Kuoleman pesä, oma reviiri ja suojeluvaisto. ( Kutsupeli C.Fox. )

Viillon korvat höristyivät. Vai oli toinen tavannut jonkun kenetä piti. Sepäs oli mielenkiintoista.


" Kukas hän on ? Onko hän oikein komeakin uros ? " Naaras ksysi, kun jolkotti toisen perään. Viilto halusi tietää kuka oli tuo susi joka oli voittanut Kuoleman sydämmen. Oliko kyseessä kenties suuri alfa vai laumaton susi ?

Kuolemaa otti pinnaan toisen uteliaisuus, eihän tuolle kuulunut hänen asiansa. Mutta lepposammin, kuitenkin todella ärtyneesti ja jäykästi, vastasi Kuolema Viillon esittämään kysymykseen '' Ai komea. Minä sanoisin kaunis '' . Siinä olikin eräänlainen vihje, paitsi eihän Kuolema varsinaisesti rakastanut Viiltoa mutta piti toisen läheisyydestä enemmän kuin muitten. Ja olihan se eräänlaista rakkautta, tosin kylmää hieman. Ainakin Kuoleman osalta.

Viilto höristi korviaan ja heilautteli häntäänsä innoissaan.


" Mikset kertoisi ? " Naaras sanoi ja riiputti hänäätänsä kurjan näköisenä ja tapitti toista anovasti. Se halusi tietää kenestä olisi kyse. Viilto piti toisten asioiden kaivelusta ja jos joku ei kertonut jotakin, jäi se vaivaamaan neitokaista.

Kuolema murahti turhaantuneena, ärtyneesti käänteli korviaan ja mumahti sitten vastauksen '' No sinä. Senkin tyhmä, päätön kuvatus. '' Oli Kuoleman sanat jälleen kerran kylmät kun narttu sai tarpeekseen, vilautti ärtyneenä Viillolle hampaitaan ja mulkaisi tuota vielä kerrän sadistisilla ja keltaisilla silmillään ennenkuin nousi koko korkeuteensa ja askelsi koloon jotain pihisten.

Viilto luimisti korviaan ja oli hieman hmmentynyt. Sekö ? Se itse ?


" Kuolema... Jos pidät minusta... Miksi sitten olet noin ilkeä ? Mikset näytä tunteitasi.. hellällä puoella ? " Naaras kysyi hiljaa jaryömi kolon suulle. Se haisteli kolon tuoksua ja tapitti toista hieman hämmentynyt ilme kasvoillaan. Se osasi kyllä odottaa jotakin kummallista, muttei ihan tätä. Viilto luuli Kuoleman jo jättäneen nartun. Mutta näemmä toisin kävi, sillä nyt tilanne oli hieman kiusallinen, osittain hyvä.

Kuolema murahti kolon perältä ja vastasi sitten Viillon esittämään kysymykseen. '' Minä en ole mikään lässyn lässyn susi. Minä olen armoton tappaja vailla tunteita, muista se. '' Murahti tukahdutetusti Kuolema vielä perään, se makasi kolon perällä korvat luimussa ja pää etustensa välissä. Tuuhea häntä kippurassa jalkojensa lämmitteenä.

Kuoleman silmät olivat sirillään kun se mulkoili sivusilmällä sudenhahmoa kolon suulla, hengitti tasaiseen tahtiin sieraimiensa kautta ulos ja sisälle. Liikkumatta makasi.

Viilto kääntyi pois päin ja lähti kävelemään takaisin kivenlohkareen luokse, mutta silti sanoi vielä jotakin;


" Tiedän kyllä " Sanat olivat hiljaiset mutta silti todelliset. Viilto tiesi toien olevan julma, mutta se tiesi sisällään toisen olevan myös hellä ja mukava. Ja sen puolen naara oli saanut esiin hetkeksi.


Viilto saapui murikan viereen ja kävei pitkäkseen. sSen silmät alkoivat sulkeutua, ja pian se jo nukahti unten maille.

Ja taas sama toistui, kun Viilto oli nukahtanut lähti Kuolema liikkeelle. Se tiesi että sitä rakastaisi kaksi sutta, Viilto ja Liekki. Ne olivat sille kaikki kaikessa mutta Sota tai näin sisarusten kesken Liekki oli sille enemmän kuin Viilto.

