Ylempien tahojen kohtaaminen (sovittu peli) - Loppunut

Usvan ärähdys yllätti myös hieman Roihun ja hän astahti pari askelta taaksepäin, mutta yhtä nopeasti siirtyi melkein betan rinnalle ja katsoi Katalaa vihaisesti. Roihu oli lähinnä yllättynyt siitä, että hänen tuntemansa hivenen hontelo uros oli juuri mahtaillut vaikuttavasti toisen lauman betalla ja saanut hänet jopa perääntymään pari askelta. Hetki hetkeltä Roihusta tuntui, että hän oli todellakin valinnut oikean lauman liittyessään Ovelan riveihin.

Hetken Roihu jo ajatteli, että Katala luovuttaisi ja luikkisi häntä koipien välissä alfansa luo ilmoittaen, että heidän oli viisainta lähteä. Matalaa murinaa kantautui nartun kurkusta ja niskakarvat olivat nousseet pystyyn. Hän ei ollut täysin Usvan rinnalla ja näin ollen oli enemmän suojassa Katalan mahdollisilta iskuilta, mutta kykenisi tarpeen vaatiessa hyökkäämään.
Yllättäen Katala hyökkäsikin kohti Usvaa. Roihu ei ensin tiennyt miten reagoida, mutta yritti kuitenkin hyökätä Katalaa kohti. Se isku tuli aivan liian myöhään ja harmistuneena narttu seisahtui kaksikosta kauemmas, käännähtäen äkkiä katsomaan miten Usvan oli käynyt. Hän toivoi, että uros oli ehtinyt väistää toisen hyökkäyksen.

Viima lipoi huuliaan lisää. Sitä alkoi ärsyttämään suunnattomasti Ovelan mahtailu. Alfanaaras jännitti lihaksensa ja odotti, mitä Ovela tekisi seuraavaksi. "Turhaan siinä mahtailet, papparainen. Köpöttele sinä tuon vammautuneen käpäläsi kera vain pesäkoloillesi voivottelemaan vanhuudenvaivojasi!" Viima heitti takaisin ilkuntaan. Tuollaista sontaa ei sietänyt jäädä vain kuuntelemaan, piti iskeä takaisin yhtä irvokkaasti. Ja kuten Viima ennakoikin, Ovela ampaisi hyökkäykseen, mutta sitä alfa ei osannut odottaa, että pensaikosta loikkasi yllättäen naarassusi. Hieman häkeltyneenä tilanteesta, Viima ehti tajuta, että tämä Ovelan naarassusi kohdisti ilkeän hammasrivistönsä Loskaan. Ehkä tämän kerran alfa suostuisi perääntymään, sillä Viima tiesi tasan tarkkaan Loskan heikkoudet. Loska pakitti häntä koipien välissä risujen takerrellessa turkkiin. Loskan onneksi Viima käänsi selkänsä Ovelan hyökkäykselle, katsoi merkittävästi oman laumansa naarassuteen, kookkaaseen Kiteeseen. Kide loikkasi turvaksi Viiman selustaan kuonotusten Ovelan kanssa samalla, kun Viima kiisi hampaat tanassa puolustamaan Loskaa. Hetkellisesti nuori Loska sai rohkeutta pörhistää niskakarvansa pystyyn ja näyttämään hampaitaan Varmalle ja jopa hieman murahdella. "Älä näytä tuolle kukkoilijalle pelkoa, Loska. Vaikka se onkin suurikokoinen nartuksi, sinä olet sitä vikkelämpi.", Viima rohkaisi vielä nuorukaista ennen kuin kohdisti louskuvia leukojaan Varman niskaan.

Kasassa oli sekava tilanne. Kömpelyyttään Usva sai haavan kintereeseen ja uros ulvahti kivusta. Oikean etukäpäleen kintereessä oli pieni palkeenkieleke nahasta. Siitä vuosi verta hieman ja uros ei tohtinut asettaa painoaan oikealle etujalalle. Muutenkin jo ennestään kömpelö uros kömpelöityi vielä enemmän. Betan oli pakko nilkuttaa. Kurja ja kapinen Katala saisi maistaa samalla mitalla, sen Usva päätti. Ja nyt kun tuo betasusi oli vielä sopivalla etäisyydellä, Usva yritti saada hampaillaan kiinni Katalaa kaulasta ja kiskaistua sitä nurin. Ja vaikka Usva ei saisikaan otetta toisesta, Roihulla olisi tilaisuus käydä kiinni Katalaan takaapäin ja yllättäen.

Ovela ei hätkähtänyt Kiteen syöksyä avuksi; se pikemminkin sai siitä lisää itseluottamusta. Viiman kanssa se oli ottanut yhteen ennenkin lukuisia kertoja ja tiesi olevansa fyysisesti ylivoimainen. Kiteen kimppuun se oli päässyt vain muutaman kerran, eikä se pitänyt tätä yhtä vikkelänä ja haasteellisena vastuksena kuin Viimaa. Huolimatta tästä vanha uros ei kuitenkaan hellittänyt hetkeksikään, vaan hyökkäsi Kidettä kohti yhtä tarmokkaasti ja tosissaan kuin Viimankin. Vastustajien aliarviointi oli nuoruudessa aiheuttanut sille muutaman kipeän tappion. Eikä vain henkisesti, vaan myös fyysisesti kipeän. Ollessaan tarpeeksi lähellä Kidettä vanha alfa loikkasi. Se ei kuitenkaan loikannutkaan suoraan Kiteen kimppuun, kuten olisi voinut luulla, vaan sivulle hampaiden ulottumattomii. Vasta tästä kohtaa se ponnisti uuteen loikkaan, ja vaikkei se ollutkaan niin nopea kuin äskeinen, Ovela luotti siihen, että suunnanmuutos hämäisi narttua. Se tähtäsi leukansa nartun takareisiin ja vatsaan saadakseen aikaan haavan pehmeään ihoon. Haava taipeissa tai niiden lähettyvillä oli erinomaisen kurja. Ovela oli kokenut sen monta kertaa. Taivehaavat tulehtuivat herkästi, pysyivät auki pitkään ja haittasivat kaikenlaista liikkumista. Jopa makaaminen oli kurjaa. Olisi ollut parasta vain seisoa paikallaan viikkoja ja toivoa haavan umpeutumista, mutta näin ei tietenkään yksikään susi voinut tehdä.

