Kuoloko vie Kuolemaan? (Silkki ja Kuolo)

// Thehe, tuo otsikko kusee taas. Mutta tänne vain Silkki ft. Kuolo :) //

Tummanharmaaturkkinen, kookas narttu askelsi aarnimetsän syvyyksissä. Lähellä ei ollut riistan hajua, muttei nartulla erikoisen nälkäkään ollut. Tuntui siltä että kaikki olisi vaipunut maan alle.
Lunta oli hetki sitten tupruttanut hiljalleen puiden lomasta, mutta nyt se oli lakannut. Kaunis aamu oli valjennut ja auringon säteitäkin saattoi putkahdella hangelle puiden välistä. Lumi kimalsi kauniisti.

Kuolema askelsi verkkaasti, sen häntä heilahti laiskasti nilkkojen tasalla. Narttu oli selvinnyt yllättävän hyvin tulipalosta paetessaan vuorille siskonsa kanssa, kaksikon hajaantuessa narttu oli käynyt lähellä Harakansilmän rajoja. Onneksi sitä ei oltu nähty.
Tummaturkki pysähtyi ja ravisteli turkkiaan, lumi pöllähti tasasesti sen ympärille ja sitten narttu laski persuksensa alas.

Lumen laskeuduttua laakso oli muuttunut kauniimmaksi. Musta ja harmaa tuhka, hiiltyneet kannot, karrelle palaneet rungot peittyivät kaikki lumeen. Kaunis, valkoinen, kimaltava hanki oli vielä ohuehko, mutta lunta sentään oli. Sitä vähääkin piti osata arvostaa. Kuolo oli laskeutunut vuorilta laaksoon, suuntanaan sola ja veljen lauman reviiri. Uros etsisi Kaatajan käsiinsä, kertoisi pohdiskelunsa tuloksen. Susi ei pystyisi muuttumaan kokonaan, mutta olisi valmis ottamaan askeleita veljensä polulla. Kunhan veli voisi ottaa askelia saman verran vastaan.

Kuolo näki pian tummanharmaan suden. Kookkaan suden. Haju kertoi vieraan nartuksi, liikkeet kertoivat rauhasta ja liki laiskuudesta. Tällä sudella ei ollut kiire minnekään. Narttu ravisteli turkkiaan ja istahti alas. Ei. Kuolemalla ei todellakaan ollut kiire. Kuolo muutti hiukan suuntaansa. Olisi törkeää ja varomatonta ohittaa joku näin läheltä tervehtimättä. Uros asteli jäykin askelin häntä pystyssä lähemmäs, tarkkaillen joka hetki Kuolemaa.
"Tervehdys", uros totesi välinpitämättömällä äänellä. Kuolo ei oikein osannut normaalia sosiaalista kanssakäymistä muiden kanssa. Uroksen tavat olivat rajummat. Yleensä susi tappeli, tappeli ja tappeli, uhkaili ja säikytteli muita. Nyt Kuolo oli päättänyt yrittää edes jonkinlaista ystävällisyyden tavoittelua. Välinpitämätön ääni oli parasta, mihin Kuolo pystyi. Varsin surkeaa siis.

Kuolema kallisti päätään takakenoon, katseli vaaleaa taivasta haaveilevana. Tosiaan, lumi oli tehnyt laaksosta kauniin. Kuololla ja Kuolemalla taisi olla jotain yhteistä, narttu kaipasi sisartaan joka oli lähtenyt laaksosta. No, Kuololla sentäs oli Kaataja laaksossa. Narttu ei tiennyt Sodan lähteneen, mutta vähän arveli sitä. Monina päivinä oli Kuolema kulkenut Veren rajoilla, jopa vähän reviirin sisälläkin, etsimässä siskoaan. Mutta tuloksetta. Sota olisi uskollisena alfalleen kyllä hakeutunut rinnemetsän lauman reviirille.

Narttu näytti olevan omissa oloissaan, ja niinhän se oli, ja tervehdyksen kuullessaan se hätkähti ja siirsi mulkoilevan katseensa urokseen. Menisikö tämä kaunis ja vähänkin positiivinen päivä tuon uroksen takia mönkään? Narttu punnitsi mielessään vaihtoehtoja. Lähtisikö se tiehensä? Ei, se olisi töykeää toisen tullessa varta vasten tervehtimään. Kävisikö suoraan kimppuun syyttä? Ei, ei tänään. Vai yrittäisi olla jokseenkin mukava toiselle? Ehkä. '' Hei vain. '' Äänessä oli hieman sarkasmia nartun mulkoillessa toista keltaisilla, sadistisilla silmillään. Oli uroksella otsaa tulla noin vain tervehtimään, ei ole tainnut tuo susi kuulla nartun 'maineesta'.

