Hiljaa hyvä tulee - Kutsupeli

((Silkki ja Karhunkaataja sitten kun ehtivät. :D))

Nuormetsä oli elpynyt yllättävän nopeasti metsäpalon jälkeen. Kesäinen aurinko toi väriä nuorten puiden rungoille. Vanhasta maisemasta oli jäljellä enää vanha, kaatunut ja sammalpeitteinen tammi. Latvuston lomasta laskeutuva valo ja lämmin ilma lupasivat lämmintä päivää.
Peurojen tallaamat polut olivat myös susien suosiossa, ja saniaiset silittävät Säteen turkkia sen kävellessä. Alfa pysähtyi kohottaen kuononsa ja tutkaillen tuulen tuoksuja. Se ei ollut metsässä yksin. Vaikka saaliseläimet olivat siirtyneet laiduntamaan metsästysmaille, ilmassa leijaili muiden eläinten hajuja.

Alfa toivoi törmäävänsä Karhunkaatajaan päästäkseen viimein puhumaan sen kanssa. Säteellä oli aavistus, että se saattaisi löytää uroksen täältä, jos sillä olisi onnea.
Säde oli alkanut pitää Kaatajaa luottosutenaan. Se muisti hyvin, että uros oli ollut myös Haukan läheinen ystävä ja osoittanut uskollisuutta Nuormetsälle alusta asti, vaikeuksista huolimatta. Alfa arvosti myös Karhunkaatajan kokemusta ja viisautta. Luottamus oli alkanut mudostua pikkuhiljaa Haukan kuoleman jälkeen ja vahvistunut uroksen osoittaessa kunnioitusta myös nuoremmalle johtosudelle.

Säde ulvahti kahdesti kantavalla äänellään. Jos Karhunkaataja olisi lähettyvillä, se kuulisi alfansa kutsun.

((Lyhythän tää on, mutta nyt iski hirveä jumitus..))

// Täältä me nyt vihdoin saavumme! //

Tummanharmaa susihukka oli jolkotellut halki reviirin, milloin seurassa ja milloin itsekseen. Uros oli pitänyt huolta rajoista, hätistellyt kärkkäitä rajarikkureita, etsinyt saaliseläimiä ja kaatanut niistä lukuisia milloin kenenkin laumalaisen auttamana. Kaataja oli kaiken kaikkiaan hyvässä kunnossa ja hyvällä tuulella, eikä antanut pienten vastoinkäymisten pilata iloaan. Kesä oli saapunut lämpimine ilmoineen, saaden luonnon vihertämään aivan uudella tavalla. Kaributkin tuntuivat viimevuotta lihavammilta, mikä sopi susiurokselle hyvin. Yhdestä eläimestä riitti monelle, ja tuskinpa kukaan oli nälkää nähnyt viimeaikoina Nuormetsässä.

Kaatajan riemulle löytyi hyvinkin yksinkertainen selitys. Sudella oli hyödyllistä tehtävää laumassa, mikä tarkoitti, että urosta tarvittiin. Eli tummanharmaa hukka pystyi auttamaan ja kokemaan tekevänsä jotakin lauman eteen. Kyllä vähemmästäkin laumaeläin tuli iloiseksi. Lisäksi laumasta oli ajan kuluessa tullut perhe, jota Kaataja vaalisi sydämessään päiviensä loppuun saakka, puolustaen omaansa viimeiseen asti. Tämä lauma oli perhe. Ja mikä parasta, se oli Kaatajan perhe.

Lyhyet ulvahdukset havahduttivat Kaatajan mietteistään, ja epäröimättä hetkeäkään, suuri susi kääntyi äänen suuntaan. Nopeasti oli tummanharmaa susiuros tunnistanut kutsujan, vaan selkeästi kaikki oli hyvin, kun alfa oli niin rauhallisenoloisesti kutsunut Kaatajaa. Ehkäpä toinen vain halusi selvittää, pyörikö susiuros tällä suunnalla. Kaataja kun oli nopea liikkeissään kulkiessaan reviirin kolkasta toiseen.

"Tervehdys, alfani", Kaataja sanoi syvällä äänellään päästyään lähemmäs. Uros laski häntänsä rennosti roikkumaan, tosin eipä mokoma ruumiinosa paikallaan pysynyt, vaan heilui puolelta toiselle. Olipa kiva nähdä Sädettä, lauman alfaa. "Kutsuit minua, jos en vallan erehdy", suuri uros totesi rauhallisesti, katsoen Sädettä suoraan silmiin. Vaan katseesta puuttui se dominoiva puoli, jolla muut silmiintapittajat yrittivät päästä niskanpäälle. Tummanharmaa uros oli selkeästi viettänyt liikaa aikaa ystävänsä ja alfansa Katalan kanssa, kun oli omaksunut toisen tavan tuijotella keskustelukumppania silmiin. Vaan ehkä Säde ymmärtäisi, ettei lempeä katse tarkoittanut mitään pahaa. Kaatajahan oli täysin tyytyväinen asemaansa laumassa, eikä havitellut mitään enempää. Uros teki sen, mitä tarvittiin ja pyrki olemaan laumalle jäsen, jota lauma kulloinkin tarvitsi.

// Toivottavasti tästä saa jotain irti vastausta varten, vaikka onnistuinkin taas jaarittelemaan ummet ja lammet kaikesta täysin aiheeseen liittymättömästä. :D //

((Ei se mitään, itseasiassa se on ihan mukavaa. Uppoudun aina sun vastauksiin juuri sen takia ja pääsen peliin "sisälle". :D))

Karhunkaataja tosiaan oli kuullut Säteen ulvonnan. Uros tuli paikalle varsin hyväntuulisena ja pirteänoloisena. Säde itse oli edellen hieman haikea mietiskeltyään yksin, mutta Kaatajan positiivisuus oli hyvin tarttuvaa.
Säde tiesi jo entuudestaan, ettei sen tarvinnut suhtautua Karhunkaatajaan samalla tavalla kuin muihin. Sen eleet olivat nytkin enemmän tuttavallisia kuin alfamaisia. Häntä heilui puolelta toiselle ja narttu astui pari askelta toista vastaan. "Hei Kaataja. Olet oikeassa, halusin tavata sinut", susi sanoi. Säde vähän vierasti katsekontaktia, mutta uroksen tuntien oletti ettei tuo tarkoittanut sillä mitään. Se oli vain toisen tapa keskustella. Alfa vastasi Karhunkaatajan katseeseen lempein silmin. Minä tiedän, ettet sinä kyseenalaista minua. Luotan sinuun, katse sanoi.

