Liittyminen: Orvokki - Liitetty

((No niin, sainpas tämän avauksen aikaiseksi. Paikka on Nuormetsän reviirin metsikön ja itäisen joen väliin jäävä niittykaistale. Vuorokaudenaika on aamu.))

Talvinen aamu oli kirkas ja valkoinen. Aurinko paistoi lohduttoman viileästi ja taivas oli vaaleansininen. Lumi pöllysi ja sen peittämällä niityllä kuului riemukkaita haukahduksia. Korpit ja muut haaskalinnut raakkuivat hermostuneina puiden latvoissa ja pienet jyrsijät pysyivät visusti koloissaan.
Hangen poikki jolkotti kaksi sutta. Edellä kirjavaturkkinen ja vankempi Säde. Perässä sen tytär Vinha, kevytrakenteinen ja musta kuin yö. Sudet olivat juosseet kilpaa ja ajaneet toisiaan kunnes keskittyivät alkuperäiseen syyhyn, miksi olivat reviirin rajojen tuntumassa: Vinha osallistui ensimmäistä kertaa rajarikkurin kohtaamiseen.

Mustaturkki vinkui innoissaan ja pyrähteli emonsa ympärillä aina siihen asti, että Säde näykkäisi sitä käskevästi. Alfa ei uskonut vieraan suden olevan vihollinen, mutta oli silti entistäkin varmempi ja rauhallisempi elekieleltään kun ei ollut yksin.
Kaksikko ulvahteli lyhyesti mutta kuuluvasti muistuttaakseen muita susia siitä, että Nuormetsän lauma oli voimissaan ja hallitsi näitä maita.

Valkoinen susi neito Orvokki oli jo pitemmän aikaa kuljeskellut Nuormetsän rajaseudulla ja yrittänyt löytää syötävää, mikä oli erittäin vaikeaa sokeana. Orvokki kulki nenä maata viistäen se oli hieman hermostunut kun kuuli muiden olevan lähellä, mutta ei kyennyt näkemään missä tai olivatko he vihaisia.

Jonkin ajan kuluttua narttu pysähtyi kun huomasi kulkeneensa ympyrää, se oli väsynyt ja nälissään. 'Mitä minun pitäisi tehdä? Kutsua jotakuta? Vai olla hiljaa ja odottaa? Entä jos he ovatkin vihaisia?...' Nartun päässä pyöri monia kysymyksiä ja loppujen lopuksi se päätti odottaa hiljaa. Se kuunteli tarkkaavaisesti kun sudet liikkuivat jossakin mutta se ei ollut varma tulivatko toiset lähemmäs vai eivät. Se laski varoen takamuksensa maahan ja kuunteli. 'Olisipa Lumi-tähti täällä tai vaikka Kaataja' neitokainen toivoi todellakin jonkun olevan sen silminä juuri nyt, nyt kun se oli päättänyt yrittää liittyä Nuormetsän laumaan ja kun sitä pelotti. Orvokki yritti kuitenkin unohtaa pelkonsa koska toiset asitisivat sen ja saattaisivat muuttua agresiivisiksi.

//töks, töks, tuli tönkköä ja yksi toikkoista :(( //

// Anteeksi kamalasta välihäirikoinnistä, mutta tuonko siis Kaatajan mukaan vai en? Tästä kun oli aiemmin puhetta susun kanssa. :) //

// juu juu mukaan vain :) ja pahoittelut miun huonosta infoamisesta :( //

// Jeps, eipä tuo mitään. :) //

Kaataja oli kulkenut rajoja pitkin jo useamman päivän ajan, välillä jonkun laumalaisen seurana, välillä yksinään. Susi oli parhaansa mukaan huolehtinut lauman turvallisuudesta, päivystänyt rajoja ja ilmoittanut vastaantulijoille, ettei Nuormetsän alueille ollut tulemista. Samalla uros oli etsinyt parhaita metsästysmaita näin lähestyvää kevättä varten. Monta hyvää syytä kierrellä reviirillä ja sen raja-alueilla. Lisäksi Kaataja oli varma, ettei kukaan kaipaisi suurta sutta juuri tällä sekunnilla pesäkoloilla. Yleensä vain alfa Katala vaivautui kutsumaan Kaatajaa, ja alfauros oli varsin tietoinen tummanharmaan suden suunnitelmista kierrellä reviirillä.
Nyt suden huomion oli tavoittanut tuttu tuoksu, jonka hetken muistelun jälkeen yhdisti valkeaan susinarttuun, jonka oli kohdannut aiemmin. Nimi tuntui painuneen unholaan, mutta hajun voimistuessa sudella välähti. Sehän oli sokea Orvokki, Lumi-tähden sisar! Kaataja oli jo aiemmin kuullut kahden suden ulvahdukset, tunnistaen Säteen ja Vinhan yhteensulautuneet äänet hetkessä. Nyt susiuros vaihtoi jolkottelusta reippaaseen juoksuun, tavoittaakseen Orvokin samoihin aikoihin alfan kanssa.