Toisaalla hyökkäävä Varma huomasi Viiman asettuneen tiensä tukkeeksi ja se vaihtoi taktiikkaa. Kookas narttu kyyristyi pienemmäksi ja lähestyi Viimaa nyt matalana ja jaloillaan nopeasti tikaten. Ovela hoitelisi kyllä Kiteen ja pääsisi tyttärensä avuksi pian, joten Varman olisi siihen asti vain koetettava pysyä vahingoittumattomana. Se yritti tavoitella hampaillaan Viiman leukaa ja etujalkojen väliä. Puremiseksi moista leukojen louskutusta ei voinut kai kutsua, pikemminkin näykkimiseksi. Eikä Varma yrittänytkään saada nyt aikaiseksi mitään vammaa, vaan uhkailla toisen nartun perääntymään kauemmaksi ja palaamaan omalle reviirilleen. Piti saada pyrkyrit huomaamaan, ettei reviirin valloitus olisi ainakaan nyt sen arvoista.

Katalalla oli omat ongelmansa. Se oli saanut iskunsa perille Usvan kintereeseen, mutta ei ehtinyt perääntyä ennen vastahyökkäystä. Roihu iski täpärästi ohi, mutta nartun hyökkäystä väistänyt Katala väisti suoraan Usvan hampaiden eteen. Tukko sen muutenkin ohuesta turkista jäi Usvan hampaiden väliin ja beta vingahti ja perääntyi äristen ja näykkien mitä tahansa lähellä olevaa. Koska Katalan turkki ei suojannut sitä edes niskasta, missä useimmilla susilla oli paksu kauluri, Usva oli saanut aikaan jopa haavan. Ruskeassa turkissa näkyi verta ja beta jättäytyi suosiolla murisemaan ja uhkailemaan parin suden mitan päähän. Se tajusi kyllä, koska oli aika harkita tilanne uudelleen. Kaikenlainen haavoittuminen, oli se miten pieni tahansa, oli liikaa ja sitä tuli vältellä. Tämä taistelu oli ikävä kyllä kääntynyt Roihun ja Usvan voitoksi, ja Katalan olisi vain nieltävä tappionsa ja koetettava olla haavoittumatta lisää.

Katalan perääntyminen tuntui voitolta, vaikka vielä tässä vaiheessa ei voinutkaan varmasti sanoa, että kinastelu olisi kääntynyt heidän edukseen. Roihu siirtyi hieman syrjemmäs Katalan terävien hampaiden lähettyviltä ja siirtyi lähemmäs Usvaa. Narttu oli huomannut, että Katala oli saanut Usvalle aikaan haavan, mutta onneksi valkeaturkki oli onnistunut myös vahingoittamaan toisen lauman betaa.

Niskakarvat pystyssä ja hampaat välkkyen Roihu ärisi Katalalle uhkaillen häntä perääntymään. Turhaan Roihu ei halunnut joutua fyysiseen taisteluun, vaan piti mieluummin turvallisemman välimatkan ja uhkaili siten. Eikä hän edes uskonut, että Katala enää hyökkäisi häntä ja Usvaa kohti - ei ainakaan yksin.

Usva tipautti pienen karvatupon hampaistaa ja lipoi kielellään ikeniä puhtaaksi. Beta murisi uhkaavasti ja tuuhea, muuten niin pehmeä ja laineikas turkki oli edelleen pörheänä ja piikikkäänä. Haaleat silmät kiiluivat raivoa ja voimaa, joka kumpusi puhtaasti vain suojeluhalusta. Usva tahtoi suojella kaikin voimin Roihua ja eteenkin Ovelaa. Moiset kapiset hukat eivät hänen johtajansa reviirille tulisi kukkoilemaan! Tunne oli huumaava, Katala oli perääntynyt saadessaan osuman Usvan hampaista. Mutta vaikka tuo kumpuava adrealiini olikin kuinka huumaavaa tahansa, valkea uros yritti estää sitä nousemasta liian korkealle. Tässä tilanteessa täytyi pitää pää kylmänä. "Peräänny jo tuon typerän alfanarttusi kanssa! Ettekö tajua, että olette alakynnessä? Johtajani pieksee kohta armaan alfanne, saattepa nähdä!", Usvan kurkusta nousi ehkä hieman ivallinenkin murina. Ylivoima asema vahvistui uroksen luissa ja lihaksissa, kun huomasi Roihunkin vihdoin valpastuvan rinnalle uhkailemaan Katalaa.

Kide oli liian hidas ja hämääntynyt Ovelan vedosta ja tunsi miten pakarasta lähti tuppo karvaa. Nahka repesi palkeenkielelle ja naaras ulvahti kivusta. Se loikki muutamia metrejä takapää maata viistäen kauemmas Ovelasta, samalla kuitenkin muristen kuin vesikauhuinen eläin. Uroksen hampaat olivat ohittaneet pehmeän ja aran vatsanahan, mutta osui kipeästi lihakseen. Kide perääntyi selkeästi ja jäi vain uhkailevana murisemaan kauemmas. Naaras ei pystynyt kunnolla astumaan toisella takajalallaan, haava reisilihakseen teki niin kipeää.

