Kuoleman pesä, oma reviiri ja suojeluvaisto. ( Kutsupeli C.Fox. )

Kuolemalla oli verta vuotavat haavat niskassaan, se oli kaivanut useita päiviä jo koloa tasangon suojaisimmalle paikalle missä oli silti Kuolemalla näköyhteisyyttä maisemaan. Mutta kolo oli kookkaan kiven vieressä.

Sadistinen narttu makasi kolossaan tylsistyneenä mutta silti nautti olostaan, se sai olla rauhassa ja parannella haavojaan. Kuolema oli murtanut lähiaikoina Pyry-nimisen uroksen etusen ja oli itsestään oikein ylpeä, sai sitä vastaan noussut uros ansionsa mukaan ja oikein kunnolla. Ainakin kyseinen susi tiesi ettei Kuoleman kanssa ollut leikkimistä, ei todellakaan.

Samaan aikaan tasangolla tassutteli harmaan rukea naaras susi. Pää pystyssä ja turkki pörheänä se asteli tasangon sulaneessa maastossa. Se oli nyt saanut huollettavakseen Kaneli nimisen pennun, ja Valta oli sillä eleellä osoittanut kunnioitusta Viillolle.


Viilto nuuhki maata ja huomasi nenässään pian tutun tuoksun. Mutta minkä ? Narttu lähti seuraamaan tätä kummaa ja tuttua tuoksua. Tietämättään joutuvansa suoraan Kuoleman pesälle.

Naaras oli vaipumassa puoliuneen kun kuuli lähenevät askeleet, Kuolema antoi varoitukseksi vaimean murahduksen itsekseen mitä Viilto ei voinut kuulla ja syöksähtikin sitten jo hampaat irvessä ja turkki ojossa kolosta ylös.

Hetken ehti narttu murista ja ärhennellä toiselle nartulle kunnes tunnisti tuon Viilloksi, Kuolema rauhoittui siihen paikkaan mutta piti häntänsä korkealla ja oli varautunut. Toinen oli sentään Kuoleman pienellä reviirillä.

Viilto erotti aluksi vain toisen suden. Mutta kun narttu lähestyi se tunnisti suden Kuolemaksi. Viilto oli edelleen katkera ja siksi koki Kuoleman iänikuiseksi vihollisekseen.


"Sinä... MITÄ HEMMETTIÄ SINÄ TÄÄLLÄ TEET !?! JOS olisin tiennyt sinun olevan täällä olisin kiertänyt tämän paikan HYVIN kaukaa !! " Naaras murusi.

'' Sinä nartunketale olet minun reviirilläni! '' Narttu huusi takaisin ja ärisi toiselle, nyt ne olivat kuin mitäkin verivihollisia.

Keltaisten silmien sadistinen katse oli uhkaavasti Viillon silmissä, korvat olivat terhakkaasti pystyssä ja samoin häntä ylhäällä. Kuolema ei pitänyt tilanteesta ja murahteli varoituksia. '' Jos et häviä reviiriltäni, sinä itket ja häviät. Olisi ollut paras että olisit pysynyt sen rakkaan Valtasi luona! Valehtelit kumminkin minulle, ja minä vielä uskoin! HÄVIÄ SILMISTÄNI ! '' Narttu huusi ja todella voimakas murina kumpusi sen kurkusta, narttu oli taisteluvalmiina vaikkei sillä ollut aikomus taistella. Ainakin pelotella toinen pois nartun reviiriltä jos tuli aukomaan päätänsä.

Nyt Viillon päässä alkoi kiehua !


" VAI MINÄ VALEHTELIN !! SINÄ SANOI ETTÄ RAKASTAT MINUA !! SITTEN LUIKIT HÄNTÄ KOIPIENVÄLISSÄ POIS, KUN ON AIKA KOHDATA TODELLISUUS !! MINÄ SANOIN LUOTTAVANI VALTAAN KSKA HÄN ON ALFANI !! " Naaras huusi raivostuneena. Sen niskakarvat olivat pörhössä ja valkoiset hampaat olivat tiukasti esillä ikeniä myöten.

'' MUISTELE VIILTO KUKA JUOKSI POIS!! JUOKSINKO MINÄ POIS?! En sanonut rakastaneeni sinua, rakastuta ei tehdä YHDESSÄ PÄIVÄSSÄ. Mutta sanoin että pidin sinusta! Mutta lähde jo luikkimaan siitä sen Valtasi luokse ja vähän äkkiä, ei minua kiinnosta sinun turhapäiväiset valitukset! '' Narttu huusi ja murahti sitten, vilautti vielä hammasrvisitöään ikeniään myöten ja kääntyi takaisin koloonsa päin, pian laskeutuikin sinne takaisin ja asettui makuulteen tilavaan koloonsa, ei sitä kiinnostanut kuunnella Viillon valitus ja huutaminen.

Naaras katsoi vihaisesti Kuolemaan. Silti sen silmiin pulpahtivat kyyneleet. Viilto ei kesätnyt sitä painetta vaan lähti juoksemaan ja huusi vielä;

" Miten saatoin koskaan rakastua sinuun !! ET SAA KOSKAAN RAKKAUTTA !! " Narttu huusi ja juoksi, juoksi ja juoksi...

