Uteliaisuus ((kutsupeli))

(Silkki Kaatajan kanssa)

Pikkukynsi oli päätynyt pienelle tutkimusreissulle kauemmas Varpun reviiristä ei-kenenkään maille. Nuori naaras oli kyltymättömän utelias ja laakso tarjosi naaraalle paljon tutkittavaa. Pikkuinen oli liikkeellä varhain ja talvisen aamun kuura kimmelsi aarnimetsän puunrungoissa kuin miljoonat timantit. Kosken pauhu oli ainoa ääni, joka halkoi hiljaista metsää: virtaava vesi ei kokonaan jäätynyt edes sydäntalvella.

Pikkukynsi jolkotti reippaasti eteenpäin. Tarkoitus oli vain käydä pyörähtämässä tutkimassa laakson läntistä puolta. Nuori pysähtyi pienille jäljille ja jäi nuuhkimaan niitä kiinnostuneena. Naaraan häntä laskeutui keskittyneesti vaakatasoon.: jäljet eivät olleet vanhat.

// Täältähän me saavumme. //

Uros oli jolkotellut kauemmas laumansa reviiriltä, sillä halusi tutkia aarnimetsää, jota hyväksi saalistuspaikaksi kehuttiin. Susi oli ollut liikkeellä jo pitkään, tutkinut ja etsinyt, painanut asioita mieleensä. Kaataja oli löytänyt paljonkin tuoreita jälkiä, ilmeisesti eläimet pakenivat metsän turviin talven tieltä. Tieto lohdutti urosta. Jos lauman mailta saaliit loppuisivat, täältä löytyisi varmasti muutama kauris laumankin tarpeisiin.
Ainut asia, mikä vaivasi suuren suden mieltä aamun koettaessa, oli muisto ikävästä kohtaamisesta entisten ystävien kanssa. Vallan reviirin lähellä käydessään oli muisto tulvahtanut mieleen voimakkaampana. Tuska repi tietään Kaatajan läpi. Susi ravisti muiston mielestään. Nyt pitäisi nauttia tästä hetkestä, talvisen aamun kauneudesta ja liki hiljaisesta metsästä. Koski nyt pauhasi taustalla, muutoin oli hiljaista. Kaataja nautti rauhasta, joka metsässä vallitsi.
Susi sivutti pian jäljen, joka kiinnitti saman tien tummanharmaan suden huomion. Tuoreet jäljet, ja vieläpä suden. Kaataja kiihdytti hiukan vauhtiaan. Voisihan tämän lajitoverin ottaa kiinni ja jutella hetkisen. Ties vaikka toinen tietäisi jotakin kuulemisen arvoista.

Kaataja jolkotteli reippaasti eteenpäin, kunnes näki edellään toisen suden. Susiuros epäili, että vieras narttu oli jo kuullut ja haistanut Kaatajan, mutta silti uros hidasti hiukan vauhtiaan. Eihän Haukan laumaan kuuluva uros halunnut säikäyttää toista. Päästessään puhe-etäisyydelle, Kaataja hidasti rauhalliseen kävelyyn.
"Tervehdys, vaeltaja. Olen Karhunkaataja", uros puhui lempeästi, katsellen hiukkasen ohi Pikkukynnestä. Kaataja tiesi olevansa suurikokoinen, joten ei vahingossakaan halunnut vaikuttaa uhkaavalta. Suden häntä heilui puolelta toiselle, viestien ystävyydestä. Sillä ystävyyden nimissä uros saapui, täysin rauhassa, toivoen vain hetken keskustelua tähän hiljaisuuteen.

(En oikein ymmärtänyt tuota Off-game juttua, pitääkö minun luoda tästä nyt uusi topic sinne pelinhaku/avaukset -osioon? Olin katsovinani, ettei sitä kauheasti noudateta, vai olenko ihan sokea? =D )

Pikkukynsi otti jo muutaman reippaan askeleen eteenpäin, lähteäkseen jäljittämään tätä kiintoisaa hajua, mutta naaraan huomio kiinnittyi äkisti toisaalle. Lähistöltä kuului tassuttelua ja vieras haju sai naaraan vähän epävarmaksi. Viime kohtaaminen Varpun kanssa ei ollut mieluisa, vaikka Pikkukynsi ei omasta mielestään ollut Varvun reviirillä, oli hän laumattomana saanut tuntea tunkeilijan kohtelun nahoissaan.


Pikkuinen katsahti valppaana suoraan, suureen, harmaaseen suteen. Naaras pohti hetken, mikä oli toisen asia, mutta tuli ajatelleksi, että tämä uros saattaisi hyvinkin olla laumaton. Ajatus rauhoitti Pikkuista, mutta vielä enemmän Pikkuinen tunsi olonsa levollisemmaksi, kun uros katsoi hänestä pikkaisen ohi ja heilutti häntäänsä. Pikkuinen siirsi katseensa myöskin ohi uroon ja heilautti häntäänsä.

"Huomenta, hyvä Karhunkaataja. Voit kustua minua Pikkukynneksi, en niinkään ole vaeltaja, vaikka olenkin ehkä uusi laaksossa", naaras puhui hiljaa ja varmasti ja astahti rauhallisesti eteenpäin.

// Ei tarvitse luoda. Pelinhaku/avaukset osiota käytetään yleensä silloin kun haetaan aloitettuun peliin seuraa tai kun halutaan lisää tapahtumia johonkin peliin (esim. kaksi hahmoa ovat lähellä rajoja, kaivataan seuraan kolmatta sutta, joka puollustaisi reviirin rajoja). Joka pelistä ei siis suinkaan tarvitse luoda off-gameen mitään, jos peli on vaikkapa sovittu yksityisviesteillä tms. (: Toivottavasti sait jotakin selvää tästä vastauksesta. :D //

Kaataja katseli Pikkukynttä, miettien. Narttu vastasi tervehdykseen asiallisesti, jopa ystävällisesti, mistä uros oli mielissään. Kaataja ei todellakaan kaivannut riitoja, vain rauhaisaa yhteiseloa ja tutustumisia. Uudet tuttavuudet olivat aina mukavia, mitä enemmän tunsi susia, sitä enemmän yleensä tiesi asioista. Se oli yksi luonnon monista tavoista.
"Kuulutko johonkin laumaan, Pikkukynsi?" Kaataja kysäisi rennosti. Susi ei harrastanut laumavihaa, vaikka itse kuuluikin Haukan laumaan. Uros ei vihannut mitään laumaa vain koska kuului toiseen. Ehei. Jokaisen suden oli itse hankittava viha tältä suurelta, harmaalta hukalta.

Hetken susi mietti Pikkukynnen sanoja. Toinen oli vasta saapunut tänne laakson seutuville, joten tuskin tietäisi paljon mitään. Kuuluikohan toinen edes mihinkään laumaan? Vastasaapuneet tapasivat etsiä ensimmäisen lauman ja hakea sisään, paljon seurauksia pohtimatta. Kaataja ei kyennyt haistamaan Pikkukynnestä selkeää lauman hajua, mutta toisaalta nartun sanat selittivät sen. Jos toinen edes kuului laumaan, ei tuo kauaa ollut siellä ehtinyt olla. Eli haju ei ollut vielä tarttunut kunnolla. Kenties lähempää sen kykenisi erottamaan, mutta Kaataja ei halunnut vaikuttaa uhkaavalta. Niinpä susi ei lähestynyt, seisoi paikallaan häntäänsä heilutellen ja odotellen.