Kaataja ulvahti lyhyesti ilmoittaakseen alfalleen, että oli lähistöllä, sillä uros lähestyi tuulen alapuolelta, eikä suotta halunnut säikäyttää alfaansa. Suuri susiuros hidasti vauhtiaan nähdessään maassa istuvan Orvokin ja haukahti terävästi saadakseen toisen huomion.
"Tervehdys Orvokki, mikäli vielä muistat minut, olen Kaataja", susiuros jutusteli rauhallisesti, häntä selkälinjan tasalla heiluen. Suden kääntyessä alfansa puoleen, uros laski häntäänsä hiukan alemmas. Kaataja ei kohottanut katsettaan Säteen silmiin, vaan katseli kohteliaasti hiukan ohitse.
"Alfani, mukava nähdä teidät liikkeellä ja hyvissä voimissa", uros tervehti kohteliaasti, ennen kuin kääntyi Vinhan puoleen. "Samat sanat myös sinulle, Vinha", Kaataja totesi, heilauttaen häntäänsä lempeästi. Uros ei tehnyt Säteelle alistumisestaan numeroa, muttei millään tavalla uhannut alfaa. Uros lähtisi, jos alfa niin toivoisi, mutta jälleen kerran velvollisuudentunne repi suurta sutta kahteen suuntaan. Kaataja oli aikoinaan ottanut Orvokin siipiensä suojiin, eikä mielellään jättäisi sokeaa narttua yksin nyt, kun toinen selkeästi kaipasi rohkaisua. Siinä olikin perimmäinen syy, miksi Kaataja oli ensin tervehtinyt Orvokkia, eikä alfaansa. Vaan Kaataja uskoi, ettei Säde nostaisi asiasta numeroa, vaan keskittyisi Orvokkiin Kaatajan moittimisen sijasta. Aina saattoi toivoa.

((Anteeksi kun jouduitte odottamaan, yritän nyt vastailla liittymispeleihin kun kerrankin koneelle pääsen. Jätän sitten Vinhan vähän taka-alalle pelissä kun meitä on näin monta. :D))

Säde kuuli Kaatajan äänen ja tunnisti sen. Metsästysryhmän johtajan, Kaatajan henkilökohtainen läsnäolo ei tosiaan ollut pahitteeksi.
Vinha tervehti suurta urosta hännän heilutuksella. Säde nyökkäsi tervehdykseksi kohottaen häntänsä lähinnä vieraan suden takia. Se suhtautui hieman lempeämmin valkoiseen suteen, kun huomasi Karhunkaatajan puhuttelevan tätä nimeltä. Narttu vilkaisi Kaatajan suuntaan ja tuijotti sitten taas vierasta, jonka katseessa oli jotain tuttua.
"Kiitos Kaataja, hyvä kun olet täällä", Säde sanoi hyväntahtoisesti Kaatajalle. Epäluulo lauman ulkopuolisia kohtaan oli luonnollinen vaisto eikä susi voinut mitään karvoille, jotka sen selässä nousivat pystyyn. Se ei kuitenkaan tarkoittanut näitä eleitä laumatovereilleen ja piti siksi katseensa valkoturkkisessa vieraassa.
"Mistä te tunnette toisenne?" alfa kysyi oikeastaan molemmilta. Orvokki voisi ihan hyvin olla susi, jonka Katala oli hyväksynyt laumaan ja johon ei ollut vielä tarttunut lauman hajua. Sitä paitsi Karhunkaataja tunsi sen ja Säde luotti vähän enemmän susiin, joihin Kaataja suhtautui näinkin myönteisesti.

