Kuoleman pesä, oma reviiri ja suojeluvaisto. ( Kutsupeli C.Fox. )

'' Näytit sen jo. '' Mumahti narttu hieman tympääntyneenä ja nosti hetkeksi katsettaan Viiltoon, joka ei luultavasti sitä huomannut katsoessaan pois. Hieman hermostuneena mutisten vaihtoi Kuolema takastensa asentoja pariin otteeseen.
Jänisliha alkoi laskea alavatsaan pikkuhiljaa jo, ja täyden olon tunne hävisi. '' Tiedän että Valta on narttualfaton, aijotko sinä sille paikalle? '' Kuolema murahti jälkeenpäin itsekseen hampaittensa lävitse ja tyytyi sitten mumahtamaan jotain epäselvää ärtyneesti peräämn.

Viilto huokaisi. Todellisuudessa se oli ajatellut tuota asiaa vakavasti ja ennen Kuoleman tapaamista, se oli yrittänyt pyrkiä sinne kovalla työllä. Mutta nyt se ei tiennyt. Se ei kertakaikkiaan tiennyt mitä aikoisi.


" En tiedä. " Naaras sanoi hiljaa ja luimisti korviaan entisestään. vallalla oli tärkeä rooli Viillon elämässä, mutta Kuolemallakin oli siellä merkitys. Kuin oma lukunsa kirjassa. Viilto tunsi alfansa hyvät ja huonot puolet, Kuolemasta se ei tiennyt paljoakaan. Silti jokin sanoi sen päässä; Katso tuota narttua... muta toinen sanoi; Muista Valta, Valta... Naaras puditi päätään ja huokaisi taas raskaasti.

Kuolema murahti tympääntyneenä ja luimisti korviaan niskavilluksiaan vasten, mikä päivä.

Kuolema tiesi päässään että Viilto lähtisi ja jättäisi nartun kuin nallin kalliolle, koska alfanartun paikkahan oli paljon parempi kuin kulkea tämmöisen saastan rinnalla. Tosin voisihan se olla että Valtaa miellytti joku toinen, ketään ei pystynyt lukemaan tarkasti.
Narttu huokaisi hieman tylsistyneenä ja puuskahti sitten vielä perään.

Viilto kuuli toisen tuhinan ja se kääntyi katsomaan Kuolemaa. Sen sydän hakkasi ja se nielaisi hieman hämmentyneenä. Se olisi halunnut vain sujahtaa Kuoleman turkille ja kiehnätä toisen rinnukselle. Viilto sulki silmänsä ja juoksahti vasten Kuoleman turkkia ja työnsi päänsä toisen kaulan alle. Sen silmäkulmasta tipahti kyynel, mutta sen korvat luimistuivat. Se tunsi toisen hengityksen korvanjuurellaan.

" Anteeksi Kuolema. " Naaras sanoi hiljaa.

Kuolema yllättyi toisen reaktiota.

Toisen anteeksipyyntö sai Kuoleman hämilteen. '' Aijotko sinä lähteä?! Jättää minut yksin?! '' Kuolema ärhenteli korvat luimussa ärtyneenä ja pörhisti hieman karvojaan.

Viilto hymähti ja irrottautui Kuoleasta.

" En " ja Viilto tarkoitti sitä. Ei se jättäisi Kuolemaa yskin, sillä Kuolemalla oli niin iso osa sen elämässä. Naaras oli valloittanut Viillon sydämen täysin ja siksipä Viilto alkoikin kiintyä tuohon etäiseen naaraaseen.

Viilto nojasi kevyesti päällään Kuoleman 'hartiaan' ja hymy levisi sen tummille huulille.

Kuolema huokaisi helpottuneena ja laski karvojaan, vaimea murinakin tukahdutettiin ja tummaa päätä laskettiin.

'' Hyvä. '' Helpotuksesta iloisena mumahti narttu jotain ja nuolaisi sitten toisen poskea, Kuolema laskeutui hitaasti istumaan ja siitä makuulteen. Heilautti rennosti häntäänsä ja katseli hiljaisesti maisemaa, varmisti vielä kertaalleen ettei Viilto lähtisi minnekään luippimaan. Nyt se olisi Kuoleman omaisuutta, onneksi Viilto ei ollut läheskään yhtä dominoiva kuin Kuolema ja luultavasti tummaturkkinen narttu määräisi kaksikon tahdin tulevaisuudessa.

Viilto hymhäti kun se tunsi lipaisun poskellaan. Oli ihanaa olla näin lähekkäin Kuoleman kanssa. Toisen lämpö huokui kuin taianomaisesti naaraaseen.

" En ikinä lähtisi luotasi... " Viilto sanoi hiljaa ja painoi päänsä toisen etusten väliin. Syvä hngitys ja naaras tapitti keltaisilla silmillään Kuoleman silmiin tiiviisti ja osittain ihailevasti.

Kuolema nuuhkaisi toisen niskavilloja ja nyrpisti sitten nenäänsä.

