Peto saapuu (kutsupeli)

// Lilith ja Aava //

Suuret, syvälle lumeen painuneet jalanjäljet mutkittelivat metsässä, kierrellen puita ja kiviä. Ne olivat tulleet vuorilta ja kulkivat alas sen rinteitä aina metsään asti.
Metsän reunassa jäljet loppuivat ja niiden aiheuttaja, hyvin suurikokoinen urossusi, seisoi hievahtamatta tarkkaillen edessään aukeavaa maisemaa.
Tuuli leikitteli laiskasti sen harmaan- ja ruskeankirjavassa turkissa, ja massiivinen kuono tutkiskeli sen tuomia tuoksuja.
Nälkäinen uros oli haistanut heikon haaskan tuoksun, joka oli houkutellut sen järven läheiseen metsikköön.
Hetki sitten susi oli havainnut liikettä erään kuusen juurella, ja äkännyt nuoren suden kaivamassa suurehkoa lihanpalasta esiin maasta. Uros oli ennättänyt vain murahtaa, kun toinen oli jo heti suuren uroksen huomatessaan juossut karkuun ja jättänyt tälle helpon saaliin.

Syötyään uros oli jatkanut tyytyväisenä - mutta yhä nälkäisenä - uuden ympäristönsä tutkiskelua.
Osuvasti Pedoksi nimetty susi jolkotteli raskaasti metsän reunassa ja saapui pian suuren aukion reunalle, jonka keskellä oli järvi.
Pedon suuri ja massiivinen olemus muistutti ainakin kaukaa katsottuna mahdollisesti enemmän karhua kuin sutta. Sen liikkeet olivat kömpelöitä ja raskaita, ja se eteni hitaasti mutta varmasti metsänreunan suuntaisesti, pysytellen kuitenkin puiden suojassa.
Peto oli vaellellut kauan yksin, isänsä kuoleman jälkeen. Se oli jolkotellut viikkokausia vailla päämäärää, tarkoituksenaan vain pysyä liikkeessä, sallimatta aikaa ajatuksille. Se oli tavannut vain harvoja susia, jotka se oli nopeasti häätänyt luotaan.
Erään nuoren suden kuolema.. Pedon itse aiheuttama kuolema, häilyi enää sumeana kuvana sen mielessä. Eihän se tuntenut tehneensä mitään väärää.

Metsän talvisiin väreihin sulautuneena Peto jatkoi päämäärätöntä matkaansa vain ajoittaisten rasahtelujen saattelemana, jotka aiheutuivat sen painon alla katkeilevista oksista.

// Tästä nyt tuli tosi lyhyt ja kökkö, mut niin, sähän sanoit jo ettei haittaa... mut nii //

Järven rannalla vaaleaturkkinen naaras oli kaivanut lumeen kuopan itselleen ja jäistä pelastamalleen nuoremmalle sudelle. Nuorempi naaras, Sola oli lähtenyt hakemaan heille ruoaksi aiemmin piilottamaansa lihaa vanhemman jäädessä korjailemaan heidän viimeöistä nukkumapaikkaansa. Resuturkkinen nuori naaras oli ollut jo kauan poissa, ja vanhempi susi oli saanut kiepin jo kauan sitten valmiiksi ja istunut odottamassa jo kauan. Hyvästä kärsivällisyydestään huolimatta vaalea susi alkoi kyllästyä odottamiseen. Muuten Aavaksi kutsutulla sudella ei olisi ollut mitään ongelmaa odottamisen kanssa, mutta pakkanen oli niin pureva, että paikallaan olo oli hyvin epämukavaa.

Aava jätti kaivamansa pesämäisen muodostelman ja lähti seuraamaan Solan jättämää hajujälkeä, joka seuraili järven ja joen rantaa. Se oli ennemmin huolissaan pikkuisesta kuin kärsimätön - mistä sitä tiesi mihin ongelmiin nuorempi susi oli tällä kertaa hankkiutunut. Aava oli jollain tapaa jo ehtinyt kiintyä nuorempaan suteen. Sen äidillisyys ja suojeluvaisto oli herännyt, kun se oli pelastanut resuturkkisen paran, vaikka tosiaalta huolenpito oli tällä hetkellä molemminpuolista.

