Ruoka, mikä ihana ja kamala asia - loppunut

Hetken näytti jo hyvältä. He kaikki olivat pääsemässä pois ehjinä alueelta ja itsevarmuus Tähkässä kasvoi: heille ei käynytkään kuinkaan. Tämä saalistusyritys ei tosin tuottanut minkäänlaista tulosta, mutta ainakin he olivat hengissä ja ehjinä, ja se oli pääasia!
Ripeästi Tähkä jatkoi matkaa Kelmi kintereillään. Pentu tarkkaili ympäristöään ja toivo näkevänsä Yön uudestaan, mutta Tähkä luotti siihen, että narttu selviäisi. He näkisivät varmasti aivan pian ei-kenenkään-maalla ja voisivat miettiä uudestaan, mitä tekisivät.

"Tähkä!" Kelmi vingahti mahdollisimman hiljaa. Hän oli kuullut kauempaa ääniä, jotka eivät lupailleet hyvää pennun korviin. Tähkä pysähtyi nopeasti ja höristi itsekin korviaan. Ympärillä ei näkynyt ketään, mutta sekä Yön että vieraiden susien haju tuntui lähellä ja nyt myös narttu kuuli ääniä melko läheltä. Oliko Yö jäänyt kiinni?
"Pysy vierelläni", Tähkä murahti hiljaa Kelmille ja lähti astelemaan ääntä kohti. Kelmi liimautui saman tien Tähkän jalkojen viereen ja yhdessä he lähestyivät hitaasti muita susia. Varmuuden vuoki Tähkä oli tosin valmis pakenemaan paikalta nopeasti, sillä Sammal ei välttämättä armahtaisi heitä toista kertaa.

Yö jatkoi pakoaan korvat luimussa. Narttu toivoi pystyvänsä pitämään eroa takana juoksevaan nuoreen suteen, mutta kun Sammal lähti myös perään, paniikki nielaisi harmaaturkin. Toinen oli terve ja pelottavan nopea verrattuna Yön onnettomaan ontumiseen. Samassa toinen olikin jo nartun edessä, ja tuo joutui jarruttamaan äkisti. Hetken mielessä välähti jonkin sortin sivulleloikka-harhautusyritys, mutta se jäi toteuttamatta. Yö mietti kuumeisesti, mitä sanoisi, samalla kun vaistot saivat nartun painamaan päänsä, häntä lähes jalkojen välissä. Ylpeähän Yö oli, mutta henkikulta meni edelle. Paikalleen jähmettyneenä hukka odotti iskua miettien yhä peitetarinaansa. Mieleen tuli väittää, että halusi laumaan, mutta sen Yö esittäisi vain viimeisenä oljenkortena. Laumaan kun neiti ei halunnut, ei. Tuo kuunteli tarkasti ympäröivää yötä, toivoen osittain, että Tähkä osaisi jotenkin auttaa, ja osittain, että kaksi muuta häipyisivät nyt, kun siihen oli tilaisuus. Vieras narttuhan oli heidät päästänyt menemään, menisivät, ettei muiden kuin Yön tarvitsisi tästä epäonnisesta metsästysretkestä kärsiä.

Kaiku saavutti emonsa ja Yön, jääden kuitenkin rajarikkurin takapuolelle niin, että Sammal ja Kaiku tavallaan pussittivat Yösumun väliinsä. Nuorukainen laski hieman päätään, murahtaen varovasti. Emo varmasti hoitaisi asian, ja Kaiku olisi oppipoikana. Kirkkaan ruskeat silmät vilkaisivat Sammalta kysyvästi, olisko uros nyt hiljaa ja oppisi vai pitäiskö tässä tehdä jotain?

Nuorukainen pyöritti päässään monia ajatuksia mitä voisi tapahtua. Ensinnäkin, jos tässä tappelu syntyisi, Kaiku ei varmastikaan pärjäisi. Sisukas se kyllä oli, mutta ei se ollut koskaan tapellut. Lähinnä vain nahistellut sisariensa kanssa. Koonsa puolesta uros lähenteli jo täysikasvuisen suden mittoja, mutta tuskin vain sillä pärjättäisiin.
Jos taas Yö yrittäisi pakoon, Kaiku voisi tarrata sitä niskasta. Jos saisi kiinni. Hmm..

Sammal murahti matalasti Yölle, mutta jätti uhittelun sikseen toisen alistuessa sille. Narttu oli hyväsydämminen ja mikäli Viima ei koskaan saisi tietää, jäisivät nämä kolme sutta henkiin ilman enempiä vammoja.