Kuolo katsoi tarkkaillen narttua, arvioiden tilannetta jatkuvasti. Ilmeisesti tälläkin sudella oli suuret luulot itsestään, kun niin itsevarmasti tuijotti takaisin. Uros istahti hetken mielijohteesta alas, kertoen, ettei ollut lähdössä mihinkään eikä näin ollen nähnyt mitään uhkaavaa tilanteessa. Vaikka Kuolo olisikin kuullut nartun maineesta, se olisi oletettavasti saanut uroksen vain kiinnostuneemmaksi. Vaaleanharmaa uros tuntui ajautuvan ongelmasta toiseen, vaikeasta tilanteesta toiseen, mahdottomuudesta seuraavaan. Se oli Kuolon tapa elää.
"Kuka olet?" Uros kysyi, koettaen pehmentää terävää kysymystään rauhallisella äänellä. Jotakin samaa veljeksissä oli: molemmat puhuivat rauhallisella äänellä. No, totuuden nimissä oli myös mainittava, että veljekset muistuttivat toisiaan suurestikin. Kuolon toimintatavat olivat monesti suorempia ja tunteettomampia, mutta samaan tulokseen he päätyivät, kerrasta toiseen. Kaataja hankki haluamansa lempeämmin, käyttäen kohteliaisuutta, ystävällisyyttä ja lempeyttä aseenaan. Kuolo vastaavasti hyödynsi voimaa, kipua ja pelottelua hakiessaan tavoittelemaansa. Varmaa kun oli, että Kuolo tekisi mitä tahansa tavoitteensa eteen. Tällä hetkellä uroksella ei vain ollut selkeää tavoitetta. Laaksoon uros oli tullut kosto mielessään, mutta nyt kostosta oli luovuttu.

Kuolema heilautti korviaan taaksee, tuijottaen edelleen toista. Otti tuo sen uhkaavana eleenä tai ei, Kuolema tuijotti. Heh, ja oikein. Narttu luuli itsestään liikoja, se oli pönkittänyt omaa itsetuntoaan ylös haukkumalla ja alentamalla muita, olemalla heidän herransa.
Paksuturkki vahti toisen jokaista ilmettä ja elettä, halusi olla varma siitä ettei tuo vieras uros hyökkäisi siltä istumaltaan nartun kurkkuun. Narttu kohautti vain hieman kulmiaan toisen jäädessä rauhassa istumaan. Joko toinen oli todellakin kylmähermoinen ja tyyni susi, tai sitten sen korvaan ei ollut kirinyt pienintäkään kuiskausta Kuolemasta. Vai ehkä molempia?

Uros kysyi nartun nimeä, tummaturkin huulilla kävi huvittunut virne. Mutta se hävisi äkkiä. '' Mitä sinä sillä tiedolla teet? '' Narttu nousi hetkeksi ja kääntyi jonkin verran jotta oli suorassa linjassa Kuoloa kohti. Ja sitten istahti taas alas istuinluittensa varaan pieneen lumihankeen. Narttu ei viitsinyt olla pikkumainen, joten kertoi kumminkin nimensä. '' Olen Kuolema. '' Narttu nosti hetken uroksesta katseensa puunlatvoihi, mutta esitti sitten toiselle kysymyksen. '' Ja mitä sä siinä viellä teet? Et ole tainnut kuulla minusta ennen. '' Narttu virnisti.

Kuolo tuijotti rävähtämättä takaisin. Tuijottakoot narttu, jos siltä tuntui, kyllä Kuolokin tämän pelin osasi. Uros tuijotti vavahtamatta takaisin, korvat valppaasti pystyssä. Nartun liikahtaessa Kuolo istui pettävän rennosti, mutta tosiasiassa vahtasi jokaista liikettä. Ei uros typerä ollut, eikä aikonut asettua yhtään huonompaan asemaan tappelun koettaessa. Susi olisi valppaana, saadakseen kaikki edut itselleen.