Viima vastasi tulella tuleen ja yritti hypätä Varmaa vasten etutassut edellä. Hampaat louskuttivat ilmaa ja Viima yritti myös näykki vastustajaansa. Leuat suuntautuivat armotta kookkaan naaraan päähän ja alfa toivoi saavansa tehtyä Varmaan edes pienen vekin huuleen tai korvaan, ehkä silmäkulmaankin. Loska murisi pahanpäiväisesti Viiman takana ja ei tiennyt olisiko hyökännyt vai ei. Toisaalta, nuorta urosta pelotti sen verran, ettei olisi uskaltanut hyökätä, varsinkaan noin kookkaan naaran kimppuun, kuin Varma.

Ovela käytti tilannetta räikeästi ja julmasti hyväkseen; Kiteen siirtyessä kauemmaksi se hyppäsi saman tien kohti Viiman selkää. Ja nyt se ei enää ollut liikkeellä näykkimismielessä, vaan iskisi hampaansa nartun hännän yläpuolelle jos vain suinkin saisi mahdollisuuden. Varma Viiman etupuolella perääntyi vikisten taaemmaksi; alfanarttu oli saanut sen huulen repeämään ja Varma ei todellakaan halunnut menettää tässä kahakassa mitään tärkeämpää. Sekin murisi perääntyessään ja louskutti leukojaan Viimaa kohti, tehden selväksi että purisi takuulla jos narttu olisi tarpeeksi tyhmä vielä jatkaakseen. Varmahan tässä oli alakynnessä, mutta näyttipä sitä tulevan Viimalle toisaaltan muuta ajateltavaakin. Narttu oli salaa tyytyväinen; hänen verensä vuosi, jotta isä pääsi iskemään hampaansa Viimaan takaapäin. Se olisi nartun menoa!

Katala toisaalla punnitsi edelleen tilannettaan. Se murisi ja käveli edestakaisin, katse koko ajan Roihussa ja Usvassa. Kauaa ei beta ehtinyt kuitenkaan harkita seuraavaa tekoaan, sillä se kuuli Kiteen ulinan ja kääntyi vinhasti ympäri. Uros luimisti korviaan nähdessään tapahtuman, mutta oli liian pitkällä ehtiäkseen enää Viiman avuksi.

"VIIMA! Varo!" beta ulvahti ja ampaisi matkaan viivana. Se juoksi niin lujaa kuin vain pääsi ja ponnisti korkealle ilmaan yrittäen päästä hyppäämään Ovelan häntään kiinni. Ehkä se saisi uroksen päästämään irti Viimasta, jos tuo nyt ylipäätään saisi kiinni. Toivottavasti ei saisi.

Tilanne tuntui olevan jo selvä. Katala ei näyttänyt enää yhtä itsevarmalta kuin hetki sitten ja toki Ovela osasi pitää Viiman kurissa hieman kauempana. Itsevarmuutta uhkuen narttu seisoi tiukasti Usvan rinnalla huulet taakse vedettyinä ja purukalusto esillä.

Katalan juostessa pois pieni voitonriemu leimahti Roihun sisällä, mutta se sammui yhtä nopeasti kuin oli syttynytkin. Uros ei paennutkaan pois koko tilanteesta, vaan juoksi auttamaan alfaansa ja se tarkoitti myös lisävastusta Ovelalle. Sen enempää ajattelematta ja miltei vaistonvaraisesti Roihu syöksähti Katalan perään muristen ja haukkuen raivoisasti. Katala oli saanut hyvän etumatkan, joten Roihu ei ehtinyt aivan lähietäisyydelle, mutta perässä hän silti pysyi.
Nopein askelin narttu harppoi eteenpäin ja kiri hieman etumatkaa umpeen. Katalan ponnistaessa myös Roihu ponnisti, mutta hieman uroksen sivulta ja yritti törmätä Katalan kylkeen, jolloin toivon mukaan uroksen loikka häiriintyisi ja hän lentäisi kauemmas Ovelasta.
Roihu ei voinut kuin toivoa, että hän ei ollut ponnistanut liian myöhään.

Kimeä ulina täytti tantereen, kun Ovelan hampaat iskeytyivät Viiman hännäntyveen. Uroksen hampaat olivat työntyneet nahan läpi, Viiman paksusta turkista huolimatta, ja yksi kulmahampaista oli osunutu jopa hermoon. Mustaturkkinen naaras huusi vietävästi kivusta. Sen takapää laskeutui heti alemmas ja alkoi epätoivoisesti näykkimään Ovelaa kohti päämäärättömästi. Ainoa tavoite oli vain saada uros irroittamaan otteensa Viimasta. Alfa pakitti samalla Ovelaa kohti ja rähisi ulinan lomassa. Loska oli lamaantunut paikoilleen, häntä koipien välissä ja toivoi, että lauma perääntyisi, ennen kuin mitään vakavempaa sattuisi.

Usva pinkaisi kömpelösti Roihun perään varmistamaan naaraan selustaa. Beta ei antaisi Katalan koskea Roihuun ja kävisi heti tuon röyhkeän uroksen kimppuun, jos se nousisi vastarintaan naarasta kohtaan. Tilanne näytti voitokkaalta Ovelan laumalle.

Katalakin ulvahti, sillä Roihu iskeytyi suoraan sen kylkeen ja tuuppasi betan kauas Viimasta. Se tömähti maahan kyljelleen ja yritti päästä perääntymään kauemmaksi Roihusta. Viiman kimakka ulina sai sen niskakarvat pörhistymään muustakin, kuin oman terveytensä menettämisen pelosta. Betan keltaiset silmät risteilivät Roihusta ja lähestyvästä Usvasta sen oman lauman susiin. Valloitus oli mennyt karmealla tavalla pieleen. Olisi pitänyt tuoda enemmän susia. Menisi viikkoja, ennen kuin nämä vammat saataisiin paranneltua. Fyysiset vammat paranisivat kenties nopeamminkin, mutta kolaus lauman ylpeydelle olisi kova. Lisäksi alfa oli haavoittunut.