Peto jähmettyi äkkiä aloilleen ja nosti suuret korvansa terhakkaasti pystyyn. Sen jokainen lihas oli jännittynyt ja sen päällysturkin selkään muodostama harjas sai suden näyttämään entistäkin suuremmalta. Uroksen rauhallinen ja välinpitämätön olemus oli hetkessä vaihtunut täyteen valppauteen ja hyökkäysvalmiuteen.
Se oli kuullut - tai ainakin ollut kuulevinaan - vaimean äänen, joka saattoi aiheutua lumessa kulkevan eläimen askelista. Hetken kuluttua sen kuonoon kantautui vieraan suden haju, melko läheltä.
Peto seisoi hievahtamatta ja ääntäkään päästämättä. Vain sen raskaan hengityksen ääni kaikui puiden lomassa, ja nousi valkeana huuruna hitaasti pakkasessa.

Peto otti muutaman jäykän, mutta pelottoman askelen kauemmas metsän suojista, ja ilmestyi esiin puiden lomasta, häikäistyen lumen krikkaudesta. Räpyteltyään hetken silmiään, se siirsi katseensa vaaleaan hahmoon, joka erottui vain huonosti heijastavasta lumesta.
Välittömästi tilanteen tajutessaan suden kurkusta alkoi kantautua syvää, matalaa murinaa, ja se paljasti suuret hampaansa.
Toisella oli vain muutamia sekunteja aikaa toimia, kun Peto jo syöksyi hampaat irvessä ärähdellen tätä kohti.
Se ei ollut nopea, mutta sen yllättävä hyökkääminen olisi saattanut hämmentää toisen. Peto harppoi pitkin loikin kohti sutta, tarkoituksenaan vain hyökätä kiinni tämän kurkkuun ja taistella kunnes tämä juoksisi pakokauhun vallassa karkuun, tai vaihtoehtoisesti makaisi hengettömänä maassa.

Mietteissään Aava ei millään lailla huomannut valtavan suden läsnäoloa ennen kuin kuuli tämän murinan. Naaras käännähti katsomaan toista olettaen, että oli loukannut jonkun lauman reviirin rajoja, ja valmistautui korkeintaan pieneen kahakkaan, selittelyyn ja häätöön. Vaaleaturkkinen koki kuitenkin järkytyksen saadessaan näköpiiriinsä murisevan suden. Se oli valtava. Hetken Aavan mielessä käväisi ajatus, ettei olento olisi susi lainkaan vaan vaikkapa karhu, mutta hylkäsi kuitenkin tuuman heti. Toinen näytti ja haisi ja kuulosti sudelta ei miltään muulta.

Pelko ja yllätys saivat Aavan painautumaan maata vasten siinä samassa, kun se näki suuren hahmon. Sen korvat painautuivat niskaa myöten ja häntä liimautui koipien väliin. Sen hätäännyksestä laajentuneet silmät hakivat epätoivoisesti paikkaa, jonne katsoa - se ei halunnut päästää uhkaavaa sutta pois näköpiiristään, muttei toisaalta yllyttää sen vihaa yhtään enempää. Hermostuksissaan se nuolaisi kerran huuliaan.

Aikaa oli kulunut ehkä vain sekunti, kun Aava ymmärsi, ettei sen alistumisella ollut mitään vaikutusta valtavan uroksen raivoon. Se nousi yllättävän nopeasti kyyrystä, käännähti kannoillaan ja lähti juoksemaan tulosuuntaansa. Susinaaras juoksi kovin harvoin, ja ellei se olisi ollut henkensä hädässä, se olisi varmasti nauttinut vauhdista. Hiljalleen sen hätäisten askelten rytmi vakiintui. Naaras juoksi matalana ja venytti askelensa äärimmilleen. Rantakasvuston päälle kinostunut lumi oli kuitenkin syvää ja upottavaa, ja naaras tunsi nopeudestaan huolimatta olevansa liian hidas. Uskaltamatta katsoa taaksepäin se kuunteli toisen suden askelia korvat taaksepäin suunnattuina.