"Mitä sinulle kuuluu? Emme olekaan tavanneet sen Orvokin liittymisen jälkeen. Näytät ainakin iloiselta."
Olihan Säde varmasti törmännyt Kaatajaan, mutta se tarkoitti, että ei ollut jutellut uroksen kanssa kunnolla kahden kesken. Ilman alfan roolia. Siksi narttu ei mennytkään suoraan asiaan, vaan halusi vaihtaa vähän kuulumisia. Ihan vain laumatovereina. Tämä oli taas yksi merkki siitä, että se arvosti Kaatajaa myös sutena. Säteellä oli muutenkin valitettavan vähän aikaa huomioida lauman jäseniä yksilöinä. Se oli päättänyt korjata tämän seikan nyt, kun saalista riitti ja reviirillä oli rauhallista.

Säde vaikutti hiukan epävarmalta kaiken tapittelun suhteen, muttei kuitenkaan tehnyt siitä numeroa, vaan vastasi lempein silmin Kaatajan katseeseen. Uros kallisti aavistuksen päätään, ja siirsi samalla sinivihreiden silmiensä katseen hiukan Säteestä ohitse. Turha sitä olisi aiheuttaa epämukavaa oloa toiselle, kun ei se silmiin tuijottelu nyt niin tärkeää Kaatajalle ollut.

Alfa varmisti Kaatajan epäilykset, ja kyselikin lopulta kuulumisia. Uros ymmärsi heti, mitä koko Säteen elekieli ja sanavalinnat viestivät, joten hukka päätti tiputtaa alfa-tittelin lauseidensa lopusta pois. Selkeästi tässä oltiin tuttavallisempia nyt, mikä sopi Kaatajalle vallan mainiosti. Uros ei koskaan ollut piitannut arvoasemista niin tarkasti kuin muut. Niin kauan kuin laumalaiset eivät hyppineet kuonolle, ei Kaataja tehnyt omasta asemastaan numeroa.
"Minä voin oikein hyvin. Kesä on tosiaan helpottanut metsästystä ja lauman eloa, mikä saa minut aina hyvälle tuulelle. Olen iloinen, että olen pystynyt tekemään oman osani perheeni tukemisessa", Kaataja jutusteli, myöntäen suoraan, mistä iloinen mieli juonsi juurensa. Uros luotti alfaansa, eikä nähnyt mitään syytä olla kertomatta koko totuutta. "Lauma on pitkästä aikaa vahva, mistä kuuluu kiittäminen sinua, Säde. Edes Haukan aikaan en nähnyt laumaamme yhtä yhtenäisenä ja voimakkaana."

Kaataja heilautteli leippoisasti häntäänsä, mutta valppaasti pystyssä olevat korvat kielivät siitä, että uros kyllä keskittyi tilanteeseen, vaikka häntä heiluikin. Susiuros oli rento ja luottavainen alfansa seurassa, mikä tuntuikin huokuvan suuren kehon jokaisesta solusta.
"Entäs sinä? Mitä kaikkea olet puuhaillut?" Uros kysäisi lempeällä äänellään, miettien nopeasti, oliko Säteellä aavistustakaan siitä, missä suuri uros oli huidellut viimeiset kuukaudet. No, eiköhän alfa ainakin aavistellut jotakin, kun oli osannut etsiä Kaatajaa näiltä seuduilta. Uros kun oli pitänyt itsensä kiireisenä rajapartioinnin ja metsästyksen kanssa.

Kaataja ilmeisesti pani merkille Säteen oudoksuvan katsekontaktia ja siirsikin huomaavaisesti katsettaan hiukan. Sädekin lopetti tuijottamisen.
Uroksen sanat "perheestä" lämmittivät alfan sydäntä. Se veti suupieliään taakse, niin mielissään se oli. "Sinä olet ollut ahkera. Olet aina ollut. Minä todella arvostan sitä", susi sanoi hymyntapaisen edelleen viipyessä sen kasvoilla.

Haukan nimen kuuleminen tuntui edelleen iskulta palleaan, mutta se ei vaikuttanut Säteeseen enää niin paljon kuin ennen. Haukan kuolemasta oli jo aikaa ja elämä jatkui. Ensimmäiset kuukaudet narttu oli huomannut etsivänsä puolisoaan, hakevan tätä katseellaan susien seasta. Ihmetellyt, missä hän oli. Alfan oli kuitenkin täytynyt hyväksyä se, ettei Haukka enää tulisi takaisin. Sen oli pakko olla vahva laumansa, pentujensa ja itsensä takia.

Säde ei silti uskonut, että lauman nykytilanne oli sen ansiota. Ei ainakaan kokonaan. Sen surkea itseluottamus ja muisto epäonnistumisesta kirpaisi, mutta alfa peitti sen taitavasti. Se varoi tarkasti kääntämästä korviaan niskaan. Tästä ei tarvinnut kenenkään tietää.
"No älähän nyt liioittele", Säde naurahti, "Ilman Katalaa tai lauman tukea, sinun tukeasi, minä en olisi saanut aikaiseksi yhtään mitään. Me kaikki olemme luoneet tämän tasapainon yhdessä. Ja olen siitä ylpeä."
Sitä paitsi, Haukka oli tehnyt Säteestä sen, kuka se oli. Kun Säde oli ensi kerran tullut Nuormetsään, se oli ollut palasina. Sillä ei ollut silloin mitään eikä ketään, vain vatsallinen pentuja. Haukka oli tehnyt siitä pysyvästi ehjän. Antanut sille kodin ja koonnut sen koko maailman. Säde olisi siitä ikuisesti kiitollisuudenvelassa, ja se tekisi kaikkensa lauman hyväksi.