Ovela ei aikonut päästää irti Viimasta. Se pyöri ympyrää Viiman takana samaa tahtia, kuin narttukin, ja riuhtoi päätään sivuille syventääkseen haavaa. Viiman leuat louskuivat kuitenkin lähellä sen kasvoja ja itsepuolustusvietti ajoi sen irrottamaan nartun uhatessa sen silmiä ja kirsua. Kookas uros irrotti otteensa Viimasta ja perääntyi pari askelta päästäkseen nartun ulottumattomiin. Varma ulvahteli kimeästi ja uhkaavasti kauempana ja teki valehyökkäyksiä Viimaa kohti: "Raahaa laumasi muualle mailtamme, tai menetät pian muutakin kuin häntäsi!" narttu ivasi ja pörhisteli karvojaan kuin olisi ollut itse alfa. Ovela murisi hampaat irvessä ja sen kuonon vaaleanharmaa turkki oli värjäytynyt punertavaksi. Se ei vaivautunut toistamaan tyttärensä sanoja, sillä tuo oli tiivistänyt yhteen lauseeseen kaiken, mitä Ovelallakin oli mielessä.

Roihu menetti hetkeksi tasapainonsa onnistuttuaan törmäämään Katalaan ja kaatui maahan. Nopeasti narttu oli kuitenkin pystyssä säikähtäen, että Katala olisi käyttänyt äskeisen tilaisuuden hyödykseen. Roihun onneksi toisen lauman beta kuitenkin näytti perääntyvän, ja muristen ja rähisten myös narttu perääntyi hieman. Hän piti katseensa koko ajan Katalassa ja väläytteli hampaitaan, vaikka tilanne näyttikin olevan jo selvä.

Ovela oli saanut Viiman punnitsemaan tarkemmin, oliko hyökkäys ollut sittenkään hyvä ajatus ja jopa itsevarma beta oli ymmärtänyt, että hyökkäyksen jatkaminen nyt olisi silkkaa hulluutta. Viiman nuori apuri oli vaikuttanut koko ajan lamaantuneelta ja tuolla kokoonpanolla heillä ei olisi enää mitään toivoa haalia alueita itselleen.
Roihu perääntyi Ovelan ja Varman luo muristen tarkkailemaan tilannetta. Hän uskoi, että hyökkäykseen tai puolustautumiseen ei olisi enää tarvetta.

Tilanne näytti erinomaisen hyvältä ja voitokkaalta Ovelan laumalla. Samaa ei voinut sanoa Viiman laumasta, joka oli ottanut niskoilleen aikamoisen höykytyksen. Usva jolkotti Roihun perässä Ovelan ja Varman luokse, varmistaen koko ajan naaraan selustan. Usva tunsi ylpeyttä Roihusta, sillä tämä todellakin näytti hampaansa ja varmisti potentiaalisesti paikkansa laumassa. Valkea beta urahti päästessään johtajansa luokse, ilmoittaen, että oli nyt herransa selustassa tukemassa.

Kun Ovela oli irroittanut otteensa Viimasta, naaras pinkaisi kauemmas vihollisistaan. Hännäntyveä jomotti ja vihloi sietämättömästi ja suden peräpää oli selkeästi alempana verrattuna säkään. Häntä roikkui velttona alhaalla ja Viima päätti niellä tappionsa mieltä kirvellen, vaikka Varman kukkoilu ärsyttikin tätä aivan vietävästi. Musta alfa irvisti kiukkuisesti koko Ovelan laumalle ja jäi tuijottamaan pahanpäiväisesti Ovelaa. "Tämä ei jää tähän vanha papparainen! Odotappas vaan talvea, kun seniili ruhosi ei enää kestä kylmyyttä ja sinusta tulee vain heikko ja voimaton haaska!", Viima sylki kuonostaan ulos ja mulkaisi vielä Varmaa hampaat irvessä. "Ja sinä mammutinkokoinen kömpelys varo sanojasi, ellet tahdo lisää vekkejä naamaasi!" Alfa kääntyi ympäri ja lähti ontuen ravaamaan pois päin, kohti omaa reviiriä. Se haukahti käskien muut mukaansa. Loskaa ei tarvinnut kahdesti käskeä, sillä nuorukainen otti jalat alleen samantien, kun Viima oli kääntynyt lähteäkseen pois.

Ovela haukahti muutaman kerran Viiman perään kuin suorastaan kannustaakseen tätä hyökkäämään uudelleen. Kun narttu sitten kääntyi ympäri naljailtuaan vielä Varmalle, vanha alfa viimein lopetti murinansa ja antoi häntänsä laskeutua normaalille tasolle. Sen karvat olivat edelleen hivenen pystyssä äskeisestä jännityksestä ja etujalkaa kolotti vietävästi. Uroksen oli pakko nostaa se irti maasta.

He olivat voittaneet Viiman lauman ja antaneet sille kunnon höykytyksen. Taistelu oli kuitenkin vienyt uroksen voimia ja sen vino tassu oli näinkin lyhyen taistelun jälkeen kipeä ja kankea. Pidemmässä taistelussa se alkaisi ennen pitkää käydä todelliseksi ongelmaksi.

"Hyvin tehty." Ovela nuolaisi verisiä huuliaan ja kääntyi katsomaan rinnallaan taistelleita susia. Ylpeys pilkahti sen silmissä ja se heilautti muutaman kerran häntäänsä. "Loukkaantuiko kukaan pahasti?" uros jatkoi ja silmäili Usvaa. Vaikkei se suuremmin sitä ulospäin näyttänytkään, se oli huolissaan.

Katala seurasi Viimaa kuin hai laivaa. Se mulkoili taakseen kauas jääneitä Ovelan laumalaisia ja juoksi häntä koipien välissä. Tappio kirveli sen mielessä ilkeästi ja sen oli vaikea uskoa, että se oli hävinnyt. Vastassa oli ollut kaksi sutta, ja olihan se vielä saanut kunnon haavankin siihen valkeaan betaan. Mutta siitä huolimatta, hän kuului häviäjiin. Hän joutui pakenemaan. Se otti itsetunnon päälle enemmän kuin paljon.

