Hiljaiset toiveet (loppunut)

[ Pelkästään Trisha ja Ovela tänne. ]

Päivä oli vaihtumassa illaksi ja pakkanen tuntui selvästi kiristyvän. Mietteisiinsä vajonneena ruskeaturkkinen susi asteli kohti järveä, jonka pinta oli paksun jään peitossa. Aikaisemmin päivällä oli satanut rauhallisesti suuria, kauniita lumihiutaleita ja nyt järven ympäristö oli lähes koskematonta. Ainoastaan muutamat saaliseläimet olivat käyneet järven ympärillä käyskentelemässä, mutta niiden hajukin oli jo hälventynyt alueelta.
Toisaalta, ei Roihulla ollut nälkä. Hän ei ollut saapunut tänne saadakseen ruokaa, vaan muistellakseen ja miettiäkseen. Tällä järvellä Ovela oli alkukesän aikaan kertonut, että olisi hyvillään, jos Roihu olisi hänen pentujensa emä. Ja Roihu oli suostunut siihen.

Kevyesti puhtaalla hangella astellen Roihu seisahtui hetkeksi, ja katseli järven jään yli. Alueella oli autiota, aivan kuten oli ollut silloin alkukesälläkin, mutta se oli johtunut pakahduttavasta kuumuudesta. Tämä hiljaisuus johtui oikeastaan yhtä epämukavasta kylmyydestä.
Roihu istahti alas erään puun suojaan ja silmäili aluetta kauan aikaa. Hiljaisuus oli rauhallista ja unettavaa, mutta pureva pakkanen piti huolen siitä, että narttu ei uinahtanut siihen puun alle. Hänellä oli paljon mietittävää ja niistä päällimmäinen oli Roihulle uusi asia: hän olisi valmis paritteluun. Se ei sinänsä ollut uusi asia Roihulle, sillä olihan ruskeasilmäinen narttu kokenut sen ennenkin, mutta miten hän kertoisi asiasta Ovelalle, tulevien pentujensa isälle? Se oli asia, jota narttu ei ollut ikinä käynyt läpi. Hänellä ei ollut ollut koskaan pentuja ja asia oli tuntunut kaukaiselta haaveelta nytkin, vaikka siitä oli jo sovittu Ovelan kanssa.

Asiaa ei helpottanut se, että Roihu ei ollut nähnyt Ovelaa moniin päiviin. Muutama muu susi laumassa oli kyllä huomannut, että Roihu oli valmis, mutta varsinaisia kilpakosijoita ei ollut tarvinnut hätistellä kauemmas.
"Höpsö tyttö", Roihun oli pakko tokaista itselleen mietteidensä päätteeksi. Hän oli luimistanut hieman korviaan ja laskenut päätään katsellessaan ympäristöä: oliko hän oikeasti kuvitellut löytävänsä lauman alfan täältä, missä asiasta oli ensimmäisen kerran puhuttu? Roihu päätti nousta ja lähteä etsimään Ovelaa muualta, kunhan ensin päättäisi, missä se "muualla" mahtaisi olla.

Kenties kohtalo ryhtyi joskus uteliaaksi halutessaan selvittää, kuinka tilanteet etenivät. Kenties oli kohtaloa, tai puhdasta sattumaa, että reviirin vanha alfa oli matkalla järven rantaa pitkin eteläiselle reviirille. Se oli seuraillut järven rantaa, aina välillä poiketen kävelemään jään pinnalla. Paksun lumihangen alta oli vaikea erottaa, missä varsinainen rantaviiva kulki. Ovela oli kuitenkin seurannut samaa reittiä vuosia. Se uskoi muistavansa sen ulkoa, vaikka olisi tullut sokeaksikin.

Taivaalle oli syttynyt ensimmäisiä tähtiä. Ne tuntuivat syttyvän varovaisesti aina sille alueelle, mistä auringon puna oli hiljaa katoamassa. Pian ne peittäisivät koko taivaan ja tienoon ainoa valonlähde olisi taivaalla loistava kuu.

Pakkanen ei vanhaa urosta hetkauttanut. Sen paksu turkki piti kylmää loitolla hyvin. Etutassuun viima kyllä otti ja pitkän partioinnin jälkeen uroksen oli vaihdettava rauhallinen hölkkänsä kävelyksi. Sen vaaleat parrtakarvat olivat peittyneet kuuraan ja värjäytyneet ihan valkoisiksi, tehden siitä vieläkin vanhemman ja arvokkaamman näköisen. Pian se eläisi yhdeksännen kesänsä. Ainakin vielä se tunsi olevansa elämänsä kunnossa, vaikka ikä olikin ottanut veronsa. Enää se ei jaksanut juosta niin kauan, kuin oli juossut nuorena sutena. Se katsoi kuitenkin saaneensa menetyksensä takaisin viisautena, ja moista lahjaa se osasi arvostaa.