Alfa huomasi Kaatajan leppoisuuden ja tunsi olonsa taas vähän varmemmaksi. Ehkä se ei ollutkaan niin surkea johtosusi, kuin sen omatunto jankutti.
"Olen ollut rajapartiossa Koston kanssa. Poika on niin innokas. Hän on aina varma, että jokainen lentoon pyrähtävä lintu on merkki Rinnemetsän salaisesta hyökkäyksestä", Säde kertoi ja nauroi. Sen vanhin poika kaipasi selvästi toimintaa.
"Pidän siitä, että joki erottaa reviirimme Aarnimetsästä ja pohjoinen vuoristo Sysimetsästä", alfa sanoi ja sen katse harhaili hetkeksi vuoriston suuntaan.
"Siitä tulee turvallinen olo."

Säteen vilpitön tunnustus siitä, että narttu arvosti Kaatajaa ja sen ahkeruutta, sai uroksen heilauttamaan häntäänsä vauhdikkaammin. Olipa kiva kuulla, että alfan mielestä Kaataja toimi hyvin seikkaillessaan rajoilla. Olihan taustalla omiakin syitä, sillä niin kovin kuin uros laumaansa rakasti, kun oli tottunut vuosia selviämään yksin, välillä se pesäkolon hälinä vain tuntui ylitsevoimaiselta. Joskus oli hyvä olla itsekseen hetken verran, ja muistella kaikkea hyvää, mitä laumassa elo oli tuonut mukanaan.
"Kiitos, Säde, sanasi lämmittävät mieltäni kovin", Kaataja lausahti lempeästi. Sen kiitos oli täysin vilpitön, uros vain sanoi mitä tunsi ja ajatteli, eikä lähtenyt käärimään mietteitään kultaisiin sanakoukeroihin. Suoralla puheella pääsi yleensä pidemmälle.

Alfa oli vaatimaton, kuten aina. Säde kieltäytyi ottamasta kunniaa lauman hyvästä tilasta kokonaan itselleen, kuten Kaataja oli tiennytkin käyvän. Säde oli siitä loistava alfa, ettei toinen antanut kunnian nousta päähänsä. Katalasta ei aina voinut olla niin varma, vaikka vuosien varrella Kaatajakin oli todennut, että ruskeaturkkinen alfa kyllä tekisi kaikkensa perheensä, Nuormetsän, eteen.
"Reviirimme on varsin turvallinen, sillä kuten totesit, vuoret ja joki merkitsevät rajoja vallan mainiosti. Vaan kyllä niitä rajarikkureita on siltikin nähty... En suosittele liikkumaan yksin, tai edes Koston kanssa, ainakaan yhtään kauemmas. Niin kauan kuin pysyttelet joen ja vuoriston puoleisilla rajoilla, joku on aina lähellä ja pystyy saapumaan apuun, jos tilanne siihen johtaa. Sen sijaan tasangolla tilanne on toinen. Siellä harvoin liikkuu laumalaisiamme, mutta rajarikkureita sitäkin enemmän, sillä he ovat monesti yrittäneet päästä sitä kautta syvemmälle reviirille", Kaataja jutusteli rauhallisesti, mutta äänestä kuului isämäinen huolehtivaisuus. Uros ei halunnut kenenkään ottavan turhia riskejä, vaikka itse huitelikin yksinään missä suunnalla tahansa. Uros muisteli kaikkia kohtaamiaan rajarikkureita, ja muisti taas kiittää tuuriaan siitä, ettei ollut koskaan jäänyt alakynteen. Ehkä suuresta koosta oli kuitenkin hyötyä. Jokainen mietti kahteen kertaan, turvautuiko äärimmäisiin keinoihin, kun Kaataja ilmoitti, ettei kannattaisi ottaa askeltakaan pidemmälle.
"Vaan kyllä reviiriämme voi pitää turvallisena", Kaataja lausahti vielä, lähinnä rauhoitellakseen alfaansa. Uros oli itse nähnyt lukuisia rajarikkureita, mutta harva laumalaisista kierteli rajoilla, joten aktiivisesti niillä suunnilla jolkotteleva Kaataja kohtasikin sitten melkein jokaisen rajarikkurin. Nyt kesää kohti rajarikkureita oli vähemmän, sillä karibut eivät välittäneet susien merkkaamista rajoista, vaan kulkivat myös ei-kenenkään-mailla. Laumattomilla ei ollut hätää nyt kun ruokaakin riitti.

"Ymmärsin, että halusit puhua jostakin", Kaataja päätti mennä suoraan asiaan. Kyllähän kuulumisista voisi jaaritella ummet ja lammet, mutta jos Säteellä oli jotakin tärkeää asiaa, uros kuulisi sen mielellään nyt. Olihan Kaatajallakin asiaa Säteelle, mutta kohteliaisuudesta alfalle piti tarjota mahdollisuus kertoa omat mietteensä ensin. Suuri susiuros kertoisi jälkeenpäin Säteelle, miten paljon toinen oli kehittynyt alfana ja muuta vastaavaa. Vaan Säteelle piti tarjota mahdollisuus aukaista kitansa ensin, mistäs sitä tietäisi jos alfalla vaikka olisi erityinen tehtävä Kaatajalle tai muuta vastaavaa. Uros tekisi mitä siltä pyydettäisiin, koska lauman etu oli Kaatajalle tärkeintä kaikessa. Tai ehkä Säde oli vain kaivannut juttuseuraa ja muuten vain kutsunut Kaatajaa. No, niin tai näin, eiköhän alfa pian selittäisi tekojaan.

Alfa ei pelännyt rajarikkureita sitten tipan vertaa, omalla reviirillään sillä oli kaikki kortit puolellaan. Mutta oli myös totta, että ei saanut olla liian itsevarma. Säde tiesi, ettei se osannut olla tarpeeksi varovainen itsensä suhteen ja otti siksi muistutuksen vakavasti. "Kiitos huolenpidostasi. Minä pidän tuon mielessäni."
Säde painoi takalistonsa maahan ilmeisen rauhallisena. Korvat eivät enää kääntyilleet ympäristön äänien suuntaan, vaan narttu kohdisti kaiken huomionsa Kaatajaan. "Niin, metsästyksestä. Karibuja tosiaan riittää, ja otammekin vain sen, minkä tarvitsemme. Haluaisin tutustua laumaan paremmin ja antaa heille mahdollisuuden todistaa kykynsä. Uskon, että laumasta löytyy potentiaalisia metsästysryhmäläisiä", alfa sanoi ja hymyntapainen palasi sen mustille huulille.
"Muistan kun sanoit Orvokin liittymisen yhteydessä, että sinulla on jotakin kerrottavaa", Säde sanoi ja kohotti sekunniksi katseensa Karhunkaatajan silmiin asti. Ihan vain ilmaistakseen, että sitä kiinnosti toisen asia. "Juttelen kanssasi vielä parista muusta asiasta, mutta ensin haluaisin kuulla, mitä kerrottavaa sinulla oli."