"Oletko sinä kunnossa?" beta murisi Viiman suuntaan. Se näki haavat Viiman hännöntyvessä ja murisi hiljaa ajatellessaan, kuinka Viima nilkuttaisi rakkaan Nahkansa luokse nuoltavaksi ja autettavaksi. Narttu oli nykyään niin hyvää pataa sen paskiaisen kanssa, että Katalan tulisi kai pian tyytyä ikuiseen betan osaan... se ei tiennyt, mitä se oli tehnyt väärin Viiman suhteen. Se oli aina yrittänyt parhaansa, yrittänyt olla hyvä beta. Osoittaa, että se olisi hyvä puolisokin. Mutta siitä huolimatta narttu valitsi laumaan sattumalta eksyneen alistujan... sekin tappio kirveli, kenties vielä enemmän kuin äskeinen reviiritaistelu. Se tappio oli vienyt Katalalta paljon enemmän, kuin pienen viipaleen saalistusmaata.

Lopulta tuntui uskomattomalta nähdä, kuinka Viima ja muut hänen laumalaisensa juoksivat pois niellen tappiotaan. Tilanne oli näyttänyt hyvältä heille jo pidemmän aikaa, mutta vasta nyt narttu kykeni rauhoittumaan ja tunsi samalla pienoista ylpeyttä heistä kaikista: he olivat onnistuneet häätämään tunkeilijat pois ja kaikki ainakin näyttivät olevan fyysisesti kunnossa - ja tuskin voiton jälkeen henkisessäkään puolessa oli valittamista.

Ovelan kehuessa heitä ja kysyessä, oliko kukaan loukkaantunut, Roihu käänsi vaistomaisesti päänsä Usvan suuntaan. Hän ei tiennyt, kuinka pahaa jälkeä Katala oli saanut aikaan, mutta beta ainakin näytti sangen hyvinvoivalta ottaen huomioon tilanteen. Myös Ovela ja Varma näyttivät selvinneen ilman vakavampia vahinkoja.
"Olen kunnossa", Roihu totesi. Hän ei ollut saanut oikeastaan minkäänlaista ruhjetta tai naarmua taistelussa, vaan oli selvinnyt ehjänä. Mitä nyt näytti hieman pöllähtäneeltä äskeisen jälkeen.

Valkea beta hymyili leveästi ja hetkeksi kintereen kipukin katosi. Voiton maku oli niin huumaava. Vasta, kun Ovela oli kysynyt alamaistensa vointia, Usva tajusi olevansa haavoittunut. Uros vinkaisi säikähdyksestä ja kääntyi nuolemaan kipeää haavaa. Samalla valkeaturkki luo surullisen ja anteeksipyytävän katseen johtajaansa. "Anteeksi johtajani, Katala sai osuman minuun, kun puolustin Roihua." Usva inahti ja istuutui maahan nuollakseen paremmin takajalkaansa.

Toisaalla Viimalla oli ongelmia kulkemisessa, sillä hännäntyvessä ammottava avohaava oli hyvin tuskallisen kipeä. Raastava kipu laittoi naaraan fysiikan koetukselle. Alfa ontui takajalkojaan ja yritti kulkea pehmeästi sekä suoraviivaisesti, rasittamatta takapäätään. Se, että Viima oli saanut melkoisen tuskalliset kivut Ovelan aiheuttamasta ruhjeesta, mielessä painoi myös kavala tappio. Loska odotteli muutamien metrien päässä matalana. Nuorukainen tunsi laiminlyöneensä laumaansa ja se mateli Viiman eteen häntä koipien välissä. Aivan alfansa edessä Loska painui selälleen maahan anovasti vinkuen. Alfa ei nuorta urosta jaksanut noteerata, vaan laahusti vaivalloisesti eteenpäin. Katalalle naaras vain urahti. Tappio todellakin vihloi yhtö paljon mieltä, kuin haava hännäntyvessä.

Ovela nuolaisi huuliaan ja veti korviaan vähän taakse: "Sinä teit hyvin. Usva." alfa totesi. Se antoi Usvan hoitaa haavaansa ja kääntyi sen sijaan Varman ja Roihun puoleen: "Rajaa tulee vahtia tavallista tiukemmin. En usko, että Viima vähään aikaan yrittää läpi, mutta emme voi ottaa riskejä. Ennen sitä menemme kuitenkin tuonnemmaksi ja merkitsemme itsellemme lisää aluetta. Viiman lauma on lyöty nyt, ja lienee turvallista napata pieni kaistale reviiristä. Usva menee pesille viemään sanan muille ja hoitamaan haavaansa." vanha uros totesi ja lähti rauhallisesti jolkottamaan rajaa kohti.

Oli melko yleistä, että taistelun hävinnyt lauma menetti pienen kaistaleen omaa maataan. Ovela oli muutaman kerran menettänyt sen maan, jolla nyt seisoi ja vastineeksi taas muutaman kettan vallannut hiukan lisää maata. Tällä tavoin rajat elivät jatkuvasti.

Katalaa rajojen eläminen harmitti suuresti. Ainakin nyt, kun heidän rajansa eli ikävästi sisäänpäin. Eihän menetys nyt kovin suuri ollut, mutta se oli joka tapauksessa menetys. Viiman urahdellessa uros päätti viisaasti olla puhumatta enää. Se kuitenkin pysytteli Viiman lähellä tämän liikkuessa. Jahka Viima pysähtyisi joskus, se voisi yrittää auttaa haavan kanssa. Hännäntyveä oli hankala päästä itse hoitamaan. Pelästyneelle Loskalle Katala olisi voinut antaa ihan silkasta ärtymyksestä köniin, mutta alistuvat eleet saivat sen muuttamaan mielensä. Uros sivuutti Loskan niskakarvat pystyssä, mutta murisematta. Eihän tappio nyt Loskan syy ollut. Se oli vasta penikka.