Tuuli kääntyi, ja uros pysähtyi. Sen nenään kulki tuttu tuoksu. Vähän aikaa vanha uros käänteli päätään, kunnes huomasi kauempana tuoksun lähteen. Uros kääntyi hetkeksi katsomaan siihen suuntaan, johon se oli ollut matkalla, kunnes poikkesi reitiltä. Se lähestyi puun alla seisovaa ja ilmeisesti juuri lähdössä ollutta laumalaistaan. Uroksen häntä heilahti muutaman kerran; tämä laumalainen oli sille erityisen mieluisa. Uros oli pitänyt siitä ensi päivästä lähtien, ja kuukausien aikana sen kiintymys oli vain kasvanut syvemmäksi. Se kunnioitti ja arvosti narttua eri tavalla, kuin muita laumansa ulkopuolelta tulleita narttuja, ja oli siksi pyytänyt tältä aiemmin suurta palvelusta. Narttu oli suostunut, eikä Ovela ollut katunut päätöstään päivääkään. Vaikkei se aivan vielä ollut valmis pyytämään Roihua puolisokseen, oli se silti kiintynyt tähän tavalla, jota se ei voinut kuvailla vain ystävyydeksi.

Kevyttä huurua nousi tähtien valloittamalle taivaalle nartun hengittäessä raikasta talvi-ilmaa. Hän oli noussut jo seisomaan ja laski katseensa tummasta taivaasta valkealle hangelle miettien, minne hän seuraavaksi matkaisi. Kenties olisi järkevintä palata pesäluolalle ja kysyä vaikkapa Vaitilta, tietäisikö hän Ovelan olinpaikkaa, sillä määränpäätön seikkailu suurella reviirillä tällaisessa pakkasessa ja näin myöhään tuskin oli kovin järkevä vaihtoehto.

Kovin kauaa Roihu ei ehtinyt seisoskella puun alla ja miettiä, sillä pian hän kuuli ympäristöstä ääniä. Ne olivat kevyitä ääniä, joita rauhallisesti kävelevän suden tassut saivat aikaan lumihangessa. Kevyttä ja lähes huomaamatonta lumennarinaa, joka olisi saattanut hukkua ympäristön ääniin, ellei järven ympärillä olisi ollut näin hiljaista.
Pian äänten aiheuttajakin näkyi. Kookas ja vanha urossusi lähestyi Roihua, mutta vaikka uroksen koko olisikin epäilemättä ollut pelottava ominaisuus tuntemattomien mielestä, se ei ollut sitä Roihun ajatuksissa. Hän kyllä tunnisti oman laumansa alfan ja tulevien pentujensa isän eikä missään tapauksessa kavahtanut Ovelaa, vaikka kyllä kunnioitti tätä tavalla, jota vanhemmat ja viisaammat sudet tuppasivat saamaan osakseen.

Myös Roihun häntä heilahteli rennosti nartun seuratessa, kuinka Ovela asteli hitaasti lähemmäs. Pieni levottomuuden tunne oli kadonnut, ja tilalle oli tullut rentous ja rauhallisuus. Roihu viihtyi hyvin Ovelan seurassa ja tunsi olonsa varmaksi silloin, ja nautti jokaisesta hetkestä uroksen kanssa. Hän oli pitänyt alfasta jo liittymisestään lähtien, sillä narttu oli ennen liittymistään seuraillut molempia laumoja ja lopulta valinnut uroksen lauman, eikä ollut katunut päätöstään ikinä. Hän oli äärettömän onnellinen, että oli päätynyt Ovelan laumaan.
"Hei", Roihu vastasi lempeällä äänellä Ovelan päästyä lähemmäs. Malttamattomana sutena narttu oli myös itse astunut muutaman askeleen lähemmäs, mutta käyttäytyi kuitenkin hillitysti, eikä juossut urosta vastaan kuin pahainenkin kasvuikäinen pentu. Häntä heilahteli edelleen nartun miettiessä, mistä Ovela oli mahtanut löytää tänne.

Vanha uros oli tyytyväinen saatuaan nartulta tervehdyksen osakseen. Se ei odottanut nartulta enää alistuvia eleitä, koska moinen olisi ollut outoa sen jälkeen, mitä se oli nartulta pyytänyt. Ei ollut helppo eikä takuulla millään tavalla leppoisa tehtävä kantaa pentuja. Ruokkia itsensä lisäksi monta pientä suuta. Ja vielä synnyttääkin ne pienet suut, ja sen jälkeen imettää ja hoivata niitä, kunnes ne pärjäsivät jo omillaan. Moinen oli valtava, rasittava ja kahlitseva työ, joskin myös antoisa. Olisi kuitenkin ollut väärin pyytää sellaista narttua alistumaan, joka oli valmis sitoutumaan tähän tehtävään ja kantamaan hänen pentujaan.

Ovela oli haistanut jo muutaman päivän, kuten kaikki urokset laumassa, että Roihu alkoi olla valmis. Se ei kuitenkaan hoputtanut narttua vaan odotti kärsivällisesti, koska narttu ilmoittaisi itse olevansa valmis.