Vinha sai itsensä kuriin eikä sen häntä enää viuhunut innokkaasti puolelta toiselle. Nuorsusi tarkkaili emoaan ja Kaatajaa taaempaa pitäen matalaa profiilia. Se ei osannut käsitellä tätä tilannetta eikä se sen tehtävä ollutkaan.

Orvokki hätkähti pienesti kun kuuli tutun äänen, mikä sai sen iloiseksikin. Kaataja oli tullut nartun mielestä juuri oikeaan aikaan, vaikka Kaataja olikin Säteen alamainen Orvokki tunsi helpottuneisuuden tulvivan sisäänsä. Kaatajalle se heilautti häntäänsä ja sanoi hiljaisella äänellään: "Toki minä sinut muistan hyvä Kaataja". Valko turkki istui vähän matalammin uhkaavan kuvan vähentämiseksi. Se luimisti korviaan ja heilautti häntäänsä rauhan merkiksi kaikille paikalla oleville. Valkoturkin sokeat silmät olivat suunnatuna hieman Säteen ohi johonkin kaukaisuuteen.

Säteen kysymykseen narttu vastasi kohteliaasti: "Me tapasimme jo jonkin aikaa sitten rajoilla kun Kaataja oli rajapartioimassa. Minä kuljeskelin rajojen liepeillä ja tapasin Kaatajan joka olikin kovin mukava herrasmies." Orvokki ei oikein tiennyt pitäisikö sen kertoa liikkuneensa sisarensa kanssa, mutta jätti sen nyt kertomatta. Se vaihtoi hieman hermostuneena tassujensa asentoa ja piti korvansa luimussa alistuneena.

Vinha näytti vähän ulkopuoliseksi jääneeltä, eikä oikein tuntunut tietävän, mitä siltä odotettiin. Kaataja heilautti rohkaisevasti häntäänsä toiselle, sillä nuorsusi suhtautui tilanteeseen tietynlaisella kypsyydellä, ja Kaataja halusi ilmaista Vinhalle, että narttu toimi ihan oikein. Vihertävän harmaiden silmien katse kiinnittyi kuitenkin pian Säteeseen, kun alfa suolti kysymyksiään ilmoille.
"Orvokki puhuu totta, tapasimme aiemmin rajojen liepeillä, kun hän liikkui täällä päin sisarensa, minun ystäväni kanssa", Kaataja komppasi Orvokin kertomusta, mutta tarkensi vielä sitä, missä olosuhteissa he olivat tavanneet. Suuri susi luotti alfansa älykkyyteen ja tiesi, että Säde ymmärtäisi nopeasti, miksi Kaataja oli suhtautunut niinkin suopeasti rajalla kulkeviin susiin. Olihan kyseessä sentään ystävä sisarensa kanssa.

"Alfani, hän on kuten poikasi Usko", Kaataja sanoi rauhallisesti, tietäen, että Säde ymmärtäisi hetkessä, kuten myös Vinha. Suuri uros lähestyi hitaasti Orvokkia, jotta jättäisi nartulle aikaa ymmärtää, mitä oli tapahtumassa. Parempi olla säikäyttämättä sokeaa narttua, joka muutenkin näytti hermostuneelta.
"Ystäväni, olen varma, että alfani suhtautuu sinuun suopeasti, mikäli yhät mielit laumaamme. Mutta sinun on tehtävä aloite", Kaataja rohkaisi narttua hiljaisella äänellä. Vinha ja Säde voisivat hyvinkin kuulla sanat, mikäli keskittyisivät kuuntelemaan, mutta tosiasiassa sillä ei ollut merkitystä. Sanojen tarkoitus oli rohkaista Orvokkia, jotta toinen esittäisi asiansa ja jättäisi Säteelle hyvän vaikutelman sokeudesta huolimatta. Turhanpäiväisiä kyhjöttäjiä ei laumaan haluttaisi. Korostaakseen sanojensa vaikutusta, uros koetti puskea kevyesti päällään nartun hartiaa, kuin sanoakseen, että oli aika ottaa askel kohti laumaelämää - puhumalla alfalle liittymisinnosta. Tämän tehtyään Kaataja peruutti sivummalle Vinhan luokse, sillä loppu olisi alfasta ja Orvokista kiinni. Suuri uros oli tehnyt parhaansa kannustaakseen Orvokkia, ja mikäli Säteellä olisi kysyttävää, Kaataja vastaisi hyvillä mielin. Mutta ensin pitäisi jättää kaksikko keskustelemaan kaikessa rauhassa.