"Kerää luusi, Loska, ja mene ilmoittamaan muulle laumalle alueen menetyksestä..." beta murahti. Jo pelkkä sanominen sai sen mielen kirvelemään entistä katkerammin.

Roihu ei voinut sille mitään, mutta narttu tunsi olonsa inhottavaksi Usvan haavan takia. Mikäli Roihu ei olisi ollut paikalla, ei Usva välttämättä olisi saanut mitään haavaa eikä asiaa parantanut se, että narttu itse oli täysin kunnossa. Hän oli vain yllättynyt tilanteesta, mutta ei ollut saanut minkäänlaisia haavoja tai ruhjeita - kiitos Usvan. Narttu katsahti Usvaan kiitollisena ja myös hieman anteeksipyytävän näköisenä.

Ovelan puhuessa Roihu käänsi katseensa urokseen ja kuunteli tarkkaan. Hän nyökkäsi pienesti alfan lopetettua ja lähti sitten seuraamaan tätä pirteän oloisena. Voitto tuntui aina hyvältä, vaikka palkkio ei olisikaan kovin suuri alue. Menestystä se oli silti.

Usva virnisti Roihulle puoliksi hymyillen. Ei naaran tulisi olla yhtään onneton betan saamasta haavasta jalassa, sillä Usva kuitenkin tahtoi nimen omaan suojella Roihua ja ottaa iskut vastaan Roihun puolesta. "Tämä paranee nopeasti, usko pois.", valkeaturkki virkkoi naaraalle. Beta oli mahdottoman onnellinen saadessaan huomiota johtajaltaan ja kävikin lipomassa Ovelan suunpieliä ikään kuin kuittaamassa alfan käskyt kuulluiksi. Sitten entuudestakin kömpelö uros lähti takajalkaansa ontuen kohti kotipesiä jättäen muut valloittamaan lisää maata reviiriksi.

Nuori Loska vinkaisi hätääntyneenä, kun kuraa satoikin niskaan Katalan suunnalta. Se kipitti muutamia metrejä kyyryssä ottaen etäisyyttä Katalaan, joka näytti pelottavan uhmakkaalta. Sen kummempia miettimättä Loska päätti tehdä niin, kuin beta oli käskenyt, ettei tulisi mitään ikävempiä jälkiseurauksia. Viima taasen tuijotti apaattisena maahan. Se oli pysähtynyt suuren kivenlohkareen lähettyville. Takapäähän sattui niin paljon, että alfa päätti painua maihin makaamaan. Mustaturkki yritti vääntäytyä nuolemaan hännäntyveä päältä, mutta se muodostuikin melko hankalaksi ja mahdottomaksi asiaksi. Tuskastuneena huokaisten naaras loi katseen Katalaan. "Voisitko Katala auttaa?", Viima mutisi puolinaisesti ja laski päänsä toisen etutassun päälle. Alfan voimat olivat miltei lopussa, viimeisetkin pinnistyksen rippeet olivat kuluneet taivaltaessa turvallisen matkan päähän reviirien rajalta.

Ovela huiskautti häntäänsä Usvan suuntaan ja muistutti itseään siitä, että menisi auttamaan Usvaa jalan kanssa sitten kun joskus palaisi pesälle. Jalkahaavat osasivat olla ikäviä. Toivottavasti se ei ollut paha haava. Alfa kulki Roihu jäljessään edemmäs, ohitti vanhan rajan ja merkkasi sitten yhden kivikon. Se oletti Roihun tekevän samoin. Ne saisivat mukavan kaistaleen maata nyt, ja se taas toi lisää turvaa varsinaiselle reviirille. Jos Viima joskus onnistuisi valloittamaan maata, valloittaisi se vaan vanhan alueensa takaisin, tuskin kerralla enempää. Ovela oli tyytyväinen itseensä ja sen näki alfan askelluksesta; se oli huomattavan kevyt jalan särkevästä vammasta huolimatta.
"Sinä taistelit hyvin." Ovela haukahti Roihulle valloituksiensa lomassa: "Olen ylpeä siitä, että päätit valita minun laumani. Tai... meidän laumamme."

Katala seurasi Loskaa pistävällä katseellaan ja kulki Viiman perässä, kunnes alfa pysähtyi. Katala pysähtyi myös ja pysytteli kauempana, kunnes kuuli Viiman huokaisevan pyyntönsä. Mukava lämmin tunne kulki uroksen läpi ja se kulki alfan luokse ja huiskautti muutaman kerran häntäänsä koipiensa välissä: "Tietenkin." se urisi ja asettui istumaan Viiman taakse. Hyvin varovasti se nuoli haavaa hännän päällä ja yritti puhdistaa röpelöisiä, verisiä jälkiä niin hyvin, kuin vain saattoi. Vaikka Viima valitsisikin Nahkan, niin ei se muuttaisi Katalan mielipiteitä alfastaan yhtään. Korkeintaan tekisi elämästä ärsyttävää, mutta olisihan hän edelleen ainakin beta...
"Se kurja ruoja hyökkäsi takaa. Minä lupaan, että tapan sen sinulle ensi kerralla, johtajani." Katala murisi nuolemisensa lomasta. "Revi kurkun auki ja katkon raajat ja hännän."

Vielä taakseen nopeasti vilkaisten Roihu jolkotteli Ovelan mukana ja merkkasi paikkoja alfan jäljessä. Vaistomaisesti hän pysähtyi kerran katsomaan Viiman alueelle päin, mutta ei siellä näkynyt ketään - kuten hän oli olettanutkin. Ovela oli näyttänyt aiheuttaneen ilkeän näköisen haavan Viimalle, vaikka Roihun mielestä se olikin ollut nartulle aivan oikein. Hehän olivat ensin yrittäneet varastaa enemmän tilaa laumalle.