Aijemmin ei Sammal ollut huomannutkaan Yön vammoja, mutta ne huomatessaan tuo pelästyi sisäisesti. Ulospäin tunnetilan muutos ei näkynyt lainkaan. Ei narttu voisi loukkaantunutta vastaan alkaa tapella ja toinen oli varmasti tullut Kelmin ja Tähkän mukana vaikkapa luottoystävänä vahtiin hieman epäonnistuen siinä.

"Mitä teet täällä? Eikö sana ala mennä sinne aivokäyriin: Laumattomat eivät kuulu laumanreviirille, jollei ole pätevää syytä." Sammal murahti matalasti, muttei uhkaavasti. Sen lisäksi hyökkäystä ei näkynyt tai kuulunut, vaan narttu seisoi paikoillaan normaalisti.

Epävarmasti Tähkä luimisti korviaan huomatessaan, mitä oli tapahtunut: Yö oli jäänyt kiinni. Sammal tai Kaiku eivät tosin vaikuttaneet kovin uhkaavilta, joten ehkä he päästäisivät Yön menemään samoin kuin he olivat päästäneet hänet ja Kelminkin. Siksi narttu ei nähnyt vielä mitään syytä mennä lähemmäs ja puuttua tilanteeseen. Se olisi vain voinut sotkea tilannetta pahemmin.

Kelmi tärisi pelosta Tähkän jalkojen vieressä. Pentu ei uskaltanut edes hengittää kunnolla ja hän varoi liikkumasta, jotta ei aiheuttaisi minkäänlaista ääntä. He olivat tosin melko kaukana kolmesta muusta sudesta, joten he eivät nähneet juuri mitään, mitä kauempana tapahtui. Sen sijaan äänet ja hajut kantautuivat heidän luo. Onneksi tuuli oli piilossa oleskelevien susien puolella: tuuli kevyesti reviiriltä ei-kenenkään-maalle, jolloin heidän hajunsa eivät kantautuneet Sammaleen tai Kaiun kirsuihin ja siten paljastanut heidän sijaintiaan.

Yö pysyi jähmettyneenä nöyristelevään asentoon, tuntien syvää helpotusta, kun Sammal ei hyökännyt. Tuon sitten kysyessä rajanrikkomissyitä, harmaaturkki pohti muutamia vaihtoehtoja.
"Minä..." Hetken tuntui, kuin olisi typerää sanoa, että oli ollut "auttamassa Tähkää Kelmin etsinnässä", voisiko siitä aiheutua ongelmia toisille? Mitään muuta järkevää ei tullut nyt juuri mieleen ("No kun me ei löydetty ei-kenenkään-mailta ruokaa niin päätettiin tulla tänne" ja varmasti laumalainen olisi iloinen), joten hiljaa hukka jatkoi. "...olin auttamassa Tähkää Kelmin etsinnässä." Eikö Tähkä ollutkin sanoneet heidän eksyneen toisistaan? Ehkä Yökin pääsisi menemään ehjänä... Tai niin ehjänä kuin nyt oli mahdollista näiden vanhojen haavojen kanssa.
Narttu toivoi yhä Tähkän ja Kelmin olevan kaukana, turvallisesti laumattomien mailla. Kyllä Yö selviäisi itsekseen. Toivottavasti. Tai jos ei selviäisi, ei selviäisi, mutta sitä hukka kieltäytyi ajatuksesta. Sammal ei ollut vielä hyökännyt, se antoi toivoa, ettei toinen hyökkäisikään.

Kaiku otti pari askelta sivulle, nähdäkseen Yön paremmin. Se ei edelleenkään puhunut mitään, seurasi vaan tilannetta. Kolmikko oli siis ollut yhdessä liikkeellä, tai etsimässä joukon pienintä. Mitä sitä nyt tekisi.

"Ja lopulta löysitte hänet", Kaiku jatkoi hiljaa Yön lauseeseen. Nyt uros ei edes vilkaissut emoaan, se halusi osallistua tilanteeseen edes jollain lailla. Avasipa sitten kuononsa. Ehkä myöhemmin se pyytäisi vielä Sammalta, tai isäänsä, opettamaan oikeaa taistelua. Tämä päivä, tai siis yö, todisti sen että sitäkin tarvittaisiin, vaikka lauman nuorimpaisiin kuuluisikin.

Sammal ei tehnyt elettäkään näyttääkseen yhtään hyökkäävämmälle, kuin mitä jo oli. Oikeastaan ei narttu kovinkaan hyökkäävälle näyttänyt, enemmänkin emolle, joka läksytti pentuaan huonosta käytöksestä.

Yön vastaus miellytti Sammalta, sillä se ei tahtonut tapella toista vastaan ja tunsi jotenkin omissa sisuksissaan toisen pelon ja epävarmuuden. Ajatuksilleen värähtäen narttu siirtyi sivuun toisen tieltä. "Mene, mutta sano Kelmille ja Tähkälle, ettei tätä koskaan tapahtunutkaan." Sammal sanoi tuolle ja lähetti terveisensä tiukalla äänenpainolla, jotta ne varmasti menisivät perille.