Jokin kahisi, ja susi huomasi yksinäisen korpin laskeutuneen kaatuneen tammen sammaleiselle rungolle. Lintu tapitti susia mustilla silmillään. Missään ei kuitenkaan näkynyt raatoa, joten mustasulkaisella petolinnulla ei ollut mitään syytä jäädä susien seuraan.
Korppi raakkui pettyneenä ja pyrähti lentoon, mutta jäi tarkkailemaan tilannetta korkeammalle oksistoon.
Säteen katse oli seurannut sitä, mutta silläkään ei ollut syytä kiinnostua ruokaa etsivästä korpista, joten se kääntyi takaisin lajitoverinsa puoleen.

Kun Säde ilmaisi ymmärtäneensä Kaatajan huolen, ei uros jatkanut enää aiheesta. Alfa ei ollut typerä, vaan oli sisäistänyt Kaatajan varoituksen kerrasta. Nuoremman suden kanssa olisi voinut olla toisin, mutta Säde ei ollut enää vuoden ikäinen pentu. Narttuhan oli alfa, ja ollut jo pidemmän aikaa. Kyllä se muutti sutta kuin sutta.
"Laumassamme on paljon hyviä metsästäjiä. Jokaisella sudella on puolensa", Kaataja totesi, miettien laumalaisia. Toinen oli ketterä ja nopea, pystyen ajamaan karibut muiden suuntaan ja erottamaan yksilöistä heikoimman. Joku toinen, kuten vaikkapa Kaataja itse, oli massiivisempi ja voimakkaampi, mikä takasi helpon kaadon, kunhan saaliin perään ei täytyisi rynnätä. Yhteistyöllä karibuja oli saatu kaadettua jo ihan kiitettävästi, mistä Kaataja tunsikin ylpeyttä. Lauma ei nähnyt nälkää.

Ilmeisesti Säteen uteliaisuus Kaatajan kertomusta kohtaan oli syvempää kuin alfan tarve sanoa omat asiansa, kun alempiarvoinen susiuros sai kehoituksen puhua ensin. Selvähän se, Kaataja vuodattaisi sydämensä syvyyksistä suuret ja tärkeät asiansa.
"Halusin vain selittää sinulle, että vaikka aikoinaan asetuinkin sinua vastaan ja alfani Katalan puolelle", Kaataja aloitti, muistellen sitä päivää surullisena mutta jollakin tasolla ylpeänäkin, "olet osoittanut monesti pystyväsi pitämään huolta laumasta." Uros pysähtyi hetkeksi miettimään, miten jatkaisi. Lopulta tummanharmaa hukka päätti jatkaa totuudenmukaisella linjalla, luottaen siihen, että totuus oli kuitenkin aina parempi kuin valheiden verkko.
"Puolustin sinä päivänä Katalaa, koska tunsin hänet. Hän oli jo aiemmin osoittanut pystyvänsä moneen, ja tiesin, että jos minä en asettuisi hänen rinnalleen siinä hetkessä, muu lauma ei edes miettisi mahdollisuutta uudesta alfasta. He eivät luottaneet Katalaan, koska Haukka teki jo ensimmäisestä hetkestä asti selväksi jokaiselle, miten hän ei pitänyt Katalasta. Varmasti muistat, miten Katalaa syrjittiin pitkään, eikä lauma toivottanut häntä tervetulleeksi, kuten muiden tapauksessa oli aina käynyt", Kaataja selitti, voimatta estää surua hiipimästä ääneensä. "Katala teki kaikkensa meidän eteemme tulipalon jälkeen. Hän oli läsnä, etsimässä laumaa ja kokoamassa sitä. Siltikin, heti kun sinä saavuit paikalle, muu lauma oli valmis unohtamaan kaiken mitä Katala oli uhrannut meidän eteemme ja seuraamaan sinua. Lauma ei edes harkinnut kahdesti. Ilmaisemalla eriävän kantani sain edes muutaman laumalaisen muistamaan, miten olimme kärsineet, ja kuka meitä oli silloin tukenut."

Kaataja joutui hetkeksi pysähtymään ja kokoamaan ajatuksiaan, ennen kuin sanat olivat jälleen valmiit virtaamaan suuresta kidasta.
"Katala on paras ystäväni", uros totesi yksiselitteisesti, "enkä voinut jättää häntä yksin. Mutta mennyt on mennyttä, ja vaikka aikoinaan olinkin Katalan rinnalla, en näe tarvetta sille enää. Olemmehan nyt yksi rintama, yhtä perhettä. Jos joku ulkopuolinen nousee sinua vastaan, voit olla varma, että olen rinnallasi samalla hetkellä, sillä olet alfani", Kaataja jatkoi. Siitä uros ei tiennyt, mitä se tekisi, jos Säde ja Katala joutuisivat jälleen vastakkain. Kaataja ei edes halunnut ajatella sitä. Asettuisi se kumman tahansa puolelle, jompikumpi rakkaista alfoista kärsisi siitä.
"Haluan sinun tietävän, että olet minulle alfa yhtä lailla kuin Katala. Kunnioitan sinua ja tiedän voivani luottaa sinuun, sillä olet jo monesti osoittanut kelpuutesi alfanani, tämän lauman johtajana", tummanharmaa susiuros sanoi rauhallisesti. "Olen sinulle lojaali viimeiseen hengenvetooni asti."

