Mur, mur... - Silkki Kuoloineen -

Muurahainen tallusti jäykin, töksähtelevin askelin kantavan lumen päällä. Parikymmentäkiloa painavampi susi upposi lumeen varmasti, mutta tämä pippurinen pienokainen painoi tuskin mitään. Lievä narskuttelu kuului hiilenmustan kuonon sisuskaluista. Harmahtavissa silmissä leiskui vihan lieskat, jotka eivät todellakaan näyttäneet kauniille. Ne loistivat suoraa vihaa jokaista kohtaan, eikä pieninkään otus päässyt karkuun poran edessä.

Silti kylläinen, jäniksen kalloa kantava Muurahainen kulki päämäärättömästi. Se aikoi löytää Viiman, hinnalla millä hyvänsä ja auttaa itseään pääsemään tunteistaan eroon. Nyt ilman täytti kitkerä haju. Veren raja.. Piru kun se tyhmyrin piti heivata Viima pois, ennen kuin narttu ehti upottaa hampaansa toiseen.

Kerrompa vielä Muurahaisen aivoista: Ne ovat ylikehittyneet tietyiltä osin. Kun älykkyys on kasvanut, tunnepuoli on supistunut miltei olemattomiin. Siksi Muurahainen tuntee vain yhtä tunnetta kerrallaan ja jos se ei pääse sulkeutumaan haavemaailmaansa(kuten ei yli puoleenvuoteen) tietty tunne jää selvänä pintaan: viha. Muurahainen on pienikokoinen, mutta osaa puolustautua(ei taistella) keskimääräistä paremmin.

Suuri uros kahlasi lumihangen halki häntä pystyssä. Susi oli pönkittänyt muutoinkin liian itsevarmaa olemustaan ottamalla yhteen veljensä kanssa. Kaataja oli paennut häntä koipien välissä, lyötynä ja hävinneenä. Kuolo ei nähnyt yllättävässä hyökkäyksessään mitään epärehellistä tai heikkouteen viittaavaa. Vaikka susi olikin itsevarma ja ylpeä, ei tuo typerä ollut. Miksi turhaan riskeerata oma terveys, kun asian saattoi hoitaa helpomminkin?
Kuolo naureskeli yhä mielessään tapahtuneelle. Tyhmä veli oli lähestynyt varauksetta, iloisena ja tyytyväisenä. Ja ehdottomasti väsyneenä. Typerää moinen. Jos kerran oli lauma, miksi vaellella kaukana, poissa lauman alueelta, syvässä hangessa itseään väsyttämässä? Ei sen puoleen, Kaataja oli aina ollut typerä. Kuolo oli viisain, vahvin ja paras. Sääli, kun Revontuli, lauman alfa, ei ollut sitä ymmärtänyt.

Kuolo huomasi lumihangella liikettä. Ensin susi ajatteli, että se oli jonkinmoinen kojootti tai ehkäpä eksynyt sudenpentu. Mahtavaa, siitä voisi saada helpon aterian. Kuolon jolkotellessa lähemmäs, ja tavoittaessaan tuoksun, uros ymmärsi, että kyse olikin aikuisesta sudesta. Vain pienestä sellaisesta. Susi tuhahti. Tuollainen miniatyyri ei kauaa eläisi.
Meripihkasilmät lukittuivat Muurahaiseen, suden lähestyessä mustapäinen häntä pystyssä, mustat selkäkarvat pörhöllään. Valkeat tassut askelsivat jäykästi, susi seisoi tasapainossa ja suurena, uhkaavan oloisena. Kuolo pysähtyi muutaman metrin päähän, matalasti muristen.
"Kuka olet?!" Susi ärähti, väläyttäen hampaitaan. Uros tarkkaili Muurahaista, odottaen. Tämä oli Kuolon tapa testata muita. Miten muut reagoivat, jos paikalle saapuu uhkaavana, käskevänä, alistavana. Sen perusteella Kuolo teki päätöksensä, oliko toinen minkään arvoinen. Kaikki tosin aloittivat pohjalta, kuten Muurahainenkin. Susi tuijotti toista halveksuvalla katseella, kuin toinen ei olisi minkään arvoinen.

Muurahainen piti tönköttävää tahtiaan yllä, vaikka huomasi liikettä edellä. Hah, olipas huvittava näky nähdä tuollainen iso, uhitelleva susi tarpomassa lumessa, kun narttu itse pysyi helposti lumen päällä. Sen huulilta karkasi myös pieni naurahdus. Kun toinen sitten päättikin jututtaa Muurahaista, tuon ilme oli normaali, sähköinen ja uhkaava. Muurahainen tuijotti Kuoloa kuin idioottia ja pudotti kallon hyvin hitaasti maahan ja kohotti sitten pikkuruisen päänsä ylös. Sen leiskuva katse arvioi korkeaa sutta hetken jos toisenkin ja pysähtyi sitten toisen silmiin.

"Sinä, tyhmä idiootti kojootti, et todellakaan tuollaisella houkkamaisella käytöksellä kuule nimeäni," Muurahainen lausui sanat vihaa ja murhanhimoa tihkuen. Sanat olivat kovemmat, kuin Kuolon ja niitä säesti pörhistyvä olemus. Narttu narskautti hampaitaan ja paljasti ne. Terävät ja valkoiset, mikäs se mukavampaa. "Koetapa uudestaan," Muurahainen ehdotti sitten lirkuttelevalla äänellä. Jos toinen oli ollut basso ääni, niin tämä oli kaunis viulu tai poikkihuilu.

Kuolo tuijotti pienenpää lajitoveriaan. Sillä oli kallokin suussa! Selkeä sekopää. Toisen vastaus oli sekä ärsyttävä että kiehtova. Ainakin tuossa pienessä sudessa oli luonnetta. Kuolo laski hitusen häntäänsä, kuin myönnytyksenä.
"Sinussa on luonnetta, miniatyyri", Kuolo totesi tunteettomalla äänellä. Suden asento ei muuttunut, mutta uros ei enää katsonut yhtä halveksivasti. Muurahainen oli mielenkiintoinen, noinkin pieni, mutta silti täynnä luonnetta. Halveksunta hiipui pikkuhiljaa, mutta tilalle ei todellakaan tullut minkäänlainen hyväksyntä. Enemmänkin välinpitämättömyys.
"Suostuisitteko te, oi pieni mutta sitäkin voimakkaampi lajitoverini, kertomaan arvoisan nimenne minun kojootinkorvilleni?" Kuolo sitten vastasi matalalla äänellään. Uros vitsaili! Ihme oli tapahtunut, sillä Kuolo jos kuka harvemmin alistui vastaavaan käytökseen. Toisaalta, ehkäpä kaikessa oli järkeä. Kuolo halusi tietää, kuka tämä miniatyyri oli, toinen oli onnistunut herättämään mielenkiinnon uhatessaan Kuoloa. Toinen oli niin paljon pienempi, mutta silti uhkaili. Se jos mikä herätti Kuolon mielenkiinnon. Kenties moinen jääräpää vaikkapa tietäisi jotakin hyödyllistä? Ehkäpä Muurahainen voisi kertoa jotakin Verestä? Tai mikä vielä parempaa, ehkäpä toinen kuului Veren laumaan?
"Kuulutteko mihinkään laumaan, oi pienuus?" Kuolo kysäisi mielenkiinnolla. Urokselle jäi päälle teitittely, mutta sen vastapainoksi susi käyttikin nimitystä "pienuus". Ei sillä, Kuolo ei lausunut sanaa mitenkään halveksuen. Enemmänkin aivan tavallisesti. Tarkkakorvainen kykenisi erottamaan lievän huvittuneisuuden sanojen taustalta, mutta silloin pitäisi keskittyä. Kuolo ei todellakaan vitsaillut usein eikä kunnolla, joten näiden harvojen vitsien tunnistaminen oli huomattavan työn takana.

