Ylempien tahojen kohtaaminen (sovittu peli) - Loppunut

Ovela kuunteli Roihun sanoja, vaikka pitkin katseensa tiukasti kaikkialla muualla. Tavallaan se teki sen ihan siksikin, että oli vielä varuillaan äskeisestä reviiritaistelusta.

Jos se olikin varautunut hyökkäyksiin, niin Roihun sanoihin sitä ei mikään varmistanut. Se pysähtyi kuultuaan nartun päätöksestä ja kääntyi katsomaan tuota korvat höröllään ja pää aavistuksen kallellaan. Hetken aikaa se keräsi ajatuksiaan, kunnes sai lopulta sanotuksi: "Ai. Minä... minä olen kovin kiitollinen ja otettu sinun päätöksestäsi. Tämä on minulle suuri kunnia." vanha uros sanoi ja päätti varmuuden vuoksi istua alas. Se ei ollut varma, johtuiko äkillinen heikotus äskeisen jännityksen laukeamisesta vaiko jostakin ihan muusta syystä. Kovasti se kuitenkin yritti vaikuttaa yhtä varmalta ja vakavalta kuin ennenkin. Tuuhea häntä heilahti muutaman kerran edestakaisin uroksen harkitessa seuraavia sanojaan. Se ei halunnut vaikuttaa liian tungettelevalta.

"Kun sinä olet valmis, niin sano vain minulle. Koetan muistaa jotain niistä kosiskelumenoista, joita isä joskus minulle kertoi." Ovela totesi ja painoi korviaan vähän lähemmäs päätään: "Pentujen saaminen nostaa myös sinua arvossa. Sinusta tulee alfan pentujen emo, ja lauman tärkein ja arvokkain narttu. Ehkä, ellei ajatus ole sinusta ihan mahdoton, voisit jossain vaiheessa harkita... tiedäthän, lopullista pariutumista."

Yhtäkkiä Roihu huomasi, että Ovela oli jäänyt jälkeen ja narttu kääntyi yllättyneenä katsomaan urosta. Toisaalta hän ymmärsi uroksen hämmästyneisyyden hyvin, sillä mikään ei ollut valmistanut häntä Roihun äskeisiin sanoihin. Narttu itsekin oli päästänyt ne suustaan hetken mielijohteesta, vaikka oli päätynyt kyseiseen tulokseen jo aikaisemmin. Hän oli vain odottanut, milloin olisi sopiva tilaisuus kertoa siitä myös Ovelalle ja niinkin positiivinen asia kuin pienoinen reviirin laajennus tuntui sopivalta ponnahduslaudalta tuleviin pentuihin.
"Et sitten taida tietääkään, kuinka suuri kunnia tämä on minulle", narttu vastasi hyväntuulisesti ja heilautti pari kertaa häntäänsä katsellessaan Ovelaa. Hän oli huojentunut siitä tiedosta, että Ovela ei ollut muuttanut mieltään ja päätynytkin johonkin toiseen narttuun pentujensa emäksi.

Ainakin siinä mielentilassa Roihu olisi ollut valmis heti seuraavasta juoksustaan. Hän kuitenkin vain nyökkäsi alfalle sanomatta asiaan mitään, lupautuen kertomaan asiasta sen tullessa ajankohtaiseksi.
Ovelan seuraavat sanat saivat aikaan hieman ristiriitaisen reaktion nartussa. Hän myönsi, että oli silloin ensimmäisellä tapaamisella lähinnä miettinyt mahdollista ylenemistä laumassa ja havitellut vain omaa etuaan. Mutta mitä paremmin hän oppi tuntemaan Ovelan, sitä enemmän hän piti uroksesta. Ehkä Ovelan mainitsema lopullinen pariutuminen oli vielä jonkin verran liian lopullinen päätös hänen tulevaisuutensa kannalta, ja siihen lopputulokseen hän tuli puhtaasti tunteidensa puolesta - ei oman etunsa takia. Mutta pentujen saamiseen hän oli valmis ja halusi, että nimenomaan Ovela oli niiden isä.
"Lupaan harkita sitäkin", Roihu haukahti tyytyväisenä. Hän näytti kaikinpuolin olevan hyvillään tilanteen saamasta käännöksestä, vaikka pientä huolta aiheuttikin muiden susien suhtautuminen siihen, että hän ja Ovela saisivat jossain vaiheessa pentuja. Ja että hänestä tulisi kenties Ovelan kumppani myöhemmin.

Vanha uros vaikutti tyytyväiseltä saamiinsa vastauksiin. Sekään ei ollut vielä valmis mihinkään vakavampaan, kuin mitä pentujen hankkiminen jo valmiiksi oli. Kumppanin valinta oli susille tärkeä juttu. Kumppanin kanssa piti tulla toimeen aivan eri tavalla kuin muiden. Sen kanssa piti jakaa jotain aivan erityistä luottamusta, jotta saatettiin yhdessä toimia lauman parhaaksi. Ovela toki piti Roihusta kovasti, mutta antaisi ajan nyt kulua ja tilanteiden muuttua. Nyt, kun Roihu oli luvannut kantaa sen pentuja, sen paluu lauman lisääntyväksi urokseksi oli suoritettu. Joskus tulevaisuudessa he voisivat sitten puhua lisää pariutumisesta, mikäli moinen tulisi ajankohtaiseksi.