Kuolemaa osaksi harmitti tämä tieto minkä se sai Viillosta, ja esitti sitten kysymyksen '' Onko sinulla joku kasvattipentu? ''. Viillon turkista haisi nuori susi ja Kuolema ei uskonut että Viilto päästäisi muita nuoria susia noin paljon lähelleen kuin tuon pennun oli päästänyt.

Viilto höristi korviaan ja katsoi hieman alistuvalla katseella Kuoleman kiiluviin silmiin.

" Tuota, Valta antoi minulle kanelin kasvatettavaksi. Haittaako se sinua ? " Viilto kysyi ja luimisti korviaan. Sen häntä vetäytyi koipienväliin ja se tapitti Kuolemaa kuin Chihuahua labradorinnoutajaa. Se yritti muuttaa itsensä hyvin pieneksi ja huomaamattomaksi.

'' Haittaa... tai ei oikeastaan. Kunhan pidät sen rakin kaukana minusta... '' Kuolema pelkäsi vain sitä että tuo kyseinen Kaneli tulisi Viillon ja Kuoleman väliin. Narttu nuolaisi toisen otsaa ja kirputti sitä hetken, laski sitten urahtaen päänsä maahan ja piti korvansa hallitsevasti ylhäällä.

// Nyt tuli vähän lyhyt... :D //

Viilto huokaisi. Valta oli antanut Kanelin naaraalle luottamuksella ja siihen kuului ettei pentu olisi paljoakaan tekemisissä laumattomien kanssa. Tosin, voisihan Kaneli tavata Kuoleman ihan vain kokeeksi.

" Mikään ei tule väliimme " Viilto totesi ja haukotteli hieman. Sen häntä heilahteli maassa tyytyväisenä ja se miskautteli huuliaan muutaman kerran. Olo oli kuin alfanartulla.

(( Juu ei mitään. Minullakin sitä tulee ))

Haukotus tarttui ärtyneeseen narttuun joka päästi myös suuren haukotuksen, tosin se ei ollut valmis vielä nukkumaan.

'' Vai niin vai niin. '' Mumahti Kuolema jotain mustien suupieliensä alta.

Viilto kuuli korvissaan toisen muminaa, ja höristi korviaan. Oli mukavaa maata näin lähellä Kuolemaa. Mutta silti sen sisällä oli pieni epävarmuus. Ossittain sitä kadutti olla Kuoleman kanssa, osittain se rakasti tätä. Mitä Valta sanoisi tähän ? Voi ei, Viiltohan oli osittain rakastunut myös Valtaan ! Naaraas päässä liikui nyt niin monta asiaa, etei se kyenyt liikkumaan. Sitä huimasi.

Narttu murahti hieman kyllästyneenä ja ummisti silmänsä, kumminkaan se ei nukkunut vaan teeskenteli ihan huvikseen.

Kuolema muutti hengitystään hitaammaksi, rauhallisemmaksi ja sen kuuloseksi että koko narttu lepäisi. Tämä konsti oli tullut Kuolemalle hyvin tutuksi monen vuoden aikana, ja siitä oli osittain paljon hyötyä. Kuolema tarkkaili ympäristöään kaikin aistein, mutta ajatteli samalla mitä Valta sanoisi tähän. Ja mitä Viilto tekisi seuraavaksi?

Viilto pyörähti toisinpäin ja sen etutassu vipatti. Se kai näki jotakin kutkuttavaa unta jossa se juoksi ja jahtasi laumattomia jotka urkkivat Vallan reviirillä.

(( Sori lyhyttä taas kerran :3 ))

Silmäkulmastaan vilkaisi Kuolema Viiltoa jolla oli ilmeisesti mitä äärimmäisen hyvät unenlahjat. Jessus siunatkoon eihän tässä pystyisi kuollutkaan nukkua toisen viuhtoessa tassullaan.

Kuolema ummisti taas silmänsä ja narttu puhahti hieman huvittuneena toisen unista, mitäköhän unessa mahtoi tapahtua? Varmaan jotain vauhdikasta ja jännittävää.

Viilto heräsi ja nousi ylös. Se haukotteli ja sittten ravisti harmahtavaa turkkiaan. Sillä oli pajon mietittävää. Halusiko se jakaa elämänsä Kuoleman kanssa vai elää epätietoisuudessa, tuntisiko Valta naarasta kohti samoin.

" Urrrh, miksi minun pitää valita... " Naaras sanoi närkästyneenä itselleen ja venyteli etusiaan. Se olisi halunnut tavallaan vain jättää Kuoleman tänne ja juosta Vallan luokse. Mutta tavallaan se olisi halunnut vain haistattaa reviirille pitkät ja jäädä nartun luokse.