Mikäli Yö olisi lähtenyt, kuten Sammal oletti, käänsi emo katseensa pentuunsa. "Toimit hienosti Kaiku. Olen varsin ylpeä toiminnastasi, mutta toivoisin, ettei tätä olisi koskaan tapahtunut. Rajarikkureita ei saisi päästää noin helpolla oikeasti."

Heti kun Tähkä kuuli Sammaleen kehotuksen Yölle, narttu säntäsi nopeaan juoksuun kohti ei-kenenkään-maata. Kelmi oli jäädä jalkoihin, mutta nopeasti pentukin oli mukana ja kahdestaan he juoksivat minkä ehtivät, Tähkä varmistaen että pentu myös pysyi mukana. Metelöinnillä ei ollut nartulle enää mitään väliä, kunhan he vain pääsisivät pian laumattomien alueella ja kunhan vain Yö ymmärtäisi totella kehotusta ja poistuisi myös paikalta. Toisaalta, miksei hän ymmärtäisi? Ei Yö kovin itsetuhoiselta sudelta vaikuttanut.

"Missä Yö?" Kelmi vingahti heidän ollessa viimein turvallisella maaperällä. Ympärillä oli hämärää, mutta ainakaan vielä ketään ei näkynyt tulevan lähemmäs. Ympäriltä tosin kantautui ääniä ja hajuja, mutta oli vaikea sanoa tarkalleen, mistä ne kertoivat.
"Kyllä hän tulee", Tähkä lohdutti ja tarkkaili valppaasti reviirin rajaa häntä itsevarmasti pystyssä. Hän ei uskonut, että Sammal ja Kaiku enää seuraisivat heitä vaikka olisivatkin kuulleet heidän nopean lähtönsä pois reviiriltä. Nyt, kun he seisoivat puolueettomalla maalla, Tähkä tunsi suurta huojennusta: he olivat hengissä. Hän saattoi hengittää viileää illan ilmaa keuhkot täyteen ilman raastavaa epävarmuutta siitä, kuinka pitkälle he voisivat selvitä hengissä.
Hän todellakin tarvitsi lauman ympärilleen. Laumattomana juoksentelu ei sopinut Tähkälle.

Yö hengähti. Helpotus oli suunnaton. Hän sai mennä, vieras ei tehnyt heille mitään, vaikka he olivat rajarikkureita!
"Sanon. Kiitos!" Harmaaturkki ponkaisi liikkeelle ja toisin kuin aiemmin, juoksu ei ollut silmitöntä pakoa. Narttu vain juoksi kohti laumattomien aluetta niin lujaa kuin pääsi. Jalkaan sattui, se ei pitänyt ollenkaan siitä, miten paljon Yö sitä käytti, mutta tuo ei jaksanut välittää. Ei-kenenkään-maalle oli päästävä, sitten voisi miettiä taas tarpeellista ontumista. Normaaliin suden vauhtiin verraten reviirin raja lähestyi hitaasti mutta varmasti, eikä Yölle koko maailmassa ollut mitään muuta kuin tuo vähän matkan päässä kangasteleva turvavyöhyke. Mitä väliä, vaikkei siellä ollut suojaa, ruokaa, ei melkein mitään, mitä väliä, että hukka oli juuri siellä loukkaantunut pahiten elämässään, mitä väliä, tällä hetkellä se tuntui maailman ihanimmalta paikalta.

Ja Yön saavutettua rajan, tuo koikkelehti vielä hieman pidemmälle ja pysähtyi sitten. Katseellaan harmaaturkki etsi Tähkää ja Kelmiä, ja toiset bongattuaan lähti kävelemään siihen suuntaan.
"Meillä kävi tuuri..." Niin, vasta nyt jälkikäteen narttu tajusi miten hyvä onni heillä oli ollut. Sammalen tilalla olisi voinut olla joku muu, joku tärkeilevä törppö, joka katsoi asiakseen hakata jokaisen rajarikkurin henkihieveriin. Nyt olo oli vapautunut, aivan kuin olisi päässyt eroon suuresta taakasta.
"Tästedes taidan tyytyä metsästäessäni ihan laumattomien maahan", Yö hymähti. Ei siinä, että idea olisi ollut huono, lähteminen lauman maille, mutta jännitystä oli ollut pitkäksi aikaa nartulle tarpeeksi.