((Kiitos, kyllä sain. Mietinkin, että olisi vähän hölmöä laittaa tästä vielä off-gameihin jonkilainen tiedote.=D Kiitos paljon, tämä selvensi asiaa todella paljon. ))

Pikkukynsi veti suupieliään taaksepäin kuin olisi hymyillyt.
"Tutummin Pikkuinen vain. Harvoimmin minua on Kynneksi kutsuttu", naaras helähti ja sen äänessä oli aste huvittuneisuutta. Karhunkaataja vaikutti hyvinkin rauhalliselta tuttavuudelta ja Pikkukynsi oli tästä mielissään. Vielä Pikkuinen ei kuitenkaan uskaltanut lähelle Karhunkaatajaa, olihan uros iso ja vieras. Naaras heilautteli häntäänsä turvallisen välimatkan päästä, vaikka tiesi, ettei hänellä mitään hätää ollut. Enää.

"Ah, aivan. laumallisuudet ensin, tietenkin", Pikkuinen sanoi hieman asiallisempaan sävyyn.
"Suothan anteeksi vähäisen tietämykseni tästä laaksosta ja sen laumoista: en ole syntynyt täällä vaan kuullut vain kerrottavan laaksosta. Vanhempani olivat tietämykseni mukaan alunperin täältä lähtöisin - joistakin suurimmista laumoista - mutta en muista enää mistä. Itse saavuin tänne vain muutama auringonlasku sitten ja kohtasin," Naaras haritti hieman korviaan tässä kohden, koska ei oikeastaan olisi voinut kuvaillut hänen ja Varpun tapaamista niinkin lievällä sanalla kuin kohtaaminen, "Veren. Ilmeisestikin kuulun hänen laumaansa nyt."

Naaras päätti esittelynsä pieneen hiljaisuuteen, ennen kuin kysyi kohteliaasti:

"Ja hyvä Karhunkaataja on kenties jostain muusta laumasta..?"

// Mukavaa jos oli apua. (: //

Kaataja kuunteli nartun puhetta mielenkiinnolla. Eli Pikkuinen vain, ei suotta Pikkukynsi. Ja Kynneksikin joskus kutsuttu. Selvä, susi painoi nimet mieleensä, voisihan tiedosta olla joskus apua. Narttu vastasi myös laumakysymykseen ystävällisesti, liki avoimesti. Kaataja oli iloinen, ja heiluttikin sen merkiksi häntäänsä muutaman kerran nopeammin. Susi tunsi olonsa rennoksi tämän vielä liki tuntemattoman suden seurassa, sillä Pikkuinen oli varsin mukavaa seuraa. Ystävällinen ja kohtelias, voisiko sitä enempää vieraalta sudelta pyytääkään?
Pikkuisen kertoessa kuuluvansa Veren laumaan, Kaatajan häntä pysähtyi kesken heilautuksen. Susi kumminkin kokosi itsensä nopeasti, ja rentoutti lihaksensa pian. Uroksen tuuhea häntä heilui jälleen rennosti puolelta toiselle.
"Tietoa karttuu ajan myötä. Älä siis suotta pahoittele tietojesi määrää", Kaataja lausui lempeästi. Uros tunsi jollakin tasolla velvollisuudekseen kertoa laakson lähiympäristön tapahtumista. Laumoista ja sen sellaisesta. Mutta ensin olisi vastattava Pikkuisen esittämään kysymykseen.
"Kaataja riittää hyvin. Ja kyllä, kuulun toiseen laumaan, Haukan laumaan", uros vastasi, hiukan kiusaantuneena Pikkukynnen "hyvä Karhunkaataja" puhuttelusta. Kaataja ei millään tasolla kokenut olevansa moisen kohteliaan puhemuodon tarpeessa, sillä eihän susi mitenkään erityinen ollut. Uros odotteli hetken, ennen kuin kysäisi kohteliaalla äänensävyllä:
"Haluatko tietää enemmän täkäläisistä laumoista?"

Pikkukynsi kallisti kysyvästi päätään, kun aisti Kaatajan äkkinäisen kireyden. Naaras vetäisi korvansa myös erilleen, harittamaan sivuille, mutta piankin Pikkukynsi valpastui uroon äänen säilyessä rauhallisena ja sen jatkaessa hännän heilutusta. Oliko Varpun laumassa jotain pahaa? Pikkukynsi halusi nyt palavasti kysyä tätä, mutta kärsivällisesti anyoi Kaatajan rauhassa vastata ensin.

"Puhuttelen sinua tästä edespäin siis Kaatajaksi, ja kiitos. Vanhemman suden kehut ovat kaltaiselleni nuorelle aina kohteliaisuus. Vaikka ethän sinä kovinkaan vanha ole", Pikkuinen lausui hiljaisella, varmalla äänellään ja loppuun lipsahti pientä ilkikurisuutta. Naaras heilautteli häntäänsä hyvässä tahdissa kuitenkin, olihan hän tarkoittanut sanansa kohteliaiksi.

"Jos siitä ei ole sinulle kovasti vaivaa, niin kyllä kiitos. Olet siis Haukan laumasta, voit kertoa laumastasi ensin, se on varmasti sopiva aloitus", naaras sanoi pohtivasti. Tämä juttutuokio näyttäisi venyvän, mutta se ei Pikkukynttä haitannut. Olihan hän varhain liikenteessä. Uuden laumansa luokse hän ehtisi varmasti ennen auringonlaskua.

Kysyn häneltä kohta Verestä, en halua tungetella..Pikkuinen ajatteli mielessään.

Pikkukynsi oli yhäkin kohtelias, mikä miellytti Kaatajaa. Uros heilutteli häntäänsä rentona, ja istahti lopulta alas. Turha nartun seurassa oli hätkyillä, toinen oli ystävällinen ja kohtelias, eikä varmasti hyökkäisi kimppuun.
"Haukan laumaa johtaa Haukka, nuori ja lempeä uros. Reviirimme on laakson ulkopuolella, joen toisella puolella. Lauma on uusi, mutta vahva. Toinen laakson ulkopuolella majaileva lauma on Vallan lauma. Valta on valkea uros, lempeä ja viisas luonteeltaan. Osa tästä aarnimetsästä on heidän reviiriään. Vallankin lauma on suhteellisen uusi, mutta ilmeisen vahva, kun he reviirinkin ovat saaneet", Kaataja kertoi laumoista. Susi mietti, miten kertoisi laakson tilanteesta Pikkukynttä loukkaamatta. Piti paikkansa, että sudella oli hiukan omanlainen mielikuva Verestä, mutta se ei saisi estää puolueetonta kertomista. Yrittihän Kaataja puhua omastakin laumastaan mahdollisimman puolueettomasti, jotta tiedoista olisi eniten hyötyä Pikkuiselle.
"Laakson sisällä taasen ovat kaksi muuta laumaa, Ovelan lauma, jota johtaa Ovela, ja Veren lauma. Ovela on vanha ja älykäs susi, ja lauma on tällä hetkellä suurin. Veren laumasta en pahemmin tiedä, muuten kuin että se on pienentynyt tuntuvasti. Aiemmin laumaa johti Viima, mutta Veri anasti vallan itselleen. Ilmeisesti laumasta on lähtenyt moniakin susia, sillä Viiman aikoihin se lauma oli laakson suurin", Kaataja kertoi. Uros halusi kertoa asiat mahdollisimman lyhyesti ja ytimekkäästi, sillä mitä hyötyä tiedoista olisi, jos Pikkukynsi unohtaisi kaiken saman tien. Suuri susi istui rennosti maassa, ja odotti, olisiko Pikkuisella jotakin kysyttävää.