Muurahainen oli mielenkiintoinen. Ehkäpä toinen tietäisi jotakin tärkeää. Kuolo kumminkin päätti odottaa, mitä lajitoveri vastaisi. Mistäs sitä ikinä tiesi, jos tuo kalloa kanniskeleva susi vaikkapa suuttuisi ja häipyisi.

Muurahainen tölläsi toista hyvin pisteliäällä ja ärsyttävällä tavalla narskuttaen välillä hampaitaan. Narskuttelun tuottama kipu ei tuntunut missään, olihan narttu monesti koettanut hukuttaa henkiset kipunsa satuttamalla itseään. Kipu kynnys oli kuitenkin kasvanut jo yli sen, mitä se oli alkuaikoina -järkevinä aikoina- ollut. Muurahainen siristi nyt silmiään ja väläytti hampaitaan. "Yritäppä vielä kerran," se sihahti toiselle yhteenpuristettujen, narkuvien hampaidensa lomasta. Se ei todellakaan sallinnut itseään haukuttavan miksikään, vielä vähemmän miniatyyriksi. Eikä se suostuisi antamaan vitsailevalla olennolle sen haluamaa asiaa: nimeä.

Mutta lauma, se oli Muurahaisen ylpeys, mutta ei, se ei olettanut kuuluvansa siihen. Se oli vain Veren pikku palvelija, suojelia ja työkalu, jota ei voinut lukea miksikään muuksi, kuin Veren pikku apulaiseksi. "En," narttu vastasi. Se oli osaksi totta, osaksi ei. Muurahainen ei välittänyt, vaikka se olisikin ollut valetta. "Sano sinä, kojoottikorva, nimesi," se ei ollut kysymys, eikä pyyntö, se oli käsky. Vaikka Muurahainen oli pieni, se taisi sutjakkaan kielenkäytön ja puolustautumisen. Näiden asioiden turvin narttu oli selvinnyt useampaan otteeseen riidoista. Toisaalta neiti haki kyllä jotain ärsyttäessään muita. Se haki kipua, jota ei enää kyennyt itselleen tuottamaan. Muurahainen tahtoi eroon sisällä vellovasta tunteestaan ja hetkellinen tai pitkäaikainen kipu auttoi.

¤En ole varma, pääseekö Muurahainen Veren laumaan, mutta tämä peli sijoittuu liittymispeliä myöhemmälle ajalle, joten laitan nyt tällaisen olettamus jutun tähän ;D¤

Kuolo virnisti, ja hetkessä kita aukeni, kielen roikkuessa suupielestä. Vai että ei Muurahainen suostunut nimeään kertomaan, vaan vaati urosta kysymään vielä kerran. Toinen ei myöskään kuulunut laumaan, mutta tiedusteli nopeasti Kuolon nimeä. Uros virnisti.
"Sinä et vastannut minulle, miksi minä siis vastaisin sinulle?" Kuolo sanoi virnistäen. Halveksunta oli poissa, mutta voisi palata koska vain. Toisaalta, Muurahainen oli mielenkiintoista seuraa. Jollakin hämärällä tasolla samankaltainen, kuin Kuolo itsekin. Ja silti täysin erilainen. Ensinäkin tuo kallo, ja pistävä puhetyyli. Sekä määräilevä olemus. Kuolo virnisti uudelleen. Toinen oli jääräpäinen ja omalaatuinen, mutta ihan... siedettävää seuraa. Ainakin Muurahaisessa oli luonnetta, toinen ei säikähtänyt ja paennut kuten monet muut. Kuten Kaataja, joka oli olevinaan niinkin voimakas ja suurikokoinen. Paennut veljensä edestä, veljensä, jota Muurahainen käskytti. Jolle Muurahainen uhkaili. Todellakin, Kuoloa mokoma huvitti. Ensinäkin, se osoitti entistä varmemmin, että Kuolo oli oikeassa monenkin asian suhteen. Lisäksi se tarjosi kierolle mielelle kieroontunutta mielihyvää. Kuolo nautti, tuntiessaan hallitsevansa veljeään. Kaataja ryntäisi kertomaan alfalleen, tajuamatta, että juuri sitä Kuolo veljeltään odotti. Paniikin lietsomista. Paniikki oli hyvä asia, paniikki oli Kuolon mieleen.

"Olen kuullut, että laaksossa on alfauros, joka hääti jonkun nartun, Viimakohan se oli, asemastaan", Kuolo aloitti, katsellen Muurahaista odottavasti. Tiesiköhän toinen Verestä? Susi päätti kumminkin jatkaa, kysyä kysymyksensä. "Mietinpähän vain, tietäisittekö jotakin Veren laumasta?" Kuolo kysäisi sitten. Uros katseli korvat valppaasti pystyssä, silti omalla tavallaan välinpitämättömänä. Harmaanvalkeaa urosta ei pahemmin kiinnostanut, mitä Muurahainen vastaisi. Enemmänkin sutta kiinnosti, miten Muurahainen vastaisi. Toinen oli lievästi ilmaistuna mielenkiintoinen. Kenties täällä laaksossa oli edes joitakuita kunnollisia susia, eikä vain veljen kaltaisia pelkureita.

Muurahainen virnahti. "Huviksesi," se vastasi toisen nimi kysymykseen. Ei, se ei todellakaan kertoisi nimittelijälle nimeään, koska se vaati kohteliasta käytöstä. Vaikkei sitä ehkä toisille tarjonnutkaan. Narttu koki toisen olevan samalla aaltopituudella kanssaan, ei vain luonteen, vaan olemuksenkin kera. Jääräpäinen, kuten Veri - ei tosin suuttunut yhtä helposti nimittelystä - ja mielenkiintoinen. Tosin, ei toisesta olisi avustajaksi.