Vinha ymmärsi Kaatajan eleet kehuiksi ja jatkoi samaan malliin antaen vanhempien susien olla kontrollissa. Nuorsusi hämmentyi uroksen sanoista, mutta tajusi mitä tuo tarkoitti katsoessaan Orvokin elekieltä ja silmiä. Tosiaan.

Ah, sen minä siis tunnistin hänen katseestaan, Säde ajatteli ja nyökkäsi Karhunkaatajalle ymmärtäneensä. Ehkä aihe oli hieman tabu, tai sitten uros oli vain kohtelias. Jokatapauksessa alfakaan ei tehnyt Orvokin sokeudesta sanoin numeroa.
"Kaatajan ystävät ovat meidänkin ystäviämme", Säde totesi ja heilutti häntäänsä tajuten sitten hämillään, ettei Orvokki ehkä nähnyt sitä. Myötätunto heräsi nartussa. Vaikka pieni ääni sen päässä syytti sitä epäreiluudesta Uskon takia, se tiesi, että sen täytyisi suhtautua Orvokkiin yhtä kriittisesti kuin kehen tahansa liittyjään.
Säde tunsi Vinhan katseen takaraivossaan ja tiesi, että tytär ajatteli ihan samaa. Musta nuorsusi tönäisi emoaan kuonollaan. Alfa sai voimaa siitä, että Vinha ja varmaan Kaatajakin luotti sen tekevän oikein.

Susi pysyi paikallaan Orvokin edessä puhuen suoraan sille. Se pani merkille Kaatajan rohkaisevan tönäisyn ja kävi edelleen pientä tunnesotaa päässään itsensä kanssa. "Orvokki, sinä olet tervetullut laumaamme, jos sinulla on sille jotain annettavaa. Onko sinulla jotain vahvuuksia tai muuta, mitä minun olisi hyvä tietää?"

((Höh mitä tönkköä, vähän kiireellä kirjoitin...))

Orvokki tunsi Kaatajan lähestyvän ja tönäisevän rohkaisevasti neitokaista, narttu kuunteli toisen sanat ja sai hieman rohkeutta itseensä. "Minä olisin kovin kiitollinen jos pääsisin teidän alaisuuteenne, hyvä alfa" Valkoturkki sanoi asiansa hieman itse varmemmin, mutta nöyrästi. Se ei tiennyt tai ainakaan muistanut alfan nimeä joten puhutteli tätä vain alfana. Orvokki kuunteli Säteen sanat ja meni hieman hiljaiseksi. Mitä hyötyä sokeasta ujon puoleisesta nartusta olisi? Se päätti kertoa sokeudestaan ainakin, sillä ei ymmärtänyt Kaatajan vihjettä kun ei tuntenut Uskoa.

"No teidän olisi hyvä tietää että, olen sokea ja opettelen vasta elämään asian kanssa, mikä vaikeuttaa omalla tavallaan moniakin asioita." Valkoturkki lausahti häntäänsä hieman nolona heilauttaen. Se jatkoi sitten "Minä kyllä voisin kyllä huolehtia reviiristä ja vaikka auttaa loukkaantuneita jos on käynyt vahinko tai jotain muuta. Voisin koittaa hieman saalistaakkin, joka tosin voi olla hieman hankalaa" Narttu toivoi ettei toiset ymmärtäisi sen asiaa väärin ja luule nartun sanovan laumaa heikoksi jossa on loukkaantuneita ja sairaita susia, sitä narttu ei todellakaan tarkoittanut sanoillaan.
"Niin ja en tarkoittanut sillä loukkaantuneilla että laumanne olisi mitenkään heikko, vaan sitä jos saalistaessa sattuu vahinko" Se vielä korjasi ja yritti parhaansa mukaan olla rohkea, sekä tyyni. Se heilutteli häntäänsä rauhallisesti puolelta toiselle ja alkoi rentoutua hiljaksiin.