"Oletko saalistamassa vai liikkeellä muuten vain?" uros uteli ja kurottautui nuuhkimaan Roihun kuonoa, heilutellen edelleen häntäänsä lempeästi puolelta toiselle.

Myös Roihun häntä jatkoi ystävällistä ja rauhallista heilumista hänen katsellessaan Ovelaa. Normaalisti surumielisissä silmissä oli tällä kertaa häivähdys lempeyttäkin hänen punnitessa omia sanojaan, joilla vastata urokselle. Jälleen oli vaikeaa pukea sanoiksi se asia, minkä hän olisi halunnut sanoa toiselle; aivan kuten silloin, kun hän oli kertonut Ovelalle haluavansa hänen pentujensa äidiksi. Sekin oli ollut haastava tilanne, vaikka mielessään Roihu oli käynyt asian jo monta kertaa läpi ja päättänyt, kuinka hän sen sanoisi.
Nytkin pitäisi vain toimia samalla tavalla. Sen enempää kiertelemättä ja kaartelematta olisi mentävä asiaan, etenkin kun Roihu uskoi Ovelan jo arvelevan, mitä hän halusi sanoa toiselle.

"En ollut saalistamassa", Roihu aloitti tyynellä äänellä, vaikka sisimmässään hän tunsi pientä jännitystä. Edelleen narttu seisoi ja katseli Ovelaa rauhallisesti, höristäen samalla korviaan kevyesti ja jatkoi: "Etsin sinua."
Roihu otti yhden, pienen askeleen lähemmäs Ovelaa ja laski hieman päätään alemmas, laskematta kuitenkaan katsettaan kookkaammasta uroksesta.
"Pyysit kertomaan, kun olen valmis pentujemme suhteen ja .. no, nyt olisin valmis", Roihu sanoi. Hän kallisti hieman päätään katsoessaan Ovelaa ja vastausta odottaessa myös hännän jatkuva, rauhallinen heiluminen oli pysähtynyt. Hän tunsi olonsa hieman jännittyneeksi ja malttamattomaksi seisoessaan siinä järven rannalla.

Ovela lakkasi heiluttamasta häntäänsä. Tyytyväisyys paistoi sen silmistä. Tämän jälkeen olisi enää odotettava yli talven vaikeimpien aikojen ja pidettävä huoli, että Roihulla oli paljon ja hyvää ruokaa. Ja sitten, jos kaikki menisi hyvin, Ovela saisi jälleen kerran todistaa omien pentujensa syntymää. Ehkä se viimein helpottaisi sitä tuskaa, mitä uros oli tuntenut joutuessaan näkemään edelliset kuolleena syntyneet pentunsa ja narttunsa, joka menehtyi pian niiden viereen. Se oli kantanut penikkansa pois pesästä ja vienyt ne kauas niin, ettei niiden haju houkuttelisi paikalle petoja, kun ne alkaisivat mädätä. Niiden pienet kehot olivat olleet pehmeät ja pörröiset, mutta kylmät hänen suussaan. Hän oli kantanut pois ne kaikki, yksi kerrallaan. Ja sitten hän oli jättänyt ne arolle ja palannut pesäluolaan. Hän muisti vieläkin sen maun, mikä niiden ruumiista oli jäänyt hänen suuhunsa. Se oli kadonnut vasta viikkoja tapahtuman jälkeen.

"Oletko varma? Mikäli haluat, saat vielä odottaa. Kunhan et liiaksi odota." vanha uros totesi ja luimisti korviaan samaan aikaan, kun se näytti hymyilevän. Kieli roikkui pitkänä ja kuuma hengitys höyrysi kylmässä pakkasilmassa. Siitä oli kauan, kun se oli viimeksi astunut narttua. Kenties olisi kannattanut pyytää pari vinkkiä Usvalta. Uros ei muuta tehnytkään Vaitin juoksuna. Kärkkyi pesillä ja palasi rajapartiostakin aina tarkistamaan, joko narttu olisi taas valmis. Moiseen innokkuuteen Ovelalla ei enää energiaa riittänyt.

Pienoinen huvittuneisuus näkyi Roihusta Ovelan sanoessa, että hän voisi halutessaan odottaa vielä. Roihu oli jo odottanut muutaman päivän, ja hän tunsi olevansa nyt valmis. Hän oli miettinyt pentujen mukana tuomaa vastuuta mielessään, mutta myös kaikkia niitä ihania tunteita, joita ainoastaan tuore äiti saattoi kokea katsoessaan pentuja vierellään. Se oli jotain, minkä myös Roihu halusi monien muiden narttujen tavoin kokea ja oli ehdottoman valmis.
"Ei minun tarvitse enää odottaa", Roihu vastasi ystävällisesti Ovelalle. "Olen varma tästä."

