Syksy - Kutsupeli

((Huomenta! Gazgux ja Kuu tännepäin! :D))

Syksy puki metsää. Puut tuntuivat yhtä suojaisilta, mutta ruskan kirjavat värit leikkivät lehdillä. Yön sateen jäljiltä metsä tuoksui raikkaalta. Pehmeällä lehtimatolla asteli valkoinen susi. Se nuuhki ilmaa ja lehtiä - ei, kukaan ei ollut vielä kovin lähellä.
Suipot korvat kääntyilivät edestakaisin ja keltainen, villi suden katse haravoi metsää. Se ei tullut ajatelleeksi ihailla puiden värileikkiä tai syksyistä tuoksua. Ehei, sitä kiinnosti vain tuulen keinuttamat tuoksut muista eläimistä.
Valkoturkki loikkasi tasaiselta metsänpohjalta kalliolle, korkeammalle. Se asettui siihen vatsalleen painaen päänsä ristittyjen etutassujensa päälle. Rauhallista, vielä jonkin aikaa.

Kuu kuljeskeli ympäriinsä ihaillen syksyistä metsää. Se nautti kaikista niistä väreistä jotka loistivat syksyn värikkäissä lehdissä.
Se nuuhki raikasta metsää. Pian sen kuonoon tunkeutui haju jonka se tajusi pian toiseksi sudeksi. Se katseli ympärilleen tarkkaavaisesti ja pian väriloiston keskeltä sen silmiin pisti valkoinen hukka. Se tassutteli hieman lähemmäs ja mittaili valkoturkkia katseellaan. Se mietti mitä sanoisi. "Ööh... Tuota... Hei" se sanoi hieman epävärmasti, silmissän lempeä katse. "Kuka sinä olet?" se kysyi hieman ujosti, katsellen edelleen hukkasta, mutta nyt hieman varovaisemmin.

Hukan silmät olivat kiinni viiruina, mutta sen kirsu ja sieraimet värähtelivät uroksen vastaanottaessa ilmassa leijuvaa suden hajua. Sen ylettömän itsevarmuuden takia Hukka ei noussut.
Kuun puhutellessa sitä ystävälliseen sävyyn valkoturkin korvat liikahtivat ja se raotti vasenta silmäänsä. Katse oli aika epäystävällinen. Uhmakas ja silti välinpitämätön. "Aika epäkohteliasta kysyä tuota ennen kuin esittelet itsesi", uros murahti matalalla äänellään keltasilmäinen katse värähtämättä. Se katsoi alistavasti ja haastavanoloisesti toista suoraan silmiin. "Minä olen susi. Se minä olen", Hukka kuitenkin vastasi ja nousi nyt laiskasti istualleen avaten molemmat silmänsä kunnolla.
Tuijotus ei tauonnut.
"Ja saat kutsua minua melkein miksi haluat, jos sinun nyt tarvitsee minua miksikään kutsua", Hukka jatkoi ja nuolaisi huuliaan. Viimein se räpäytti hitaasti silmiään eikä enää tuijottanut. "Mitä sinä muuten teet sillä tiedolla, kuka minä olen?" se tivasi, "Minä olen vain susi, enkä ole tietääkseni sotkeutunut elämääsi sen kummemmin."

Kuu oli hieman ihmeissään toisen töykeydestä, mutta pysyi rauhassa. "No anteeksi että kysyin," se sanoi rauhallisesti. Narttu oli jo kauan kuunnellut toisten töykeätä käytöstä ja melkein tottunut siihen. "Minä olen Kuu, vaikka et sinä sitä kysynytkään." se jatkoi. Narttu mittasi urosta katseellaan tarkkaavaisesti ja höristi hieman korviaan. Se istuutui noin puolentoista metrin päähän uroksesta. Sen silmissä oli lempeä katse ja se oli muutenkin täysin rauhallinen. "Ihan vain ohimennen, oletko missään laumassa?" se kysyi hieman varoen. "Ajattelin vain, etten ole vahingossa eksynyt jonkun reviirille." se jatkoi. Kuu yritti parhaansa mukaan olla ystävällinen tälle vieraalle sudelle, vaikka se ei ollutkaan koko ajan helppoa. Onneksi narttu oli opetellut käyttäytymään töykeidenkin susien seurassa, vaikka se oli usein todella vaikeaa. Narttu mietti mitä sen nyt tulisi tehdä. Juosta pois vai jäädä? Olla ystävällinen vai ei?