Naaras kuuli juoksuaskeleet, toinen ilmeisesti lähti. Mutta Kuolema nosti päätänsä kuullessaan huudon. Se iski suoraan läpi tajunnan ja sydämmen. En saisi rakkautta... Mutta minä en muutu! Hyväksyy joku sitten minut tai ei! Minä osaan elää yksiksenikin! Vakuutti Kuolema itselleen, mutta siihen iski yllättävästi alakuloisuus. Ilta oli jo todella pimeä, oli jo miltein keskiyö ja heikosti loistava kuunsirppi ei luonut melkein yhtäkään varjoa.

Kuoleman oli pakko kiivetä kolostaan ylös, pää riipuksissa se jäi miettimään Viillon sanomaa. Narttu painoi hampaansa tiukasti yhteen, oletti Viillon olevan jo kaukana kuuloetäisyyden ulkopuolella joten hiljaa nosti melkein täysin mustaturkkinen naaras päänsä. Kallisti sitä takakenoon ja pian ilmaa halkoi surumielinen, vaimea mutta tarmokas ulvaisu.

Viilto oli pysähtynyt erään suuren kivenlohkareen vierelle j makasi siinnä katse kinni taivaassa. Se oli juuri saanut ajatuksensa kasaan, kun se kuuli vaimeasti kaukaa Kuoleman ulvonnan.


Naaras tuhahti. Sillä oli tietty ylpeys sisällään, mutta nyt se tunsi sisällään kovan tarpeen mennä naaraan luokse. Se l'hti kävelemään nopein askelin kohti ulvonnan kuunumis paikkaa sa näki pian Kuoleman.


" Mitä nyt... " Harmaarusko turkki sanoi hiljaa ja mulkaisi hieman ärtyneenä toista narttua.

Narttu kapsahti kuullessaan toisen äänen. Murahti vaimeasti ja mulkaisi takaisin yön pimeydessä. '' Häivy. '' Murahti narttu vielä ja Kuolema pujahti takaisin koloonsa, hieman noloa kun toinen oli sittenkin kuullut ulvahduksen.

Naaras asettui samalle paikalle makamaan, luimisti korvansa ja tapitti tiiviisti silmät sirillä kolon suu-aukkoa. Laski päätänsä etustensa väliin.

(( Kuolema esittää taas vaikeasti tavoiteltavaa x3 ))

Viilto tuhahti ja sanoi surullisen kuuloisena.

" Älä puhu minulle enään... " Naaras sanoi ja lähti kävelemään kohti tasangon reunalla olevaa lohkaretta. Se halusi toki puhua Kuoleman kanssa vielä, mutta viha ja suru olivat liian suuret.

(( Juu tuo repliikki kuulostaa suunnilleen siltä kuin leffassa Kikin lähettipalvelu- kun kiki sanoo tobolle: "Älä soita minulle enään " ))

// Ahh, se on niin hyvä leffa <3 :D //

Kuolema jäi koloon kyyhöttämään, se ei saanut unta ja odotti jotain, se ei itsekään tiennyt mitä.

Kuolema katsoi kolon suuta odottaen, muttei tienyt mitä odotti vieläkään. Narttu kuuli rusahduksen kolonsa ulkopuolella mutta ei pistänyt sitä sen enempää merkille kun osoittautui ettei enään kuulunutkaan minkäänmoista rapinaa jälkeenpäin.

Viilto kyyhötti korvt luimussa kylmän kivenlohkareen vieressä ja vain sen haalea varjo oli sen seurana. Suru ja viha olivat sen sisällä niin voimakkaita että se päästi kidastaan kuuluvan räyhähsyken:

" RRAU !!! " Kuului naaraan kidasta ja se kantautui pitkälle laaksoon. Luultavimmin Kuolema kuulisi tämän, mutta Viilto ei välittänyt. Se halusi vain jotenkin unohtaa kaiken.

Kuoleman korviin kantautui rähähdys, mutta se oli lamaantunut paikoilleen. Sitä häiritsi ärsyttävästi Viillon sanat ja narttu ei saanut unenpäästä kiinni, ei sitten millään.

Yö jatkui pidemmäs ja Kuolema makasi korvat luimussa, samassa asennossa aika kauvankin ja murisi itsekseen. Mietti paljonkin asioita ajankulukseen.

Viilto katseli tähtiä ja makasi tanasgon maapeite patjanaan. Se tunsi vaimean tuulen turkillaan ja se sulki silmänsä ja kuunteli luonnon ääniä. Luonto oli keväisin kaunis. Linnut sirkuttivat ja mukavanviileä kevät-tuuli leijahteli siellä täällä.


Viilto oli juuri vaipumassa uneen, kun se avasi silmänsä ja huomasi taivaalla kauniin tähdenlennon. Se ajatteli mitä kaikkea se oli saanut kokea elämässään. Valta,Kuolema,Hunaja,Kaneli... Ne kaikki narttu oli saanut tuntea ja kuhdata niin ylä,-kuin alamäessäkin.