Itsevarmasti ja päätöksensä takana seisten Roihu katseli edelleen Ovelaa. Häntä heilahti muutaman rauhallisen kerran puolelta toiselle, ennen kuin hän astui rauhallisesti ja jopa varovaisesti pari askelta sivummalle. Roihu ei halunnut Ovelan epäilevän hänen äskeisiä sanojaan, sillä ruskeasilmäinen narttu oli todella sitä mieltä, että hän oli valmis. Hänen ei tarvinnut enää odottaa tämän asian suhteen.
Ovelan vastausta tai seuraavaa liikettä odottaen Roihu mittaili urosta katseellaan ja näytti itsekin hymyilevän pienesti susimaista hymyään suu auki.

Uros oli entistäkin tyytyväisempi. Vaistot ja muistot kaukaa vuosien takaa nostivat päätään ja kertoivat urokselle, mitä sen olisi seuraavaksi tehtävä. Se painoi etupäänsä maahan ja heilutti häntäänsä, pyytäen Roihua leikkiin. Veri kiersi vilkkaana ja Ovela tunsi hetken olevansa vuosia nuorempi. Se oli unohtanut, kuinka juoksu vaikutti. Omien tyttäriensä juoksuihin se ei reagoinut samanlaisella innolla, koska niiden kanssa se ei tietenkään voinut, eikä missään tapauksessa edes tahtonut, lisääntyä. Nyt oli kuitenkin eri tilanne. Nyt sillä oli kumppaninaan Roihu, jonka kanssa ne olivat yhdessä vieläpä asiasta sopineet. Uroksen ei tarvinnut pelätä sitä, ettei kumppani suostuisikaan. Lisäksi se piti Roihusta ja ajatus pennuista sen kanssa miellytti Ovelaa eri tavalla, kuin ajatus pennuista jonkun muun kanssa.

Roihu ei epäröinyt hetkeäkään vastata Ovelan leikkiinkutsuun. Nopeasti narttu heitti itsekin etutassunsa maahan, heilutti häntäänsä nopeassa tahdissa ja haukahti pari kertaa. Yhtä nopeasti Roihu tosin nousi ylös ja pinkaisi pari askelta kauemmas vikkelästi, kääntyen Ovelan puoleen ja odottaen tätä seuraamaan. Hän katseli urosta innostuneena häntä edelleen heiluen, suu kevyesti auki. Ilo loisti Roihusta.

Roihu ei ikinä ollut kokenut tätä tilannetta aikaisemmin, joten hän ei juuri tiennyt, kuinka pitäisi toimia. Kokemuksia asiasta ei ollut, mutta vaistot ohjasivat myös narttua toimimaan tilanteen edellyttämällä tavalla.

Ovela ponnahti Roihun perään nartun kääntyessä katsomaan. Lumi pöllysi sen jaloissa ja suurikokoinen hukka hypähteli nartun luokse kuin pentu. Se kiersi ja härnäsi tätä, näykkien tämän turkkia etuhampaillaan aina, kun vain sai otteen. Leikkiminen rentoutti sitä ja Roihukin vaikutti aidosti iloiselta. Vahvistihan se samalla sidettä kahden suden välillä.

Ehkäpä Roihusta joskus voisi tulla Ovelalle kumppanikin. Laumassa oli valtavasti muitakin susia, joista se olisi voinut valita itselleen vahvan nartun. Erityisesti Hetki oli hyvin lupaava, vahva, isokokoinen ja terve narttu. Kenties, mikäli Hetki olisi tullut laumaan ensimmäisenä, Ovela olisi lisääntynyt sen kanssa. Mutta se tiesi, että olisi katunut päätöstään heti, kun Roihu olisi liittynyt. Se oli alusta asti pitänyt nartusta, vielä enemmän sen jälkeen kun narttu antoi Vainun ottaa ylemmän paikan laumassa. Roihu ei ruvennut taistelemaan asemastaan liikaa, vaan asetti lauman yhtenäisyyden ja kummankin suden terveyden omansa edelle. Myös Ovela ajatteli samoin laumasta.

Uros roikotti kieltään pitkällä ulkona ja näytti siltä, että hymyili pienemmälle nartulle lempeästi. Mikäli se jonkun nartun kanssa halusi joskus pariutua loppuelämäkseen, niin se narttu olisi tämä. Se toivoi, että jonakin päivänä narttukin haluaisi samaa.

Nopeatempoisen leikin tuoma hyvänolon tunne hohkasi Roihusta. Narttu haukahti pari kertaa innostuneena, vispasi häntäänsä ja hyppelehti parhaansa mukaan Ovelaa karkuun. Toisaalta, Roihu ei halunnut lopettaa tätä leikkiä liian pian, joten kovin kauas hän ei hävinnyt vaan palasi aina takaisin ja yritti puolestaan härnätä Ovelaa samankaltaisilla tempuilla. Leikin tiimellyksessä Roihu ehti jo unohtaa, miksi hän oli edes lähtenyt etsimään Ovelaa: nyt hän keskittyi ainoastaan tähän hetkeen. Ajatukset pennuista ja tulevaisuudesta ylipäänsä olivat saaneet väistyä hetkeksi.

