauhassa, kunhan muistaisivat poistua paikalta ajoissa. Jossakin vaiheessa raadon haju kyllä kiinnittäisi jonkun laumalaisen huomion. Jos nyt siis lähdetään oletuksesta, että raato on rajan väärällä puolella. Voisihan se - joskin se olisi äärettömän epätodennäköistä ja samalla älyttömän onnekasta - olla myös rajan oikealla puolella. Ei Kaataja vielä raadon tarkkaa sijaintia tiennyt.

" Ei haise sudelle...ei ollenkaan" Akka tuumasi. Se oli pysähtynyt haistelemaan maata joka puolelta siinä missä seisoi. Se haisteli ilmaa alhaalta ja ylhäältä. Sitten se otti muutaman askelen eteenpäin ja pysähtyi. Sen niskakarvat nousivat pystyyn, korvat painuivat niskaan ja sen joka lihas pingahti hetkessä äärimmäiseen jännitystilaan.
" Täällä on ollut karhu jokin aika sitten!" Akka lähestulkoon vingahti.
Sitten se sai kuonoonsa jonkun toisen hajun....kyllä vain; " Täällä on ollut myös kojootteja jokin aika sitten" Se sanoi ääneen. " Eikö vain? Kontio ja kojootteja." Se kysyi tarkistaakseen, että Kaataja oli haistanut saman. Olisiko tilanne se, että karhu oli jostain syystä noussut ennen aikojaan talvilevoltaan, ja oli nyt kaatanut itselleen saaliin ollessaan hyvin nälkäinen ja agressiivinen? Missä se nyt sitten oli?! Hajuista päätellen se olisi lähtenyt ajamaan kojootteja käpälämäkeen...mutta jollei ollutkaan? Mitä sitten?
" Mitä teemme? Menemmekö eteenpäin..todennäköisesti joudumme rajan yli, ja sen vaarallisuuden lisäksi meitä voi odottaa siellä erittäin äreä karhu...todennäköisesti se on kojoottien perässä, mutta ei välttämättä...." Akka kysyi pohdiskellen ja katsoen Kaatajaan. Se oli seisahtunut paikoilleen ihmettelemään, ja sen ruumis kieli sen olevan aika lailla epävarma.
" Toki, kun siellä on karhu, siellä ei varmaankaan ole susia. Ne varmaankin viisaasti väistäisivät sitä...mutta jos aiomme mennä, meidän on mentävä heti, kun - jos edes on - kontio on vielä kojoottien perässä jossain...." Akka jatkoi miettimistään ääneen ja lisäsi vielä; " Minä olen kyllä valmis menemään, jos sinäkin olet"

Kaataja oli haistanut ihan saman, minkä Akka tuumasi todeksi. Karhu huoletti urosta hiukan, sillä kaksi sutta ei mahtaisi mitään niin suurelle eläimelle, metsän ylivoimaiselle kuninkaalle. Uros mietti asioita, mietti todennäköisyyksiä. Kojooteille - ellei niitä olisi liian montaa - sudet kyllä pärjäisivät. Sen sijaan karhu... no, jos karhu ilmaantuisi paikalle, sudet lähtisivät liukkaasti.
"Mennään lähemmäs. En haista karhua tai kojootteja lähistöllä, joten emmeköhän voi siirtyä lähemmäs huoletta."
Uros sanoi vahvalla, voimakkaalla, johtajan äänellään. Äänellä jota epävarmojen tai muuten vain epäileväisten susien on mukava kuunnella. Ääntä, johon on helppo luottaa, ääntä joka sanoo, miten tehdään, ja miksi. Ääntä joka kertoo, että sen omistaja tietää mitä on tekemässä. Kaataja lähti jälleen liikkeelle, suunnaten varmasti askeltaen kohti raadon hajun lähdettä.
"Aina kannattaa syödä, jos siihen on mahdollisuus. Siksi kannatan siirtymistä raadon luokse."
Uros sanoi, pysähtyen odottamaan narttua. Kaataja jolkottelisi eteenpäin, mikäli huomaisi Akan seuraavan. Jos narttu ei liikkuisi, uros pysähtyisi odottelemaan, katsellen kysyvästi Akkaa.