Kaataja osoitti taas suurta viisautta ja kypsyyttä sanoillaan. Vähempää ei Säde siltä odottanutkaan, mutta se oli silti aina yhtä vaikuttunut.
Alfa muisti oikein hyvin, miten Katala oli otettu vastaan. Miten se itse oli käyttäytynyt. Se häpesi sitä edelleen, vaikka olikin puhunut asiat selväksi Katalan kanssa jo paljon ennen tulipaloa. Sitä se ei muistanut, mistä inho ja pelko Katalaa kohtaan oli saanut alkunsa. Jokin Katalassa oli hermostuttanut Haukkaa ja Säde oli aistinut sen saman.

Säde nuolaisi huuliaan ja hengähti raskaasti. "Muistan sen hyvin. Minua hävettää edelleen, että olin niin lapsellinen silloin. Ja olen kiitollinen, että Katalan uskollisuus laumaa kohtaan ei kaikesta huolimatta järkkynyt. Koskaan. Minä ihailen häntä ja toivon, että jokainen ottaa hänestä mallia. Ja että kukaan ei unohda sitä, miten paljon hän on kärsinyt ja tehnyt lauman puolesta", Säde sanoi painaen päätän sentin, ehkä toisenkin. Se ei kokenut ansaitsevansa Karhunkaatajan tukea. Mutta se ei vähentänyt liikutusta, jonka sen luottosusi oli saanut aikaan.
Karhunkaataja tuntui puhuvan suoraan sydämmestään. Säteelläkään ei ollut mitään syytä kaunistella totuutta. "Minä en epäile sinun uskollisuuttasi. En enää. Ja silloin kun niin oli, se oli minun virheeni. Sinä ja Katala teitte kaiken oikein. Minä... Minä munasin", alfa sanoi ja sen ääni värähti. Nyt ei saanut murtua.
"Kaltaisiasi susia pitäisi olla enemmän, Karhunkaataja. Pyydän anteeksi sitä, miten huono alfa olin. Minä en ollut siihen silloin valmis. Mutta lupaan sinulle, että teen parhaani ollakseni uskollisuutesi arvoinen", alfa sanoi ja sen äänessä oli hieman nöyrä sävy. Niin huomaamaton, ettei sitä välttämättä pannut merkille.
Säde nousi ja kokeili tönäistä Kaatajaa toverillisesti kuonollaan hartiaan. Nopeasti vain, koska alfa vältti fyysistä kontaktia säilyttääkseen arvokkuutensa. "Kiitos. Kaikesta."
Alfa toivoi, että sudenkielessä olisi ollut jokin voimakkaampi sana.
Mutta muita sanoja ei ollut. Ja silti kiitos ei tuntunut riittävän.

Kaatajaa rauhoitti tietää, että Säde ajatteli Katalasta niinkin positiivisesti ja kunnioittavasti. Uros ei ollut varsinaisesti nähnyt alfojaan yhdessä pitkään aikaan, vaikka silloin tällöin olikin sivusilmällä huomannut jomman kumman olevan lähistöllä. Susiuros oli odottanut tätä. Että alfat päätyisivät yhteisymmärrykseen. Vähempään ei Kaataja olisi tyytynyt.
Säde antoi päänsä painua, mikä sai suuren susiuroksen isänvaiston heräämään. Olkoon Säde arvon alfa tai vaikka satapäisen lauman peloton johtaja, mutta Kaataja pitäisi narttua aina jonkinlaisena tyttärenään. Säde oli ollut nuori ja koviakokenut saapuessaan laumaan. Vaan siitä nartusta oli kasvanut kunnioitettava johtaja Nuormetsälle.
"Sinä olet uskollisuuteni arvoinen. Et sitä muuten olisi puolellesi voittanutkaan", Kaataja lausahti huvittuneena, helpottaakseen toisen oloa. Vaan sanat olivat puhdasta totta - Kaataja ei luottanut kehen tahansa, ja vielä vähemmän antoi kaikkensa, uskollisuutensa, toiselle elävälle sielulle. Uros tiesi syvällä sisimmässään, että olisi valmis tekemään mitä tahansa Säteen eteen. Kaataja oli aina antanut kaikkensa Nuormetsälle, mutta vihdoin susi oli ymmärtänyt, että laumaa oli helpoin auttaa, kun antoi itsensä alfojen käsiin. He kyllä tiesivät, mitä tehdä. Haukka oli nähnyt uroksen taidot metsästyksessä, ja nopeasti nostanut tummanharmaan uroksen ryhmän johtoon. Säde ja Katala osoittivat luottamuksensa monien asioiden mielessä. Kuten siinä, että Kaataja saattoi kulkea rajaseuduilla mielensä mukaan, ilman että jälkikäteen suden oli tehtävä selkoa menemisistään. Kaataja ei ollut muutamaan vuoteen astunut Solasta laakson puolelle, ja vaikka aika-ajoin kaipasikin ystäviään laumattomien mailta, rakkaus Nuormetsää kohtaan oli huomattavasti voimakkaampaa.

Säteen kevyt kosketus sai Kaatajan heilauttamaan häntäänsä iloisena. Alfa tosiaan tarkoitti mitä sanoi, mikä lämmitti suuren susiuroksen mieltä kovin.
"Olet hieno alfa", tummanharmaa uros sanoi lempeällä äänellä, "ja olet kunnioitukseni ansainnut." Uros joutui miettimään hetken, ennen kuin jatkoi tunnelmaa keventääkseen, "toivottavasti minä voin olla luottamuksesi arvoinen." Kaataja vitsaili useinkin korkeahkosta asemastaan, sillä loppujen lopuksi... Lauma oli perhe, olit sitten omega tai alfa. Kun kerran pääsit laumaan jäseneksi, ei Kaataja pahemmin arvoasema kiinnostanut. Vain se, että suuri uros saattoi laittaa kaikki taitonsa laumassa parhaaseen käyttöön. Lauman etu oli yksilön etua tärkeämpi.