Muurahaisen virnuilevat kasvot vetäytyivät yhtäkkiä suorasanaisen raivon edestä ja synkkä kurkusta kumpuava ärinä kuuluvan narkahduksen kera saattoi yllättää. Hetkeksi rentoutunut olemus pörhistyi tikkusuoraksi joka suuntaan ja silmät kapenivat viiruiksi. Jokikinen lihas jännittyi ja askel eteenpäin tuli huomaamatta. "ÄLÄ IKINÄ MAINITSE SEN RUOJAN NARTUN NIMEÄ TAI KADUT SITÄ VIIMEISENÄ TEKONASI!!" Muurahainen räjähti päin kasvoja ja ikenet lipuivat hampaiden yltä. Katse leiskui ja porasi toisen silmien uhmakkaina. Ne vastasivat sanojen painoon täydellisesti ja Kuolo voisi olla varma, ettei pippurinen pikku otus hevillä luovuttaisi jos sen pitäisi toteuttaa uhkauksensa. Toinen ei varmaankaan ehtinyt saada kysymystään edes loppuun, kun Muurahainen oli räjähtänyt.

Kuolo katseli Muurahaista mielenkiinnolla. Toinen oli hauskaa seuraa. Pieni mutta pippurinen, todellakin. Tässä sudessa oli luonnetta, ja se kiehtoi Kuolon mieltä. Kenties koko ei sittenkään ollut kaikki kaikessa, ehkäpä pienikin saattoi pärjätä... Tai sitten pienet olivat surkimuksia, mutta Muurahainen muodosti poikkeuksen sääntöön.
Pieni narttu kiehahti yli kuullessaan Viiman nimen. Turkki pörhistyi ja hampaat välähtelivät, samalla kun Muurahainen alkoi raivoamaan. Tämäpä mielenkiintoista. Kuolo vastasi toisen rehentelyyn hetkessä, häntä pörhistyi ja kohosi korkealle selän ylle, uroksen olemus jännittyi ja susi vastasi murinaan. Hampaat paljastuivat myöskin, uroksen astuessa askeleen lähemmäs, kuten Muurahainenkin oli toiminut.
"Minä sanon juuri sen nimen, kenen haluan!" Kuolo äyskähti vastaan, se ei aikonut alistua tottelemaan toisen määräystä. Uros meinasi jo vastata samalla mitalla takaisin, mutta päätti viisaasti hillitä kielensä ja olla möläyttämättä mitä sylki suuhun toi.
"Samaa mieltä tosin kanssasi olen, se kojootti ei ansainnut laumaa. Hyvä vain, että Veri saapui. Vihdoinkin on laumalla arvoisensa johtaja", Kuolo lausahti hampaitaan väläytellen. Uros murisi yhäkin, tarkkaillen Muurahaista. Toisen reaktio oli mielenkiintoinen. Ilmeisesti pienellä sudella oli jotakin hampaankolossa Viimaa kohtaan. Vähän kuten Kuololla oli veljeään Kaatajaa kohtaan. Kenties Kuolo pystyi jakamaan Muurahaisen kokeman vihan omalla tavallaan. Urosta kiinnosti, mitä niin kamalaa Viima muka oli pystynyt tekemään. Kaataja nyt oli tehnyt karmeimman rikoksen ikinä, se oli selvä. Ei kukaan pystyisi samaan, ei Kuolon mielestä. Paitsi uros itse pystyisi, hän kostaisi kaiken. Koston ajatus kohotti kieron virneen suden irvistäville kasvoille, ja meripihkasilmiin syttyi kiero ilo. Sadistinen ilo. Kosto oli voimakas tunne, ja Kuolon elämää se hallitsi suurestikin.

Muurahainen vastasi yhtä lailla. Se astui puolikkaan askeleen eteenpäin, peruutti toisen ja astui kolmannen. Sen teki mieli hyökätä, mutta puolustusmekanismi pidätteli halua. Harmaat silmät ummistuivat ja ne nipistyivät kiinni värähdellen. Narttu koetti hillitä halujaan hyökätä ja repiä toista, mutta toinen halu, halu tutustua tähän suteen voitti. Muurahaisen häntä laskeutui hiljaa ja hampaat peittyivät. Samoin muu olemus rentoutui. Kun narttu oli varma, ettei tarvinnut enää pidättelyä, se avasi silmänsä ja tuijotti jälleen puhuvaan Kuoloon. "Ensinnäkin, sitä ruojaa paskannielijää ei voi sanoa kojootiksi. Se on liian mukava nimi sellaiselle idiootille, kuin se. Toiseksi, Veri vei mahdollisuuteni tappaa, kostaa sille idiootille." Muurhainen puhui mahdollisimman rauhallisesti, mutta kiihtymys hiipi jälleen ääneen.

Tällaiseen äänen tasapainottamiseen susi ei ollut tottunut. Jopa sen päätä alkoi särkemään, kun sen vähäinenkin tyhjä aviotila käskytti tottumatonta ruumista. Yleensä Muurahainen antoi tunteidensa viedä ja raivon tulla, nyt ei ollut hyvä antaa asioiden edetä pidemmälle.

"Mutta oikeassa olet, Veri on parempi johtaja," Muurahainen totesi. Se vältteli selvästi puhumasta Viimasta ja parempi, ettei Kuolo utelisi nyt siitä. Muuten itsehillintä aivan varmasti pettäisi ja seuraukset voisivat olla vakavatkin kumman tahansa puolesta.

Muurahainen vaikutti kamppailevan itsensä kanssa, pohtivan hyökkäisikö vai ei. Kun narttu sitten peruutti, Kuolo toimi samoin. Selkeääkin selvempää oli, ettei Muurahainen alistuisi, ainakaan helposti. Turha siis koetella onneaan, kun kaksikko kykeni vallan hyvin toimimaan yhdessä ilman kummankaan alistumista. Kuolo laski omaa häntäänsä, lopetti murinan ja laski ikenet peittämään valkean purukalustonsa. Ei kannattaisi leikitellä tulella, useimmiten sille pärjäisi, mutta lopulta siinä polttaisi aina tassunsa.
"Mutta Verihän osaltaan jo satutti sitä, nyt kun etsit sen ja lyöt sen lopullisesti, kokemus on kaksin verroin tuskaisempi", Kuolo virnisti. Kun narttu sitten siirtyi puhumaan Veren paremmasta johtajuudesta, uros ymmärsi yskän. Vaihdetaan aihetta, kaikin mokomin. Tappelua ei Kuolo etsinyt, mitä nyt yleensä sellaisiin ajautui. Nyt kun kerrankin vaikutti siltä, että sivistynyt keskustelu olisi mahdollista, ei Kuolo halunnut tätä tilannetta ajaa pois tasapainosta. Muutoinkin tulenarka kun tilanne tuppasi olemaan.