Pikkukynsi seurasi Kaatajan esimerkkiä ja istahti itsekin aloillensa. Näinhän tämä oli mukavampaa. Oikeastaan, naaras ajatteli ja liukui hitaasti makuullensa. Se heilutteli häntäänsä mielissään. Kaatajasta oli hyvää seuraa, eikä naaras halunnut peitellä asiaa.

"Vai niin", Pikkuinen totesi puoliääneen, Kaatajan ensin kerrottua laakson ulkopuolisista laumoista.Naaras ei ollut ymmärtänytkään, että oli eksynyt jo laaksosta ulos. Naaras antoi Kaatajan kertoa lyhyen esittelynsä laumoista loppuun ja Kaatajan mainitessa Viiman ja Ovelan laumat, Pikkukynsi ulahti innoissaan;
"Ah, nyt muistankin! Viiman ja Ovelan laumoista vanhempani olivatkin lähtöisin, en vain ollut varma...Tämä Veren lauma, jonka laumalainen nyt olen, on siis entinen Viiman lauma", Pikkukynsi totesi ja naaras näytti hetken pohtivan asiaa ankarasti: Sen häntä ei enää heilunut niin nopeasti ja naaras näytti kuulostelevan hetken toisaalle.

"Puolustavatko Vallan laumalaiset myöskin näitä alueita?" Pikkukynsi kysyi äkisti hieman huolta äänessään. Hän halusi kuitenkin varmistaa, että he saisivat olla rauhassa. Naaras aavisti, että hänen liittymisensa Veren laumaan ei ehkä ollut kovinkaan hyvä asia, mutta sitä Pikkukynsi ei uskaltanut sanoa ääneen. Hiljaa Naaras vinghati, mutta nopeasti Pikkuinen kokosi itsensä ja heilautti häntäänsä.

"Kiitos. Minun täytyy tunnustaa, että tämä vähän huolettaa minua; minusta tuntuu kuin tietämättömyyttäni olisi käytetty hyväksi. En voi asialle enää mitään, joten ei ole sopivaa ulista jo kipeää tassua", Pikkukynnen ääni oli astetta matalampi harmista.
"Oikeastaan...halusinkin kysyä sinulta juurikin Verestä. Pyydän, että kertoisit minulle kaiken."

Pikkukynnen istuessa suuri susi heilutti häntäänsä muutaman kerran nopeammin. Näin ilmapiiri oli rennompi, kuin jos molemmat sudet seisoisivat. Istualtaan kun ei kumminkaan hetkessä loikattu kimppuun. Kun Pikkuinen vielä kävi makuulleen, näki suuri uros velvoitteekseen toimia samoin. Sitä paitsi, Kaataja pyrki aina välttämään kokonsa korostamista, joten olisi parempi maata. Uros liukui makuulleen, katsellen Pikkukynttä miettivästi. Häntä heilui yhä puolelta toiselle ja Kaataja vältti suoraa katsekontaktia, uhkaavalta ei uros halunnut vaikuttaa. Kaikkea muuta.
Pikkukynnen muistaessa, että tuon vanhemmat olivat Viiman ja Ovelan laumoista, Kaataja tunsi hetken kateutta. Toisen sukua oli tälläkin suunnalla, tavallaan Pikkukynsi oli vain palannut kotiin. Mutta hetkessä kateus oli poispyyhkäisty, sillä nykyään Kaatajakin piti tätä laakson seutua kotinaan, paljon enemmän kuin pohjoisen synnyinseutuaan. Nartun kysyessä, puollustiko Vallan lauma reviiriään, Kaataja virnisti susimaisesti.
"Totta kai he puollustavat, mutta vain omaa reviiriään. Koko metsää he eivät ole vallanneet, ja rajat ovat vahvat - vahingossa ei voi reviirille eksyä. Tänne heillä ei ole mitään asiaa, olemme puolueettomalla, ei-kenenkään-maalla", Kaataja kertoi. Susi kuunteli Pikkukynnen toisenkin kysymyksen, liittyen Vereen. Narttu hiukan kierteli aluksi, kuin ei olisi varma, miten esittäisi asiansa, mutta Kaatajaa se ei haitannut. Uros sulki hetkeksi silmänsä, miettien, mitä kertoisi. Mistä kaikesta Kaataja edes voisi kertoa ja väittää hiukan luotettavaksi? Suurin osa tiedoista kun oli muiden kautta kerättyä.

Susi aukaisi jälleen silmänsä, katsoen Pikkukynttä.
"Suurin osa Verta koskevista tiedoistani on muilta kuultua. Voi hyvin olla, että erehdyn Veren suhteen", Kaataja aloitti, katsoen Pikkuista miettivästi. Uros ei halunnut suotta maalata tarpeettomia kauhukuvia nartun silmien eteen, eiköhän totuus, mikä se sitten ikinä olikaan, selviäisi myös Pikkuiselle jossakin välissä.
"Olen kuullut, että Veri on äärimmäisen vallanhimoinen ja tahtoessaan jotain ei kaihda keinoja. Veri on kuulemani mukaan suuri kokoinen ja voimakas, ja alistaa vaikka tappelulla, jos muutoin ei onnistu. Veri vei lauman viisaalta ja ystävälliseltä Viimalta, ja ilmeisemmin suurin osa laumasta kaikkosi pois uuden alfan tieltä. Se kertoo jo jotakin Verestä, tuskinpa sudet turhan takia vain katoaisivat paikalta. Tietojeni pohjalta uskoisin Veren olevan äärimmäisen tarkka reviirinsä rajoista ja hierarkia laumassa on ehdoton. Tuskin kukaan, kenen kanssa olen jutellut, olisi mitään hyvää Verestä kertonut. Tietenkään kaikkea ei saa uskoa, sinun on muodostettava oma käsitys alfastasi. Mutta kehotan varovaisuuteen, Veri ei kaihda keinoja jotakin halutessaan", Kaataja jutteli, kertoen tietonsa mahdollisimman puolueettomasti. Lievää kiukkua Verta kohtaan oli toki havaittavissa, sillä joka kerta Veren nimen mainitessaan, sana oli hiukkasen terävämpi ja voimakkaampi kuin muut. Niin, Kaataja ei pahemmin Verestä pitänyt. Uros kertoi näppärästi omat tietonsa, jotka olivat tosin monen käden tietoja, ja yhdisti niitä omiin olettamuksiinsa. Jollakin tavalla Kaataja oli huolissaan Pikkuisesta, sillä toinen ei vaikuttanut erityisen aggressiiviselta. Ja uroksen käsityksen mukaan sellainen piti olla, jos halusi Veren laumassa pärjätä.