Hukan katse käväisi toisessa, mutta ei viipynyt kauaa. Ihan kuin Kuu olisi polttanut sen silmiä. Se littasi korviaan epäluuloisena ja rypisti melkein olemattomasti kuonoaan. "En. En ole laumassa..." Uroksen niskakarvat nousivat. "En ole nuoleskelija-tyyppiä. Pärjään ilman muitakin." Hukan äänestä kuulsi inho. Sitä ärsytti pelkkä ajatuskin laumaelämästä - tai siis siitä vääristyneestä kuvasta, joka Hukalla siitä oli.

Ensi kertaa valkoturkki osoitti positiivisia tunteita. Se virnisti leikkisästi ja heilautti häntäänsä. "Kuu...Sinä olet jo minun reviirilläni." Uroksen viekas katse hakeutui varovasti toisen suuntaan. "Rikoit rajan jo silloin kun haistoit minut ja tulit lähemmäs." Hukka suoristi ryhtinsä kivellä ja katseli tyytyväisenä alas Kuuhun vine virne yhä mustilla huulillaan.

((Maailmahan on Hukan reviiri... xD))

Kuu rentoutui nyt kun valkoturkki osoittautui ystävälliseksi. "Minäkän en ole laumassa, en enään" se sanoi. Nyt nartun huulille levisi susimainen virne ja sen silmissä oli pilke. "Oletko sinä joskus kuulunut laumaan?" narttu kysyi varoen. "Minä nimittäin olin joskus, mutta en ole enään." se sanoi. Kuu katsoi uroksen ohi taivaalle. Näytti siltä kuin pian alkaisi sataa. "Näyttää siltä, että pian alkaa sataa." se totesi hieman välinpitämättömästi. Narttu laski päänsä alemmas ja haukotteli, sillä sitä väsytti yöllisen vaeltelun jälkeen.

// inspiraatio hukassa ja jäi lyhyeks :( //

Hukka murahti niin että vastauksen saattoi tulkita yhtä hyvin kieltäväksi kuin myöntäväksikin.
"Minä tiesin jo sinut nähtyäni ettet ole laumasusi... Mutta mikset ole?" Uros ajatteli Kuun syiden olevan ainakin vähän erilaiset kuin sen omat. Niiden kahden ajattelutavat eivät oikein kohdanneet.

((Blör... Tönkkö on... Tönkkö. -_-"))

Kuu mietti mitä se sanoisi. Pitäisikö kertoa totuus? "En ole enään laumassa, koska perheeni kuolivat kahden lauman välisessä verilöylyssä.
Vain minä jäin henkiin." se sanoi kaihoisasti. Sen silmiin oli ilmestynyt surumielinen tuike, eikä sen huulilla ollut enään virnistystä. Narttu näytti surulliselta, mutta se ei voinnut hillitä tunteitaan miettiessään verilöylyä.

//Taitaa olla molemmilla vähän inspis hukassa//

Hukan ilme ei värähtänyt, sen katse ei kielinyt myötätunnosta, mutta ei tosin mistään muustakaan. Mitähän se oli ajatellut?
"Aikamoinen tuuri että selvisit", uros totesi. "Mitäs ajattelit tehdä elämälläsi?" Hukka uteli. Nuorempi, mahdollisuuksia täynnä oleva susi olisi ehkä nähnyt pelastuksen merkkinä tärkeästä tehtävästä tai herätyksenä... Se toiveikkuus oli ihailtavaa.

