Se oli sitten siinä - Silkki ja Shui tänne

Takku tunsi maan pinnan järkkyvän ja helteen nousseen entistäkin korkeammalle. Koko ajan tuntui ahdistavalle ja jossain se ahdistus oli kovempaa, kuin toisessa paikassa. Pieni, sokea ja takkuturkkinen susi uros kulki siinä suunnassa, jossa ahdistus ei ollut niin valtavaa. Sitkeä otus oli juonut hetkeä aiemmin itsensä taas täyteen ja jatkanut matkaansa.

Jokin oli pielessä. Takku tunsi olevansa aavikolla, synnyin seudullaan, mutta sitä se ei ollut. Maa oli rutikuivaa ja jokikin oli laskenut puolilleen. Sokea hukka aisti ympäristönsä muutoksen selkeästi ja armotta, mutta syytä se ei nähnyt, onneksi. Takku astelsi hieman pelokkain askelin tunnustellen tietään tarkasti pyrkien näkemään heikkonäköisillä silmillään tummia hahmoja edessään.

¤Tuleeko vaikka Silkki ensin, koska Takku tuntee sen hahmon ja sitten Shui hahmoineen, ettei Takku käy rähisemään?¤

// Täältähän me saavumme Kaatajan kanssa. :) //

Kuumuus. Polttava, armoton kuumuus. Rutikuiva maa. Liekit. Kaiken korventavat, tuhoavat liekit. Nämä ajatukset juoksivat suuren uroksen päässä, seuraten toisiaan jatkuvana virtana. Tulipalo. Taivas hehkui punaisena, musta savu nousi korkeuksiin. Uros juoksi. Tassut liikkuivat vuorotellen, kuroen jatkuvasti pidempiä askelia, tiheämpään tahtiin. Tuli liikkuisi nopeasti, kun tuuli antaisi myöden. Ei ollut aikaa hidastella. Susi oli jo kerran ollut liian lähellä liekkirintamaa, onneksi sillä kertaa sivummalla, ei suoraan liekkien reitillä. Mutta se kuumuus. Niin lähellä se oli polttanut sekä ulkoa että sisältä. Hengittäminen oli sattunut. Mutta Kaataja oli paennut, päässyt turvaan. Hetkeksi.

Nyt susi juoksi lujaa, lujempaa kuin yleensä, yrittäen säilyttää tasaisen rytmin hengityksessään. Pitäisi jaksaa juosta. Pitkään. Karkuun. Suojaan. Vuorille, Kaataja ajatteli nopeasti. Vuorilla ei ollut paljoa kasvillisuutta. Sinne tuli ei leviäisi. Vuorille pitäisi paeta. Voi kunpa Kaataja olisi ollut oman laumansa reviirillä, eikä täällä laaksossa. Mutta susi oli tullut etsimään ystäviään, joita ei ollut nähnyt ikuisuuksiin. Kuten Takkua.
Ironista oli, että nyt, paetessaan ja toivoessaan, että ystävät olivat jo kaukana, poissa tulen reitiltä, Kaataja löysi Takun. Uros ulvahti nopeasti, tietäen sokean ystävänsä rajoitukset. Toivottavasti Takku ei säikähtäisi, Kaataja kun lähestyi takaviistosta kovalla vauhdilla. Ulvahduksen oli tarkoitus herättää Takun huomio, kenties nokkela pikkususi jopa tunnistaisi äänen. Varma Kaataja ei voinut olla, joten parasta tervehtiä ihan kunnolla.
"Takku, minä tässä, Kaataja", uros puoliksi huusi, sillä välimatkaa ystävän luokse vielä oli. Kestävä susi kiihdytti vauhtiaan entisestään, kunnes sai Takun kiinni. Kaataja hidasti Takun rauhalliseen vauhtiin, ollen iloinen hengähdystauosta. Samassa pelko iski uudelleen. Takku ei varmasti tiennyt, mitä oli tekeillä. Sen näki jo pelokkaasta askeleestakin.
"Tulipalo. Koko laakso on liekeissä. Vuorilla on ainut mahdollisuus päästä turvaan, mutta täytyy olla nopea", Kaataja selitti ympäripyöreästi ja nopeasti, yrittäen tosin säilyttää luontaisen rauhallisuutensa. No, siinä uros ei kovin hyvin onnistunut, sillä tilanne pelotti suurta sutta. Tulta vastaan ei voinut tapella, ei voinut anoa armoa. Saattoi vain paeta.