// Todella, todella lyhyt. Olen todella pahoillani, mutta aika loppui kesken, ja olen jo jumittanut tätä tarpeeksi kauan. //

Akka lähti Kaatajan perään, ja niin sitä rymistettiin jo yli Viiman reviirin rajan, kohti ruokaa, ja kontiota, joka mahdollisesti sudet kohdatessaan olisi erittäin hengenvaarallinen. Sudet olivat vain muutaman metrin rajan väärällä puolella, mutta sekin oli aivan liikaa.
Siellä se ateria oli; Ison urospeuran luiseva raato, josta kontio oli kerinnyt jo haukata hieman...mutta niin vähän, että se todennäköisesti olisi vielä palaamassa raadolle. " Nyt reippaasti vatsa täyteen ja syötyämme lähdemme käpälämäkeen. Kannattaa varmaan kulkea melko reippaasti jonkin matkaa, että pääsemme kauas tältä kohtaa...niin kauas, ettei Viiman porukka enää näe kannattavaksi lähteä peräämme"Akka sanoi hiljaa korviaan luimistellen. Sitten se pyrähti raadon luo ja iski hampaansa kiinni eläimen takakinkkuun, jonka otso oli jo - enemmän tai vähemmän - avuliaasti avannut valmiiksi. Akalla oli paljon kovempi nälkä kuin se oli edes tajunnut ja se uppoutui täysin ahmimaan kauris-ateriaansa. Sen ajatuksissa oli, että ympäristöäkin pitäisi tarkkailla, mutta päätti antaa sen asian olla ja ahmia vain äkkiä vatsansa täyteen ja toivoa pääsevänsä häipymään vähin äänin.

Kaataja loikki eteenpäin lumihangessa, tietäen rikkoneensa rajan selkeästi. Seikkailleensa sen näkymättömän rajalinjan toiselle puolelle, sille puolelle joka tarkoitti kuolemaan laumattomille. Vaan uros ei siitä välittänyt, vaan juoksi reippaasti kohti raatoa. Lopulta raato näkyi, mutta lähistöllä ei ollut ketään. Maahan oli tarttunut hajua kojooteista ja karhusta, mutta mikään muu ei kielinyt lähellä olevasta vaarasta. Jos karhu nyt oli lähellä. Karhunkaataja ei tiennyt. Tämä paikka yhtäaikaa kiehoi ja kauhistutti urosta. Tässä paikalla oli onnistuneen saalistuksen tulos, ja se tuotti riemua urokselle. Vaan kauhistusta aiheutti selkeä läsnäolon tuntu - itse Kuolema oli lähellä. Tämä paikka oli täynnä kuolemaa, verta ja sisuskaluja. Tämä voisi olla se paikka, johon kahden uhkarohkean suden matka päättyisi, joko laumalaisten tai sitten karhun toimesta.
Akka söi reippaasti, tosin ei vaikuttanut keskittyvän lainkaan ympäristöön. Karhunkaataja sen sijaan repäisi lihaa irti, söi sen, mutta piti samalla huolta ympäristöstä. Haistellen ilmaa, katsellen ympärilleen, kuunnellen ympäristön ääniä. Vaan mitään kummallista ei haissut ilmassa, mikään outo ei tavoittanut Kaatajan valppaita silmiä. Mikään erikoinen ääni ei kuulunut valppaina oleviin, harmaisiin korviin. Vaan se ei vielä tarkoittanut turvaa, ei missään nimessä. Turva oli se käsite, mikä oli tässä hetkessä erittäin kaukana. Toisaalta kaksikko oli rajarikkureita tällä hetkellä. Toisaalta taas hukat olivat vain juuri sitä - hukkia. Hyvin nälkäisiä, talven viimoissa kärsiviä laumattomia.
"Juuri näin."
Uros sanoi matalalla äänellään syömisensä ja tarkkailunsa välissä. Hukka söi reippaasti, vaan oli jatkuvasti valppaana. Lopulta Kaataja oli saanut syötyä tarpeeksi, jolloin hukka peruutti reippaasti muutaman askeleen pois raadon luota. Syvemmälle Viiman lauman alueille, tosin. Kaataja kuunteli, haisteli, katseli, mutta mikään ei varoittanut vaarasta. Uros odotteli, kunnes Akka saisi syötyä. Toinen oli varmasti nälkäisempi kuin Kaataja, joka oli vasta taanoin kaatanut hirven Surman kanssa. Niinpä hukka ei syönyt kovinkaan paljoa, vain sen verran, mikä oli välttämätöntä. Keräsi ruokaa varastoon, valmiiksi pahan päivän varalle. Tai tässä tapauksessa kenties pahan viikon varalle. Kun Akka olisi saanut syötyä, Kaataja loikkaisi muutamalla loikalla kohti tulosuuntaa, valmiina pakenemaan pois raadon luota. Kukaan viisas hukka ei jäisi ihmetelemään raadon luokse, varsinkaan, kun vaaroina olivat sekä vihainen lauma ja vielä vihaisempi karhu.