Kuu hätkähti muistoistaan hereille. "Hmm.. En minä tiedä." se sanoi hieman poissaolevasti. "En kait mitään erikoista. Olen vain ja sitten kuolen." se mutisi. "Entä oletko sinä kuulunut koskaan laumaan, et vastannut kun kysyin aiemmin?" se jatkoi nopeasti, katsoen urosta. Kuu mietti olisikohan uros joskus kuulunut laumaan, tuskin. Ainakin se näytti viihtyvän yksin. Mutta vain uros itse voisi tietää mitä se tahtoi elämältään. Narttu päätti kuitenkin jättää uroksen mietteet pois ajatuksistaan ja keskittyä nykyhetkeen.

Hukka nuolaisi huuliaan. Kiittämätöntä? Ehkei. Tai vähän...
"Olen ollut vain synnyinlaumassani, sieltä lähdettyäni en ole ollut laumassa, mutta valehtelisin jos väittäisin ettenkö olisi ollut tekemisissä susiporukoiden kanssa... Säälittäviä piskejä..." Valkoturkki mutisi. Kohtaamiset laumasusien kanssa olisi voinut jättää väliinkin. Jostain syystä sudet tuppasivat käymään Hukan kimppuun. Outoa siinä oli se, että vaikka kuinka urosta retuutettiin, se onnistui aina pysymään tilanteen herrana.
Vielä oudompaa oli se, että sen kimppuun käytiin vaikka se ei ollut tehnyt mitään.

Varoittamatta valkoturkki loikkasi maahan, hallitusti ja tyylikkäästi, tömähtäen Kuun eteen. Todettuaan nuoremman ja pienikokoisemman nartun harmittomaksi, Hukka kiersi tuon häntä ylhäällä liehuen ja tassutteli mitään sanomatta lehtimatolla.

Kuu oli taas vaipunut syvälle mielensä syövereihin. Se ajatteli kaikkea mitä sen pieneen mieleen juolahti. Se säikähti oikein kunnolla kun uros tömähti sen eteen äkkiä, arvaamatta. Narttu hypähti pienesti taakse päin, mutta pysyi silti lähes täysin paikallaan. "Mitä ihmettä sinä oikein siinä pompit?" se kysyi hieman hämmentyneenä. Se oli juuri toipunut säikähdyksestä. Susien päälle satoi kauniin värisiä lehtiä, punaisia, keltaisia ja oransseja. Nartun silmiin oli taas palannut leikkisä pilke ja huulilla oli susimainen virnistys.
"Mitä sinä mietit?" se kysyi katsoen urosta pää kallellaan.

"Mietin tässä että haluanko syödä kauriin vai oravan", Hukka sanoi ja asteli eteenpäin. Se korotti ääntään jotta Kuu kuulisi välimatkan päähän. "Ja tuumin, etten ehkä osaa kiivetä puuhun - ainakaan en ole kokeillut", valkoturkki sanoi ja nuuhki ilmaa. Kyllä vain: Jossain oli metsäkauris.
Kyseessä oleva laji sattui olemaan pienikokoinen hirvieläimeksi, joskin nopea. Hukka uskoi voivansa tappaa sen yksinkin, mutta apu ei olisi pahitteeksi. Uroksen käytöksestä ei kuitenkaan ottanut selvää, halusiko se Kuun mukaansa vai ei. Se vain meni, itsenäisen suden tapaan.

Kuu naurahti itsekseen ajatukselle, että sudet osaisivat kiipeillä puuhun. Hetken mietittyään mitä se tekisi,se lähti tallustamaan uroksen perään. Silti se pysyi koko ajan hieman taaempana, ikäänkuin katsoen, että hukka todella käveli eteen päin.