// Hittauksesta sovittu, jotta juonta saadaan vietyä eteenpäin :) //

Peto juoksi eteenpäin selittämättömän raivon valtaamana. Se näki vain vaalean, pakenevan kohteen ja jännitti lihaksensa äärimmilleen saavuttaakseen sen.
Uroksen saaman etumatkan ja loivan alamäen ansiosta se saavutti toista jatkuvasti. Se ei ollut kokoonsa nähden järin nopea, mutta sen kokoisen suden askelväli oli näin kovassa vauhdissa ehkä parikin metriä toisen askelten väliä pidempi.
Peto saavutti naaraan ja loikkasi koko painollaan tämän kylkeen, kaataen tämän maahan.
Hurjasti äristen uros koetti tavoittaa toisen kaulaa, mutta havaitsi sen yllättävän vaikeaksi. Toinen oli selvästi melko voimakas ja nopealiikkeinen.
Peto iski hampaansa paremman kohteen puuttuessa suoraan toisen kylkeen ja sai vain lisää voimaa kuullessaan naaraan kivun johdosta päästämän äännähdyksen.

Samanlaisen vastustamattoman voimakkaan vihan vallassa, jonka Peto oli tuntenut vuosia sitten ensimmäisen kerran, se taisteli. Vain tämän voimakkaan tunteen ohjaamana uros puri ja raateli, eikä hetkeksikään edes pysähtynyt miettimään toimintansa motiiveja.
Sen oli päästävä allaan sätkivästä olennosta eroon. Ajatus oli piintynyt niin syvälle Pedon mieleen, ettei tälle tullut mieleenkään enää kyseenalaistaa sitä. Se oli kuin luonnonlaki. Hänen tehtävänsä oli hankkiutua eroon kaikesta elävästä ympärillään, tavalla tai toisella.

Peto tunsi sille jo tutuksi tulleen veren maun suussaan ja hetkeksi sen mieleen palasi kuva punaturkkisesta verisestä ruumiista. Tämän mielikuvan nopeasti sivuuttaen uros jatkoi taisteluaan, eikä luovuttaisi, ennen kuin tuntisi vastarinnan hellittävän lopullisesti.

// Pienestä hittauksesta jälleen kerran sovittu //

Vaikka kuinka naaras ponnisteli päästäkseen tuolta valtavalta olennolta pakoon, ei se siinä onnistunut. Vaalea susi kuuli jatkuvasti takaansa kantautuvien askelten ja raskaan hengityksen lähenevän. Askel askeleelta Aavan kohtalo lähestyi eikä se voinut sille mitään. Ketteryydestä tai nokkeluudesta ei ollut mitään hyötyä tällä aavalla ja piilopaikattomalla alueella. Kaikkialla ympärillä oli vain valkeaa ja tyhjää - minnekään ei päässyt pakoon, minnekään ei päässyt piiloon.

Pelko sumensi naaraan mielen. Se lakkasi kuulemasta askelten töminän ja ilmavirran kohinan korvissaan, se ei kuullut enää pulssiaan tai rasituksesta vinkuvaa hengitystään. Se näki vain sumeasti edessään pelkkää valkoista ja tiesi juoksevansa eteenpäin, koska sen oli pakko. Mitä varten enää eläisinkään? oli ainoa vaalean naaraan selkeä ajatus, jota se toisti jatkuvasti päässään. Silti se ei luovuttanut.