//Miulta ei tullut pitkää viestiä mutta toivottavasti ymmärrätte//

Orvokki tuntui muuttuvan kokonaan saadessaan hiukan enemmän itsevarmuutta. Kaikella rauhallisuudella sokea narttu esitti asiansa, vastaten kohteliaasti alfan kysymyksiin. Kaataja tunsi ylpeyttä Orvokin puolesta, sillä nartusta löytyi sekä sisua että periksiantamattomuutta. Toinen oli sokeutunut hiljattain, muttei suostunut luopumaan elämänilostaan tai tahdostaan liittyä laumaan. Kaataja oli paitsi ylpeä voidessaan kutsua Orvokkia ystäväkseen, myös kunnioittava narttua kohtaan. Harvasta sudesta olisi kärsimään moinen epäonni ilman periksi antamista.

Uros näki viisaammaksi olla puuttumatta alfan ja Orvokin keskusteluun, minkä takia seisoikin ryhti hyvänä ja häntä selkälinjan jatkeena Vinhan vieressä täydessä hiljaisuudessa. Susiuros säteili itsevarmuutta, mutta samaan aikaan koko suuri keho huusi nöyryyttä ja kunnioitusta keskustelukumppaneita kohtaan. Alfa oli ehdoton ykkönen, eikä Kaatajasta olisi ikipäivänä nousemaan Säteen yläpuolelle - tai edes alfan rinnalle. Uros oli varsin tyytyväinen asemaansa metsästysryhmän johdossa ja sitä kautta luotettuna jäsenenä, eikä edes yritellyt tavoitella mitään suurempaa.

"Olet turhan vaatimaton, Orvokki. Olen nähnyt, miten hyvin pärjäät sokeutesi kanssa. Elit aiemmin yksinäsi, ja tässä seisot terveenä ja elinvoimaisena, vaikka sokea oletkin", Kaataja rohkaisi lempeästi. Susi ei voinut kuunnella vierestä, kuinka ystävä niin vähätteli omaa osaamistaan. Jos selvisit yksinäsi, vaikka olitkin sokea, varmasti sinusta olisi apua laumalle. Ehkei Orvokki nähnyt asiaa niin, mutta suuri uros uskoi alfan ajatusten kallistuvan samalle kannalle Kaatajan kanssa. Tummanharmaa susi toivoi koko suuresta sydämestään, että Orvokki löytäisi kotinsa tältä reviirilltä ja perheensä tämän lauman parista. Sen narttu ansaitsisi kaiken kokemansa jälkeen.

Alfa kuunteli Orvokkia liikutellen korviaan ja miettien. Sokeasta sudesta tuli helposti omega kuten Uskosta, mutta Orvokissa oli kyllä kieltämättä potentiaalia. Se oli kaiken lisäksi pärjännyt omillaan.
Säde tiesi, että vaikka sen pääätöstä kunnioitettaisiin joka tapauksessa, sen täytyi ottaa huomioon myös laumansa toiveet. Susi loi nopean vilkaisun Kaatajaan, luottosuteen, jonka Orvokki oli selvästi saanut vakuuttuneeksi. Jos Säde olisi ollut ihminen, se olisi varmaan kohauttanut olkiaan ja huokaissut.
"En sano tätä usein vieraille susille, mutta täytyy myöntää, että olen aika vaikuttunut. Minä uskon, että jos pärjäsit omillasi sokeana, pärjäät myös laumassa", alfa sanoi, "Mutta sanon nyt suoraan, että sinulle saattaa langeta enemmän ei-niin-tärkeitä tehtäviä. Ainakin aluksi. Aika näyttää, mihin sinä pystyt. Tervetuloa Nuormetsään, Orvokki."
Säde hymyili lempeästi toiselle heilauttaen häntäänsä puolelta toiselle. Sillekin oli annettu mahdollisuus ja nyt se oli alfa. Kenties mitä Orvokista tulisi.

Vinhan häntä viuhui eestaas nuorsuden yrittäessä pysyä nahoissaan vinkuen hermostuneesti. Se oli tarpeeksi vanha käsittääkseen, ettei voinut riehua, mutta liian nuori hillitäkseen itseään täysin. Musta susi päästi pienen kimeän haukahduksen.
Säde katsoi Vinhaa tuimasti mutta tarkoitti sanansa Orvokille. "Anteeksi, en ole tainnut vielä esitellä itseäni. Nimeni on Säde, olen Nuormetsän toinen alfasusi. Musta nuorsusi on tyttäreni, Vinha."