Uroksen elämänajattelu joutui hiukan raiteiltaan Muurahaisen takia. Kuolo oli aina ajatellut, ettei ilman hierarkiaa pystyisi kanssakäymisiin. Muurahainen osoitti tämän vääräksi, tai ainakin muodosti poikkeuksen. Kyllä pienen nartun kanssa tuli toimeen, vaikka kumpikaan ei alistunut. Ei sillä, kumpikaan ei myöskään vaatinut toista alistumaan. Vuorovaikutus toimi molemmin päin.
"Paljonkohan tässä laaksossa ja sen lähiympäristössä on susia", uros pohti ääneen. Kuolo oli kuullut neljästä laumasta, mutta kuinka suuria ne olivat, sitä ei uros tiennyt. Mitä nyt veljensä puheista päätteli, että melkoisen suuria. Kuoloa kiinnosti tämä seutu, olisihan tuntemuksesta apua veljeä vastaan. Kuolon olisi kirittävä kiinni tiedoissaan oleva aukko, ja kerättävä kenties enemmänkin tietoaan kuin veljellään oli. Ja Kaataja oli sentään saanut reilun vuoden aikaa selvittää asiat. Mutta veli olikin typerä. Kuolo pystyisi kaikkeen paljon nopeammin. Kuolo oli älykkäin ja kaikin tavoin parempi kuin veljensä. Oli hävettävää edes verrata Kaatajaa Kuolon kaltaiseen älykköön. Ainakin Kuolon omasta mielestä.

Muurahainen ei tahtonut alistaa Kuoloa. Itseasiassa se ei tahtonut alistaa ketään, mieluummin se tuotti itselleen kipua. Kipua, joka hävittäisi sisäiset tunteet alleen. No, Muurahainen koetti pitää hermonsa kurissa, kun toinen vielä jatkoi aiheesta nimeltä Viima. Hampaat narskahtivat kuuluvasti yhteen ja silmät siristyivät. Ja sitten kaikki oli ohi. Musta narttu rauhoittui ja aihe vaihtui kuin itsestään. Vihdoin toinen ymmärsi. Toinen ymmärsi, Muurahainen ajatteli ja sulki leiskusilmänsäå hetkeksi. Kerrankin sillä oli joku, joka ymmärsi. Toisen oli pakko olla nartun kanssa samalla aaltopituudella, ei se muuten ymmärtäisi.

Muurahainen avasi silmänsä, kun puhe siirtyi muihin vähäpätöisiin idiootteihin, kuten Naali. Naali oli idiootti, joka ei suostunut kiduttamaan nartun ruumista, vaikka sen silmille hypittiin, naamalle syljettiin ja yh. Kaikkea muuta soopaa. "Parisataa idioottia sinne tänne," Muurahainen sanahti suoraan ja katsahti Veren rajoille. Ehkä sen pitäisi mennä sinne... Ei, ei se menisi, kun se oli kerrankin arvoisessaan seurassa. "Miksi sinua edes kiinnostaa hiiret?" Muurahainen kysyi sitten pidätellen yhä kiukkuista äänen sävyä. Ärsyttävää, kun ei voinut iloita ilman raivoa.

Narttu narskautteli hampaitaan, mitä Kuolo hiukkasen ihmetteli. Eikös moinen sattunut? Uros pohti asiaa hetken, ennen kuin epäili ymmärtävänsä. Susi ajatteli Muurahaisen hakevan kipua, voidakseen hukuttaa... niin, minkä? Jotakin narttu halusi unohtaa, jostakin päästä eroon. Kenties Viimasta? Ehkä kipu oli samanlainen keino paeta totuutta, kuin aikoinaan Kuolon alistavuus. Yritys osoittaa, että minähän pärjään, olen parempi, olet väärässä. Nythän Kuolo oli tietenkin päässyt sen yli. Tai niin ainakin uskotteli itselleen.
Narttu kysäisi, miksi Kuoloa kiinnosti mokoma. Suden silmiin syttyi kiero riemu, ja virnistys naamallakin sai kieron vivahteen.
"Kosto. Veljelleni", Kuolo vastasi lyhyesti mutta ytimekkäästi. Veli-sana sihahti hampaiden välistä täynnänsä vihaa, sillä todellakin Kuolo vihasi veljeään. Veli oli vienyt nuoren uroksen elämästä aikoinaan kaiken, millä oli merkitystä. Nyt vanhempi ja ilkeämpi Kuolo veisi veljeltään kaiken, mikä merkitsi mitään. Ja enemmänkin. Kuolo selvittäisi veljensä elämän jokaisen hetken tässä laaksossa, ja kostaisi jokaisen hyvän hetken, jonka veli oli saanut. Kuolo ei antaisi anteeksi, vaikka veli miten matelisi. Veli saisi kärsiä. Menettää kaiken. Kuten Kuolo.

Mietiskely vihatusta veljestä sai mustat selkäkarvat kohoamaan aavistuksen, mutta Kuolo hillitsi itsensä. Ei ollut Muurahaisen syytä, että veli oli vihattu. Turha siis Muurahaiselle kiukutella. Ties vaikka nartusta olisi hyötyä. Narttuhan saattoi tuntea veljen! Oivallus ja sen synnyttämä epäilys sai Kuolon varuilleen. Entä jos Muurahainen olikin veljen ystävä? Susi katsoi pientä narttua hetken, arvioiden katseellaan jokaista piirrettä. Ei, veli ei voisi olla tuollaisen ystävä. Muurahainen ei vaikuttanut sudelta, joka jaksaisi jatkuvaa huolehtimista ja ällöttävää lempeyttä. Muurahainen halusi pärjätä yksinään, ja pärjäsikin. Narttu vain halveksuisi veljeä. Tai niin Kuolo ainakin halusi itselleen uskotella.

Muurahainen katsoi Kuoloa hyvin häkeltyneenä ja yllättyneenä. Suu repsahti jopa auki. "Kosto..." Se sopersi hiljaa, kuulumattomasti itselleen ja tuijotti Kuoloa yllättyneenä. Silmistä oli hävinnyt niitä varjostavat lieskat ja aito tunteiden tuska lävisti silmien kalvon hetkeksi. Kaikki sisäiset tunteet näkyivät ja nopea susi voisi helposti erottaa sen, mitä koko muu olemus peitteli. Haavoittuvaisen, pelokkaan pienen nartun haavemaailman: pinkit kukkaset, kauniit puut ja paljon kaikkea muuta kaunista. Sitten ne haihtuivat ja tilalle leimahti jättimäiset lieskat, suuremmat kuin äsken. Sitten ne menivät edellisen tasolle.

"Niin... Samanlaisia," Muurahainen totesi ääneen ja sai kasvonsa kuriin. Pää kallistui hieman ja silmät siristyivät. "Kosto varjostaa molempien elämää. Minua kiinnostaa vain löytää ja tappaa, sinua ilmeisesti viedä kaikki tärkeä, kiduttaa." Muurahainen sanoi tasapaksulla, mitään sanomattomalla äänellä ja tuijotti Kuoloa. Toisen ajatuksen Kaatajasta olivat läpinäkyviä, välillä. Toinen tahtoi selvästi etsiä kaikki veljen apulaiset ja muut, ennen kuin hävittäisi heidät. Kun Kaataja olisi yksin, se jopa anelisi kuolemaa. Sitten Kuolo jättäisi sen eloon, eikä Kaataja voisi... Viiman kohdalla tämä ei ollut hyvä idea. Se sika saisi kuolla nopeasti, jottei se vain karkaisi.