Sitten Aava tunsi jonkin painavan törmäävän kylkeensä. Sen voimasta naaras menetti tasapainonsa ja kaatui. Jokin raskas painui vaaleaturkkisen päälle. Haukkoen henkeään ja ajatuksenaan vain päästä pois painon alta ja jatkaa juoksemista susinaaras kiemurteli ja potki toisen suden alla. Kaikki tapahtui niin nopeasti, mutta samaan aikaan hitaasti. Naaras reagoi nopeammin kuin koskaan, vaikkei ollutkaan täysin tietoinen koko tilanteesta.

Yrityksistään huolimatta Aava ei päässyt pois toisen alta. Samassa se tunsi terävien hampaiden repivän sen kylkeä ja lämpimän veren valuvan sen vaalealle karvalle. Naaras ei tuntenut kipua yhtä kovana kuin olisi ilman adrenaliisishokkia, mutta viiveellä saapuva tuska oli silti liikaa sudelle. Se älähti ja yllättyi itsekin aikaansaamansa äänen kirkkaudesta ja voimakkuudesta. Kipu sai suden puolustuksen heräämään. Kivun ulvahduksen muuttuessa murinaksi, naaras avasi kitansa ja iski hampaansa valtavan uroksen lähimpänä olevaan jäseneen, joka sattui olemaan tämän etujalka.

Yllättäen valtava urossusi hellitti otettaan ja sen jatkuvat hyökkäysyritykset hellittivät. Tilanteen kummallisuudesta huolimatta naaras ei jäänyt sen pitemmäksi ajaksi ihmettelemään miten yksi pieni puraisu saattoi vaikuttaa urokseen niin vahvasti. Eihän noin suuri ja pelottava olento millään voinut olla niin herkkänahkainen, eihän? Vaaleaturkkinen taisteli itsensä vapaaksi uroksen otteesta nousi hienoisesti täriseville jaloilleen ja jatkoi juoksuaan.

Kaikki oli tällä kertaa niin kirkasta, niin selkeää. Ehkä kipu hänen kyljessään oli auttanut hänen kadonneita aistejaan ja järkeään palaamaan. Kipu kyljessä... Veren haju tunki samassa naaraan sieraimiin ja se ymmärsi vuotavansa verta. Vaikka se nyt pääsisi karkuun valtavalta urokselta, joka oli taas lähtenyt perään, toinen voisi jäljittää hänet helposti myöhemmin. Mutta naaras ei enää luovuttaisi.

Se oli ymmärtänyt, että sillä oli paljonkin asioita, joiden takia elää. Vaikka sen sisar olisikin kuollut, mikä tosin ei sekään ollut täysin kiveen hakattu totuus, se voisi päästä siitä yli ja jatkaa elämäänsä. Se voisi tavata muita susia, liittyä johonkin laumaan... Olihan se jo tavannut toisia, ystävällisiä susia. Se oli tavannut pienen Solan, kuullut Haukan laumasta...

Solan. Pienen, resuisen susiressukan kuva nousi naaraan mieleen. Ei kai tuo peto ollut osunut senkin reitille? Olisiko pienestä sudesta enää mitään jäljellä? Niin pian sen jälkeen, kun Aava oli pelastanut pikkuisen ja auttanut sen jäistä... Samassa tämä hetki ja menneisyys yhdistyivät naaraan ajatuksissa ja se ymmärsi mitä sen olisi tehtävä. Vaaleaturkkinen johdattaisi painavan ja raskaan uroksen heikoille jäille ja itse kevyempänä toivottavasti pääsisi karkuun. Naaras loikkasi aivan veden rajaan kinostuneen lumen yli järven jäälle, horjahti aluksi, ja sitten jatkoi juoksuaan sovitettuaan askelensa sopiviksi jään liukkauteen.

// Ysk.. olisko viimenen hittaus vielä. //

Peto taisteli hetki hetkeltä voimistuvan raivon vallassa, ja oli varma, ettei mikään pystyisi enää hidastamaan sitä. Toinen luovuttaisi pian, ja lakkaisi taistelemasta henkensä puolesta. Peto jäisi yksin rauhalliseen, turvalliseen, lähes unenomaiseen hiljaisuuteen.