//sori kestosta//

Orvokki tajusi vasta kuunnellessaan Kaatajan puheita, että ehkä siittä olisikin johonkin jopa sokeana. Se hieman nolostui uroksen sanoista ja käänsi katseensa poispäin hieman vaivautuneen näköisenä. Pian se kuitenkin käänsi mitään näkemättömän katseensa toisten suuntaan, edelleen alistuneena ja nöyränä, mutta ei heikon näköisenä.

Narttu kuunteli sitten myös alfan sanat ja ilahtui suunnattomasti, se olisi varmaan hyppinyt ilosta ja taputtanut jos ihminen olisi ollut. Sutena se kuitenkin alkoi heiluttaa häntäänsä innostuneena ja lausahti kunnioittaen uutta alfaansa "Kiitos, kiitos tuhannesti ja minä ymmärrän hyvin ettette halua antaa sokealle ja uudelle narttuselle kovin tärkeitä tehtäviä." se heilutteli häntäänsä ja jatkoi sitten "Ja minä arvostan sitä myös sillä tosiaan opettelen vasta elämään sokeuteni kanssa, mutta lupaan tehdä parhaani lauman hyvin voinnin eteen omalta osaltani." Valkoturkki lausahti ja vannotti uutta alfaansa, sekä tietenkin muitakin. Se oli hyvin onnellinen laumaan pääsystään, mutta piti itsensä rauhallisen onnellisena.

// Anteeksi kestosta! Lomamatka pääsi yllättämään. //

Kaataja tiesi alfansa päätöksen aina siitä hetkestä asti, kun Säde vilkaisi nopeasti urosta. Kun alfa vielä vahvisti valintansa sanoillaan ja kehonkielellään, Kaataja yhtyi muiden riemuun heiluttamalla häntäänsä puolelta toiselle. Jo liki vanhaksi haukuttava suuri uros katsoi onnellisena nuorta Vinhaa, joka innostui uudesta laumalaisesta suuresti. Kaataja tiesi, että jonakin päivänä musta narttu nousisi korkealle lauman sisällä. Tai kenties Vinha etsisi paikkansa muualta, rakentaen ympärilleen oman laumansa. Varmaa kuitenkin oli, että nuoressa nartussa oli potentiaalia. Ikä toisi viisautta ja kokemukset kasvattaisivat, mutta Vinhasta näki jo nyt, ettei narttu jäisi tavalliseksi rivijäseneksi missään.

Alfa esitteli sekä itsensä että tyttärensä ystävällisellä mutta arvovaltaisella tavalla, joka osoitti Kaatajalle, kuinka paljon Säde oli kasvanut henkisesti lyhyessä ajassa. Siinä missä Kaataja oli vuosia taaksepäin sanonut Katalalle, ettei luottaisi Säteeseen betana, mutta kunnioittaisi toisen asemaa silloisen alfansa Haukan takia, uros huomasi nyt, että kunnioitus oli hitaasti syventynyt luottamukseksi. Säteestä oli tullut yhtä tärkeä osa Nuormetsän laumaa suuren susiuroksen silmissä kuin Kaatajan parhaasta ystävästä Katalasta. Uroksen pitäisi varmaankin puhua joskus alfanartun kanssa, varmasti tuesta olisi apua. Niin hyväksi alfaksi kuin Säde olikin kasvanut, ei ylimääräisistä kehuista ja tuesta varmasti olisi haittaa.

"Tervetuloa laumaan, uuden perheesi pariin, Orvokki", Kaataja toivotti lämpimästi, katsoen sokean suden onnea, joka tuntui säteilevän jokaisesta karvasta. Uros oli onnellinen voidessaan toivottaa uuden jäsenen tervetulleeksi laumaan. Uusista jäsenistä oli aina apua, ja kaikkien vastoinkäymisten jälkeen uudet jäsenet pitivät lauman elinvoimaisena ja voimakkaana.

((Äh, viimeinkin pääsin koneelle. Toivottavasti saatte selvää.))