Vihdoin Akka tunsi vatsansa täyttyvän...ei aivan äärimmilleen, mutta niin, että se tietäisi syöneensä, eikä sen tarvitsisi välttämättä olla ravinnonhaussa heti huomenna...tietysti eri asia, jos se ruoka vastaan kävelisi. Mutta tämä riitti nyt, oli turha viivytellä näin vaarallisessa paikassa enempää. Akka nousi alaltaan ja pyörähti ympäri, lähtien reippain loikin Karhunkaatajan perään päästäkseen mahdollisimman pikaiseen pois tältä paikalta ja Viiman reviiriltä. Se loikki pian suuren uroksen kiinni ja huikkasi tälle lempeästi ja ystävällisesti; " Kiitos vain, Karhunkaataja" Tarkoittaen sitä, miten uros oli pitänyt huolen ympäristön vahtimisesta ja antanut nälkäisen nartun syödä rauhassa kyllikseen. Itseasiassa Akka oli hyvin kummissaan, miten helpolla se tuohon suureen ja komeaan otukseen tuli luottaneeksi..tuosta vain ykskaks yllättäin. Sitten sen mieleen pälkähti ajatus, että kenties Karhunkaataja tiesi osaavansa olla erittäin luottamusta herättävä persoona, ja käytti tuota taitoa hyödykseen ohjaillakseen muita ja niiden ajatuksia....mutta sitten se puhahti omille ajatuksilleen, sillä se ei tuntunut nartun mielestä kovin mahdolliselta...ehkä se ei vain halunnut uskoa että voisi tulla noin helpolla huijatuksi; ehkä se oli jotain muuta, mutta Akka kuitenkin uskoi tuntemuksiaan tässä asiassa.
Kohtapuoliin Akka polki suuriin tassuihinsa Viiman reviirin rajan, ja oli siitä erittäin tyytyväinen. Vaikka tokihan se tiesi olevan niin, että jos laumalaiset piakkoin saapuisivat karhun kaatamalle raadolle, ja haistaisivat kahden suden tuoreet jäljet, ne eittämättä lähtisivät takaa-ajoon. Mutta nyt oli enemmän kuin hyvä se, että talvi-uniltaan suivaantuneena noussut kontio olisi jossain saaliinsa lähellä, ainakin hyvin todennäköisesti. Se pitäisi sudet poissa näiden kahden laumattoman rajarosvon perästä, ainakin, kunnes ne olisivat jolkanneet itsellen jo turvallisen etumatkan.