Mutta se ei tarkoittanut, etteikö Roihu olisi miettinyt tulevaisuuttaan aikaisemmin. Toki hän oli etenkin nyt kevään korvalla miettinyt myös lopullista pariutumista Ovelan kanssa, eikä nähnyt sitä enää yhtä kaukaisena asiana kuin aikaisemmin. Kenties se aika tulisi joskus eteen - ja jos aivan rehellisiä oltiin, niin Roihu myös sisimmässään toivoi sitä. Hän piti Ovelasta, ja viihtyi tämän seurassa; hän välitti uroksesta sellaisella tavalla, jollaista ei ollut tullut edes ajatelleeksi aikaisemmin.

Roihun vastatessa leikkiin yhtä riehakkain ottein Ovela haukahti kumeasti. Se pyrähti naurtun perään aina tämän mennessä kauemmaksi ja pakeni aina tuon tullessa lähemmäksi. Tämä ajojahti, jota sudet aikojen alusta asti olivat leikkineet läheistensä kanssa sai vanhan alfan veren kohisemaan ja mielen korkealle. Kun se oli katsonut hyppineensä tarpeeksi ja kun sen vino etujalka alkoi vihloa, sei saisahtui paikalleen. Huolimatta kivusta se seisoi kaikilla neljällä raajallaan, tuijottaen narttua niska ja häntä ylpeästi pystyssä. Ylpeä se olikin, eikä vähiten siitä, että se oli saanut Roihun huomion osakseen.

Olisikohan Roihu katsonut sitä yhtä suopein silmin, jos se ei olisi ollut alfa? Jos se olisi ollut vain vanha susi laumassa, ilman arvovaltaista asemaansa? Olisiko narttu nähnyt siinä saman, minkä näki nyt? Tietenkin ajatus oli typerä, koska Ovela oli alfa. Varmasti se oli alun perin vaikuttanut siihen, että Roihu oli edes viihtynyt sen seurassa hyvin. Mutta entä, jos Ovela olisi luopunut asemastaan nyt?

"Jos pentumme joskus kysyvät, miksi valitsit niiden isäksi minut, mitä sinä niille vastaat?" Ovela kysyi lopulta. Se näytti edelleen olevan hyväntuulinen ja rento, ja katseli Roihua pilke keltaisissa, viisaissa silmissään.

Ovelan seisahtuessa myös Roihu pysähtyi, ja jäi katselemaan urosta edessään. Ovelan kysymyksen seurauksena narttu vaikutti hieman huvittuneelta, mutta vakavoitui pian sen verran, että saattoi vastata toiselle totuudenmukaisesti. Roihun mielestä syy tähän oli aina ollut melko selvä.
"Ensinnäkin", Roihu aloitti varmalla ja rauhallisella äänellä, katsellen Ovelaa edelleen lempeästi, "rauhallinen ja itsevarma olemuksesi herätti mielenkiintoni jo ennen kuin olin edes päättänyt, kumpaan laumaan aion pyrkiä. Sen jälkeen huomasin viihtyväsi seurassasi niinä kertoina, kun siihen tuli tilaisuus." Roihu oli oikeastaan hieman hämmästynyt siitä, ettei hän osannut pukea tuntemuksiaan paremmin sanoiksi. Hänelle itselleen oli selvää se, miksi hän oli valinnut Ovelan pentujensa isäksi; tietenkin yksi syy siihen oli se, että Ovela oli alfa ja sitä Roihu olikin miettinyt ensimmäisellä kerralla. Mutta tutustuttuaan urokseen paremmin hän oli huomannut varsin nopeasti, että Ovela oli muutakin kuin vain laumansa alfa.

"Olet susi, jonka soisin jokaisen suden joskus tapaavan - ystävänä, tietenkin", narttu jatkoi ja astahti lähemmäs ystävällisesti. "Sinusta löytyy kaikki hyvän suden piirteet ja ominaisuudet, mutta sen lisäksi olet ollut miellyttävä luonteeltasi. Olisin ollut jo iloinen pelkästään siitä kunniasta, että sain tutustua sinuun, vaikka emme olisikaan sopineet yhteisistä pennuista."
Roihu katseli pää hivenen kallellaan Ovelaa. Hän ei kysynyt, miksi uros oli valinnut juuri hänet pentujensa emäksi, sillä hän oletti tietävänsä vastauksen; ja toisaalta, hän ei kaivannut sitä vastausta ainakaan juuri sillä hetkellä.
"Minä vain pidän sinusta kovin ja toivon, että se riittäisi pennuillekin vastaukseksi."

((Jostain syystä vastauksesi meni ihan ohi... olen kytännyt tätä topiccia säännöllisesti, ja vasta nyt huomasin, että olet itse asiassa vastannut siihen... kumma juttu.))