Vallan laumalaisista tuskin olisi siis harmia. Näin paljon Pikkukynsi oli itsekin pohtinut, mutta varmistus oli aina paikallaan. Pikkukynsi heilautteli helpottuneena häntäänsä.

Kaikesta kuulemastaan naaras ei silti pitänyt. Vaikka Kaataja vastasikin kysymykseen ihailtavan asiallisesti, mitä nyt pienen terävyyden pilkistäessä joissakin kohti, ei Pikkukynsi tuntenut oloaan sen paremmaksi. Ei edes silloin, kun Kaataja kertoi tiedon olevan vain kuultua puhetta. Pikkukynsi olisi ollut halukas kysymään lisää, mutta lukitsi kuononpielensä nopeasti: kuten Kaataja oli sanonut, hänen täytyisi muodostaa oma käsityksensa alfastaan.

"Kiitos", Pikkukynsi sanoi hetken jälkeen ja heilautteli häntäänsä. "Monikaan tuskin olisi ollut yhtä avulias", naaraan ääneen sekoittui kiitollisuuden lisäksi väsymystä, hän ei ollut saanut kunnolla levähtää laaksoonsa tulon jälkeen. Samalla Pikkukynsi päätti sysätä tämän harmillisen asian pois mielestään.

"Voimme varmasti puhua jostain iloisemmasta aiheesta. Tai jostain muusta aiheesta yleensäkin. Oletko itse Täällä syntynyt?"

Pikkuinen näytti kuuntelevan tarkasti, ja lopuksi kiitti kohteliaasti. Kaataja heilutti häntäänsä tyytyväisenä. Hyvä, jos uroksesta oli ollut apua. Susi kumminkin ei nauttinut kiitoksista mitenkään ylenmäärin, totta puhuen Kaataja vaivaantui moisesta. Uros oli vain kertonut tietämänsä asiat, ei siinä sen kummempaa.
"Älä suotta minua kiittele. Varmasti moni muukin olisi samat asiat sinulle kertonut, kenties paremmin kuin minä", uros jutteli lempeästi, heilutellen häntäänsä tyytyväisenä. Susi piti Pikkuisen seurasta, toinen oli ystävällinen ja kohtelias, ja nartun kanssa oli helppo keskustella. Kaataja uskoi, että joku päivä voisi vielä kutsua Pikkukynttä ystäväkseen.
Muisto ystävistä kirpaisi suuren suden mieltä. Vasta hetki sitten oli Kaataja kaksi ystäväänsä menettänyt, ja pelkäsi suuresti vielä muitakin menettävänsä. Uros käänsi katseensa sivummalle, kenties peittääkseen sen itseinhon, joka katseesta hetken paistoi läpi. Kaataja pakotti ajatuksensa kasaan, lukitsi kipeät ajatuksensa, pakotti itsensä keskittymään tähän hetkeen. Susi ehtisi murehtia ystäviensä takia sitten, kun olisi yksin. Nyt voisi sen sijaan nauttia kohteliaan Pikkukynnen seurasta.

Pikkukynnen kysyessä, oliko Kaataja syntynyt näillä main, suuren suden kita aukesi nauruun. Kieli roikkui suupielestä, kun Kaataja näin virnistämällä nauroi iloaan ilmoille. Minkäänlaista ivaa ei ollut havattaivissa, puhdasta iloa oli uroksen ilo.
"En ole näiltä seuduilta, vaan kaukaa pohjoisesta. Joskin nykyään laakso on kotini, ollut jo vuoden päivät", Kaataja puheli, yhäkin hiukan huvittuneena. Syy huvittumiseen ei ollut Pikkuisessa, vaan ylipäätään puheenaiheessa. Vuoden aikana Kaataja oli huomannut, että liki jokainen uusi asukas kysyi saman kysymyksen jossakin vaiheessa. Toinen yleinen kysymys koski nimeä. Milloin tiedusteltiin sen merkitystä tai kyseltiin, onko nimi ihan totuuden mukainen. Suoraan sanottuna sudet tuppasivat kyselemään, oliko Kaataja todellakin tappanut karhun, vai oliko nimi vain tuulesta temmattu.
"Anteeksi iloni, joka ei tosin sinuun kohdistu. En halveksien sinulle naura, vaan nauran, koska saman kysymyksen olen usein kuullut. Kaipa siitä on jo tullut eräänlainen pitkäksi venytetty vitsi", Kaataja selitti nartulle, ettei toinen vain pahastuisi taannoista naurusta kielivää virnistystä. Kun kerran Pikkukynsikin oli kohtelias, oli Kaatajankin yritettävä olla kohtelias. Susi vain ei oikein taitanut tälläistä tapaa, yleensä kun uros tuppasi tekemään kaiken maanläheisesti ja yksinkertaisesti.

Pikkukynsi höristi valppaana korviaan hetimmiten eteenpäin, kun Kaataja herkesi nauramaan. Naaras kallisti taasen päätään ja heilutteli innokkaana häntäänsä. Mikä oli niin hassua? Pikkuinen olisi halunnut nauraa Kaatajan mukana ja pelkästään uroon naurn kuunteleminen sai naaraan suupielen nykimään.

"Ah! Vai niin!" naaras helähti, kun Kaataja selitti huvittuneisuutensa. Pikkukynsi pohti asiaa hetken ja päästi sitten pienen kikatuksen. Naaras luimisti korvansa ja piilotti kuononpäänsä tassuihin. Hän inhosi nauruääntään. Tassujensa alta Pikkukynsi katsahti Kaatajaa.
"Anteeksi, minun tuskin olisi sopinut nauraa", Pikkuinen hihitti. Naaras huiskutteli häntäänsä ja nielaisi pari kertaa, jotta saisi hihityksensä loppumaan. Se oli vaivalloista.
"En ole käynyt pohjoisesa koskaan", naaras totesi hymy äänessään, kun viimein sai hillittyä itsensä.
"Mutta kerrohan; Oliko vielä muitakin kysymyksiä, joita sinulta usein kysytään?"