"Pidetään mielessä", Kaiku virnisti susimaisen hölmösti ja heilautti häntäänsä emolleen. Samalla hetkellä se kuuli vielä kauempaa metelöiviä juoksu askeleita, jotka kaiku kantoi vielä pitkälle eteenpäin. Uros suuntasi vain korvansa ääntä kohden, mutta ei jaksanut välittää enää sen enempää. Se vilkaisi vain emoaan, eiköhän juttu olisi jo ohi.

"Lähdetäänkö kotia kohti?", nuorukainen ehdotti Sammaleelle ja otti jo pari askelta kohti Viiman aluetta. "Ja jonain päivänä.. sinä tai isä saa opettaa minusta oikean taistelijan!", Kaiku haukahti innostuksissaan ja hypähteli emonsa ympärillä kierroksen tai kaksi. Tapansa mukaisesti se kuitenkin rauhouttui pian ja hölläsi askeleensa Sammaleen askeliin sopiviksi. Jos tämä olisi siis ehtinyt jo ottaa suuntaa takaisin kotiin poikansa mukana.

Sammal katseli loukkaantuneen suden menoa ja laski sitten päätään. Nartunkin jännitys haihtui ja tuo rentoutui. Kieli lerpallaan tuo noudatti mitään sanomatta Kaiun neuvoa lähteä kotia kohti.

"Tietysti." Sammal vastasi yllättävän lyhyesti pennulleen koettaen nuolaista sitä kuonolta sanojensa vahvistukseksi.

"Hän on tuolla!" Tähkä ulvahti Kelmille. He molemmat kääntyivät saman tien Yötä kohti, ja pentu syöksähti nopeasti jo hieman väsyneeseen juoksuun. Pian hän kuitenkin saavutti uuden ystävän ja pysähtyi häntä heiluen nartun viereen.
"Sinä selvisit!" pentu vingahteli nartun jaloissa ja pyöri hänen ympärillään. Kohta Tähkäkin ehti kaksikon luo ja heilutteli häntäänsä Yölle, katsellen toista samalla lempeästi. Huolestuneisuus nosti kuitenkin pian päätään, joten narttu kiersi Yön ja varmisti siten, että hän oli päässyt pois vahingoittumattomana.
"Oletko kunnossa?" Tähkä kysyi huolestuneena. Yön sanoille hän vain hymähti nopeasti: "En minäkään taida pian kokeilla samaa uudestaan."

Kelmi oli selkeästi väsynyt kaikista tapahtumista. Pentu nuokkui Yön etutassun vieressä, kunnes ei jaksanut enää edes seisoa vaan istahti alas. Hän vilkaisi korvat luimussa vanhempia susia ja vingahti hiljaa ilmoittaen, että hän halusi nukkumaan - vaikka ilman ruokaa. Väsymys oli niin kova, että aikaisemmin mahanpohjassa kutitellut pieni nälkä ei ollut mitään sen rinnalla.
"Ehkä meidän pitäisi etsiä jostain suojaisa paikka ja suunnitella metsästystä vasta myöhemmin", Tähkä ehdotti Yölle nostaessaan katseensa haukottelevasta pennusta pois.

Yö katsoi häntäänsä heilutellen toisten tuloa.
"Niin selvisin", narttu sanoi Kelmille. "Ja olen ihan kunnossa. Jos nyt ei lasketa näitä vanhoja..." hukan ääni hiipui. Jalka oli kyllä aika kipeä, harmaaturkki kun oli käyttänyt sitä oikeastaan liian paljon juostessaan äsken. Vaan mitä väliä, nyt he olivat turvallisesti laumattomien mailla ja sitä voisi taas parannella.
"Olettehan te molemmat kunnossa?" Yö varmisti vielä, vaikkei mitään ulkoisia vammojen merkkejä nähnytkään.
"Suoja ja nukkuminen kuulostavat hyvältä", narttu totesi Kelmiin vilkaisten. Pennun väsymys sai hänetkin huomaamaan, miten väsynyt oikeasti oli. Ehkei niinkään ruumiillisesti, eihän tässä oltu paljon mitään tehty, mutta se oli enemmän henkistä, ja jännityksen laukeaminen vielä korosti sitä. Uni tekisi terää heille kaikille, ja sitten jaksaisi etsiä ruokaakin paremmin. Yö katsahti Tähkään ja lähti siten hissuksiin onnahtelemaan poispäin rajoilta, kohti turvallisempia vesiä. Sieltä saattaisi jonkun rauhallisen sopen löytääkin.

< päätämmekö tähän? >

// Ehkäpä juu, ainakin minusta se olisi järkevää.. ^^ //

[ Tehdäänpäs niin. :) Tähkä, Kelmi ja Yö löytänevät sitten ehkä sopivan paikan jostain, viettävät yön siellä ja hyvällä tuurilla löytävät ruokaakin vielä seuraavana päivänä. :D Kiitos kaikille pelistä! ]