Karhunkaataja kiihdytti heti vauhtiaan, kun huomasi Akan seuraavan. Eihän uros saattanut tietää lainkaan toisen ajatuksista, joissa narttu pohti luottamustaan hukkaan. Eihän Kaataja mitään sille voinut, että oli luonteeltaan lempeä ja avulias - ja koska oli kookas, moni liioitteli noita tunteita, saaden aikaan erittäin luottamusta herättävän suden. Vaan se ei ollut Kaatajan valinta, se oli luonnonvalinta. Uros jolkoteli yhä vain reippaammin, kunnes siirtyi ihan kunnon juoksuun. Tätä vauhtia olisi turha pitää yllä kilometrejä toisiensa perään, se olisi hyvin uuvuttavaa, mutta nyt kun raadolle oli vain kivenheiton verran, uros päätti juosta hetken verran lujaa, täydellä teholla. Jotta saisi kunnon välin itsensä ja raadon väliin - ja samalla vielä laumalaisten väliin. Hukathan olivat rikkoneet rajan, joka jo sinällään oli iso virhe, mutta kaiken lisäksi kaksikko oli vielä syönyt raadosta, joka oli lauman puolella. Varastanut ruokaa lauman alueelta. Se jos mikä olisi asia, joka saisi muut jahtaamaan näitä kahta hukkaa. Vaan loppujen lopuksi se ei häirinnyt Kaatajaa kovinkaan suuresti. Jos olisi tapeltava, suuri uros tappelisi tai pakenisi. Tehty mikä tehty, turha sitä on enää katua. Ei sitä voi kumminkaan muuttaa. Parasta tietenkin olisi, jos karhu saapuisi raadolle, ja peittäisi susien hajun. Silloin kiinnijäämisen mahdollisuus olisi mitättömän pieni.
"Turha kiittää, Akka."
Karhunkaataja vastasi lempeällä, vahvalla äänellään, samalla kun juoksi eteenpäin reipasta, matkaavoittavaa askellustaan. Askellus oli kömpelöä, mutta silti erittäin reipasta - Kaataja kenties juoksi kuten karhu. Samalla tavoin puolelta toiselle vaappuen, suuren kokonsa takia. Vaan nyt ei ollut aikaa pohtia sitä - nyt oli paettava näkymätöntä vihollista, jota ei edes välttämättä ollut. Mutta parempi vara kuin vahinko. Mielummin Kaataja rymistelisi nyt karkuun, ja säilyisi hengissä, kuin alkaisi arvailemaan, seuraako lauma, ja pysähtyisi. Aina välillä suuri uros kumminkin vilkaisi Akkaa, varmistaakseen nartun seuraavan.

// Lyhyt mutta pitääpi lähteä nukkumaan. (; //

Akka asettui juoksemaan Karhunkaatajan taakse tämän hankeen jättämiin jälkiin. Akalla oli suuret, lapiomaiset tassut, joten harvoin se saattoi juosta kenenkään jäljissä niin, että sen jalat niihin oikein sopivat, mutta Karhunkaatajan jäljissä se niin saattoi tehdä. Vauhti oli aika haipakkaa; susien normaali etenemisvauhti olisi ollut paljon rauhallisempaa menoa, mutta nyt ne vain tahtoivat karata rikospaikaltaan. Sillä rikos se olisi Viiman laumaa kohtaan, Akka oli siitä samaa mieltä kuin mitä laumalaisetkin oletettavasti olisivat.
Reippaan ravin lomassakin Akka koko ajan kuulosteli korviaan heilutellen, mitä saattaisi olla edessä, takana, ja sivuilla. Se myös käänteli päätään, ja kohotti mustan kirsunsa välistä ilmaan ollakseen selvillä, jos jokin huomionarvoinen ilmoittaisi hajullaan olevansa lähellä tai lähestymässä.
Taival taittui reippain askelin ja Akka alkoi mietiskellä sitä, minne se oikein olisi päätymässä. Hopeanvaalea narttu ei kuitenkaan osannut katsoa kovinkaan pitkälle tässä asiassa, se tiesi vain, että sen oli saatava tietää sisarestaan ennen mitään muuta.
" Muistatko, Kaataja, kun ennen raadolle lähtöä kerroin, että etsin Metka nimistä nuorta naarassutta?" Se sitten kysyi, pyrähtäen juoksemaan suuren uroksen rinnalle. " Mietin, että josko sinä mahdollisesti tietäisit hänestä jotain? Onko nimi kenties tuttu sinulle?"
Akka jäi jolkottamaan uroksen rinnalle ja odottamaan mitä tämä vastaisi.
Välistä Akka joutui tekemään napakan hypyn jonkin puunrungon tai kiven yli, hidastamaan vauhtiaan tai kiihdyttämään sitä väistääkseen eteen tulevat esteet, kuten vaikka isot petäjät. " Jospa me siirtyisimme kulkemaan joenuomaa pitkin? Se on tukevasti jäässä, ja paljon helpompi kulkea kuin tämä maasto " Akka ehdotti Kaatajalle, hidasti vauhtiaan ja pujahti uroksen seläntakaa kääntyen kohti joentöyrästä. Töyräälle oli nietostunut lunta paksuksi, pehmeäksi valliksi, ja Akan oli hidastettava vauhtiaan. Lunta oli niin paljon, että sinne kyllä uppoaisi yksi täysikasvuinen susi kevyesti; kaksi tai kolmekin. Mutta itse joenuomassa lunta ei näyttänyt olevan juur nimeksikään, joten tästä kyllä kannattaisi mennä. Akka oli hieman levoton jouduttuaan hidastamaan pakoaan, ja korviaan luimistellen se pysähtyi hetkeksi tuumaamaan, miten etenisi. Sitten se kyyristyi ja lähti pontevasti ryömimään pehmeästä lumivallista yli kuullostellen sitä, tulisiko Kaataja perässä, ja sitä, ettei perässä olisi tulossa ketään muuta uroksen lisäksi.