Sudet on tehty monia asioita varten. Ne on tehty muumuassa tappamaan.
Hukan liikkeet kielivät kaikesta siitä; Se vaani äänettömästi kyyristyen askel askeleelta enemmän, selkä pysyen susimaisesti tasaisen suorana raajojen liikkumisesta huolimatta. Uroksen keltaisissa silmissä paloi villi katse ja sen korvat olivat suuntautuneet suoraan eteenpäin.
Kauris oli jo lähellä. Joka kerta kun se pysähtyi kuulostelemaan ympäristöään ja nosti kaulansa, Hukkakin pysähtyi. Kuin aave valkoturkki lipui lähemmäs, lähemmäs...
Nopea, merkitsevä katse Kuulle. "Nyt."
Loikka, Hampaat, Osuma. Vielä hallitummin ja täydellisemmin kuin Hukan kiveltä laskeutuminen.

((Sudethan tappavat hirvieläimet yleensä väsyttämällä ensin jahtaamalla ja puremalla peräpäähän, kunnes lopulta tukehduttavat pitämällä kurkkua leuoissaan. Nämä kaksi voisivat toimia vaiston ohjaamina kuta kuinkin niin, eh? :D Hukka ainakin roikkuu nyt kauriin perässä...))

Kuu hiipi kyyryssä, yhtä aavemaisesti kuin Hukkakin. Se sai jostain innostuksen metsästykseen ja adrenaliini alkoi virrata sen suonissa villisti. Kun uros oli loikannut kauriin peräpäähän, narttu juoksi kauriin eteen ja tarrasi sitä lujasti kaulasta. Se oletti löytäneensä hampaillaan kaulavaltimoon, sillä verta tuli paljon. Nartun suonissa virtaava adrenaliini sai sen ponnistamaan takatassuilla voimakkaasti maasta ja se yritti kaataa kauriin maahan. Sen keltaisissa silmissä loisti pienet liekit ja sen valkea turkki oli verinen.

Kuun napatessa taitavasti kaurista kaulasta Hukka tunsi voitonriemua. Ehkä siitä, että saalis kaatuisi helposti. Ehkä siitä, miten taitava metsästäjä Kuu oli.
Tai ehkä jostain itsekkäästä syystä.
Hukka päästi irti ja tömähti maahan, mutta ei pysynyt sekuntiakaan paikallaan vaan syöksyi kauriin vierelle ja yritti napata sitä jalasta. Hukka tukahdutti ulvaisun kun sorkka kolahti sen kalloon, mutta päättäväisesti jatkoi yrityksiään ja sai kuin saikin eläintä jalasta ja siltä meni tasapaino.
Kauris kompastui ja kaatui, sen nilkka katkesi naksahtaen Hukan leuoissa ja susi kaatui kierähtäen pari kertaa maassa ja nousten taas takaisin ylös. Kaato oli kirjaimellisesti onnistunut.

Kauriin kaatuessa Kuu tunsi outoa tyytyväisyyden tunnetta sisällään. Kuu oli muksahtanut maahan kauriin kaatuessa, mutta nousi ketterästi pystyyn samantien. Se tarrasi uudestaan tiukasti kauriin kurkusta ja yritti tukehduttaa sen. Narttu oli nyt yltäpäältä veressä, mutta se ei sitä haitannut. Kuu kuuli kauriin hengityksen joka oli nyt hinkuvaa ja vaivalloista. Narttu tiesi, että kauriin elämä kestäisi enään vajaa minuutin verran. Valkoturkki kuuli hermoja raastavan vinkaisun sitten,kauriin silmät muljahtivat ja sen hengitys pysähtyi. Verentulo hidastui hieman, mutta kauriin kaula oli silti veren peitossa.