Ovela vaikutti tyytyväiseltä nartun vastauksesta. Tiesihän se senkin, että alfana oleminen varmasti vaikutti asiaan. Kuka narttu nyt ei haluaisi pentujensä isäksi alfaa ihan vain jo siksikin, että pentujen alkutaivas oli paljon helpompi, kun niiden asema laumassa oli korkea. Koko lauma osallistuisi niiden hoitamiseen ja niiden kasvaessa ne eivät olisi pohjamutaa, vaan arvostettuja laumansa jäseniä. Kuulosyi ehkä julmalta sorsia alemman suden pentuja, mutta niin se vain meni. Alfapari, tai alfa ja sen valitsema narttu, olivat yleensä vahvimmat ja menestyneimmät sudet. Niiden pennut olivat suuremmalla todennäköisyydellä terveitä ja hyväkuntoisia ja täten laumalle hyödyksi. Ja mikäli laumassa olisi ollut useampi pentue kerrallaan, pentujen ruokkiminen olisi liian työlästä. Yhteen pentueeseen keskittyminen oli kannattavampaa. Niin ainakin osa sai parhaat edellytykset elämään.

"Olen iloinen, että ajattelet tuolla tavalla." Ovela totesi. Se kiersi nartun kerran ympäri ja nuuhki tätä. Kierroksen tehtyään uros katseli Roihua vielä hetken. Narttu oli sanonut olevansa valmis ja uros oli ainakin. Mutta kenties oli vielä parempi lämmitellä, jotta tilanteestä jäisi miellyttävä muisto. "Haluatko sinä ruokaa? Eilen kaadetussa hirvess on vielä syötävää. Se ei ole kaukana, kuten varmasti muistat." uros ehdotti. Se halusi nartun olevan rento ja hyvällä tuulella, sekä kylläinen. Eihän astuminen nyt tavallaan kauaa kestänyt, ellei laskettu sitä lukittumista mukaan. Se oli jokseenkin rasittavaa, mutta minkä sitä fysiikalleen mahtoi.

[ On minullekin joskus onnistunut käymään noin. Et ole ainoa. :) ]

Hivenen jännittyneenä, mutta edelleen päätöksensä takana tiukasti seisten ja Ovelaa lempeästi katsellen, Roihu seurasi uroksen liikkeitä. Edessä häämöttävä astuminen oli kuitenkin Roihulle ensimmäinen, mutta hän luotti Ovelaan.
"Mikä ettei", Roihu myöntyi Ovelan ehdotukseen. Ei hänellä ollut mitään sitä vastaan, vaikka varsinaisesti nartulla ei ollutkaan nälkä. Hän kyllä ymmärsi, että se saattaisi vähentää pientä jännitystä ja tehdä sitä kautta tilanteesta mukavamman, joten yhtä hyvin he voisivat mennä ruhon luo.

Sen enempää Ovelan vastauksia odottamatta Roihu otti muutaman kevyen askeleen kohti eilen kaadettua hirveä, ja käännähti sitten taakseen katsomaan urokseen. Häntä heilahteli nartulla hitaasti puolelta toiselle ja tyytyväisyys kyseiseen tilanteeseen hehkui suden olemuksesta.
Härnäten Roihu painoi nopeasti eturuumiinsa maahan, haukahti kerran ja pyrähti sitten juoksuun kohti paikkaa, jonne saalis oli edellisenä päivänä kaadettu. Kovin nopeasti Roihu ei juossut sillä hän ei ollut varma, oliko Ovela ottanut pienen haasteen vastaan.

Uros oli mielissään saadusta haasteesta ja se ponkaisi paksun hangen lävitse nartun perään. Häntä kohosi korkealle ja lumi lakosi edestä kookkaan uroksen puskiessa sen lävitse. Huolimatta vääntyneestä tassusta Ovela kykeni juoksemaan vielä melko nopeasti, vaikkei varmasti pinkonutkaan enää niin lujaa kuin terveenä. Siksi se metsästyksissäkin lähinnä näytti saaliin ja kaatoi sitä, ei enää ajanut.

Kaadettu hirvi löytyi pian puoliksi lumeen hautautuneena. Sen luisevat raajat törröttivät hangesta kuin merkkipaaluina ja pakkanen oli tehnyt nahasta ja lihasta kovaa ja hankalaa kaluta irti. Tästäkin huolimatta Ovela iski leukansa lihaan ja jyrsi sitä irti sen, minkä vain sai. Se antoi tilaa nartulle, jos tuo haluaisi tulla mukaan syömään. Vanha uros oli muutenkin suosinut narttua siitä lähtien, kun oli päättänyt saada penikoita sen kanssa. Se halusi pennuilleen hyvät alkuasetelmat ja sen takia Roihun piti nousta arvokkaimmaksi nartuksi. Kyllähän se tietenkin nartusta pitikin, mutta se ei vielä ysksitään riittänyt takaamaan pennuille niiden ansaitsemaa hoitoa.