Alfa tarkasteli toisen turkkia. Kaataja joka tiesi Säteestä yhtä ja toista, oli valmis antamaan sen virheet anteeksi ja luotti Säteeseen kaikesta huolimatta. Karhunkaataja ei tuominnut tai esittänyt syytöksiä, vaan tuntui suhtautuvan pikemminkin myötätuntoisesti.
Säde kaipasi sitä, kun se saattoi painautua toista vasten, olla hellittävänä ja myöntää kaiken sen väsymyksen ja epävarmuuden. Mutta se oli iso tyttö nyt. Kaataja ei ollut sen isä, vaikka Säteen olikin pakko myöntää hakeneensa jonkinlaista isällistä turvaa tai lohtua uroksesta. Narttu viivytteli vielä sekunnin siinä hetkessä, kun ne molemmat olivat vain susia. Iso susi ja pieni susi.

Säde luopui hetkestä siirtymällä kohteliaan etäisyyden päähän ja naurahtamalla Karhunkaatajan vaatimattomuudelle. Niin, loppujen lopuksi hierarkia oli olemassa vain lauman elämän helpottamista varten. Asemallaan leuhkiminen tarkoitti, ettei ymmärtänyt sen merkitystä. Vastuuta. Se oli toinen syy, miksi Sädekään ei tehnyt asemastaan numeroa, vaikka olikin siitä ylpeä.
"No niin", susi sanoi nyt vakaalla äänellä. Alfa oli tullut takaisin. "Minun piti pyytää sinulta, että jos ja kun kohtaat yhteistyökykyisiä laumattomia, kyselisit vähän Laakson nykytilanteesta. Sinä osaat esittää kysymyksesi oikein", Säde sanoi. Se halusi tietää, missä mennään. Ja ennen kaikkea oliko muista laumoisa uhkaa. Rinnemetsäläisen suden hyökkäys Uskon kimppuun oli yhä tuoreena alfan mielessä. "Olen kuullut kaikenlaisia huhuja. Laaksosta on kadonnut susia. Rehellisesti sanottuna se hieman hermostuttaa minua", Säde sanoi vakavana. Mistä sen tiesi, jos vaikka jokin kulkutauti riehui Solan toisella puolella? Vaikka kariujen käytös olikin normaalia, koskaan ei voinut olla varma.

Säde otti lopulta alfan asemansa takaisin, ja asettui johtoon. Nartun pyyntö kuulosti järkevältä, vaikkei Kaatajalta mennytkään ohi toisen kehu. Vai että osasi Kaataja esittää kysymyksensä oikein? Pikemminkin uros esitti niin paljon kysymyksiä, että oli helpompaa vastata yksinkertaisiin kysymyksiin Laakson tilanteesta kuin alkaa väitellä vastaan. Susiuros huvittui tästä. Vanhus osasi kyllä selvitellä asioita, kenties laajojen kontaktiensa avulla. Oli turvallista olettaa, että jokainen laumaton tunsi ainakin jonkun, joka tunsi Kaatajan. Uros oli tietynasteinen kuuluisuus, heh. No, olihan Kaataja ehtinyt vuosia juosta ympäri laaksoa ja tunkea kuononsa paikkoihin, joihin se ei missään nimessä kuulunut.
"Talvi oli vaikea laumattomille. Monet vaelsivat etelämmäs paremman elämän toivossa, osa taas liittyi laumoihin turvaa hakien", Kaataja kertoili kuulemiaan asioita. Uros oli saanut selville paljon kohtaamiltaan laumattomilta ja muilta ystäviltään. "Rinnemetsän lauma on heikko. Olen kuullut, ettei Verta ole vähään aikaan nähty ja reviirin rajat ovat heikosti merkittyjä. Laumattomat ovat käyneet uskaliaammiksi Rinnemetsän suhteen. Kuulemma monet ovat vallanneet itselleen pesän entiseltä reviiriltä, eivätkä ole kohdanneet ketään, joka tulisi puolustamaan laumaansa."

Hetken Kaataja joutui miettimään muita kuulemiaan, osittain ristiriitaisia viestejä. Olkoonkin, että monet olivat tuttujen suista kuultuja puheita, ei niihin silti kannattanut luottaa varauksetta. Jokainen kertoi kuitenkin vain sen, mitä oli itse nähnyt, tai miten oli itse tilannetta tulkinnut.
"Sysimetsä on voimissaan, ainakin viimeisen tiedon mukaan, joka minulle asti on kantautunut. Laumattomista ei ole ollut suurta riesaa meidän reviirillämme, mikä saa minut epäilemään, että Rinnemetsän tilanne on tosiaankin huono. Laumattomat ovat saaneet suojaa niiltä alueilta, joten he eivät ole tavoitelleet meidän alueitamme", Kaataja juttusi. Uros yritti muistella vielä jotakin tärkeää, minkä oli kuullut. Sääli vain, että asia tuntui karkeloivan suden mielessä juuri niin kaukana, ettei Kaataja saanut siitä otetta. Jotakin tärkeää se oli. Uros turhautui, kun ei saanut ajatuksestaan otetta. Ärsyttävä tunne!
"Mutta kyselen lisää, tai tarpeen vaatiessa käyn itse Solan toisella puolella selvittämässä Laakson tilannetta", Kaataja lupasi auliisti. Susi lähtisi hoitamaan hommaa vaikka itse, jos uutisia ei muuten kuuluisi. Sitä paitsi, uros halusi tietää, oliko Rinnemetsän tilanne todella niin huono... Oli siinäkin laumassa aikoinaan ollut tuttuja susia.

Ei ollut mitenkään yllättävää, että Sysimetsä oli edelleen elinvoimainen. Ovela oli melko varmasti Laakson pätevin johtosusi. Mutta sekin oli käynyt vanhaksi...
Säde oli itsekin kuullut juoruja Rinnemetsän tilanteesta, mutta ei ollut ottanut niitä vakavasti. Veri oli mahtipontinen tapaus. Se oli nähnyt paljon vaivaa reviirinsä eteen. Mihin Rinnemetsän diktaattori oli kadonnut?
"Kummallista. Minä olin siinä käsityksessä, että Veri pitää Rinnemetsästä kiinni kynsin hampain", Säde mutisi.
Kaataja tarjoutui itse lähtemään Solan toiselle puolelle. Alfa oli mielissään toisen oma-aloitteisuudesta. Se tarvitsi luottosuttaan myös kotireviirillä, mutta ei olisi antanut tehtävää kenenkään muun hoidettavaksi.
"Se ei ole välttämätöntä. Minä en pakota sinua", alfa sanoi, "mutta parasta tietenkin olisi, jos näkisit tilanteen omin silmin."
Rinnemetsään oli matkaa noin 70km. Koko reissun pituus oli siis jossain 140km paikkeilla. Säde ei halunnut vaatia moisia tutkimusretkiä keneltäkään, joten se jätti lopullisen päätöksenteon Karhunkaatajalle itselleen.