Narttu vinoili jotakin, ennen kuin lopulta tokaisi nimensä. Jos uros olisi ollut ihminen, se olisi varmaankin virnistänyt petollisesti. Nyt susi vain istui, hilliten tunteensa vuosien kokemuksella. Seuraava, joka yritti nimetä itsensä muita peloitellen. Hetken Kuolon teki mieli kutsua itseään synnyinnimellään, mutta järki voitti. Susi ei vielä ollut tavannut Kaatajaa, joten nimenvaihdos ei ollut vielä voimassa.
"Kunhan vain kysäisin. Parempi käyttää nimeäsi kuin kutsua sinua kojootiksi", uros totesi. "Olen pahoillani, mutten ole lähdössä. En myöskään ole kuullut sinusta, eli olet mitättömämpi kuin kuvittelet. Ei kun hetkinen, saatankin olla kuullut sinusta. Olet se takkuturkki, joka piti listiä tuhlaamasta arvokasta hengitysilmaamme! Vai sekoitankohan nyt johonkuhun... Ei, hänen nimensä oli joku muu. Valitan, en ole kuullut sinusta, rääpäle", Kuolo jutusteli täysin rentona, muttei yrittänytkään kätkeä sanoissaan piilevää piikkiä. Uros tuijotti tarkkaavaisesti, koettaen säilyttää katsekontaktin narttuun. Kuolo nautti tällaisesta pelistä. Tässä koeteltiin paitsi mielenlujuutta, myös älykkyyttä ja lopulta raakaa voimaa. Uroksella ei ollut turhan matalat luulot itsestään. Kuolo tiesi pärjäävänsä tappelussa, muttei juuri nyt nähnyt syytä sellaisen aloittamiselle. Molemmat vain loukkaantuisivat, tuhlaisivat kallista energiaa ja huonontaisivat asemaansa selviytymistaistelussa, joka talvella käytäisiin kireämpänä kuin pitkiin aikoihin.

Narttu virnuili, silmät virnuili, koko nartun uhkaava olemus virnuili. Se oli kuin siskonsa, vittumaisuus tulvi joka paikasta. Sen häntä oli koholla jopa istuessakin ja korvat terhakkaasti pystyssä. Narttukin oli valmis käymään kimppuun, armottomaan taistoon urosta, vahvempaa osapuolta vastaan.
'' Olenko nykyään niin ruma? Luulin, että parhaimmat vuodet ovat vasta edessä. '' Narttu virnisti ja sen korvat kapsahtivat. Ilma oli sähköinen ja jännittynyt, jossain kohtaa, mikäli toisen osapuolen vittuilu ei lakkaisi, ei narttu enään kestäisi hallita itseään. Mutta silti Kuolema nautti toiselle vittuilusta, ja siitä että se sai kerrankin vastakaikua ja haastetta.
'' Tai sinä olet sen verran märkäkorvaista pohjasakkia ettei sinulle kerrottaisi oman alfasi kuolemaakaan? Tai kenties oman pentusi häviämistä? Eikun hei, et taida olla väärti minnekään laumaan ollenkaan. Hehe, missä sinä olet piileksinyt kun itsekkäitä ja huono huumorisia on tapettu? '' Narttu kohotti lyhyesti kulmiaan toiselle. Aijemmin tapaamat olivat alistuneet eikä uskaltaneet sanoa vastaan, paitsi Sota. Narttu tuijotti edelleen toista.

Oi, narttuhan antoi kunnolla takaisin. Kuolo nautti tästä, enemmän kuin antoi olemuksensa ymmärtää. Uros todellakin nautti tästä sanailusta ja ilkeilystä. Kuolo oli luotu tällaista varten. Uros keksi nasevia vastauksia hetkessä, joutumatta edes tosissaan miettimään. Siinä suhteessa susi oli aina ollut varomaton. Kuolo möläytti, mitä mieleen juolahti, miettimättä seurauksia sen enempää. Narttu vinoili jotakin laumasta ja alfan kuolemasta, ennen kuin jatkoi, ettei Kuolo sopinut mihinkään laumaan.
"En kumarra turhuuksia enkä aio paapoa nassuttajia voimani alla. Laumaelämä on heikoille", Kuolo vastasi piikikkäällä äänellä. "Alfani kuolemasta ei tarvitsisi minulle kertoa, minähän olisin se, joka alfan olisi listinyt", uros jatkoi vastailuaan. "Jos pentuni niin heikko olisi, että häviäsi, en sitä rääpälettä enää omakseni tunnustaisi", Kuolo vielä lisäsi. Uros kumosi kerta kerran perään kaikki nartun heitot kiihtymättä tai antamatta muillekaan tunteille valtaa. Kuolo rakasti tätä peliä. Susi nautti jokaisesta ilkeästä piikistä, jonka pääsi viskomaan kohti vastapäistä sutta. Vaikkei Kuololla ollut mitään henkilökohtaista Kuolemaa vastaan.
"Minä olen ollut se, joka heitä on tappanut", uros heitti vastaan, kun Kuolema kyseli, missä susi oli piileksinyt. "Sinä taisit jäädä välistä, pahoittelen inhimillistä virhettä."