Mutta yhtäkkiä Peto tunsi vihlovan kivun nousevan toisesta eturaajastaan ylös, koko sen ruumiiseen. Uros päästi karjaisun ja ulvahduksen sekaisen äännähdyksen, eikä kyennyt muutamaan sekuntiin liikahtamaan.
Naaras oli onnistunut puremaan urosta sinne tänne ja aiheuttanut melko syviäkin haavoja, mutta uros oli tottunut kipuun, eikä adrenaliinin virratessa suoniinsa tuntenut juuri mitään.
Mutta purressaan Petoa sen oikeaan etujalkaan, naaras oli tietämättään osunut juuri samaan kohtaan, johon uros oli muutamia päiviä sitten haavoittunut. Naaraan hampaat painuivat vielä avonaisen haavan läpi aina luuhun asti ja sietämätön kipu lamautti hetkeksi Pedon kaikki lihakset.

Kykenemättä vaikuttamaan tilanteen kulkuun, Peto huomasi miten sen uhri onnistui pyristelemään itsensä vapaaksi. Sen toisesta etutassusta vuotava veri värjäsi lumeen punaisen läiskän.
Vasta kun toinen oli ennättänyt jo metrien päähän, Peto tunsi kivun hellittävän ja ponnisti itsensä liikeelle. Se jatkoi juoksuaan nyt yhä suuremmalla vimmalla. Se ei suostuisi hyväksymään tappiotaan, kun toinen oli jo ollut sen kynsissä.
Raskas hengitys rahisten ja sakeana huurupilvenä ilmaan nousten, uros juoksi ja jätti jälkeensä verisen vanan.
Naaraan liukastellessa jäällä, sen vauhti hidastui ja Peto kiihdytti yhä vauhtiaan, huomatessaan mahdollisuuksiensa kasvavan. Se teki korkean loikan rantapenkereen yli ja laskeutui jäälle, voimakkaan rasahduksen saattelemana.

Yllättyneenä maan äkkinäisestä liukkaudesta ja jään halkeilemisen aiheuttamasta äänestä, uros hidasti vauhtiaan päästäkseen takaisin tasapainoon. Pian Pedon vihertävänruskeat silmät kuitenkin nauliutuivat jälleen sen uhriin ja tassut aavistuksen lipsuen se kiihdytti itsensä uudestaan juoksuun, säilyttäen tasapainonsa yllättävän hyvin.

Sudet juoksivat kohti kohtaa, jossa jää oli vasta edellisenä päivänä murtunut ja jäätynyt vasta hennosti uudestaan.
Peto huomasi naaraan vaihtavan äkkiä suuntaa, muttei kyennyt itse reagoimaan kyllin nopeasti ja liukui sivuttain eteenpäin.
Uros kuuli entistäkin kovemman rasahduksen samanaikaisesti, kun tunsi jään pettävän tassujensa alla.
Kaikki äänet vaimenivat ja vaihtuivat painostavaan kohinaan. Uroksen raskas vartalo vajosi syvälle jäiseen veteen.
Muutamien sekuntien kuluttua uros sai päänsä takaisin pinnalle ja koetti epätoivoisesti saada otetta sen raajojen alla murenevasta jään reunasta. Aina kun susi sai tukevan otteen ja alkoi kammeta itseään ylös, jää murtui voimakkaan rasahduksen saattelemana ja Peto vajosi takaisin veden alle.
Sen paksu ja tiivis turkki suojelisi sitä kylmältä, muttei kovin pitkään. Sudella olisi kyllä voimia jatkaa yrittämistä, mutta ellei se löytäisi tarpeeksi kestävää kohtaa jäästä, se kylmettyisi lopulta.

Määrätietoisesti yrittäen, eloonjäämisvaiston ohjaamana Peto jatkoi ponnisteluaan, unohtaen hetkeksi takaa-ajon, kamppaillessaan hengestään.