((Anteeksi kesto, oma nettini ei jostain syystä toimi joten kirjoitan vastaukset koulussa aina kun ehdin.))

// Eipä tuo mitään. :) //

"Lauma kääntyi Verta vastaan. Jopa kaikkein mahtavin on heikko yksinään", Kaataja totesi rauhassa. Uros itse oli suuri ja voimakas, hyväkuntoinen ja taitava, kokemuksen muokkaama susi, vaan ei Kaatajakaan selviäisi yksin yhtä hyvin kuin laumassa. Sitä paitsi, miten johtaa laumaa, jos sinulla ei sellaista ole? Kaataja ehkä oli vahva ja voimakas, vaan alfaksi ei tuosta olisi. Susi kaipasi jotakuta ylemmäkseen, jotakuta, joka viimekädessä ottaisi ohjat itselleen ja antaisi Kaatajalle tuen, jota vasten nojata. Oli helpompaa totella kuin käskeä.

"Tietenkin minä menen, vaikka hetimmiten, mikäli sinulla ei ole minulle tärkeämpää tekemistä. Pieni lihasten verryttely tekee aina vain pelkkää hyvää", Kaataja totesi huvittuneesti, "ja sitä paitsi, minä olen tottunut kulkija. Olen vaeltanut suurimman osan elämästäni. Matka Rinnemetsään sujuu muutamalla loikalla." Uros rakasti liikkumista, ja Laaksossa käyminen oli aina yhtä mukavaa. Siellä kohtasi poikkeuksetta tuttuja. Oli mukava vaihtaa muutamat kohteliaat sanankäänteet tuttavien kesken, ennen kuin matka jatkui. Olihan Kaataja jo aina välillä ollutkin varsin kyllästyneen ja turhautuneen oloinen, kun ei omalla reviirillään päässyt kulkemaan täysin vapaasti. Suden oli pidettävä huolta monista asioista, mutta välillä kaikki, mitä Kaataja kaipasi, oli hetken yksinolo ja rauhallinen vaeltelu. Nyt alfa suorastaan ojensi hopeatarjottimella tämän Kaatajalle. Totta kai susiuros lähtisi käymään Laaksossa ja Rinnemetsän alueilla!

Mitä Rinnemetsässä tapahtui? Säde ihmetteli. Spekulointi tosin oli turhaa. Lopputulos oli se, että lauma oli hajonnut ja sen johtaja hävinnyt jäljettömiin.
Kaataja totesi, että lauma oli kääntynyt Verta vastaan. Epäluulo viipyi alfassa. "Mutta miksi he olisivat hylänneet reviirin?" susi ajatteli ääneen ja vaipui hetkeksi ajatuksiinsa.
Säde hymähti Kaatajan pirteydelle ja nyökkäsi. "Tee se. Voit mennä heti kun olet valmis", se sanoi. Nuormetsällä oli jos ei lämpimät, niin ainakin neutraalit välit muihin laumoihin ja laumattomiin. Karhunkaataja itse oli hyvää pataa monien eri susien kanssa. Säde tiesi, että uros pärjäisi, mutta ei voinut huolelleen mitään. Kaataja oli tärkeä osa laumaa sekä ystävänä että laumalaisena, yksinkertaisesti liian arvokas susi menetettäväksi.
"Voit mennä yksin jos haluat, mutta olisi hyvä, jos saisit jonkun laumasta mukaasi. Korostan vielä, että tämä on kaikille vapaaehtoista", alfa sanoi eikä vaivautunut peittämään pientä levottomuuttaan. Jos jotain sattuisi, se ei antaisi sitä itselleen ikinä anteeksi.

"Tuskin he sitä hylkäsivätkään, alfani. Heitä on vain liian vähän pitämään koko suurta reviiriä", Kaataja päätteli. Uros ei ollut varma, mutta epäili näin. Se oli ainoa järkevä selitys sille, miksi lauma yllättäen antoi itse kenenkin seikkailla reviirillään. Vaan pitihän Kaatajan päästä paikan päälle selvittämään asia. Ilman sitä ei voisi olla varma, vaikka päättelyketju vaikuttaisikin todella aukottomalta. Jostakin niitä aukkoja vain aina syntyi.
Alfan huoli ja levottomuus ei mennyt Kaatajalta ohitse, mikä saikin uroksen miettimään hiukan tarkemmin.
"Lupasin jo kauan sitten tyttärellesi Vinhalle, että ottaisin hänet joku kerta rajoille mukaan, mutta", Kaataja pohti ääneen, "tämä reissu saattaa olla hiukan liian raskas nuorelle, kokemattomalle sudelle. Ehkäpä Vinha jaksaa vielä odottaa hetkisen."

Hetken hiljaisuus vallitsi, kun Kaataja pohti vaihtoehtojaan. Uros ottaisi mieluiten laumastaan mukaan jonkun, johon saattoi luottaa ehdoitta ja jonka tunsi hyvin. Vaan kyseisen suden olisi oltava hyvässä kunnossa, sillä Kaatajan jolkottelun tahti oli varsin eri luokkaa muiden kanssa. Miten tahansa, oletettavasti matkanteko hidastuisi, mitä enemmän susia lähtisi mukaan. Kaataja pärjäisi muutamalla jäniksellä, mutta jos susia olisi monta matkassa, pitäisi kaataa jotakin suurempaa ruuaksi.
"Jos kuljen itsekseni, pääsen takaisin nopeammin ja epävarmuus Laakson tilanteesta poistuu yltäsi aiemmin, alfani", suuri uros lausui rauhallisesti. "Minä tunnen Laakson maaston paremmin kuin moni muu. Tunnen monen monta sutta Laaksosta ja olen kulkenut niillä alueilla laumattomana vuosia. Minua ei pidetä uhkana niillä seuduilla. Uskon, että olen täysin turvassa yksin kulkiessani. Kaksikin sutta, puhumattakaan suuremmasta joukosta, voi jo vaikuttaa uhkaavalta, kun taas yksi tuttu susi ei aiheuta välitöntä uhkaa laumalle", Kaataja jatkoi, valmistellen alfaansa päätökseensä pehmeämmin sanankääntein. Yksi Säteen hurmaavista piirteistä oli toisen huolenpito laumalaisistaan. Ei ihme, että Nuormetsä rakasti lempeää alfanarttuaan. "Minä lähden yksin, mikäli se sopii sinulle, Säde."