Kuolema juoksahtikin äänettömästi liikkuen metrin päästä Viillosta. Se huomasi tuoreat rusakon hajuhiukkaset ja pakotti jalkojansa kiristämään tahtia, tosin vieläkin äänettömästi. Kuullessaa pieniä tömähdyksiä rusakko loikki pari loikkaa edemmäs Kuoleman ollessa noin kymmenen metrin päässä. Melkein pikimusta narttu venytti askeliaan jolloin niistä tuli pehmeämmät ja joustavammat, liki äänettömät. Rusakko lähti täyttä vauhtia eteenpäin nartun saavuttaessa puolentoista metrin matkan rusakkoon, tietenkin Kuolema ponnisti takasillaan pitkän loikan edemmäs ja aloitti siitä uskomattoman nopeat laukka-askeleet. Nyt se vei nopeutta äärimmilleen ja pakotti tassujaan toimimaan nopeampaa, oli tietysti riskinä omiin jalkoihinsa sekaantuminen ja kaatuminen. Mutta Kuolema ei miettinyt sitä. Rusakko oli ilmeisesti hieman haavoittunut jo kun piankin Kuolema sai sen leukojensa väliin ja jänipupusen päivät loppuivat siihen.

Niin oli saapunut rusakko suussaan Kuolema nukkuvasta Viillosta puolen metrin päähän syömään omaa osuuttaan siitä, sen oli tarkoitus antaa myös vähän toiselle nartulle. Sen olisi turha kiikuttaa sitä Veren rajoille Sodalle kun riistaa sai matkaltakin.

Viitlto heräsi kun Kuolema alkoi ruokailla sen vierellä. Kuitenkin naaras ei avannut silmiään tai liikkunut. Sitä väsytti hieman, mutta pian se kuitenkin nousi vaivalloissti.


" Mitä sinä siinä teet ? Luulin sinun olevan niin julma, että hylkäät minut " Naaras sanoi hieman ivallisesti, mutta hymy huulila. Kuoleman läsnäolo oli oittain miellyttävää osittain hieman hämmentävää.

Kuolema oli huomannut toisen hengityksen muuttuneen hieman, ja se oli melkein varma merkki heräämisestä. Nyt oli narttu kalunnut oman puolensa jäniksestä valmiiksi, tietysti se antoi sen vähemmän ja huonoimman puolen Viillolle.

'' Syö. '' Vastasi narttu hieman humoristinen hymy suupielillään mutta edelleen sadistinen ja mulkoileva katse keltaisissa silmissään, joka pysyisi ja pitkään. Koko elämän kenties, ei sitä niin vain muututtu. Ainakaan kun nimi oli Kuolema.

Viilto nuuhkaisi hieman jäniksen lihaa, mutta lopulta iski hammasrivistönsä kiinni siihen. Toki liha ei ollut niin hyvää kuin tuoreena ja vastasaalistettuna, mutta kyllähän se kelpasi neidille.

" Tuota.. Kiitos ? " Naaras sanoi kita täyddä jäniksen lihaa. Kuolema oli näemmä ajatellut Viiltoa ja sehän oli hyvä.

(( Sori lyhyttä tulee taas tuutin täydeltä ))

Toisen syödessä kohottautui Kuolema istumaan, murahti itsekseen.

'' Etkö sinä palaa jo Vallan reviirille? Onko sinulla sitä urosta kohtaan tunteita? '' Kysyi Kuolema varmistaakseen sitä vaivaavan asian.

// Lyhyt täälläkin, no mennään näillä :) //

Viilto höristi korviaan hämmmästyneen näköisenä ja katsoi Kuolemaa. Pää kallella naaran avasi suunsa.

" No, Valta oli ensimmäinen ja ainut susi joka ymmärsi minua ja hyväksyi minut. Kun olin hukassa hän ohjasi minut oikealle tielle. Kun minä olin vihainen hän sai minut tyynnytettyä. Siksi hän on minulle tärkeä ja suojelen häntä henkeni kaupalla. Siksi hän oli kai ensi rakkauteni... " Naaras sanoi ääni lopussa hieman nolostuneen kuuloisena. Hymy silti huulila.