Narttu häkeltyi kunnolla. Muurahainen sopersi hiljaa jotakin, mutta Kuolo ei onnistunut tavoittamaan nartun sanomisia. Mutta häkeltymisen ja yllättymisen Kuolo huomasi heti. Muurahaisen koko olemus vaikutti muuttuneen. Silmien katse koki suurimman muutoksen, hetken aikaa Kuolo kykeni näkemään leimuavan katseen läpi, näkemään sen, mitä Muurahainen tarkimmin yritti varjella. Näkemään nartun pelot, näkemään haavoittuneen suden. Suden, joka yritti kätkeä kaiken vihan leimuaviin liekkeihin.
Nartun hämmennys sai Kuolonkin hiukkasen häkeltymään. Normaalisti uros olisi saattanut nostaa metelin ja aloittaa jonkinmoisen haukkumisen, kun nyt oli onnistunut paljastamaan Muurahaisen heikkouden. Vaan sama heikkous iti Kuolonkin sisällä, joten tilanne oli kaikkea muuta kuin normaali. Eihän susi voisi lajitoveriaan alistaa saman heikkouden tähden, joka oli myös syvällä, piilossa, Kuolon itsensä sisällä. Kaikki haukuthan kääntyisivät urosta itseäänkin vastaan, siinä missä Muurahaistakin.
Muurahainen sai itsensä kuriin, ja puhui jälleen kuultavalla äänellä. Kuolo myötäili nartun sanoja, he olivat samanlaisia, molemmat elivät kostaakseen. Ja kyllä, Kuolo halusi viedä kaiken tärkeän ja kiduttaa veljeään. Ehkä lopulta tappaa, mutta vasta, kun Kaataja olisi ymmärtänyt täysin, mitä oli tehnyt veljelleen.
"Hän vei kaiken minulta. Minä vien kaiken häneltä. Lopulta tapan, mutta vasta, kun hän on ymmärtänyt pienintä piirtoa myöten, mitä teki minulle. Kostan kaiken ja enemmänkin", Kuolo puheli, katsellen Muurahaista mielenkiinnolla. Uroksen silmissä loisti, meripihkasilmät suorastaan säkenöivät kieroontunutta mielihyvää. Voi kuinka Kuolo oli odottanut tätä hetkeä. Kuusi pitkää vuotta oli susi elänyt, ja melkein pienestä pitäen jo vannonut kostoaan. Kosto oli alkanut jo aiemmin, siitä hetkestä, kun Kuolo oli tappanut alfauroksen ja tuon puolison. Uros oli kertonut tekemisestään veljelle, nähnyt sen surun ja järkytyksen, jota tieto tuotti. Ja se oli vasta alkua.

Muurahainen virnisti. Se näki jo sielunsa silmin, kuinka toisen veli kärsi. Narttu naurahti jopa kuvajaiselle, joka näytti Kuolon näköä perineen hukan matelemassa toisen jaloissa. Kuinka toisen veli anelisi, ulisisi kaiken edestä, että tapa minut, jätä elämäni. Muurahainen tunsi, kuinka sen kiintymys Kuoloa kohtaan kasvoi. Se tuntui kärsimättömälle, mutta ei näkynyt siltikään päällepäin. "Olet niin kieroutunut. Pidän siitä," Muurahainen sanoi elämänsä ehkä ensimmäisen kohteliaisuuden koskaan. Kuinka vaikeaa sen sanominen olikaan ja varmaan Kuolokin huomasi sen.

"Muurahainen," narttu esittäytyi sitten ja katsoi Kuoloa odottaen tuonkin esittäytyvän. Enää ei mustaturkki nähnyt syytä peitellä nimeään tai odottaa mahdottomuuksia. Ei siinä sen kummempaa, kuin se, että kiintymys ja samankaltaisuuden tunne kasvoi koko ajan voimakkaammaksi Kuoloa kohtaan. Aina, kun sellainen piirre vain sattui löytymään. Jos Muurahainen olisi ollut normaali hukka, se olisi istunut, mutta koska se tahtoi tuottaa aina jotain kipua itselleen, se narkutti -ei niin kuuluvasti, kuin aiemmin- hampaitaan ja väsytti jalkojaan.

Kuolon silmät loistivat. Muurahainen oli mielenkiintoista seuraa, itseasiassa varsin mukavaakin seuraa. Toinen ymmärsi täysin, mitä Kuolon päässä liikkui. Muurahainen ymmärsi, miksi Kuolo halusi kostaa. Uros arvosti tätä. Harva ymmärsi harmahtavan suden mietteitä, kuten Muurahainen. Ja samoin myös Kuolo koki ymmärtävänsä Muurahaista. Molemmilla oli sama tavoite, mutta eri toimitapa. Muurahainen halusi nopean lopun Viimalle, Kuolo taas pitkittäisi tuskaa niin paljon kuin mahdollista. Eri tapa toimia, sama tulos. Muurahainen oli valinnut tavan, joka palveli paremmin tarkoitustaan. Kuolo taas tunsi veljensä, ja tiesi mokoman jaloudesta. Typerys kuolisi edes ymmärtämättä, miksi kuoli. Niinpä suora hyökkäys ei toimisi. Kuolopas oli suunnattomassa älykkyydessään keksinyt paremman tavan Kaatajaa vastaan. Hahhah, se typerys eläisi loppuelämänsä pelossa ja tuskassa, yksin ja hyljättynä. Kunnes Kuolo armahtaisi ja tappaisi veljensä niin tuskaisesti kuin mahdollista.
Muurahainen äityi kehumaan urosta, mikä sai Kuolon hetkeksi hämmentymään. Uros vastasi kehuihin heiluttamalla häntäänsä, liike tosin oli hiukkasen nykivä. Uros ei ollut tottunut moisiin liki ystävällisyyttä osoittaviin eleisiin.

"Kuolo", uros vastasi nartun esittäytymiseen. Kuolo vilkaisi Muurahaista, ja totesi nimen olevan kunnioittava tälle nartulle. Toisin kuin Mäyränhammas oli aikoinaan ollut Kuololle. Se nimi oli saastan nimi, ei todellisen suden. Sen sijaan Muurahainen oli juuri oikea nimi edessä seisovalle nartulle. Muurahaiset olivat ahkeria ja työläitä, erittäin pieniä, mutta purivat kipeästi. Kukaan täysipäinen ei tunkenut kuonoaan muurahaispesään. Eikä kukaan täysipäinen varmasti uhmaisi Muurahaista.
"Nimesi on kunniaksi", Kuolo lausahti hiukkasen hyväksyntää äänessään. Kohteliaisuus, liki kehu, joka tällä kertaa tuli suoraan kivisestä sydämestä, oli vaikeasti lausuttava. Kyllähän Kuolo osasi imarrella ja nuoleskella, mutta silloin kehut olivat vain sanoja. Tällä kertaa uros jopa tarkoitti, mitä sanoi. Mikä oli harvinaista, kun kyseessä oli kohteliaisuus. Helpolla ei susi sanoja lausumaan kyennyt, mutta yhtä kaikki, sai sen sanotuksi. Tärkeintähän oli lopputulos, ei se, miten tilanteeseen päädyttiin.