Kaatajan onneksi Pikkukynsi ei ottanut suden naurua itseensä. Kaataja oli tyytyväinen. Narttu ei selkeästi turhia hätkähtänyt, eikä ensimmäisenä ollut riitaa haastamassa. Hyvä juttu. Uros tuskin olisi kauaa jaksanut Pikkuisen kanssa jutella, jos narttu olisi ollut äkeä. Tai mistä sitä ikinä tiesi. Kaataja katseli huvittunutta Pikkuista, ja virnisti uudelleen, kun toinen totesi, ettei hänen ehkä olisi ollut sopivaa nauraa.
"Tietenkin saat nauraa aina kun siltä tuntuu", Kaataja vastasi häntäänsä heilutellen. Iloinen pilke ei kadonnut silmistä, päin vastoin, vihertävän harmaiden silmien katse tuntui hohkaavan riemua. Uros virnisti varsin susimaisesti, jälleen kieli suupielestä roikkuen, kun Pikkuinen kysäisi, oliko muitakin usein kysyttyjä kysymyksiä. Hetken verran rauhoituttuaan Kaataja vastasi:
"Jotenkin nimeni tuntuu aina kiehtovan uteliaiden mieltä. Ehei, nimeäni en saanut sen takia, että karhun olisin tappanut, vaan sen takia, että olin jo pienenä pentuna suurempi ja massiivisempi kuin muut ikäiseni. Muistutin kai alfan mielestä enemmän karhua kuin sutta", Kaataja kertoi huvittuneella äänellä. Susi tunsi olonsa rennoksi, minkä näkikin siitä, että uros makoili häntä heiluen maassa. Harvoin Kaataja aivan näin ystävällinen tuntemattomille oli. Kenties ystävien menetys oli sittenkin satuttanut urosta enemmän kuin susi edes halusi myöntää. Ehkäpä Kaataja täysin vaistomaisesti haki uutta ystävää vanhojen tilalle.
"Entä oma nimesi?" Kaataja kysäisi huvittuneena. Tämäkin oli yksi muuan pitkälle venytetyistä vitseistä, kuten myös kotiseutuja koskeva kysely. Nimet kiehtoivat monia, ja kun Kaataja kerran oli omasta nimestään kertonut, tuntui järkeenkäyvältä kysäistä samaa myös Pikkukynneltä. Ehkäpä Pikkuisen nimen takana oli kiehtovampi tarina kuin Kaatajan nimeen koskaan kätkeytyisi.

Pikkukynsi katsoi yhä ohi Kaatajasta, mutta vaistosi uroon olevan riemuissaan. Naaras oli tästä hyvillään. Harvoinpa kenenkään tuntemattoman kanssa pystyi juttelemaan näinkin avoimesti - tunteita loukkaamatta. Pikkukynsi hymyili itselleen sisäänpäin. Kumpa hän olisi tavannut Kaatajan aikaisemmin!

Naaras roikutti kieltään.
"Itseasiassa, olin juuri tulossa siihen. Nimesi olisi ollut seuraava uteliaisuuteni aihe", Pikkukynsi naurahti.
"Ja, sitä todellakin miettii, oletko kenties kaatanut montakin karhua. Emosi risti sinut hyvin, näytäthän sinä aika karhumaiselta", Pikkukynsi lisäsi lämpimään sävyyn. Naaras tosin tirskahti loppuun, osittain mielikuvalleen.

"Jos pentuna olet jo ollut sisaruksiasi isompi ja pörheämpi, on se varmasti ollut lutuinen näky!" Pikkukynsi sanoi, tarkoittamatta pahaa. Oikeastaan naaras vähän katui, että sanoi ajatuksensa niinkin suoraan, sillä hän viimeiseksi halusi pahastuttaa Karhunkaatajan.
"Kaikella kunnioituksella tietenkin", naaras lisäsi nopeasti ja jatkoi vastatakseen Kaatajan kysymykseen:"Emoni mukaan olin jo pennusta asti hyvin rauhallinen. Hän nimesi minut Pikkukynneksi, koska en koskaan käyttänyt kynsiäni. Tarkoittaen, että en erityisemmin leikkinyt kovinkaan raisusti", naaras päästi pienen hymyn ja Pikkuisen silmät säihkyivät, kun hän ajatteli emoaan. Naaras puhui emostaan myöskin suurella kunnioituksella ja lämmöllä. Oikeastaan Pikkukynsi puhui niin kaikista tuntemistaan susista, kuten Karhunkaataja saattaisi kohta huomata:
"Kuulemani mukaan kynteni olivat myös hyvin pienet. Mielestäni ne ovat kylläkin aivan normaalin kokoiset -- Ja ennen kuin saavuin tänne, kiertelin muutaman kuunkierron kahden laumattoman kanssa, Huuhkajan ja Hopeasilmän. Huuhkaja kutsui minua aina Pikkuiseksi, leikillään ja vähän kiusoitellakseen, mutta en pistänyt sitä pahaksi, Hän oli kuitenkin kuin isoveli minulle ja rakastin häntä ja Hopeasilmää hyvin paljon. Nyt miellän enemmän nimeä Pikkuinen kuin Kynsi. Ah. Hopeasilmä sanoikin, ettei nimi Kynsi pue minua ollenkaan...He eivät kuitenkaan halunneet tulla laaksoon", Pikkuisen ääni värähti hiljaa, mutta naaras katsahti Kaatajaa lämpimästi.
"Ystävistä luopuminen on vaikeaa."

Pikkuisen kertoessa, että seuraava kysymys olisi todellakin koskenut uroksen nimeä, Kaataja virnisti. Ilmeisesti susien laumakäyttäytyminen näkyi tässäkin asiassa; nimiä tiedusteltiin ja niistä keskusteltiin, samoin kuin kotiseuduista. Mistä lienee tälläinenkin käyttäytymismalli peritty. Tosin, Kaataja tiesi itsekin toimineensa samoin, joten ei syyllistänyt ketään. Enemmänkin huvittuneena mietti, miksi oli aikoinaan niin toiminut.
Pikkukynnen sanoessa, että Kaataja oli ollut varmasti varsin lutuinen näky pörröisenä pentuna, susi virnisti, joskin hiukkasen surumielisenä. Uros muisti hyvin lapsuutensa, vaikkei olisi halunnutkaan. Käytännössähän Kaatajasta oli koulittu taisteluvalmis, voimakas ja vahva uros, joka puollustaisi alfaansa viimeiseen hetkeen asti. Vaan laumasta lähdettyään maailma oli muokannut urosta, hioen pahimmat särmät pois, paljastaen sen lempeän ja avuliaan otuksen, jonka moni täällä laaksossa oli oppinut tuntemaan.

Narttu kertoi omasta nimestään, ja Kaataja kuunteli mielenkiinnolla tarinaa. Pikkuisen viimeinen lause, toteaminen siitä, että ystävistä luopuminen oli vaikeaa, iski arkaan paikkaan. Uroksen häntä pysähtyi kesken heilahduksen, ja katse muuttui, sulkien tunteet sisälleen. Susi tunsi yhä kipeänä sen tyhjän paikan, jossa aiemmin kaksi ystävää olivat olleet. Vaan nykyään ne ystävät olivat vihollisia. Kaataja keskittyi Pikkuiseen, siihen, ettei tämä ollut syypää yhtään mihinkään, eikä olisi oikein vihoitella nartulle. Uros rentoutui vähitellen, häntä jatkoi jälleen heilumistaan ja katsekin avartui, paljastaen sen lempeyden ja avuliaisuuden, minkä yleensäkin.
"Ystävistä luopuminen on vaikeaa, mutta ystävän menettäminen vielä vaikeampaa", uros lausui hiljaisella äänellä. Kaataja värähti hiukkasen, miettiessään tapahtumia. Uros oli saanut muutaman ystävän täältä laaksosta, mutta menettänyt nyt kaksi tärkeää ystäväänsä. Vaikkei Pikkuinen sitä ollut tiennytkään, nartun viisaat sanat olivat viiltäneet tuoreet haavat uudelleen auki. Kaataja joutui taistelemaan itsensä kanssa, ettei olisi vain noussut ja lähtenyt, paennut paikalta. Ainoastaan se ajatus, ettei se olisi oikein Pikkuista kohtaan, piti uroksen makuullaan tässä hetkessä. Narttu ei ollut syyllinen mihinkään ja olisi väärin rankaista Pikkukynttä siitä, mitä muut olivat tehneet.