Takku kuuli kyllä Kaatajan, vaikkei tunnistanutkaan otusta muuta kuin sudeksi. Uros kuuli pitkästä aikaa jonkun suden puhetta, ei vain sitä typerryttävää ulinaa ja suhinaa. Pian ystävä ilmoittikin kuka oli ja Takun ilme suli hymyyn ja tuo hidasti hieman, mutta pian askeleet kiihtyivät seuraamaan Kaatajan pitkiä koipia.

Tuli... Takku oli kuullut siitä, muttei koskaan tuntenut tai nähnyt. "Millainen tuli on?" Takku kysyi hämmentyneenä ja vilkaisi ohimennen taakseen, vaikka tiesikin, ettei näkisi tummia hahmoja enempää. Mutta ehkä susi olisi voinut nähdä valoa, mitä tuli varmasti tuotti?

Takku vaikutti iloiselta, kun tunnisti Kaatajan. Suuri uros heilautti häntäänsä, ennen kuin keskittyi tähyilemään ympäristöä. Vuoret. Sinne olisi kiivettävä. Toivottavasti Takku selviäisi kiipeilystä, vaikkei nähnytkään. Saman tien Kaataja tuhahti. Oletettavasti Takku pärjäisi loistavasti, ja Kaataja itse olisi pulassa. Ystävän kysymys siitä, mitä tuli oli, yllätti harmaaturkin. Mitenkäs tulen selittäisi aavikon asukkaalle?
"Tuli on... Kuvittele aavikon kuuma pinta. Auringon kuumuus, tassuja polttava hiekka. Tuli on se kuumuus ja polttelu, mutta kymmenen kertaa pahempana. Tuli syö kaiken tieltään, jättäen jälkeensä vain mustaa, kuollutta maata. Tuli tappaa. Kuumuus leviää, kokonaiset metsät hukkuvat liekkimereen. Siellä ei selviä kukaan tai mikään. Jopa kivet halkeilevat. Sudet kuolevat pelkkään kuumuuteen ja pahanhajuiseen savuun, ennen kuin liekit nielaisevat", uros selitti nopeasti, yrittäen kuvailla tulta mahdollisimman selvästi ja siten, että Takku ymmärtäisi täydellisesti vaaran, joka uhkasi. Kuitenkaan Kaataja ei halunnut säikytellä ja saada toista pelkäämään enemmän. Vain... kertoa tosiasiat.
Uros koetti tökätä hiukan kuonollaan Takkua hartian tienoilta, ohjatakseen ystävää hiukkasen toiseen suuntaan. Vuoret. Ylöspäin, kunnes voisi kiertää takaisinpäin kohti palanutta maata. Tuli ei palaisi uudelleen jo-palaneelle maalle. Sen Kaataja oli huomannut. Turva oli tulen takana. Siellä, missä tuli oli jo riehunut. Vuorien kautta sinne olisi mahdollista palata. Tai sitten jäädä vuorille ja toivoa, ettei tuli kiipeäisi perässä. Riskinsä molemmissa.

// Jospa tulen tähän väliin? //

Pienikokoista narttua pelotti. Armotonta tulimerta paennut Uni oli uinut raskaan matkan joen yli Solan toiselle puolelle. Nartun selviytymisvaisto oli käskenyt lähteä kauvemmaksi, paeta savun kantamattomiin. Mutta lähellä oli susia, lajitovereita. Unen uteliaisuus voitti ja nartun oli pakko lähteä hajun suuntaan, vaikka ken tietää, ne voisivat olla Verenkin laumalaisia.

Varautuvin askelin eteni Kissankello kohti vieraan suden hajua, ei, nitä oli kaksi. Hahmottaessaan horisontissa kaksi suden hahmoa, ei ruvennut narttu huutelemaan vaan ulvahti kimeästi ilmoittaakseen tulevansa sinnepäin, tai olevansa lähistöllä. Kissankello nopeutti askeliaan, se kulki korvat hörössä ja pian laiskalla jolkotuksella oli jo kymmenen metrin päässä kaksikosta. Luimistaen ensitöikseen korvansa, osoittaakseen alistuvansa eikä muutenkaan olevansa pahoissa aikeissa.

Takku suuntautui oikeaan suuntaan Kaatajan tökkäyksen ansiosta samalla, kun pienet aivot koettivat luoda kuvaa tulesta. Lämpöaaltoilu oli ensimmäinen asia, joka urokselle tuli aavikon kuumuudesta mieleen, mutta se oli ollut silloin siedettävää. Mutta se ei koskaan haissut tai savunnut, sen Takku tajusi olevan ero. Siksi uros kiihdytti hieman askeliaan. Hieman ennen kuin Kissankello ilmoitti itsestään havaitsi takkuturkki toisen. Ensin tuli haju ja sitten ääni. Takku vilkaisi siihen suuntaan erottamatta vielä hahmoa missään muodossa. Valkeat silmät suuntautuivat sen sijaan siihen suuntaan, missä uros oletti Kaatajan olevan.