"Hyvä, että minusta oli apua", Roihu vastasi Ovelalle. Mieltä kuitenkin kaihersi edelleen Usvan saama haava, vaikka beta olikin vannonut sen paranevan nopeasti. Toivottavasti hän oli oikeassa.
"Ja minä olen edelleen tyytyväinen valintaani", hän jatkoi. "Oli hienoa saada puolustaa reviiriä teidän kolmen kanssa."

Viima vingahteli vaisusti välillä, kun Katala puhdisti alfan saamaa ilkeää avohaavaa. Se teki todella kipeää ja vihlonta kävi hermostoja pitkin koko kehoon. Välistä haavaa poltteli niin paljon, ikään kuin se olisi tulessa ja välillä taas puhtaasti kirveli niin vietävästi. Alfa kuitenkaan ei jaksanut sätkiä vastaan, koska tiesi, että haava oli pakko puhdistaa, ettei se alkaisi märkimään. Välillä kipu kuitenkin aiheutti pienen sätkyn raajoissa refleksinä. "Ovela... se vanha kuuppa saa vielä ansionsa mukaan!", Viima murisi matalasti ja irvisti aaltoilevasta kivusta. "Tämä ei todellakaan jää tähän. Se seniili papparainen valtasi aivan varmasti meidän aluettamme pelkästä voitonriemustaan! Ja mehän otamme omamme takaisin, kun sen aika tulee!"

Naaraan pinna oli selkeästi hirmu kireällä tästä kaikesta ja Loska älysi pysyä poissa lähettyviltä. Uskollisesti nuorukainen kuitenkin istua tönötti metrien päässä ja seurasi aktiivisesti läsnä. Loska näytti hieman surkealta, se koki olevansa epäonnistunut, koska Ovela oli rökittänyt heidän laumansa ja ajanut pois. Ja vieläpä, kun Katalakin näytti sorsivan Loskaa toden teolla. Nuorukainen riiputti päätään ja seurasi vaisusti Viiman haavauman hoitoprosessia.

"Kyllä, armaani. Niin teemme. Valtaamme saman tien heidän pohjoiset alueensa kokonaan. Näytämme, ettei heillä ole minkäänlaisia mahdollisuuksia meidän laumaamme vastaan." Katala mielisteli ja nuoli haavaa, kunnes ei katsonut enää voivansa tehdä mitään sen parantamiseksi. Se nousi seisomaan ja käveli Viiman eteen: "Voitko kävellä luolille?" beta kysyi. Sen keltaisissa pistävissä ja ilkeissä silmissä häivähti välähdys huolta, mutta se ajoi moisen tiehensä. Viima oli vahva ja se jaksoi aina. Katalan tehtävänä oli auttaa, kun jaksaminen oli lopussa. Loskaan beta ei kiinnittänyt vielä minkäänlaista huomiota. Se pani kuitenkin merkille nuoren suden asennon ja eleet, ja päätti myöhemmin ottaa asian puheeksi sen kanssa.

Ovela merkkasi vielä yhden kiven ja pysähtyi sitten. Ei saisi ryhtyä liian ahneeksi. Tämä riittäisi tällä erää. Aluetta tuli yhteensä vallattua varmaan puolen neliökilometrin verran. Joen vuolaimpien kohtien yli Ovela ei lähtenyt yrittämään. Vanha uros kääntyi ja jolkotti ontuen Roihun luokse: "Minä en perusta taisteluista. Jos saisin päättää, häätäisin Viiman laumoineen koko laaksosta ja valtaisin kaikki alueet itselleni." Ovela totesi. "Reviireiden rajoja on piinallista puolustaa. Mutta sellaista elämä on, ainakin täällä. Tuskinpa me koskaan pääsemme Viimasta kokonaan eroon. Laumamme ovat aika tasaväkiset voimasuhteiltaan." vanha uros totesi. Se katseli vielä hetken Viiman reviirin suuntaan. Lopulta se lähti seuraamaan joenviertä hiljaa kohti etelää: "Näytät tulevan hyvin toimeen Usvan kanssa. Pidätkö hänestä?"

Roihu ymmärsi Ovelan mielipiteen eikä hänkään juuri välittänyt taisteluista. Sen takia hän oli väistynyt Vainun tieltä pelkkien uhkailujen ja muutaman hyökkäyksen jälkeen ja jäänyt suosiolla omegaksi; hän ei ollut halunnut vaarantaa hänen tai Vainun terveyttä, sillä metsästyskausi oli ollut alkamassa ja jokainen metsästämään kykenevä oli voitto laumalle. Uusi ja saman tien haavoittunut laumalainen tuskin olisi parantanut mitenkään puoliaan alfan ja muiden laumalaisten silmissä.
Reviirin puolustustilanteessa Roihu ei kuitenkaan miettinyt haavoittumisia ja silloin hän oli valmis tekemään kaikkensa reviirin säilyttämiseksi. Eikä voittajan tunnekaan mitenkään huono ollut.

Ovelan kulkiessa eteenpäin Roihu seurasi alfaa tämän rinnalla. Kookkaamman suden seuraava kysymys yllätti hieman Roihun, mutta vastaus oli selkeänä hänen mielessään saman tien.
"Pidän Usvasta - ystävänä. Ja arvostan häntä betana aivan kuten arvostan sinua alfana", Roihu vastasi totuudenmukaisesti. Hän arvosti valkeaturkkia vielä enemmän sen jälkeen, miten Usva oli häntä puolustanut. Mutta siitäkin huolimatta hän piti Usvasta vain ystävänä.
"Sen sijaan viihdyn paremmin sinun seurassasi", narttu jatkoi rauhallisesti. Hän oli otettu siitä, että Ovela oli viettänyt normaalia enemmän aikaa hänen kanssaan ja narttu oli myös hyvillään kaikesta siitä ajasta. Miksi hän ei olisi pitänyt Ovelasta?