Pikkukynsi katsahti ohikiitävän hetken Kaatajan silmiä, mutta ne katsoivat hänestä pois jonnekin kaukaisuuteen. Myöskin se tunne, mikä silmistä välittyi sai Pikkuisen tuntemaan levottomuutta. Naaras siirsi katseensa Kaatajan ohi ja sen häntä heilahteli nyt paljon raukeammin. Vain yhtäkkiä oli tapahtunut tämä muutos, riemukkasta joksikin aivan muuksi. Pikkukynsi ei ymmärtänyt ja Kaatajan sanat hämmensivät nuorta vielä enemmän.

Naaras ei tiennyt,miten hänen olisi tullut suhtautua tähän, joten sen korvat harittivat epäluuloisina ja kysyvinä. Pikkukynsi oli myöskin hiljaa, sillä naaras koki parhaakseen antaa Kaatajalle hetken aikaa. Mutta hetken aikaa myös itselleen; hän oli hämmentynyt, eikä tiennyt kuuluisiko hänen pyytää anteeksi vai kysyä oliko jokin hullusti. Naaras ynähti hiljaa ja korkealta kysyvästi. Pikkuinen heilautteli hetken reippaammin myös häntäänsä.

Koska Kaataja näytti vaienneen, Pikkukynsi laski kunonsa etutassujensa päälle ja heilutteli yhä häntäänsä.
"Olen pahoillani", naaras sanoi, eikä oikeastaan tiennyt, mistä pahoitteli. Hetken mietittyään, Pikkukynsi nousi hitaasti seisomaan ja asteli lähemmäs Kaatajaa. Naaras heilautteli häntäänsä ja tullessaan lähelle Kaatajaa, se luimisti ystävällisesti korvansa ja laski päänsä alemmas. Kaatajan tuoksuun sekoittui monen suden tuoksu. Ilmeisesti muita Haukan laumalaisia.

Sitten, varovasti ja lempeästi naaras puskaisi kuonollaan Kaatajaa, kuin kehoittaakseen urosta nousemaan. Pikkukynsi ei tiennyt, oliko se aivan sopivaa, mutta ei hän halunnut uroon miettivän surullisia asioita. Naaras peruutti pari askelta ja heilautteli yhä häntäänsä ja roikutti kieltä ulkonaan.

"Voimme me kävelläkin, pelkkä makaaminen puuduttaa."

/Nyt meni vähän rohkeaksi Pikkuisen osalta, toivottavasti tuo puskeminen ei kauheasti vaikuttanut munchaukselta)

// Eipä tuollainen mitään. (: //

Kaataja makoili paikallaan, ajatuksiinsa vajonneena. Pikkuisen pahoitellessa, uroksella kesti hetken tajuta sanat. Susi kohotti päänsä ylös maasta, ja katsoi narttua hämmentyneenä. Mistä Pikkukynsi pahoitteli? Kaataja ei ehtinyt edes reagoida, ennen kuin narttu hipsi lähemmäs, ja puski kuin rohkaisten. Susi oli pyörällä päästään. Kun Pikkuinen sitten ehdotti, että voitaisiin kävellä, suuri susi nousi seisaalleen, ravistellen turkkinsa.
"Kävellään vain", uros vastasi, ja asteli muutaman askeleen eteenpäin, vilkaisten sitten, josko Pikkuinen seurasi.
"Minä olen pahoillani. Sinä vain... Kun puhuit ystävistä luopumisesta... Minä... Anteeksi, minä ylireagoin", Kaataja puhui takellellen, yrittäen etsiä oikeita sanoja. Se vain oli vaikeaa, sillä tuskaisena painoi muisto päälle, eikä Kaataja loppupelissä pystynytkään kertomaan koko tarinaa. Uros käveli eteenpäin, pohtien ja miettien. Vauhti oli verkkainen, susi seurasi välillä katseellaan, oliko Pikkuinen tulossa mukaan, vai jäämässä taakse.

"Minä petin ystäväni", Kaataja kuiskasi hiljaa ilmaan, kuin olisi vain ajatellut ääneen. Suuri susi kääntyi katsomaan Pikkuista, häntä matalalla roikkuen.
"Anteeksi", uros vielä sanoi, katsoen narttua häpeissään. Kaataja roikotti häntäänsä matalalla, painoi päätäänkin alemmas, jousti jaloistaan, kuin painuen kasaan. Uros häpesi sitä, mitä oli tehnyt ystävilleen, mutta samoin häpesi sitä, että oli häirinnyt Pikkuisen elämää omilla asioillaan. Kaataja oli häpeissään ja yllättynyt. Harvoin oli susi pystynyt näin avoimesti mistään puhumaan, ja nyt oli kertonut asioitaan liki tuntemattomalle sudelle.

"Oletko hyväkin metsästäjä? Olin huomaavinani sinun jäljittävän jotakin, kun kohtasimme?" Kaataja sitten tiedusteli mahdollisimman kohteliaalla äänensävyllä, jälleen itsensä herrana. Uros osasi lukita ajatuksensa ja tunteensa, ja oli päättänyt, ettei häiritsisi Pikkuista enää omilla ongelmillaan. Varmasti nartulla oli omatkin koettelemuksensa, kuten perheensä jättäminen, kun he eivät olleet halunneet tulla laaksoon. Kaataja heilutteli häntäänsä ja virnisti jälleen susimaisesti, kuin mitään pahaa ei olisi missään välissä tapahtunutkaan. Uros oli jo alitajuisesti mieltänyt Pikkuisen ystäväkseen, vaikkei sitä varmaan suostuisi tunnustamaan. Kaataja vain oli sellainen, joskus ystävystymiseen meni aikaa, joskus se tapahtui hetkessä. Tämä kohtelias narttu oli tehnyt vaikutuksen, ja susi pystyi ainakin jollakin tasolla luottamaankin toiseen.

(^^)

Naaras lähti kevyin askelin aivan Kaatajan perään ja jolkotti tämän rinnalle, mutta antoi uroon johtaa askeleen verran. Naaras heilautteli kävellessään häntäänsä ja kuunteli tarkkaan Kaatajaa. Pikkukynsi tunsi myötätuntoa ja antoi Kaatajan rauhassa sanoa sanottavansa. Naaras näki, kuinka paljon tuskaa asiasta puhuminen aiheutti uroolle. Pikkukynsi olisi halunnut huutaa Kaatajan jo lopettavan ja unohtavan, että naaras oli koskaan tyhmyyksissään tuonut esille sellaisenkin asian kuin ystävistä luopumisen. Naaras vikisi hiljaa Kaatajan vierellä, mutta ei sanonut mitään.