"Saamme seuraa..." Takku mumisi hieman pettyneenä, osin iloisena, koska nyt Kaataja voisi opastaa omalla tavallaan ja tuo toinen susi voisi kulkea edellä ja sokea hukka voisi kuunnella reitin kohtia entuudestaan.

Kaataja koetti rauhoitella itseään, nuoleskellen huuliaan. Nyt ei olisi varaa panikoida. Mieli hallintaan, järki käteen ja sitten liikkeelle. Turha säntäily paniikissa kuluttaisi vain voimia, lopulta saattaisi vain olla kiertänyt ympyrää tai pahimmillaan jopa palannut takaisinpäin. Nyt pitäisi säilyttää kylmänviileä mieli. Takku sanoi, että joku oli tulossa, minkä Kaatajakin huomasi. Suuri uros asettui Takun rinnalle, eihän sitä tiennyt jos tulija olisi agressiivinenkin tapaus. Kissankello tosin vaikutti alistuvalta, kun noin luimien lähestyi.
"Tule, emme tee mitään. Olen Karhunkaataja, mutta sano vain Kaatajaksi", uros rauhoitteli toista ja esittäytyi nopeasti. Jatketaan matkaa, suuren uroksen ajatukset huusivat, ja hiukan hermostuneena Kaataja nostelikin jalkojaan.
"Meidän on jatkettava matkaa. Vuorille. Tuli on nopea, jos tuuli yltyy jäämme vielä saarroksiin. Vauhtia!", Kaataja jatkoi, nyhjäisten sokeaa ystäväänsä uudelleen kuonollaan. Tännepäin. Kun uros itse näki, ei hukalle tullut mieleen muita keinoja auttaa Takkua. Sokea susi oli pärjännyt kuitenkin hyvin, kun oli näinkin kauas tulesta päässyt ilman apua.

Kaatajan mieli askarteli pulman parissa. Pitäisi kiivetä melkoisen korkealle vuorille, jotta tuli ei pääsisi perään. Mitä korkeammalle kiipesi, sitä ohuemmaksi ilma kävi ja sitä enemmän oli savua. Ja oli toinenkin ongelma, jota Kaataja pohti hätääntyneenä. Olivatko muut päässeet pakoon? Missä ystävät menivät? Takku sentään oli tässä. Takku oli turvassa. Tai ainakin yhtä turvassa kuin Kaataja itsekin. Mutta entä muut? Susi karisti mietteet. Pitäisi vain toivoa, että muutkin olisivat paenneet, onnistuneet hankkiutumaan suojaan tulelta. Muuta ei ollut tehtävissä.

Kissankello huomasi hetkessä toisten vaarattomuuden, ja kyllä, nyt oli kiire.
Askeliaan runsaasti vauhdittaen saavutti Kissankello kaksikon, ja eteni kaksikon tahdissa.

'' Olen Kissankello, saa kutsua Kissaksi. '' esitellään itsensä myös melko nopeaa, ja odotetaan että kolmas susi kertoo myös nimensä. Valkean nartun mielessä soimasi myös huoli, huoli Hunajasta ja Tuiskusta. Nuori narttu ei askeltaisi nyt tässä kenties, jossei Tuisku olisi pelastanut sitä.

'' Kai olemme menossa vuorille? '' varmistettiin Kaatajalta. Ja katseltiin maisemaa, savun haju pysyi kuin pysyikin valkeaturkin herkässä kirsussa, joka ei miellyttänyt nyt tällä hetkellä yhtään Kissankelloa. Ahdistavaa, kuumaa ja vaarallista. Sitä tulipalot olivat.