"...Mutta kun tapasin sinut, en oikein tiennyt mitä ajatella "

'' Ensirakkaus. '' Tosin sitä ei Kuolema ollut kokenut, ja nyt koki sen puoliksi.

Kuolema risti etusiaan ja murahti tyytymättömänä, luimisti korviaan muttei alistuneena. Helautti hieman rennosti pari kertaa häntäänsä ja aukaisi suunsa puhuakseen '' Mitä sinä nyt ajattelet... minusta? '' Kysyi Kuolema hieman pehmittyneempään sävyyn, mutta silti kireästi ja kylmästi.

Viilto katsoi hieman hämmentyneenä Kuolemaan, mutta samalla haikeasti.

" En... En enään tiedä " Naaras sanoi ja lähti juoksuun. Se halusi pois. Tilanne oli niin tukehduttava ja ahdistava että Viillon oli vaikeata hengittää. Pin naaras pysähtyi ja huohotti. Se ei oikein osannut odottaa Kuolemalta tällaista ja olihan se ehtinyt jo tattua ajatukseen olevansa yksin. Se on osittain menettänyt sydämensä Vallalle, ja osittain se olisi halunnut olla vain Kuoleman kanssa. Ajatukset leijailivat suden päässä niin että Viillon oli asetuttava maahan makuulle ja suljettava silmänsä.

'' Mikä sinun nyt tuli?! '' Huusi Kuolema ärtyneenä toisen perään ja lähti piankin toisen perään juosten pitkin loikin, se ei ollut yhtä nopea kuin Viilto koska se oli kookkaampi ja koko veroitti nopeutta hieman.

Niin jäi Kuolema pienen ja heikon puun viereen istumaan kun se näki Viillon käyvän makuulle ja sulkevan silmänsä. Kysymys minkä Kuolema huusi oli voimassa vielä ja se odotti vastausta ärtyneesti mumahdellen.

Viilon silmästä tipahti maahan pieni ja kimmeltävä kyynel. Se ei tiennyt mitä tehdä tai mitä sanoa. Kaikki oli tapahtunut niin äkkiä ja niin odottamattomasti.


" En tiedä mitä sanoa... En tiedä mitä tehdä tai ajatella... " Viilto sanoi hiljaa ja silmät ummessa. Luomien välissä oli tiiviisti kyyneliä ja siksi naaras ei halunnut aukaista niitä.

Kuolema murahti tympääntyneesti ja turhaantuneesti tilanteelle, tuhahtikin vielä perään. Se oli sisimmässään niin tunteeton ettei sen aivot ja vähäiset tunteet pystyneet käsitellä tätä tilannetta kunnolla, ei edes pystynyt ymmärtämään sitä. Niin se oli kun oli tunteeton, tai ainakin puoliksi.

Viilto kuuteli toisen murahtelua ja huokaisi syvään.

" Anteeksi Kuolema... Minä kai... Olen ääliö " Naaras sanoi hiljaa ja huokaisi syvään. Naaras tunsi itsensä hyvin tyhmäksi ja ääliöksi. Sydän oli osittain huojentunut, osittain hajalla. Kun Viilto oli Kuoleman seurassa, naaran halusi lla vain Kuoleman kanssa. Kun Viilto oli Vallan seurassa, naaras halusi olla vain Vallan kanssa. Miksei elämä ollut helppoa ? Tunteet olivat mitä olivat. Kuolemassa oli tiettyä vetoa ja suojelua mitä Viilto halusi. Mutta Vallassa oli jotakin erikoista. Ei sillä, etteikö Kuolemassasitä erikoista olisi. Viilto arvosti niin Valtaa kuin Kuolemaakin.