'' Heh, taitaa sinussa olla edes jotain järjenhippua. '' Narttu vastasi toisen kommentille, että laumaelämä on heikoille.
Narttu heilautti hieman kiihtyneesti häntäänsä ja sen korvat sojottivat edelleen terhakkaasti hörössä. '' En usko, jos olisin alfasi, tappaisin varmasti itseni. En sen takia, että olisit pelottava. Vaan sen takia, etten kestäisi moista häpeäpilkkua ja märkäkorvaa ryhmittymässäni joka varmasti vain kiusakseen jäisi laumaan lojumaan. '' Narttu kohotti taas kulmiaan, tummien kaksoissilmäpilkkujen noustessa samalla.

'' Ei märkäkorvalla, anteeksi, siis sinulla, olisi koskaan pentuakaan. Minä narttuna en ainakaan päästäisi sinua perseelleni, äläkä yritäkkään väittää ettet haluaisikaan! Tiedän, että tykkäät kumminkin! '' Kuolema tosiaan välillä hieman loukkaantui, ja taas välillä hieman huvittui toisen viskomista piikeistä. Edes Sota ei koskaan laukonut samalla tavalla nartulle päin naamaa. Heh, ei kyllä Kuolemallakaan ollut -ainakaan viellä-Kuoloa kohtaan mitään henkilökohtaista. '' Milloin sinusta on tullut minä? '' Narttu vastasi toisen väitteelle että mukamas Kuolo oli ollut se, joka niitä itserakkaita tappoi. Heh, oli toisella sanavarastoa ja röyhkeyttä vastata ainakin. Mitä Kuolema arvosti ehkä eniten toisessa juuri nyt.

Kuolema todellakin antoi samalla mitalla takaisin, mikä vain sai Kuolon nauttimaan pelistä entistä enemmän. Kaatajan kanssa tällainen ei koskaan onnistuisi, veli oli liian pehmo vastailemaan ilkeästi kenellekään. Edes Kuololle. Uros sen sijaan aukoi mielellään päätään jokaiselle, käyttäen kaikki sanavarastonsa ulottuvuudet.
"Hah, jos alfa olisit, laumasi olisi täynnä vain tutisevia nahjuksia jotka ovat hyödyttömiä, ja roikkuvat laumassa vain pelosta. Vahvat sudet heittäisivät sinut omegaakin alemmaksi muutamassa sekunnissa, jos laumassasi heitä olisi", Kuolo piikitteli, nauttien jokaisesta sanastaan edellistä enemmän. Oijoi, tästä pelistä oli kehkeytymässä vallan mielenkiintoinen. Uros tunsi mielialansa nousevan jokaisen sanan myötä, jokainen piikki jonka susi pääsi sanomaan kohotti tuon mielialaa aina vain enemmän. Kuoleman vastaukset piristivät myös. Tästä pelistä oli kehittymässä hyvää vauhtia paras naljailu, mihin Kuolo oli koskaan osallistunut.
"Luuletko, että antaisin sinulle kunnian kantaa pentujani? Siihen olet liian vähäpätöinen, kojootti", Kuolo napautti takaisin. Uros ei ollut koskaan halunnut pentuja, johtuen siitä seikasta, ettei susi todellakaan alentanut itseään niin matalalle, että suostuisi jonkun nartun astumaan. Kieltämättä hormonit jylläsivät keväisin, mutta uros pysytteli silloin kaukana nartuista. Ihan vain varmuuden vuoksi.

"Ei ikinä, olen aina se, jota katsot niska kenossa ylöspäin", Kuolo vastasi, kun Kuolema kyseli, milloin uroksesta oli tullut samanlainen kuin Kuolema. Vaaleanharmaa susiuros nautti joka hetkestä, enemmän kuin suostuisi koskaan myöntämään. Hetken Kuolo mietti, miten oli päätynyt tähän. Uroksenhan piti kunnostautua, parantaa tapansa ja muuttua kiltiksi. Kammottava ajatus.