Muurahainen maisteli toisen nimeä suussaan. Se ei tuntunut omalle, mutta kai siihen ajan kanssa tottuisi. Kuolo... Se toi nartun mieleen kuolaavan järjettömän suden, joka vain mielipuolisesti hortoili maita mantuja pitkin. Muurahainen empi. Ei se voinut kehua toisen nimeä, vaikka tahtoikin. "En tiedä... Nimi ei oikein sovi asenteeseesi, anteeksi vain. Olet enemmän," Muurahainen mietti. Vaikka toinen oli sanonut Muurahaisen nimen sopivan nartulle, ei se voinut sanoa tästä kierosta, ylimielisen ihastuttavasta otuksesta samaa. "HAA! Kiero, kieroilija. Kiero Kuolo. Minusta se sopii paremmin. Kuolo kuulostaa jotenkin kummalle, kun kyseessä olet sinä..." Muurahainen keksi. Toivottavasti toinen ei suuttuisi, kun se keksi sille lempinimiä.

"Pieni, mutta pippurinen..." Muurahainen sanoi ääneen kuvaillessaan itseään. "Jos sinä olet Kiero Kuolo, minä olen Murha Muurahainen, Pistävä Muurahainen... Mikä sinusta?" Kävikö Muurahainen keksimään lempinimiä?! Tämä oli jo sataprosenttisesti uutta. Silmissäkin näkyi vain vilpitöntä riemastusta(liekkimeressäkin) sielunveljen löytymisestä. Ehkä toinen ymmärsi, että nyt oli kyse luottamuksen osoituksesta, ei kiusaamisesta. Ei sitä tiennyt, mutta näin Muurahainen reagoi löytäessään vihdoin jonkun, joka ymmärsi.

¤Pah, meidän hahmot sitten osuvat nappiin xD Takku ja Kaataja, Kuolo ja Muurahainen xD¤

// Minulle tuli juuri ihan sama mieleen. :D Miten ihmeessä näin muuten aina käy, luulisi nyt, että nämäkin kaksi jääräpäätä olisivat iskeneet toistensa kurkkuun, sen sijaan että keksivät toisilleen lempinimiä. xD //

Kuolo katseli narttua, miettiväisenä. Toisen todetessa, ettei nimi sopinut uroksen asenteeseen, susi kuunteli valppaammin. Muurahainen puhui viisaasti, eikä Kuoloa haitannut lainkaan moinen arvostelu. Kun narttu sitten ehdotti Kiero Kuoloa, uros heilautti häntäänsä hyväksyvästi. Meripihkansävyisiin silmiin syttyi hyväksyvä katse, mikä oli poikkeuksellista. Kuolo hyväksyi Muurahaisen arvoisekseen, samalle tasolle. Häntä laskeutui hiukkasen alemmas, eihän hierarkiassa samalle tasolle päätyneiden kuulunut ylpistellä. Kuolo ei ollut tunnettavasti koskaan kohottanut ketään itsensä kanssa samaan asemaan. Muurahaisen uros kumminkin laski vertaisekseen empimättä.
"Kiero Kuolo kelpaa hyvin, minun puolestani voit kutsua minua niin, jos se on mielestäsi parempi", Kuolo vastasi huvittuneena. Silmissä loisti hyväksyntä ja ilo, vihdoinkin joku, joka ymmärsi, eikä vain ensimmäisenä tuominnut verenhimoiseksi hulluksi. Uros osoitti myös vaikeasti havaittavaa toveruutta ja luottamusta kehottamalla Muurahaista kutsumaan sutta keksimällään lempinimellä. Elehän käytännössä vain voimisti hyväksyntää, eihän Kuolo keneltä tahansa kuuntelisi eri nimiä. Muille susi oli Kuolo. Muurahainen saisi etuoikeuden käyttää lempinimeä, jos narttu niin näki paremmaksi. Muut oppisivat tuntemaan uroksen Kuolona, eikä poikkeuksia sallittaisi. Muurahainen oli ainoa laatuaan. Muurahainen olisi sääntöä vahvistava poikkeus.

Muurahainen alkoi nopeasti keksimään omankin nimensä eteen jonkinlaista liitettä. Kuolo mietti hetken, mitä ehdottaisi. Murha Muurahainen kuulosti ihan hyvältä, mutta ei aivan oikealta. Susi pohti, miettien pienen suden olemusta. Uros vilkaisi toista silmiin, ja keksikin:
"Tulimuurahainen! Tai Leiskuva Muurahainen, sinun silmäsi kun näyttävät loimuavan liekeissä", Kuolo ehdotti. Toisen silmät olivat... mielenkiintoiset. Liekit tuntuivat poraavan läpi kallon, jos noihin silmiin jäi katselemaan. Kuolo mietti vielä, keksisikö jotakin parempaa. Tulitanssi Muurahainen ei jotenkin sopinut, pelkkä Tulitanssi tosin oli kenties paras ilmaus, minkä uros keksi noita silmiä kuvaamaan. Kuolo ei ollut koskaan nähnyt moista katsetta. Se oli niin vangitseva ja mielenkiintoinen. Ja omalla tavallaan äärimmäisen pelottava - ainakin jos tanssivat liekit leiskuisivat vihaa. Kuolo ei todellakaan haluaisi olla Viima, kun Muurahainen tuon löytäisi. Jo pelkästään katse vaikutti tappavalta aseelta.

Muurahainen hymyili susimaisesti pitkästä aikaa moneen vuoteen. Kuinka se olikaan kaivannut jota kuta, joka ymmärtää. Nyt se kykeni... Tuntemaan jotain muutakin, kuin vihaa. Kaikki loksahti tämän suden seurassa paikoilleen. Kun mustaturkki kuuli toisen nimiehdotuksen, Tulimuurahainen, sen oli pakko haukkoa henkeä. Nimi oli niin... Täydellinen, hymy levisi entisestään ja narttu katsoi autuaan iloisesti Kuoloa/Kieroa. "Tuli... Muurahainen," Muurahainen toisti ja maisteli nimeä kielellään. "Sehän on täydellinen," narttu iloitsi ja latoi taas kohteliaisuuden. Niin kummallista, Muurahainen ei sitä kuitenkaan havainnut.