Kaataja oli Säteen silmissä yksi luotettavimmista laumassa. Se oli aluksi ollut ahdistunut, koska oli nähnyt uroksen enemmän Katalan suojattina ja oli ollut inhottavan tietoinen epäluottamuksesta. Nyt alfa kuitenkin huomasi jonkin muuttuneen. Aika oli parantanut paljon. Ehkä asiaan vaikutti myös se, että Säde oli muuttunut tasapainoisemmaksi, vaikka se ei epäilyksistään itseään kohtaan ollut ihan kokonaan päässyt.
"Ota toki aivan rauhallisesti ensimmäiset päivät. Tutustu kaikessa rauhassa muihin laumalaisiin ja reviiriin", Säde sanoi lempeästi ja kääntyi luottosutensa, Karhunkaatajan puoleen. "Kaataja, sinulle ei varmaan olisi taakaksi näyttää Orvokille paikkoja?" Alfa muotoili lauseen kohteliaaksi ja käytti ystävällistä äänenpainoaan tarkoituksella. Se oli sen pieni osoitus luottamuksesta ja kunnioituksesta urosta kohtaan. Säde ei uskonut, että Kaatajaa tarvitsisi komennella ja että se varmasti ymmärsi alfan antaman tehtävän.

Vinha uikahti taas itsekseen ja tönäisi Kaatajaa kuonollaan ennen kuin hipsi varovaisin askelin Orvokin luo. Se pysähtyi sudenmitan päähän ja kurotti kuonoansa uutta laumalaista kohti. Vinha vilkuili Sädettä ja Kaatajaa kuin odottaen moitteita. "Tervetuloa minunkin puolestani! Kivaa saada uusi susi laumaan", nuorsusi sanoi Orvokille.
Säde alkoi tehdä lähteviä eleitä ja Vinha kirmasi sen luo koskettaen kirsullaan alfan suupieltä. "Voisitte aloittaa pesäluolista", Säde sanoi Karhunkaatajalle. Väsymys erottui sen äänestä hienoisesti, mutta muuten alfa oli hyväntuulinen. "Minä ja Vinha menemme metsästysmaiden kautta. Nähdään myöhemmin, ellei teillä ole mitään kysyttävää."

Orvokki nosti takalistonsa rauhallisesti maasta ja heilutteli häntäänsä tiuhaan tahtiin. Yleensä hieman hajamielinen narttu loisti ensimmäistä kertaa pitkään aikaan onnesta, mutta sen sumeat silmät olivat edelleen ilmeettömät. Se kiitti Kaatajaa lempeästi "Kiitos ystävä hyvä" sitten se kiitti uudelleen myös Sädettä "olen ikuisesti kiitollinen sinulle alfani, toivon etten ole taakaksi laumalle" nartun hennosta äänestä kaikui kunnioitus uusia laumalaisiaan kohtaan.

Valkoturkki tunsi kun sitä lähestyttiin varoen ja sitten se kuulikin jo ystävällisen, sekä innokkaan äänen joka toivotti Orvokin myös tervetulleeksi laumaan. Myös Orvokki kurkotti kuonoaan muita kohti ja poimi ilmasta toisten hajut jotta tunnistaisi heidät vastaisuudessa. Orvokki kuunteli muiden puhetta rentoutuneena ja lausahti sitten "Minulla ei ole kysyttävää" häntäänsä toverillisesti heilauttaen.

//anteeksi kauheasti kesto ja tönkköisyys :( Äikän openi olisi kauhuissaan varmasti...//

Säteen lempeä kysymys ei jättänyt Kaatajalle epäselvyyttä siitä, etteikö kyseessä kuitenkin ollut käsky. Uros oli kuitenkin ylpeä sekä itsestään että alfastaan, kun toinen osoitti kunnioitustaan ja luottamustaan näin selvällä tavalla. Totta ihmeessä Kaataja auttaisi sokeaa ystäväänsä, kuten auttoi jokaista laumalaista. Ei siihen alfan käskyä tarvittu, mutta Säteen esittämä kehoitus lämmitti siltikin suuren suden mieltä.
"Ei ole taakaksi, alfani, minä esittelen mielelläni reviiriä Orvokille", Kaataja vastasi kunnioittavalla ja lempeällä äänensävyllä. Uros vilkaisi sokeaa ystäväänsä, muistellen haikeudella pientä Takkua. Aikoinaan nämä kaksi urosta, toinen suuri ja lempeä, toinen pieni ja pippurinen olivat olleet erottamattomat ystävät. Sokea Takku oli kuitenkin lähtenyt laaksosta tulipalojen aikaan, kunhan Kaataja oli ensin auttanut toisen pakoon kuumuutta. Orvokki ei tosiaankaan ollut ensimmäinen Kaatajan kohtaama sokea lajitoveri, eikä siksi tehnytkään asiasta mitään numeroa.