Sokea hukka ohjautui Kaatajan toimesta oikeaan suuntaan. Takku ei enää ollut hätääntynyt jos oli sitä joskus ollut. Sen ainoa tärkeä ystävä oli nyt tässä, vieressä ja matkalla turvaan hänen kanssaan. "Vuorille," Takku vastasi yhdellä sanalla, kompuroiden vaikeakulkuiseksi muuttuneessa maastossa. Hemmetti, kun ei ollut aikaa tutkia maata jalkojen alla. Pitkästä aikaa Takku kaipasi näköä, mutta ei toisaalta ei. Susi tahtoi nähdä pakoreittinsä, muttei lieskoja, jotka ajoivat säälimättä takaa. Takkuturkki kompuroi taas. "Kerro reitistä," Takku pyysi Kaatajalta. "Kerro sen jyrkkyys ja varoita aina pahimmista montuista tai kohdista," uros jatkoi. MUuta se ei vaatinut, mutta kompurointi kävi pahemmin pikkuisen suden voimille, kuin itse kiipeäminen.

Vieras narttu lähti onneksi liikkeelle mukaan, eikä jäänyt ihmettelemään. Toki Kissankello kyseli, oltiinko vuorille menossa, mutta Takku ehti vastaamaan ennen Kaatajaa. Suuri uros oli sen verran ajatuksissaan, ettei välttämättä olisi edes tajunnut vastata. Suden mieli askarteli eloonjäämisen parissa, miettien kaikkia mahdollisia ja mahdottomia keinoja. Pieni ystävä rinnalla tuntui kompuroivan hiukan liikaakin. Ei hyvä. Se nyt vielä puuttuisi, että Takku vahingoittaisi jalkansa. Takun pyytäessä, että reitistä kerrottaisiin, Kaataja havahtui.
"Totta kai, anteeksi, en tullut ajatelleeksi", Kaataja sanoi katuvana, korvat päätä myöten, vaikkei ystävä voinutkaan nähdä eleitä kuten Kissankello. Susi tarkkasi reittiä, miettien yhä.
"Nyt on jyrkempi nousu edessä, sekä irtosoraa jonkin verran. Monttuja en huomaa, mutta suurempia kiviä on rinteessä", Kaataja selitti nopeasti. Uros vilkaisi Kissankelloa, katseessaan myötätuntoa. Toinen oli ollut aivan yksin, ja nytkin, vaikka oli löytänyt lajitovereita, meinasi narttu silti jäädä varsin ulkopuoliseksi kahden ystävän keskustelusta. Kaataja tökki vuoroin Takkua kuonollaan, ohjatakseen ystävää varomaan suurimpia kiviä ja pahimpia paikkoja. Suuri susi loikki isojenkin kivien yli, venytti askeltaan pitkäksi vaikeiden paikkojen ylittämiseksi.
"Kissankello, siirry edelle!" Kaataja huikkasi yllättäen. Uroksen mieleen oli tullut hämärä muisto synnyinlaumasta. Siellä vanhin laumanjäsen, huononäköinen, oli aina pyytänyt jotakuta liikkumaan edellään, jotta kuulisi miltä reitti kuulosti. Ehkäpä se auttaisi Takkua.
"Takku, auttaako, jos Kissankello liikkuu edellä? Pystytkö... kuulemaan reitin?" Susi kysyi, lopussa epävarmana. Miten kuvailla sitä, että kuulee, miltä reitin pohja kuulostaa. Se oli kuulemista, eikä kuitenkaan ollut. Kaataja jatkoi matkaansa tasaista vauhtia, huolehtien siitä, että kaikki pysyivät vauhdissa. Ei saanut ryntäillä, muttei myöskään hidastella.

Kissankello nyökkäsi Takun vastatessa Kaatajan puolesta, ja haravoi itse katseellaan reittiä.
Nyt valkeaturkkinen narttu vasta sai varmuuden epäilyynsä, Takku oli siis sokea. Reippaasti mukana askeltaen eteni Kissankello uroskaksikon rinnalla, nousi jyrkemmän nousun helposti, katsoen pääsikö sokea uros sen. Näin näytti käyvän.
Tosiaan, Kissankello tunsi itsensä hieman ulkopuoliseksi. Laaksoon tultuuan oli nuori aikuinen tavannut vain kolmisen sutta, ja nyt Kaatajan ja Takun.
Notkealiikkeinen Kissankellokin hyppi myös suurimpien kivien yli, ja toisten yli astui. Myös kuoppia, ja epätasaisia kohtia väistäen kiertämällä.
Kissankello yllättyi kun Kaataja sanoi sen nimen, ja siihen perään käski narttua kävelemään edellä. Korvat hörössä uteliaasti siirtyi valkeaturkkinen pitkin askelin askeltamaan Takun edelle. Jatkaen hitusen nopeampaa tahtia Takun edellä, häntä hermostuneesti heilahdellen nilkkojen tasalla. Kissan pääkopassa kylvi pelko palavasta tulimerestä, jos se saavuttaisi, olisi kaikki huonosti.