Kuolema seurasi toisen heräämistä silmät sirillään ja silmäkulmistaan toista katsoen, nyt se aukaisi silmänsä kokonaan toisen alkaessa puhua. Kuolema venytti hieman kaulaansa niin että sen niskalihakset saivat pientä jumppaa, ja nyt se aukaisi suunsa vastatakseen toiselle'' Elämä on rankkaa '' .

Viilto hymähti ja istahti. Sillä oli edessään tiukka valinta. Sitten sen päähän ilmestyi kysymys.

" Kuolema ? Mitä minä merkitsen sinulle? Mitä tunnet minua kohtaan ? Jos hylkäisin sinut, miltä se tuntuisi ? " Naaras kysyi ja kallisti päätään. Se halusi vastaukset noihin kysymyksiin ennen tärkeää valintaa. Kuolema vai Valta ?

Viilto nosteli etutassujaan hermostuneena odottaessaan Kuoleman vastausta. Mitä jos toinen vaikka halusikin jäädä Viillon luokse ? Tai jos naaras halusi uroksen eikä Viiltoa ? Mitä silloin tapahtuisi ? Sitä naaras ei tiennyt..

Kuolema aavistikin hieman tätä, että kysymysten tulva alkoi taas. Voi ei.

'' Olet vähän niinkuin... no tärkeä minulle, en rupea hempeilemään ja sitä on turha odottaa! Ja luultavammin päättäisin... jonkun elämän. '' Viimeinen vastaus ei ollut mikään vihjaus että Kuolema tappaisi Viillon, vaikka se siltä saattoikin kuulostaa. Kuolema nousi turhaantuneesti istumaan ja punnitsi mielessään hyväksyisikö se Viillon oikeasti rinnalleen vai haluasiko se uroksen, joka olisi luonnollisempi vaihtoehto.

Viilto luimisti kroviaan. Se halusi sanoa paljonkin.

" Kuolema... En voi olla kanssasi. Minusta tuntuu, etten merkitse sinulle mitään. Haluan kumppanin joka osaa olla hellä ja turvallinen. Olet toki turvallinen, mutta en koe sunia rinnallani. Olen pahoillani. Sydämmeni on lyönyt Vallalle liian kauan. Olen pahoillani " Viilto sanoi hiljaa ja lähti juoksemaan pois. Se ei halunnut kohdata enään Kuoleman julmaa ja kylmää katsetta näiden sanojen jälkeen. Naaras juoksi niin kuin sen tassut olisivat olleet kuumilla hiilillä.

Kuolema nousi rivakkaasti ja todella ärtyneesti pystyyn toisen sanoessa sanottavansa, oliko se turhan takia hempeämpiä puhunut? Kuolema oli vähällä hyökätä suoraan nartun kimppuun ja se olisi tällä hetkellä nauttinut toisen tappamisesta, mutta joku piti sen vaikeasti kurissa pidettävän raivon kumminkin kurissa ja Kuolema tyytyi jotenkuten vaivalloisesti murisemaan ja näyttelemään hampaitaan ikeniään myöten Viillon perään.

Viillon ollessa jo kaukana katui Kuolema päätöstään, tuo narttu olisi pitänyt tappaa jo alusta asti. Kuolemaa suorastaan sanoen vitutti ja sitä oltiin kusetettu, no se haistattaisi Viillolle nyt pitkät ja tappaisi tuon nartun kun seuraavaksi sen näkisi. Kuolema kantaisi kaunaa ja kauvan, toisin olisihan myös fiksu veto tappaa Valta.

Viilto pysähtyi ja kohotti kaulansa pitkäksi. Sen kidasta kantautui surullinen ulvonnta joka tarkoitti anteeksipyyntöä ja kyyneliä. Viesti oli Kuolemalle, ettei toinen olisi niin vihainen. Naaras päästi vielä toisen ulvaisun ja lopulta se lähti kävelemään kohti Putouksen kohtaamispaikkaa.

Kuolema oli lähtenyt ilkeää uteliaisuuttaan laukka-askelilla Viillon perään, ja kuuli hyvin ulvonnan. Se upposi nartun tajuntaan hyvin ja herätti nartussa jonkimmoisten katumuksen tunteita, narttu ei itsekään ymmärtänyt mitä sen olisi pitänyt tehdä jottei olisi menettänyt Viiltoa. '' Viilto. '' Mumahti narttu pää riipuksissa ja nosti sitten päätänsä, kallisti sitä takakenoon ja pian ilmaa halkoi uhkaava, varoittava mutta pettynyt ja surullinen ulvonta joka oli vastaus Viillolle. Narttu ei ollut yhtä varma toisen tappamisesta kuin hetki sitten, mutta se oli hyvin pettynyt itseensä. Kuolemalla oli nyt ajateltavaa, se mitä sen olisi pitänyt tehdä toisin jotta olisi saanut pitää Viillon. Mutta Viilto oli jo menetetty, nyt ei Kuolemalla ollut ketään joka rakasti sitä. Niin kuin Viilto aijemmin sanoi, ei kukaan tulisi rakastamaan Kuolemaa. Ikinä.