"Kiero, sinä olet hyvä keksimään asioita," Muurahainen kertoi kohteliaisuuden jälleen. Jos kaksikko ei olisi näin hyvää pataa kahdestaan, olisi Kuolo nähnyt leimusilmissä sen kaipaamansa vihan. Se oli kolmekertaa vaativampi, kolmekertaa uhkaavampi, kuten toinen varmaan oli huomannut. Siis siinä tilanteessa, kun Viiman nimi oli saanut Muurahaisen raivoamaan olan takaa. Pah... Muurahainen toivoi, ettei enää koskaan joutuisi samaiseen tilanteeseen Kuolon kanssa. Silloin narttu oli pelännyt henkensä puolesta, mutta vaatimalla vaatinut sen ruumis oli pakottautunut vastaamaan. Silti järki oli lopulta voittanut ja mieli tutustua tähän suteen paremmin oli voittanut. Onneksi. "Keksin, mennään Veren luo. Hän varmaan hyväksyy kaltaisesi mielellään riveihinsä," Muurahainen sai ajatuksen ja katsoi nyt odottavan innokkaasti, kuin pikkulapsi(leimusilmillä varustettuna) Kuoloa.

Muurahaisen susimainen virne sai vastakaikua urokselta, joka vastasi yhtä lailla susimaisesti hymyillen. Uros oli omalla omituisella tavallaan iloinen ja onnellinen. Joku ymmärsi vihdoinkin! Kuolo koki löytäneensä sielunsisaren, jonkun, joka ymmärsi ilman sanoja. Kaksikko oli samalla aaltopituudella, samanlaisia, miten vain. Eihän sillä ollut merkitystä, miten asian muotoili. Vain sillä oli merkitystä, että kaksikko ymmärsi toisiaan.
"Et sinäkään sen huonompi ole, Tulimuurahainen", Kuolo vastasi. Jollakin hämärällä tavalla uroksen mieltä kiehtoi, kuinka Muurahainen kutsui sutta toisella nimellä. Lisäksi se tuntui valavan luottamusta entisestään. Luottamus ei ollut huono asia, päin vastoin. Voi mitä kaikkea kaksikko voisikaan tehdä yhdessä! Mikään ei olisi mahdotonta, jos Muurahainen ja Kuolo toimisivat yhdessätuumin. Varsinkin, jos vielä Veren kaltainen, pelkoa ja kunnioitusta näillä main kyntänyt alfa olisi kaksikon takana. Kukaan ei uhkaisi Muurahaista ja Kuoloa. Kukaan ei estäisi, pystyisi estämään kaksikkoa tekemästä mitä mieli teki. Paitsi tietenkin Veri, ainakin jos olisi niin voimakas, kuin kuulopuheet väittivät.

Muurahaisen ehdotus Veren etsimisestä ja Kuolon liittymisestä laumaan, sai uroksen miettimään hetken verran. Toisaalta, miksikäs ei? Vihollisesi vihollinen on sinun ystäväsi, kuten sanotaan. Jos kerran Kaataja vihasi Verta, ja Kuolo Kaatajaa, olisi luonnollista hankkiutua Veren luokse.
"Mikä ettei. Mikäli kuulopuheisiin on uskomista, Veri voisi olla alfa, jota olen etsinyt. Alfa, jota pystyn kunnioittamaan", Kuolo myöntyi Muurahaisen ehdotukseen, lisäten nopeasti selitykseksi viimeisen lauseensa. Niin, Kuolo oli etsinyt laumaa ja alfaa jo pitkään, mutta urospa ei suostunut kenen tahansa pompoteltavaksi. Kenties Veri olisi tarpeeksi kunnioitettava vaativalle Kuololle. Uros kumarsi kyllä, jos olisi pakko, mutta mieluiten susi kaipasi alfaa, jonka kumartaminen tuntuisi oikealle. Vähän niin kuin Kuolo kyllä nuoleskeli lipevästi ylempiään, mutta todelliset kehut olivat vaikeita lausua.

Muurahainen katsoi Kuoloa haltioissaan ja värisi innosta. Aivan ihanaa, jos toinen suostuisi kokeilemaan Veren riveihin pääsyä. Sitten kolmikko - Veri, Kuolo, Muurahainen - voisi yhdessä terrosisoida kaikkia ja kaikkea. He olisivat lyömätön kolmikko. Mustaturkki vispautti pitkän huiskeaa häntäänsä ja kallisti päätään. "Jos minä pidän Verestä, pidät sinäkin. Olen aivan varma asiasta," Muurahainen tokaisi ja läksi tallustamaan Veren rajalle.

"Ei sinulla ole nälkä?" Muurahainen uteli sitten ja siirsi leimusilmänsä jälleen Kuoloon. Onneksi toinen oli ystävä, eikä vihollinen. Muuten Muurahainen olisi taas syönyt jänis... "MINUN KALLONI!!" Muurahainen älähti pelästyksestä ja kipaisi lumen pinnalla tipsuttaen pelästyksestä silmät laajenneina takaisin. "Kallo, kallo, kallo!! Aahh..." Muurahainen mutisi ja kun se löysi kallonsa, se nappasi sen hampaisiinsa kuin äiti vauvansa. "Kallooooooo..." Seko ilme ja suunnan otto takaisin.

Narttu vaikutti innostuneelta, kun Kuolo myöntyi ideaan Veren laumaan liittymisestä. Susi kuunteli tyytyväisenä Muurahaisen vakuuttelun, että kyllä Veri miellyttäisi Kuoloakin. Uros heilautti häntäänsä hyväksyvästi.
"En epäile arvostelukykyäsi, Tulimuurahainen. Jos sinä pidät Verestä, niin sitten pidän minäkin", Kuolo vakuutti nartulle. Niin, jos Muurahainen kunnioitti Verta niin paljon, että tuon laumaan suostui hakeutumaan, niin Kuolokin pystyisi samaan. Muurahainen ei vaikuttanut sudelta, joka suostui liittymään ensimmäisen vastaantulevan alfan laumaan, ehei. Narttu oli kovapäinen ja itsevarma, eikä pelännyt ilmaista mielipidettään. Kuolo uskoi, että Muurahainen valitsisi laumansa tarkkaan, etsisi alfan joka miellyttäisi narttua itseään. Jos Veri oli kunnioitettava, kuten Muurahainen vakuutti, ei Kuololla olisi ongelmia. Veri oli veljen vihollinen, eli Kuolon ystävä. Vihollisesi vihollinen on ystäväsi.