Kuolema ei saanut unta, sitä ketutti ja päätti lähteä reviiriltään ainakin hetkeksi. Jos saisi edes jonkimmoisen riistaeläimen kiinniotettua hajuaistinsa varassa, vaikka kuunsirpale valaisikin heikosti ja eihän yötkään olleet mitään säkkipimeitä.

Naaras yritti välttää tietä millä Viilto oli kulkenut, se ei ollut kaukana reviiriltään ja Kuoleman paluusuunnasta tuuli. Kuolema näki heikosti erottuvan sudenmuotoisen, mutta koska ei saanut hajuhiukkasia kirsuunsa alkoi tämä murista ja äristä. Pörhisti karvansa ja nosti häntänsä.

Viilto oli juuri rentoutumassa, kunnes huomasi suden. ja sehän oli itse Kuolema ! Suprise !

" Mitä tälläkertaa haluat !? " Narttu sanou muttei katsonut toiseen vaan pelkästään taivaaseen. Se ei halunnut katsoa toista, edees silmiin.

(( Sori, homejuusto ahmaisi inspikseni ))

'' Helvetit minä mitään halua, kieri sinä vaan itsesäälissäsi rauhassa. '' Kuolema peruutti pari askelta, mutta jäi sitten jäykkänä seisomaan siihen, murisematta.

// Taisi sun homejuustos viedä multakin inspistä, mutta osa syy on että joudun mennä jatkamaan auton siivoomista. //

Viilto tiuskaisi kylmällä äänellä toiselle ja mulkaisi vihaisen näköosenä;



" Sanoinko että kierin itsesäälissä ? Minua ei lannista yksi nartun kuvatus, varsinkaan jos se susi on yhtä säälittävä kuin rikkaruoho " Naaras tuhahti ja sen ääni oli kylmä. Se jättäisi Kuoleman omaan arvoonsa, eli pois sen elämästä. Luultavasti.

'' Jaha ! Nytkö sitä haukutaan rikkaruohoksi?! Tiedätkö sinä edes mitä olet sanonut ja tulet sanomaan!! Sinä se vasta olet leikkinyt minulla, jos olisin sinä minä häpeäisin. Ja sinä vielä sanot että minä leikin, Paskanmarjat sanon minä! '' Kuolema käytti taas itsehillintäänsä liiankin paljon ja se oli pettää. Kookas narttu oli syöksähtämässä kohti Viiltoa raadellakseen toista mutta se sai itsensä pidettyä ruodossa jotenkuten.

Kuolema lähti takaisin kololleen. Saisi Viilto tulla itse sanomaan asiansa hänelle jos ei kerran kelvannut puhua noin.

Viilto mulkaisi toista vihaisena ja juoksu raivokkaana toisen perään.

" hAH ! SINÄ ET MINUSTA VÄLITTÄNYT !! KUN HOMMA OLI HOIDETTU, PÄÄTTI YKSI PISTÄÄ PELIN POIKKI!! " Viilto huusi itkun partaalla. Se muisti kuinka sen sydän oli särkynyt. Siitä tuntui niin pahalta että pienen pieni kyynel valahti sen silmäkulmasta.


" Minä todella rakastin sinua... " Narttu sanoi ja kääntyi kävelemään takaisin. Se tiesi että rakkaus oli ollut aitoa, mutta Kuolema oli tehnyt siitä silppua.

'' Mitä sinä vaivaudut toitottamaan minun päähäni että vain että sinun rakkautesi oli aito ja jäkä jäkä, häivy sen Valtasi luo! Ei minun tarvitse kuunnella sinun säälittäviä jäkätyksiäsi siitä kuinka huono susi olen, mielestäni olen mahtava ja minä en tarvi sinua rinnalleni. '' Murisi Kuolema kovaan ääneen takaisin ja jäi kolonsuulleen istumaan kun Viilto lähti jälleen kerran poispäin.

Viilto murahti ja hyppäsi Kuoleman päälle.

" Et niin. Et tarvitse minua, sillä osaat huolehtia itsestäsi. Mutta joku päivä kohtaat jonkun jota rakastat, ja hän hylkää sinut. Silloin ymmärrät miten julma voi joku olla jotakin kohtaan !! " Naras murahti ja lähti kävelemään pois.


" Minäkään en tarvitse SINUA. Miten pystyin rakastumaan tuollaiseen steen " Viilto mutisi ja käveli pois päin.

Kuolema oli kaatunut toisen päälle hypystä ja oli silloin myös näykännyt varoitukseksi Viiltoa poskikarvoista hampaat esillä ja muristen. Nyt narttu nousi, onneksi Viilto oli kuuloetäisyydellä joten Kuoleman ei tarvinnut huutaa '' Ei Viilto, niin ei tule käymään. Minä olen jo tavannut senlaisen suden josta pidän. '' sanoi Kuolema närkästyneesti. Murahti perään ja pujahti sitten koloonsa ärtyneesti makuulteen, nyt sen olisi parasta levätä tai pian se olisi jo repimässä karvoja irti Viillosta. No, ainakin Kuoleman sanomassa oli Viillolle mietittävää kerrakseen.