Narttu heilautti huvittuneena häntäänsä. '' Minulla ei edes olisi laumaa täällä, yksikään uikuttava märkäkorva täällä ei kelpaisi minun laumaani. '' Narttu heitti takaisin, nuolaisten tummia suupieliään.
Harmaaturkki epäili toisen nauttivan nartun mollaamisesta, kuten Kuolemakin teki niin piikitellessään Kuoloa. Jos narttu olisi tiennyt toisen suunnitelmasta muuttua hyväksi, olisi se saanut päivän naurut.
'' Ai liian vähäpätöinen? Heh, parempaa et tästä laaksosta löydä, tai sitten sinulla on vain niin vaatimaton maku. '' Kuolema kohotti hieman halveksuvasti tummia kulmiaan toiselle.

Kuolo väitti olevansa aina se, jota Kuolema katsoi ylöspäin. Narttu naurahti taasen halveksuvasti. '' Aijotko sinä ikuisesti seikkailla kohottumilla ja kivillä? Een oikein usko, taitaa olla toisin päin. '' Tummanharmaaturkkinen nartunketale jatkoi vastaanpolkemista.

"Eipä kai, kun pahempia uikuttajia ei löydykään kuin sinä", Kuolo vastasi. Jos uros olisi ollut ihminen, se olisi nauranut päälle ivallista naurua ja virnuillut ilkeästi. Nyt susi vain lipaisi suupieliään, jatkaakseen vastailua tässä mielenkiintoisessa pelissä. Kuolo voisi jatkaa tätä koko päivän, siitä ei ollut epäilystäkään. Se olisi vain eri asia, kauanko Kuolema jaksaisi vastailla uroksen piikkeihin.
"Siinä tapauksessa laakso on täynnä toinen toistaan surkeampia narttuja, tuskin edes kojootti suostuisi selkäänne nousemaan", uros jatkoi. Ääni kuulosti kylmältä, mutta tarkkaavaisesti kuunteleva saattoi erottaa huvittuneisuutta ja jotakin alkeellisen ystävällisyyden tapaista suden äänessä. Kuolo ei vihannut narttua, itseasiassa, Kuolo piti nartusta jollakin alkeellisella tavalla. Ainakin toisesta sai loistavaa sanailuseuraa ja mahtavan väittelykaverin. Uros pörhisti hiukan karvojaan.
"Yritä miten kovasti vain, olen aina sinua ylempänä, sekä fyysisesti että hierarkisesti", Kuolo piikitteli takaisin. Uros tiesi olevansa suuri, pohjoisten tuuhea turkkinen ja raskasrakenteinen uros, mutta ei Kuolemakaan pieni ollut. Siltikin, Kuolo tietenkin piti itseään suurimpana ja mahtavimpana. Eihän tässä sanailussa olisi ollut järkeä, jos jompikumpi myöntäisi olevansa huonompi, tyhmempi tai pienempi. Koko leikkihän pohjautui aivan ylitselyötyyn itsevarmuuteen ja -rakkauteen, itsensä ylistämiseen ja toisen polkemiseen itsensä kohottamisen takia.

Narttu heitti ensimmäisen loukkauksen ohi korviensa, virnistäen vain itsekseen. Tai se kuvannollisesti meni toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Narttu ravisteli hieman päätään.
'' Ei kukaan uskalla nousta selkääni. '' Narttu virnuili taas siinä seistessään ja vastasi Kuolon toiseen herjaukseen. Painoittaen uskalla-sanaa. '' Ja kuten sanoin, yksikään märkäkorva täällä ei täytä vaatimuksiani. Ei edes itse Veri. '' Kulmat painuneena narttu selitti. Sen täytyi hiljaa mielessään myöntää itselleen että tämä oli hauskin väittely koko laaksossa olon aikana, ja tässä oppi ehkä hieman tuntemaankin tuota tuntematonta. Ja ehkä oppia pitämäänkin uroksesta.

Kun Kuolo väitti olevansa aina nartun yläpuolella aina hierarkisesti ja fyysisesti, Kuolema virnuili taas, paljastaen valkeaa ja hyvin säilynyttä hammasrivistöään. Mutta ei kumminkaan uhmakkaasti, vaan ikäänkuin hymyillen - tai pikemminkin virnuillen, miksikä sitä nyt kutsui. '' No tule kanssani metsälle todistamaan se! '' Tummaturkki heitti haasteen.