Hukka tarrasi sekin kaurista kaulasta, mutta päästi rahisevan hengityksen kuullessaan irti. Kyllä Kuu tuon tappaisi.
Hukka alkoi muitta mutkitta repimään eläimen takaruumiin lihaisia kohtia. Sillä oli tyypillisen suden ruokailutavat; ensin lihaa, sitten ehkä turpaa ja kieltä. Lopuksi uros repisi vatsan auki ja söisi sisäelimet.
Valkoturkki ei osoittanut millään tavalla estävänsä Kuuta syömästä samaan aikaan. Ehkä siksi että ne olivat laumattomia ja siten saman arvoisia, ehkä siksi että Kuu oli tappnut kauriin. Oli syy mikä hyvänsä, Hukka pisteli tyytyväisenä kauriin suolistoa poskeensa.
"Sinä toimit hienosti", uros mutisi hampaittensa välistä, "Todella vaikuttavaa työskentelyä noin nuorelta nartulta."

Kuu oli siirtynyt sekin syömään lihaa. Se meni hieman hämilleen kehusta. "Kiitos" se sanoi ujosti. Narttu oli tyytyväinen itseensä ja söi hyvällä ruokahalulla. "Mutta sinun ansiosta sain napattua kiinni sen kaulasta. En olisi pystynyt siihen ilman sinua." se lisäsi. Narttu ei kuitenkaan jaksanut syödä paljoa ja istahti maahan. Veri sen turkissa oli kuivunut ja niinpä se ryhtyi puhdistamaan itseään. Eihän se mikään hienostelija ollut, mutta halusi kuitenki veren irti valkeasta turkistaan. Kuu huomasi, että sen kaulalla oli haava joka vuoti verta. Se ei kuitenkaan tiennyt mistä se oli tullut. Haavaa kirveli vähän, mutta narttu oli aivan hiljaa. Ilmeisesti haava oli tullut kauriin hampaista, Kuun tarttuessa sen kaulan.

"No jaa tyttö, en minä sinua sinne puntannut, ei tarvitse olla vaatimaton", uros puheli ja nuoleskeli jotain pahanhajuista, luultavasti elimistä peräisin olevaa kuonaa suupielistään. "Tai siis, vaatimattomuus saa sinut vaikuttamaan heikolta. Epävarmalta." Hukan keltaiset silmät tarkkailivat narttua ja välähtivät valossa. Se jatkoi maksan halutonta tuuppimista, kuin ei olisi tiennyt mikä se on tai miten se syödään.
Nartut. Niitä oli joka lähtöön. Pieniä ja suuria, teräviä ja tumpeloita. Mustia ja valkoisia.
Rasittavia ja viehättäviä.
Kevään juoksujen aikoihin tämä Hukan ainoa heikkous ja pahe paljastui. Sen pää meni aivan sekaisin kaikista niistä kutsumuksista, joita sen kirsu vastaanotti. Ihania, ihania narttuja joilla oli pehmeät turkit, sievät kehot ja säihkyvät silmät... Ne olivat susiurokselle liikaa.

Kuu katseli Hukkaa ja mietti sen sanoja. "Milloin minä muka olen väittänyt olevani rohkea?" Se sanoi, naamallaan virne. "Enhän minä ole rohkea. En ole koskaan ollutkaan.." Se jatkoi.

//Sori jäi (taas) toosi lyhyeks//

"En minä tiedä, vastahan minä sinuun törmäsin", Hukka sanoi ja väänsi naamalleen inhoavan ilmeen yrittäessään yökkiä epämääräistä kuonaa pois suustaan. Se onnistuikin ja nuuski ällöten outoa limaläjää.
"Ole jo hiljaa, ei susi voi puhua itsestään noin", uros sanoi vähän vakavempana ja nousi venytellen. "En tiedä pidänkö sinusta. Opettele röyhkeäksi", Hukka höpisi ja lähti talsimaan pois päin.

"Kiitos avusta, olet rohkea. Opettele röyhkeäksi !"

"Sinä et voi määrätä miten minä puhun." se äyskähti leikkisästi. "Mutta lupaan yritää olla röyhkeä. Ja kiitos itsellesi" Se jatkoi ja lähti jolkottamaan vastakkaiseen suuntaan.

((Olisiko tämä nyt sitten tässä?))

((Juu. Kiitos pelistä! :D))