( Hmmmm. Minusta hieman tuntuu, että Akka voisi olla ihastumassa kaatajaan...)

// Pelottavaa. 8'D //

Kaataja juoksi eteenpäin reippaasti puskien hyvän uran lumihakeen, reitin jota pitkin Akan olisi helppo juosta perässä. Toisen kiriessä vierelle, ja kysyessä Metkasta, uros mietti monta kymmentä sekuntia aivan hiljaa. Kaikesta päätellen nämä sanat olisi järjestettävä hyvin, sillä uros arveli tämän naarassuden merkkaavan Akalle paljon. Lopulta suuri ja massiivinen hukka sai järjesteltyä lauseensa järkeväksi kokonaisuudeksi, paitsi selkeäksi, myös tyynnytteleväksi. Rennoksi ja huolettomaksi, varmaksi lauseeksi. Sellaista lausetta uskoisi kuka tahansa, tai niin Kaataja ainakin toivoi.
"Muistan kyllä. En ole kuullut Metka-nimisestä sudesta mitään, mutta se ei vielä tarkoita, ettei hän olisi täällä. En ole itsekään ollut laaksossa vielä kauaa, joten on täysin normaalia, etten ole kohdannut Metkaa."
Karhunkaataja sanoi rauhallisella, vakaalla äänellään. Lopussa ääni muuttui hivenen tyynnytteleväksi, sillä uros oli aiemmin ollut vaistoavinaan huolta ja kaipuuta Metkan luo. Niinpä Kaataja puhui rauhallisesti, selitellen, jottei toinen hylkäisi uskoaan ainakaan heti siihen, että Metka olisi elossa. Toisaalta uros ei itsekään tiennyt, uskoiko itsekään Metkan hengissäpysymiseen - vaikkei Kaataja ollut edes tavannut Metkaa! Vaan kuten uros itsekin sanoi, se ei ollut ihmeellistä, ettei Kaataja ollut lyhyen laaksossa olemisensa aikana vielä kohdannut Metkaa, kuten ei ollut kohdannut monia muitakaan susia. Ja suurin osa tapaamisista oli sattumaa, onnekasta sattumaa, jonka ansiosta uros oli tässä.
"Joenuoma kuulostaa hyvältä."
Kaataja sanoi, kurvaten itsekin jäätynyttä vesimassaa kohti. Akka lähti ylittämään pehmeää lumivallia, vaan Kaataja tiesi, ettei pystyisi samaan kuin narttu. Suuri ja lihaksikas uros uppoaisi pehmeään lumeen varmasti, joten kömpelö hukka peruutti hivenen, hankkiakseen itselleen tilaa ottaa vauhtia, valmistautua loikkaamaan lumihangen yli, tai ainakin suurimman osan yli siitä. Kaatajan peruutettua tarpeeksi, uros ponkaisi eteenpäin, kaikki lihakset tasaisesti yhdessä työskennellen. Suuret tassut takoivat maata, ja pian lihakset supistuivat, takajalat ponnistivat, ja koko suuri massiivinen hukka venyi pitkään loikkaan pehmeän lumihangen yli, lähestyen jatkuvasti joenuomaa. Suuri loikka oli kiidättänyt Kaatajan suurimmaksi osaksi lumivallin yli, ja nyt suuri uros laskeutui vain lumivallin reunamalle, hivenen kömpelösti tosin, johtuen hukkasen suuresta koosta. Vauhtinsa massiivinen otus pysäytti nopeasti, muutaman askeleen jälkeen, jolloin Kaataja seisoi jo ulkona lumivallista, katsellen joenuomaa tarkasti. Muutama varovainen askel, ja massiivinen hukka oli jäällä, jonka pinnalle oli hukkien onneksi satanut kymmenen sentin lumi - joka oli paikoitellen tamppaantunut tiiviiksikin. Ainakaan kaksikko ei liukastelisi jäällä juostessaan, sen ohut lumikerros takaisi. Kaataja vilkaisi Akkaa kohti, ja mikäli narttu olisi valmis jatkamaan matkaa, Kaataja lähtisi jolkottelemaan reipasta vauhtia eteenpäin.