Vaikka Pikkuinen keskittyikin Kaatajaan, täytyi naaraan silti höristää korviaan, kun uros tunnusti pahimman taakkansa hänelle. Hyvin, hyvin hiljaa ja niinhäpeissään, että Pikkukynsi tunsi sydänalaansa puristavan. Naaraan ilme oli huolestunut, kun Kaataja vilkaisi häneen. Pikkukynsi käänsi katseensa pois ja mietti, mitä voisi sanoa. Mitä tällaiseen asiaan yleensä todettiin? Ei se mitään, he varmaankin ansaitsivat sen...Vai, lopeta itsesi syyllistäminen, teit varmasti kaiken voitavasi ja ratkaisusi oli viimeinen vaihtoehto? Naaras olisi halunnut purra itseään.

Pikkukynsi totesi hiljaisella ja varmalla äänellääm, pohdittuaan asiaa tarkoin hetken omassa hiljaisuudessaan:
"En usko, että minä olen se, jolta sinun täytyy pyytää anteeksi. Et ole minulle yhtään anteeksipyyntöä velkaa." Naaras katsahti Kaatajaa merkitsevästi; samaan aikaan tiukasti, mutta ystävällisesti.
"Kiitän, että pystyit jakamaan tämän taakkasi kanssani. Se ei varmasti ollut helppoa. Olen...otettu", naaras jatkoi ja sen ilme oli harkitsevainen ja tyyni. Kiitollinenkin ja kunnioittava. Pikkukynsi katsoi Kaatajaa kuin ketä tahansa tasavertaistaan, ei syyttävästi, mutta ei myöskään säälien.

Ainakaan naaras itse ei haluaisi, että häntä smanlaisessa tilanteessa säälittäisiin.

"Oh, se pieni lumikko!" Naaras huoahti ja sen silmiin syttyi saalistajan vietti. "Osaanhan minä metsästää, sen verran, että pärjään yksin. Entä sinä? Uskoisin, että olet hionut taitosi jo pitkälle", naaras lausui herkän iloisesti. Parempi olisi,jos Kaataja ajattelisi asiaa. uros oli paljastanut itsestään jo niin paljon, että Pikkukynsi tunsi suurta tuttavuutta Kaatajaa kohtaan.

Naaras ohjasi katseensai tiukasti eteenpäin. Astetta hiljempaa naaras sanoi:
"Nautitaan tästä hetkestä, jossa elämme nyt. Murehditaan menneitä sitten myöhemmin."

Kaataja oli iloinen, kun Pikkuinen seurasi rinnalla. Nartun vaitonaisuus tuntui pahalta, sillä uros ei voinut tietää, mitä toinen ajatteli. Kenties Pikkukynsi vihasi Kaatajaa, kun kuuli, mitä susi oli tehnyt. Tai ehkäpä Pikkuinen pelkäsi urosta, ja mietti, miten pääsisi pois herättämättä epäilyksiä. Mitä tahansa susi olikaan odottanut, ei ainakaan sitä tiukan ystävällistä puhetta. Jollakin tavalla narttu samaan aikaan käski ja pyysi. Kaataja oli opetettu tottelemaan, ja kun Pikkuinen kerran sanoi, ettei tuolta tarvinnut pyytää anteeksi, susi uskoi. Kun narttu vielä lisäsi, että oli otettu, kun Kaataja oli kertonut tekonsa tuolle, uros heilautti häntäänsä. Hyvä, jos Pikkuinen ei vihannut Kaatajaa tämän takia. Pikkukynsi oli hyvä susi, ja mielummin Kaataja olisi tuon ystävä kuin vihollinen.

Nartun vastatessa saalistusta koskevaan kysymykseen, ja lisätessä vielä oman heittonsa loppuun, Kaataja virnisti. Uros tuntui heittäneen huolensa jälleen syrjään.
"Sen verran osaan metsästää, että metsästysjoukkojen johto on minulle laumassani annettu", Kaataja lausahti huvittuneesti, mutta samalla omalla tavallaan vaatimattomasti. Uros ei väittänyt olevansa hyvä metsästäjä, totesi vain, että osasi metsästää tasan sen verran, että oli saanut johtoaseman. Siitä voisi jokainen vetää omat päätelmänsä suden taidoista.
Pikkuisen sanoessa, että pitäisi nauttia nykyhetkestä ja murehtia myöhemmin, Kaataja hämmentyi jälleen. Narttu oli aivan oikeassa, minkä susi oivalsi saman tien. Pikkukynsi oli älykäs susi, sitä ei voinut kieltää.
"Olet täysin oikeassa", Kaataja vastasi matalalla äänellä, ja heilutti häntäänsä iloisena. Nyt ei huolehdittaisi turhia, nyt nautittaisiin tästä päivästä, tästä hetkestä. Uros oli niin iloinen, että olisi voinut jopa haastaa narttua leikkiin. Vaan ajatus tuntui jollakin tasolla vieraalta, sillä sitten pentuaikojensa ei suuri uros ollut leikkinyt. Liekö suuri ulkomuoto pelottanut leikkikaverit pois. Niinpä Kaataja tyytyi heiluttamaan häntäänsä iloisena, samalla kun suuntasi kiitollisen katseensa Pikkuiseen.

Kaatajan piristyvän. Naaras joutui työstämään lihaksiaan enemmän, sillä Kaatajan yksi askel oli kaksi Pikkuisen askelta. Kuitenkin naaras ilahtui, kun Kaataja näytti piristyvän. Pikkuisen häntä alkoi huiskia rennosti puolelta toiselle.

"Oh, no sehän on mainiota, ehkäpä laumanne voi sitten kylläisesti", Pikkuinen sanoi hiukan kiusoitellen, mutta toverillisesti. Kaataja ei leuhkinut asemallaan, mikä oli Pikkuisesta varmasti kaikista mahatavinta tässä suuressa sudessa. Lempeyden lisäksi siis. Naaras muisti äkisti oman asemansa uuden lauman omegana ja ajatus tuntui epämiellyttävältä. Varmastikin Kaatajakin tiesi sen, olihan se selvää, että uudet jäsenet aloittivat aina pohjalta. Pikkukynsi ei halunnut keskustella enempää tästä kiusallisesta aiheesta ja suureksi ilokseen Kaatajakaan ei jatkanut asiasta sen enmppää.

Pikkukynsi naurahti vuorostaan huvittuneesti. Ihan vain siksi, että Kaataja kuulosti niin yllättyneeltä.
Naaras hypähti askelman verran Kaatajan edelle ja jäi sitten uroon vierelle.
"Haluaisin tutkia tätä paikkaa niin paljon lisää!" Pikkukynsi tunnusti ja sen äänestä tihkui nuorta uteliaisuutta.
"Onko sinulla lempipaikkaa täällä?"