Ei kestänyt kauaa, kun eilinen kaato löytyi. Roihu hiljensi saman tien vauhdin hitaaksi kävelyksi ja samalla katsahti Ovelaan, joka oli nartun suureksi riemuksi vastannut haasteeseen. Se oli saanut Roihun entistä hyväntuulisemmaksi ja rennommaksi.
Kohteliaan rauhallisesti Roihu astui myös ruhon luo ja kalusi siitä parhaansa mukaan itselleen syötävää. Vaikka narttu oli jo tottunut siihen, että hän oli ollut Ovelan suosiossa jo pidemmän aikaa ja oli hiljalleen alkanut käyttäytyä sen mukaisesti, käyttäytyi hän kuitenkin edelleen urosta kohtaan tällaisissa tilanteissa normaalia hillitymmin. Muita susia hän kohteli edelleen samalla ystävällisyydellä ja kohteliaisuudella kuin aina ennenkin, mutta niiden rinnalle oli ilmestynyt myös tietoisuus siitä, että Roihu tulisi synnyttämään Ovelan pennut ja oli siksi hiljalleen tärkein narttu laumassa.

Roihu sai pienen lihanpalasen revittyä irti hirven ruhosta ja otti sen suuhunsa, siirtyen hieman sivummalle makailemaan. Hän piti lihaa etutassujensa välissä, söi sitä rauhallisesti ja välillä ihan vain kohotti päänsä ja katseli Ovelaa huuliaan nuollen.

Jäisestä ruhosta riitti kalvettavaa hetkeksi, mutta Ovelalla ei oikeastaan ollut kovinkaan nälkä. Se lakkasi pian syömästä ja nuoli tassunsa ja huulensä puhtaiksi. Sitten se istui kauemmaksi ruhosta ja alkoi katsella Roihua rauhallinen ilme vanhoilla, harmaantunrilla kasvoillaan. Se kävi mielessään lävitse tulevaisuutta ja sitä, mitä kaikkea se toisi mukanaan. Tässä vaiheessa se todella tajusi, että se oli viimein saamassa pentuja. Oltuaan alfa jo lähimmäs 5 vuotta se viimein oli saamassa toisen pentueensa. Nyt se aikoi olla parempi puoliso, kuin edelliselle nartulleen. Muisto vihlaisi taas hiukan, mutta se oli kuitenkin mennyttä. Ovela eli tässä hetkessä ja tulevassa. Se ei osannut kaivata mennyttä usein. Korkeintaan silloin, kun tuuli toi sen kirsuun tuoksun, joka muistutti puolisosta, tai kun kevään ensimmäiset karibunvasat syntyivät ja nousivat haparoiville jaloilleen. Silloin se aina kaipasi rinnalleen puolisoaan jakamaan sen hetken. Vaikka Ovela söi karibuja, niin niitä katsellessa se tunsi kuitenkin olevansa osa jotain suurempaa kuin pelkkää susilaumaa. Osa sellaista laumaa, johon kuului kaikki elävä. Se lauma eli normiensa mukaan, osa jäsenistä kamppaili keskenään ja osa solmi liittoja. Osa pysytteli kaukana toisista ja osa ei voinut selvitä yksin.

Ovela palasi ajatuksissaan takaisin omaan laumaansa ja sen tuleviin penikoihin. Se istui ja odotti kuuliaisesti, antaen nartun nautiskella rauhassa ateriasta ja valmistautua. Se oli myös valmis vastaamaan, mikäli nartulla olisi kysyttävää.

[ Anteeksi kestosta. Yritän saada nyt nopsaan jotain järkevää kasaan. ]

Kun Roihu oli saanut syötyä pienen ja kohmettuneen lihanpalansa, hän kohottautui istumaan ja nuolaisi muutaman kerran tassujaan puhtaiksi. Samalla hän nuolaisi huuliaan rennosti ja katseli Ovelaa luottavaisena, pää hivenen kallellaan. Häntä heilahteli pari kertaa puolelta toiselle tallattua hankea vasten ennen kuin narttu kohottautui seisomaan ja puisteli turkkiaan, astahtaen samalla lähemmäs Ovelaa selkeästi valmiina siihen, mitä kaikki nämä puheet ja leikit olivat antaneet odottaa. Hän ei sanonut mitään, sillä narttu oletti rennon ja luottavaisen olemuksensa kertovan kaiken tarpeellisen: hän luotti alfaansa ja pentujensa isään tässäkin asiassa.

Rauhallisesti Roihu asteli Ovelan luo ja lempeästi hän kosketti kirsullaan toisen kaulaa. Hän halusi Ovelan tietävän, kuinka onnellinen hän oli sillä hetkellä ja kuinka kiitollinen hän oli kaikesta siitä, mitä uros oli hänelle tarjonnut Roihun liityttyä hänen laumaansa.
Kosketettuaan uroksen kaulusta hän astui hieman kauemmas ja kääntyi hieman kertoen, että hän oli valmis.

Ovela terästäytyi, kun narttu katseli sitä ja lopulta kulki sen luokse, tökäten sitä kirsulla kaulukseen. Uros nousi maasta Roihun kääntyessä. Narttu oli eleistä päätellen valmis. Vanha uros nuuhki narttua hetken, kiersi sitten sen taakse ja hypähti lopulta sen selkään. Vaikka siitä olikin aikaa, kun se oli viimeksi astunut nartun, niin vaistot ja muistot ohjasivat sitä. Se tarttui kiinni nartun kauluksen tuuheammista karvoista tukeakseen itseään sen selässä ja lukitsi etujalkansa tukevasti nartun kehon ympärille.