Narttu tiedusteli, oliko Kuolon nälkä. Uros heilautti häntäänsä, ennen kuin vastasi.
"Ei ole, olen saanut kiitettävästi saalis-", Kuolo aloitti, mutta keskeytti nopeasti, kun Muurahainen älähti jotakin kallostaan. Uros näytti hetken hölmistyneeltä, ennen kuin ymmärsi. Niin, se kallo, jota narttu oli kantanut mukanaan. Muurahainen kääntyi ja sipsutti lumen pinnalla takaisin päin. Kuolo lähti seuraamaan, omia jälkiään pitkin, muttei ehtinyt kauaskaan, kun narttu jo palasi tyytyväisenä, kallo hampaissaan. Uros kiepahti takaisin alkuperäiseen suuntaan, jatkaakseen matkaa Veren luokse. Muurahainen näytti pitävän kallostaan erityisen paljon, kun jaksoi mokoman perään noin ryntäillä. Toisaalta, mitäs vikaa kallossakaan oli... jokaisella tapansa. Kieltämättä kallo oli melko karua, mutta Kuolo piti siitä. Pelokkaampi susi varmaan säikähtäisi Muurahaista jo valmiiksi, puhumattakaan, kun narttu tiputtaisi kallonsa alas. Karua, mutta kaunista. Muurahainen oli mielenkiintoinen tuttavuus.

Muurahainen tassutteli leveästi virnuillen ja pitkästä aikaa onnessaan leijuvin askelin. Ne olivat sulavat ja kauniit, ei mitään verrattuna aiempiin tönkköihin, vihan jäykistämiin jalkoihin. Pikkuruiset tassut hipaisivat kevyesti lumen kovaa pintaa ja Muurahainen unohti aiemman kysymyksensä. Se pursui intoa ja toivoi pian tapaavansa Veren, jotta voisi esitellä Kuolon, siis Kieron sille. Veri tykkäisi. Se tykkäisi aivan varmasti! Ja jos ei tykkäisi, se olisi sen vika. "Veri tykkää sinusta varmasti. Varmaan on kielipitkällään, kun ei ole sinua ennen riveihinsä saanut. Kyllä vain..." narttu säesti ajatuksiaan ääneen Kuololle ja vilkaisi tuota lempeä liekkisillä silmillään.

Matka taittuisi nopeasti, joten ei kaksikolla kauaa menisi päästä oikeaan paikkaan ja sitten Muurahainen voisi kutsua Verta. Ihanaa, kohta Kuolo olisi sen perheessä epävirallisen aidosti ja aivan ihanasti. Veri hyväksyy varmasti, että Muurahainen liikkuisi Kuolon seurassa suojaamassa ja kaikkea muuta jännää. Ei Verta voinut unohtaa, mutta tuskin se tykkäisi takiaisestaan yhtä paljon, kuin Kuolo voisi tykätä.

Kuolo katseli uuden ystävänsä liikkumista, ja tunsi hiukan kateutta. Kuinka kätevää olisi, kun pystyisi liikkumaan noin sulavasti - ja vielä lumen päällä! Uros itse kahlasi hangessa, mutta eipä se lihaksikasta sutta tällä kertaa niin paljon haitannut. Eihän sudella ollut mikään kiire. Sen sijaan silloin, kun olisi kiire, olisi niin kätevää, kun voisi kulkea hangen päällä. Se säästäisi paljon voimiakin. Kuolo tosin totesi, ettei häntä ollut moiseen luotu. Kuolo oli suurikokoinen, kuten oli aina halunnutkin. Muurahainen oli pieni, mutta toisaalta... Kiero virne kohosi suden kasvoille. Muurahainen oli pieni, ja siksi huomattavasti ketterämpi vaikkapa kääntymään, kuin Kuolo. Kuololla taas löytyisi voimaa ja massaa lyödä suurempikin maahan. Kaksikko olisi voittamaton. Se mikä Kuololla oli heikkoutta oli Muurahaisen vahvuutta, ja toisin päin. Susi suorastaan värisi innosta tämän keksittyään.
Narttu puheli, että Veri varmasti pitäisi Kuolosta. Uros toivoi, että Muurahainen oli oikeassa. Ei olisi kivaa hankkiutua ainoan alfaehdokkaan silmätikuksi.
"Toivotaan niin", Kuolo lausahti häntäänsä heilutellen. Sutta ei hermostuttanut alfan tapaaminen, hermostuminen ei vain kuulunut Kuolon tyyliin. Uros astelisi varmaankin kaikessa rauhassa omaan kuolemaansakin. Kuolo ei nähnyt mitään syytä, miksei Veri haluaisi voimakasta urosta joukkoonsa. Mitä susi oli kuullut, Veren lauma oli tällä hetkellä pienin - ja kaiken lisäksi sitä uhkasi jokin ulkopuolinen uhka. Siitä ei Kuolo tosin sen enempää tiennyt, mitä nyt oli tällaisen käsityksen tilanteesta saanut.

"Me pystymme ihan mihin vain. Voi niitä susiraukkoja, jotka eksyvät rajoille, kun me olemme lähellä... voin jo kuvitella, miten ne anelevat armoa tai kuvittelevat selviävänsä naarmutta pois paikalta, rikottuaan Veren rajoja", Kuolo naureskeli tyytyväisenä. Niin, tämä kaksikko pystyisi jo kahdestaan paljoon, mutta kun Veri seisoisi toimien takana, mikään ei olisi mahdotonta. Se tehokolmikko voisi tehdä juuri niin kuin itse haluaisi, eikä kenelläkään muulla olisi mitään sanavaltaa. Veri olisi suunnitelmien luoja ja isä, ja Muurahainen ja Kuolo laittaisivat asiat toteen. Veri määräisi jotakin, ja tämä kaksikko vahtisi, että määräystä totellaan. Veri saisi kaksi loistavaa apuria. Ja nämä apurit saisivat paljon valtaa. Kukaan ei mahtaisi heille mitään.

Ajatus miellytti Kuoloa. Voi kuinka paljon ajatus miellyttikään kieroa mieltä.

Muurahaisen askel oli ehkä nyt kaunista ja rentoa, mutta sitten, kun rauhoittajaa, eli Kuoloa, ei olisi paikalla... Askel muuttuisi kyllä totaallisesti. Jalat eivät taipuisi kunnolla, ennemminkin ne tökkivät lumen pintaa. Ja kallo nartun suussa oli suden ainoa ystävä. Kaunis, mielipuolinen ystävä, joka ei pettänyt. Kuolo oli enemmän palvokki, kuten Verikin. Palvokit, eli palvottavat sudet olivat Muurahaisen elämän toinen peruskivi. Mutta silti...

Kuolo murjaisi kunnon idean ja vesi herahti nartun kielelle. Se voisi maistaa rikkurin lihaa, tappaa sen hitaasti ja kivuliaasti, kun Kuolo pitelisi sitä. Sitten he voisivat mässäillä oikein olan takaa. Ja ehkä Muurahainen saisi isomman kallonkin. Ajatus ilahdutti pikkuista otusta ja ajatuskin kivusta, jota rikkuri voisi sen ruumiiseen aiheuttaa... Se oli niin houkuttavaa. "Syödään ne, eikä jätetä mitään jäljelle, Kiero hyvä," Muurahainen totesi myhäillen ja heilautti mustaa häntyliään. Aihettä oli mukavaa omistaa tällainen kaveri, kuin Kuolo.