'' Niin sinä oletkin. '' Tokaisi Kuolema melkein tyynesti, jäykästi mutta ylväästi Viillolle ja odotti hetken toisen reaktiota ennen kuin jatkoi ja aukaisi suunsa pienen huokauksen kera. '' Täysijärkinen ei rakastuisi minun laiseen, en tiedä mitä päässäsi liikkuu mutta tiedän että olet tehnyt virheen rakastuessasi minuun. Minä en osaa muuta kuin tappaa, suojella ja pelotella. En ole luotettava, en ole ystävällinen, en osaa olla lempeä. '' Kuolema tiivisti pitkän kertomuksen hieman lyhyemmäksi ja oletti Viillon tajuavan mitä Kuolema yritti viestittää. Naaras siirsi etusiaan hieman edemmäs ja lopulta liukui makuulteen raskaasti, se oli sanonut sanansa Vallan ja Viillon eduksi vaikka itseään ne kyseiset sanat satuttivatkin. Viilto ei ansaitsisi Kuolemaa, joka kyllä selviäisi hyvin itsekin. Omantunnontuskista kärsivä Kuolema halusi Viillolle jotain parempaa, jotain mikä olisi sen arvoista.

Viilto avasi hieman punertuneet silmänsä ja katsoi Kuolemaan. Se tosiaan tunsi itsensä ääliöksi. Osittain se oli hyvillään Kuoleman sanoista, mutta osittain ne ottivat naaraan sydämeen.


" Kuolema... Rakastatko minua ? " Naaras kysyi hiljaa. Tämä kysymys oli kaivertanut mieltä jo jonkun aikaa ja nyt Viilto sai sen kysytyksi. Jos Kuolema tosissaan rakati naarasta, ei Viilto tietäisi mitä tekisi.

'' En Viilto, minä en rakasta sinua. '' Sanojen oli tarkoituskin upota Viiltoon terävän puukon lailla että tuo saisi järkeänsä edes vähän selvitettyä, sitten Kuolema jatkoi vakavoituneena '' Minä en rakasta ketään, paitsi siskoani. Mutta se on vain sisarrakkautta joka on ainoata omaa laatuaan. Ketään muuta en suoraan sanottuna pysty tai halua rakastaa, mutta pidän sinusta. Pidän sinusta enemmän kuin muista. '' Sitten taas ärtyneenä mutisi Kuolema jotain perään jotain hölynpölystä korvat niskassa kiinni ja sadistisen keltaiset silmät loistaen liki pelottavasti.

Viilto käänsi päänsä pois Kuolemasta ja naaraas korvat luimistuivta niskaan asti. Sitä suretti. Se oli toivonut että Kuolema rakastaisi sitä, mutta osittain se osasi aavistaa tätä.


" Etpä tietenkään " Viilto sanoi ja tuhahti itsekseen. Kuoleman mielipiteellä oli sille merkitystä, joten naaras hyväksyi toisen sanat ja tunteet. Osittain Viilto oli murtunut, mutta syvällä sen sisällä se tunsi jotakin uutta tapahtuvaksi, ja pian. Viilto nousi hitaasti ylös ja asteli Kuoleman eteen. " Sota on sinule tärkeä, ja arvostan sitä. En halua punkea alämääsi jos minua et tahdoo " Naaras sanoi jahymyili hieman. Se katsoi Kuolemaa suoraan silmiin ja heilautti häntäänsä.

'' Mutta sinä olet melkein yhtä tärkeä. '' Kuolema murahti alta suupieliensä hieman nolosti, ei se pitänyt tämmösistä tunteiden paljastuksista yhtä paljon kuin normaalit hyväuskoiset sudet.

'' Äläkä edes yritä nyt livistää minnekään kun tunnustin kerran! '' Kuolema sanoi uhkaavaan sävyyn ja korotti ääntään heti kun oli vastannut toisen epäkysymys muodossa olevaan kysymykseen. Sitten laski Kuolema mumisten päänsä etustensa väliin.

Viilto luimisti korviaan ja sen katse oli hieman säikky. Se olisi halunut huutaa riemusta, mutta ei osannut. Sen tunteet olivat riidoissa keskenään. Kun Viilto oli tavannut Vallan, se oli menettänyt puolet sydämmestään. Nyt se oli menettänyt toien puolikkaan Kuolemalle. Se ei tiennyt kumpaa rakasti, ja kumpaan oli ihastunut. Valta oli ensimmäinen susi joka oli hyväksynyt Viillon ja joka osasi lohduttaa. Kuolemassa Viilto näki sen jonkun. " En ole lähdössä mihinkään. Haluan sinun tietävän, että olet mknulle myös tärkeä " Naaras sanoi ja käänsi päänsä pois hiukkasen nolostuneena.