Itse toimitus oli ohitse suhteellisen nopeasti. Usvan kaltaiset nuoret urokset pitivät tästä niin paljon, että hurjastelivat mieluusti jokaisen mahdollisen nartun kanssa. Ovela oli aina ollut tässäkin suhteessa hillitympi. Se kyllä piti tästä, olihan se selvää, mutta mieluummin sen yhden ja ainoan narttunsa kanssa.

Lopulta uros laskeutui nartun selästä ja heitti ketterästi toisen takajalkansa nartun ylitse. Lukko kesti vielä hetken, ja Ovela yritti seisoa liikkumatta ollakseen satuttamatta narttua. Kun sen sitten oli viimein mahdollista vetäytyä kauemmaksi, se meni ja kääntyi, ravisteltuaan turkkiaan. Kieli roikkui taas pitkällä suusta ja se lähestyi narttua häntä rauhallisesti heiluen. Mahdollisesti heidän pitäisi tehdä tämä vielä muutamaan kertaan, ihan vain pentujen varmistumisen takia.

Ihan vain siksi, totta kai. Totta kai.

Lisäksi Ovela halusi pitää Roihun lähellään siksikin, että nartulla oli nyt juoksu. Oma lauma tiesi, ettei sitä käynyt astuminen, mutta laumattomat ja Viiman lauman vaeltavat urokset eivät.

Luottaen siihen, että Ovela tiesi mitä tehdä, Roihu seisoi aloillaan ja antoi uroksen hypähtää selkäänsä. Hetken kestäneen toimenpiteen jälkeen hän tunsi, kuinka Ovela laskeutui takaisin alas, muttei itsekään vielä liikkunut minnekään lukkiutumisen takia. Vasta kun he olivat lopullisesti irtoutuneet toisistaan, myös Roihu astahti kauemmas ja puisteli omaa turkkiaan rauhallisesti. Se vähäinenkin jännitys, joka nartussa oli piillyt, oli häipynyt äskeisen jälkeen olemattomiin.

"Kiitos", Roihu totesi - kaikesta. Ei vain äskeisestä ja siitä, että mikäli kaikki sujuisi hyvin, hänestä tulisi äiti. Vaan kaikesta siitä, mitä Ovela oli Roihun hyväksi tehnyt, aina laumaan hyväksymisestä mukaanlukien.
Pieni sydän lempeyttä täynnä Roihu asteli Ovelan luo ja hellästi tönäisi kirsullaan toista lavan alueelle, häntä jatkuvasti heiluen. Nyt kun hän oli löytänyt Ovelan koko päivän etsimisen jälkeen, ei nartulla ollut mikään kiire pois uroksen luota, vaan hän nautti mieluummin tästä hetkestä.
Ja siitä ajatuksesta, että he saisivat pentuja.

[ Lopetellaankos tämä hiljalleen? Mietin vain, että pelin tavoite on suoritettu ja pentujen syntymäkin on kohta puoliin käsillä oikean kalenterin mukaan. :) ]

Ovela vastasi nartun kiitokseen luimistamalla korviaan, siristelemällä silmiään ystävällisesti ja nuolaisemalla huuliaan: "Kiitos itsellesi."

Pian hän saisi viimein, vuosien tauon jälkeen, nähdä omat pentunsa. Nähdä pieniä, pörröisiä sudenpentuja pesän lämmössä maitoa juomassa ja tietää, että nuo olivat sen pentuja. Vaitin pennut olivat aina ensisijaisesti Usvan ja Vaitin pentuja ja vaikka Ovela niitä rakastikin, niin omat pennut olivat silti aina omat pennut. Ja tavallaan tämä pentue olisi merkki uudesta alusta koko laumalle. Ne pennut, jotka Ovelan virheen takia olivat syntyneet kuolleina, syntyisivät nyt elävinä ja pyyhkisivät pois Ovelaa seuranneen ahdistuksen.

Ja se narttu, joka oli kuollut pesäkoloon pentujen vierelle, lakkaisi kummittelemasta karvaina muistoina. Nyt kun Ovelalla olisi Roihu, se saattaisi muistella vanhaa narttuaan lämmöllä silloin, kun tuuli kesäisin toi sen tuoksun vanhan uroksen kirsuun.

Vanha uros voisi keskittyä tulevaisuuteen menneisyyden sijaan, ja se oli siitä hyvin kiitollinen uudelle nartulleen. Tai eihän Roihu nyt varmasti vielä sen narttu olisi. Mutta Ovelalla oli aihetta olettaa, että kenties narttu joskus ryhtyisi ihan kumppaniksi asti.

[[Jees, eiköhän se tässä ollut. Kiitoksia pelistä!]]