Vinha oli pennuista kunnianhimoisin. Jos se tietäisi tästä mahdollisuudesta, se todennäköisesti uhmaisi emoaan ja yrittäisi livistää Kaatajan mukaan. "Vinha on ehkä sitkeä ja päättäväinen susi, mutta aivan liian kokematon. En ottaisi sitä riskiä", alfa totesi huokaisten.
Kaataja perusteli sille hyvin, miksi olisi parempi, että se menisi yksin. Huoli väistyi luottamuksen tieltä. Niinpä niin, turha opettaa kalaa uimaan.
"Hyvä on", Säde sanoi, "mutta älä ota turhia riskejä. Sinun henkesi on meille kalliimpi kuin tehtävä."
Olihan Säde itsekin aikoinaan vaeltanut laumattomana, tosin siitä oli jo aikaa. Se tunsi Laakson pääpiirteittäin, mutta oli jo kauan sitten unohtanut maaston yksityiskohdat ja tapaamansa sudet. Edes synnyinlaumastaan se ei muistanut paljoa. Sitä tietoa se ei enää tarvinnut. Säteen paikka oli nyt Nuormetsässä, ja tänne se toivoi jäävänsä.

Alfa otti askeleen rajoille päin. "Jos olet lähdössä nyt heti, saatan sinut mielelläni rajoille, ennen kuin palaan lauman luo", se sanoi. Yltäkylläinen kesä näkyi sudessa. Säteen ominainen pehmeys oli muuttunut jäntevyydeksi ja vaalea kesäkarva ja pörheä harjas lisäsivät elinvoimaista vaikutelmaa. Naaraaksi Säde oli kookas, mutta se oli selvästi saavuttanut pysyvät mittansa ja astui varmasti kuin susi, joka oli elänyt omissa nahoissaan tarpeeksi kauan luottaakseen voimiinsa. Erityisen nopea alfa ei ollut, mutta kestävyys korvasi sen.
"Älä huoli", Säde sanoi väläyttäen lyhyen sudenhymyn, "Minä kyllä pysyn sinun perässäsi."

// Anteeksi kestosta. On pitänyt kiirettä viimeaikoina. //

Kaataja nyökkäsi Säteen sanoille. Selvähän se, ei turhia riskejä. Ei Kaataja ollut uhkarohkea nuorukainen, joka luuli olevansa voittamaton. Nuoret olivat varsin varmoja omasta osaamisestaan. Kaataja oli jo vanha. Se oli kokenut, elämää nähnyt, järkevä susiuros, joka luotti omiin taitoihinsa ja tietoihinsa, tiedostaen kuitenkin sen, ettei kukaan ollut täydellinen. Joku olisi varmasti parempi kuin Kaataja, mutta mitäpä väliä sillä oli sudelle. Se tiesi olevansa tarpeeksi hyvä suorittaakseen alfansa antaman tehtävän, ja se riitti.

"Lähden mielelläni saman tien, niin palaankin pikemmin", Kaataja totesi vastaukseksi. Alfan huvittuneisuus kävi ilmi seuraavasta kommentista, joka saikin vanhan susiuroksen heiluttamaan häntäänsä pirteästi. "En olisi siitä niin varma", susi kiusoitteli. Vaan lähtiessään liikkeelle, Kaataja otti rauhallisen tahdin, sillä matkaa oli pitkälti kuljettavana. Turha olisi pinkoa täyttä vauhtia nyt, kun matka oli vasta alussa. Voimia piti säästellä, jos halusi selvitä matkasta mahdollisimman nopeasti. Liika vauhti kostautuisi viimeistään paluumatkalla. Ellei Kaataja sitten onnistuisi löytämään vanhoja ystäviään laumattomien joukosta, ja saattaisi lyöttäytyä heidän seuraansa hetkeksi. Vaan tuskinpa. Suurin osa suden vanhoista ystävistä oli vaeltanut pois tai kuollut, ja loput olivat Nuormetsässä.

Ajatus herätti ristiriitaisia tunteita Kaatajassa, ja hetken susi ei ollut varma, oliko tuo lähdössä näin innokkaasti selvittämään Laakson tilannetta, koska alfa sitä pyysi, vai koska susiuros halusi nähdä vanhoja tuttujaan. Elää hetken, kuten oli nuorempana elänyt. Vapaana vaeltajana, jolla ei ollut määränpäätä eikä selkeää suuntaa. Hetken mielijohteesta suuntansa valinnut, yhtä nopeasti reittiään muuttanut. Vaan Kaataja raivasi moiset mietteet mielestään. Olipa perimmäinen syy innokkuuteen mikä tahansa, Kaataja kuitenkin tiesi auttavansa laumaansa, ja se taas rauhoitti suden mieltä. Susi sai vihdoin tehdä jotakin laumansa eteen, jotakin muuta kuin rajoilla pyörimistä ja metsästysryhmän vetämistä. Vaikka eihän siinäkään mitään valitettavaa ollut. Laumassa oli hyvä olla.

Säde nauroi ja virnisti piruillen toiselle. Se ravasi samassa tahdissa Kaatajan kanssa, yrittämättä kuitenkaan ehtiä tuon edelle. Oli alfa kuinka suopea ja huumorintajuinen tahansa, jonkinlainen arvokkuus täytyi silti säilyttää.
"Kyllähän minä tiedän että sinä pärjäät", se sanoi ympäröivän metsän pikku hiljaa harvetessa.

((End?))

// Jeps, lopettaminen kuulostaa hyvältä. Kiitokset pelistä! //