Pikkuinen alkoi jo kiusoittelemaan, mihin Kaataja vastasi heiluttamalla häntäänsä iloisemmin. Naurusta kielivä virne kohosi kasvoille, kita aukeni äänettömään nauruun ja kieli roikkui suupielestä, kun susi riemuitsi iloaan ilmoille. Uros ei kommentoinut sen kummemmin, kuunteli vain nartun seuraavat puheet. Innokkuus tutkia paikkoja kuului kai asiaan, Kaataja muisti hyvin, miten oli itsekin halunnut tutkia laakson päästä päähän saavuttuaan. Kaipa se oli täysin normaalia, uuden seudun halusi aina oppia tuntemaan. Pikkuisen kysellessä, oliko jokin paikka Kaatajan mielestä ylitse muiden, susi virnisti.
"Tällä suunnalla ei ole, mutta tietenkin laumani reviiri on minulle tärkeä. Kaipa voisi sanoa, että kaikki laumattomien maat ovat myöskin lempialueitani, sillä kauan olen taivaltanut laumattomana tällä seudulla", Kaataja jutusteli huvittuneena. Suuren osan ajastaan tämän laakson tietämillä uros oli vaeltanut laumattomana, tai ainakin laumattomien mailla. Vasta jokin aika sitten susi oli saanut reviirin, vaikka laumaan olikin jo aiemmin kuulunut. Kaipa voisi siis sanoa, että jokainen ei-kenekään-maan osa oli Kaatajalle tärkeä, sillä aikoinaan ne pienet palaset laakson maasta olivat viestineet turvaa laumoilta, elintilaa ja ravintoa. Ne olivat olleet elämälle välttämättömät maat, joten niillä oli merkitystä Kaatajalle.

// Lyhykäiseksi jäi. //

(no, vastaan tähän nyt niin katsotaan jos joku kiinnostunut liittyy mukaan myöhemmin = 9 )

"Niin tietenkin", naaras sanoi ja sen suupielet venähtivät hiukan. Olihan sillekin aikanaan ollut tärkeä oman laumansa reviiri. Nyt ei ehkä ihan niinkään: tämä uusi lauma ja sen vihainen alfa olivat jotakin, mitä Pikkukynsi vähiten kutsuisi omaksi kodikseen ja vielä vähemmän naaras mielsi uuden laumansa todellakin laumakseen. Ehkä ajan kanssa Pikkuinen tottuisi Veren laumaan ja jos ei...Naaras luimisti korviaan.

"Kauankin? Vuosiako?" Naaras kysyi hiukan hämillään. Sille oli hyvin tärkeää kuulua johonkin, laumattomuus oli naaraalle vierasta. Pikkukynsi heilautteli häntäänsä.
"Eikö se ole kovin turvantonta olla ilman laumaa?" Naaras jatkoi kysymystään hienoinen huolenkare äänessään.

// Anteeksi kovasti kestosta! //

Kaataja kuunteli Pikkukynttä, heilutellen häntäänsä iloisena. Susi piti tästä lajitoveristaan, joka oli varsin hauskaa juttuseuraa. Pikkukynsi ei turhasta hötkyillyt, vaan oli rauhallinen ja kohtelias. Harva susi tässä laaksossa oli ollut yhtä ystävällinen Kaatajalle.
Pikkukynnen kysyessä, kauanko uros oli vaeltanut laumattomana, susi katsoi suoraan narttuun. Pikkukynsi lisäsi vielä perään kysymyksensä turvattomuudesta, mihin uros vastasi häntäänsä heilauttamalla.
"Tässä laaksossa oleilin laumattomana liki vuoden verran. Toki sitä ennen olin elellyt jo jonkin aikaa ilman laumaa", Kaataja vastasi häntäänsä heilutellen. Susi oli nauttinut vapaudestaan laumattomana, mutta piti myös elämästään laumassa. Tottahan se oli; lauma loi turvaa. Ei tarvinnut pelätä miten selviäisi talvesta, mistä löytäisi suojaa tai seuraa. Lauma oli tuki ja turva.
Seuraavaa vastaustaan susi joutui miettimään hiukan pidempään. Ei ollut helppoa selittää, mikä laumattomuudessa oli hohdokasta.
"En sanoisi että turvatonta, mutta epävarmaa. Laumassa on aina muita, joilta saada apua. Laumattomana on yksin. Kun on yksin, on vapaa tekemään juuri niin kuin itse haluaa. Ei joudu tottelemaan alfaa, toimimaan kuten hän haluaa. Voi valita itse. Tietenkin siinä on varjopuolensa, mitä enemmän vapautta, sitä enemmän vastuuta", Kaataja lausui lopulta. Uros oli viihtynyt laumattomana, minkä pystyi kuulemaan puheestakin läpi. Ei susi silti tyrmännyt laumaelämääkään, vaan piti siitä yhtä paljon. Molemmissa oli puolensa. Kaataja pärjäsi yksin, selvisi kylmimmistäkin talvista yksinään, jos tilanne sitä vaatisi. Mutta susi nautti myös elämästään laumassa, jossa elämä oli vakaampaa, ja ennen kaikkea laumassa oli seuraa. Yksinäisyys oli joskus mukavaa, kun halusi selvitellä ajatuksiaan, mutta kaiken pohjalla elivät kumminkin laumaeläimen vaistot. Susi oli laumaeläin. Susi eli laumaansa varten. Niin myös Kaataja, olkoonkin, että susi oli nauttinut myös laumattomuudestaan.

// no kyllä täältäkin kesti vastata, pahoitteluni! .___. //

Pikkukynnen silmät olivat varmasti hämmenyksestä laajat, sillä se ei osannut käsittää, miten itse tulisi toimeen laumattomana. Pikkuinen ei kuitenkaan katsonut, että olisi ollut kokonaan laumaton, kun vaelsi Huuhkajan ja Hopeasilmän kanssa. He olivat olleet pieni lauma ja ystäviä keskenään.

Naaras tunsikin kunnoituksen tunteen sykähtävän rinnassaan, kun Kaataja niinkin leppoisasti hänelle kertoi olleensa laumattoman liki vuoden verran. Se oli monta kuun kiertoa se!

Pikkukynsi hymähti samaan aikaan ihmeissään kuin myös ihaillen.
"Saat sen kuulostamaan niin helpolta ja vaivattomalta, Kaataja", naaras sanoi hiljaa, mutta senkin oli yhdyttävä siihen, mitä Kaataja seuraavaksi totesi:
"Niinhän se on. En vain osaisi kuvitella itseäni aivan yksin; johan siinä tarvitsisi juttuseuraa aina ajoittain. Vaikka varmaankin täällä on muitakin laumattomia, jotka pitävät sitten löyhästi yhtä", Pikkukynsi aprikoi mietteliäästi ja katsahti ohimennen suurta urosta vierellään.

Naaras askelsi hetken hiljaa Kaatajan vierellä ja tarkkaili kovin uteliaana urosta.

"Kuulostat vähän siltä kuin osittain kaipaist vapauttasi..." Pikkukynsi sanoi sitten vähän arasti, vaikka tiesikin jo nyt, että Kaatajalle hän saattaisi kertoa mitä tahansa eikä uros tuomitsisi häntä siitä. Tai kysyä mitä tahansa. Se sai Pikkukynnen tuntemaan hyvin lämpimästi urosta kohtaan.

Naaras hymyili.