Voimat olivat melko lopussa. Kipuaaltojen tuottamat refleksimäiset raajojen nytkimiset kuluttivat sekä henkisiä, että fyysisiä voimia. Kipu turrutti Viiman tajunnan ja alfa oli herkällä mielellä. Kun Katala lopetti haavan puhdistamisen, pieni helpotus valtasi alfan. Ainakin hetkeksi aikaa haavaan ei sattunut. Viima koitti nousta seisomaan, mutta saman tien tuo palava kipu alkoi vaivaamaan. Tänne naaras ei ainakaan suostunut jäämään. Hinnalla millä hyvänsä se tahtoi pesäluolille. Katalan kysymykseen alfa ei jaksanut muuta kuin murahtaa. Peräpää oli selkeästi alempana ontuvasti, mutta päättäväisesti naaras alkoi ottamaan askelia. Hitaasti mutta varmasti mustaturkkinen lähti tekemään pitkää ja tuskaista taivalta kohti turvallista lepäämispaikkaa, jossa voisi parannella avohaavaansa sekä mieltään.

((Viima poistuu kuvioista. Kiitokset mielenkiintoisesta pelistä, te toki voitte jatkaa vielä Ovelan ja Roihun kera :3 ))

Katala seurasi alfaansa vaitonaisena ja kohteliaasti muutaman askelen jäljessä. Missään tapauksessa se ei halunnut Viiman luulevan, että se piti narttua jotenkin heikkona. Siitä ei todellakaan ollut kysymys. Viima oli sille tasavertainen kumppani. Jotain sellaista, mitä Katala ei voisi koskaan Viimalle olla. Mutta kenties uroksen oli maksettava se hinta... se ei voisi koskaan olla ykkösuros Viiman elämässä, mutta se oli vain siedettävä. Siedettävä, jotta se voisi olla edes se kakkonen... Uros laski katseensa maahan ja luimisti vähän korviaan johtajaansa seuratessaan. Ajatus Nahkasta hoitamassa Viiman haavoja kuntoon oli vastenmielinen, niin vastenmielinen että Katala ei ainakaan jäisi moista farssia seuraamaan...

Ovela nyökkäsi Roihun sanoille. Se näytti tyytyväiseltä saamaansa vastaukseen. Hetken aikaa se oli miettinyt, josko Roihu oli tykästymässä Usvaan. Eipä sillä oikeastaan olisi siihen mitään sanomista, muttei asiasta silti tarvinnut pitää. Usvan tuntien nuori uros olisi enemmän kuin mielissään saadessaan lisää narttuja ihailijakaartiinsa. Se oli melkoinen casanova. Viettiensä johdateltavissa, mutta olihan se jo pelkän luonteensakin perusteella melkoisen... huomionkipeä.

Kerrassaan rakastettava penikka.

"No hyvä. Minäkin viihdyn sinun seurassasi. Olisi ikävää, mikäli tunne ei olisi molemminpuolinen." alfa totesi. Se luimisti vähän korviaan ja nuoli huuliaan, antaen katseensa kiertää jossain kaukana edessä päin. Kuinka saattoikaan olla, että se oli unohtanut täysin totaalisesti sen, kuinka narttujen kanssa edettiin pidemmälle. Nyt ne olivat Roihun kanssa ystäviä, mutta Ovela olisi mieluusti ollut enemmänkin. Se vaan oli hyvin hankalaa.

"Olen samaa mieltä", Roihu vastasi Ovelan sanoille ja narttu näytti hymyilevän pienesti. Hän tunsi olonsa luontevammaksi Ovelan seurassa kuin heidän aikaisemmilla kahdenkeskisillä tapaamisillaan. Oli eri asia metsästää muiden kanssa kuin vain kulkea ja jutella, vaikka myös metsästäminen lujitti lauman siteitä entisestään ja kasvatti luottamusta susien välillä. Sillä tavalla Roihu tunsi oppineensa tuntemaan alfansa paremmin, sekä siinä sivussa oppineensa kaikista laumalaisista jotain uutta.

Roihu kulki hiljaa ja katseli urosta rinnallaan. Hän punnitsi sanojaan ja oli oikeastaan jo kauemman aikaa miettinyt, milloin olisi sopiva hetki kertoa asiasta myös Ovelalle. Heidän ensimmäinen tapaamisensa kesäisenä päivänä järven rannalla oli saanut Roihun miettimään tulevaisuuttaan tarkemmin ja sitä kautta mahdollisia pentuja alfan kanssa. Ja hän oli tehnyt päätöksensä jo jonkin aikaa sitten.
"Olen miettinyt.." Roihu aloitti varovasti ja käänsi päänsä eteenpäin. Jostain syystä hän tunsi olonsa oudoksi. Aivan kuin häntä olisi jännittänyt kertoa asiasta Ovelalle, vaikka mielessään hän oli käynyt tätä läpi jo monta kertaa ja oli tuntenut olonsa vielä hetki sitten itsevarmaksi.
".. Sitä mitä sanoit silloin järven luona. Kun tulit ensimmäisen kerran juttelemaan kanssani, mikäli muistat", Roihu jatkoi edelleen hieman kierrellen. Samalla narttu kuitenkin keräsi itsensä ja päätti kertoa asian enää enempää kaartelematta.
"Ja olen tullut siihen lopputulokseen, että olisi hienoa saada pentuja kanssasi."

Noin. Nyt se oli sanottu ja enää pitäisi vain saada tietää, mitä mieltä Ovela oli vielä asiasta. Roihukin oli saanut itsevarmuutensa takaisin sanottuaan päätöksensä ja hieman odottavasti hän katsoi urosta, jatkaen kuitenkin edelleen matkaa eteenpäin.