"Minä etsin sinut käsiini myöhemmin, alfani. On asioita, joista haluaisin keskustella kanssasi kaikessa rauhassa", suuri uros jutusteli rauhallisesti. Kaataja oli varma, että tilaisuus Säteen kanssa puhumiseen koittaisi pian, mutta juuri nyt ei ollut sen aika. Orvokki pitäisi ensin saattaa muun lauman pariin ja tehdä elo sokealle sudelle mahdollisimman kotoisaksi Nuormetsässä.

"Näkemiin Vinha", Kaataja toivotti nuorsudelle lempeästi. "Mikäli haluat, otan sinut mukaani seuraavan kerran, kun lähden tutkimaan saaliseläinten reittejä", uros vielä lupasi. Nuorsusi varmasti olisi iloinen päästessään kauemmas pesiltä ja siinä sivussa oppiessaan metsästyksen saloja. Tuskin kaksikko mitään varsinaisesti päätyisivät kaatamaan, mutta jäljestyksen makuun ainakin. Sitä paitsi, Kaatajan olisi päivitettävä tietojaan saaliseläinten liikkeistä, jotta metsästysryhmän saisi vietyä aina oikealle paikalle. Turhasta juoksentelusta ei olisi mitään hyötyä.

"Jatkammeko matkaa, Orvokki?" Suuri uros kysäisi, lähestyen rauhallista vauhtia sokeaa ystäväänsä. Mikäli susi saisi myöntävän vastauksen, tuo lähtisi liikkeelle rauhallista tahtia, tökkien aina välillä lempeästi kuonollaan Orvokkia, jotta auttaisi toista kulkemaan oikeaan suuntaan ja varomaan pahimpia paikkoja.

// Kiitokset pelistä! :) //

Säde nyökkäsi Kaatajalle. Sen korvat kääntyivät eteenpäin ja suden silmissä kävi utelias pilkahdus, jota ei huomannut helposti johtosuden olemuksen takaa, ellei tuntenut Sädettä. "Hyvä on. Löydät minut pesiltä tai muualta ydinreviiriltä", se sanoi.
Vinhan innostusta ei peittänyt mikään. Nuorsui katsoi Karhunkaatajaa silmät tuikkien. "Mitä? Pääsen mukaan? Oikeastiko? Joo!" Mustaturkki työnsi päätään Kaatajaa kohti kuin nuollakseen tuon suupieliä, mutta ei onnistunut lipaisemaan kuin omia huuliaan. Säde vilkaisi hymyillen urokseen päin kuin kiittääkseen mahdollisuudesta, jonka Kaataja antoi sen jälkikasvulle. Hyväntahdon puuskassaan alfa ei vaivautunut hillitsemään Vinhaa, joka loikki kauempana kuin jäljittäisi jotakin suurenmoista, kuten päästäistä.
Säde kääntyi vielä Orvokin puoleen. "Ilo on minun puolellani. Toivotan sinulle onnea", se sanoi ja lähti talsimaan Vinha kintereillään metsästysmaille.

((Ei paineita Susu. :) Kiitos molemmille!))

Valkoturkki kuunteli kuinka nuorsusi innostui kuullessaan pääsevänsä saalistamaan, ja muisteli itsekin niitä aikoja kun saattoi vielä saalistaa helpommin. Säteen onnen toivotuksiin se vastasi hännän heilautuksilla ja sanoilla "kiitos, alfani" Orvokki ei voisi ikinä korvata tätä Säteelle, sillä se oli varmasti pelastanut Orvokin hengen.

Kaatajalle narttu nyökkäsi ja heilautti häntäänsä ystävällisesti. Se lähti seuraamaan Kaatajaa kiitollisena.

//kiitti Naar :) ja kiitos vielä pelistä//