Akka tupsahti lumikinoksesta jäälle lunta sieraimistaan pärskien, ja samalla se huomasi, miten Karhunkaataja suorastaan liisi lumikinosten yllä, ja tömähti sen reunaan niin, että lumiryöppy lensi Akan päälle ja jää kumahti niiden alla. " Vau" Akka henkäisi.
" Se oli aika mahtava loikka!" Narttu huudahti ja katseli suurta hukkaa suu hieman auki ja kieli ulkona roikkuen. Sitä huvitti. Puristeltuaan lumet turkistaan Akka oli valmis jatkamaan matkaa, ja lähti edelleen reipasta ravia eteenpäin. Jäällä oli tosiaankin kevyt juosta, taival taittui aivan huomaamatta. Siinä juostessaan Akka alkoi puhua " Toivoin kyllä, että olisit tavannut hänet...se olisi vieräyttänyt suuren kiven sydämeltäni. Mutta...en ole valmis vielä uskomaan, ettei hän olisi hegissä..kaikki on mahdollista ja Metka on nokkela susi." Akka sanoi, mutta sen äänessä saattoi olla hiven epävarmuutta, tai sitten se oli vain juoksemisen aikaansaamaa hengästymistä. Se vilkaisi Kaatajaan kulmiensa alta, tummat läntit silmien yllä heilahtaen ja sitten se jatkoi " Hän...Metka...on minun sisareni. Uskoakseni Metka luulee minun olevan kuollut, joten hän ei osaa minua etsiä...ja jos hän jostain sattuisi kuulemaan, että minun näköiseni susi nimeltä Akka kyselee hänestä hän saattaisi...tai siis en tiedä ollenkaan että mitä hän asiasta ajattelisi."
Näin sanottuaan Akka juoksi hetkisen hiljaa ja puhelematta ja moninaisia ajatuksia päässään miettien. Tuskin Metka oli häntä kovasti ajatellut, kun oli ymmärtänyt, että Akka oli kuollut. Sisaren omakin hengissä pysyminen olisi todennäköisesti niin vaakalaudalla, että tuskin se olisi kerinnyt erityisemmin kuolleitaan surra...ei varmaan sen enempää heidän vanhempiaan kuin sisartaankaan.
" Sinulla kai on täällä joitain tuttuja hukkia?" Akka kysäisi kotvan päästä. " Saattaisin olla kiinnostunut tapaamaan heitä, ja kyselemään hieman, että onko kukaan tavannut sisartani...jos sellainen vain sopii?"