Ovela nousi ja lähti taas kulkemaan eteenpäin. Se oli selvästi hyvällä päällä. Viimein se voisi vapauttaa Usvan lisääntymistehtävästään (mikä varmasti harmittaisi Usvaa, ainakin hiukan) ja ottaa sen vastaan itse. Siitä olikin aikaa, kun se viimeksi oli katsellut omien pentujensa kasvamista pienistä avuttomista vikisijöistä aikuisiksi susiksi.

"Minä ilmoitan muille lauman jäsenille, kun asia tulee ajankohtaiseksi. Saanko minä tiedustella, koska sinä olet valmis? Meillä on nyt Vaitin ja Usvan neljä pentua, mutta lauma kykenee kyllä elättämään enemmänkin. Talvea vasten pennut eivät kuitenkaan enää ehdi syntyä."

Roihu lähti seuraamaan Ovelaa ja kiri pian jälleen uroksen rinnalle. Hän tunsi olonsa rauhalliseksi ja rennoksi, vaikka vasta hetki sitten he olivat taistelleen päättäväisesti reviirinsä puolesta. Taistelussa ansaittu voitto oli tuntunut hienolta, mutta se tunne kalpeni ja unohtui ainakin hetkeksi toisen tunteen tieltä: hän saisi pentuja. Edessä oli ankara talvi, mutta lauma oli saanut paljon uusia ja hyviä susia, ja he varmasti selviäisivä talven yli voittajina. Kylmän talven jälkeen hänestä tulisi Ovelan pentujen äiti.
Tämän tunteen rinnalla Roihu kuitenkin mietti muiden laumalaisten reaktioita. Miten Usva ja Vaiti suhtautuisivat, kun heidän harteillaan ei enää ollut lisääntyminen? Entä Vainu, jota Ovela oli sentään harkinnut ensin pentujensa emoksi? Mielessä pyöri myös Varma, joka oli sentään alusta asti tehnyt Roihulle selväksi, kumpi heistä oli arvoasteikossa ylempänä. Pian roolit kuitenkin tulisivat vaihtumaan ja Roihu toivoi, että siitä ei seuraisi minkäänlaisia ongelmia.

"Kun talven vaikein osuus on ohi", Roihu vastasi. Hän tiesi, että talvella ruoan saanti olisi vaikeaa eikä halunnut saattaa syntymättömiä pentuja vaaraan ravinnonpuutteen vuoksi. Pentujen kantaminen ja synnyttäminen vaativat voimia, ja sitä saadakseen hän tarvitsisi ravintoa. Kevään loppupuolella syntyneet pennut pääsisivät nauttimaan kesän rehevyydestä ja lämmöstä, saaden parhaan mahdollisen alun elämälle karibulaumojen ansiosta.

Ovela ei vastannut, mutta painoi mieleensä ajankohdan. Se oli hyvä aika. Olisi huono juttu saada pennut talven kylmimpään aikaan tai vasten talvea, mutta sen jälkeen kaikki kävi. Parasta aikaa pennuille olisi syntyä myöhäisenä keväänä. Tietenkään aina ei voinut suunnitella; juoksu tuli kun se tuli ja silloin oli toimittava, mikäli halusi pieniä penikoita laumansa jatkeeksi.

Askelet kuljettivat vanhaa alfaa vielä hetken joenviertä. Lopulta se pysähtyi, katseli vielä kerran pitkään Viiman alueille korviaan höristellen, ja kääntyi sitten Roihun puoleen: "Palataan pesälle. Saalistus pitää suunnitella. Lähetän pari urosta kiertämään rajoja tänne päin." alfa totesi. Se ulvoisi susille ohjeet jahka he olisivat vähän lähempänä pesiä tai jahka tuuli kääntyisi suotuisaksi. Ovela piti suht varmana, ettei Viima ylittäisi rajaa pitkään aikaan. Tuskinpa koko talveen, ainakaan valloitussuunnitelmiensa ajamana. Jokaisella oli kylliksi tekemistä pelkästään selviytymisessä ja ruuan etsinnässä. Oli turhaa energian haaskuuta taistella reviiristä.

Kun asia oli alustavasti sovittu, koki Roihu voivansa sulkea suunsa loppumatkaksi. Hän jäi hiljaa miettimään talven jälkeistä aikaa ja sen miettiminen sai olon hyväksi. Paitsi että hän odotti talven voittamista siitä samasta syystä, kuin muutkin sudet - eli karibulaumojen ja lämpimän auringon saapumista - niin nyt hänellä oli myös toinen syy odottaa kevättä: pennut. Pentujen saaminen tuntui sitä paremmalta ajatukselta mitä enemmän hän asiaa mietti. Olisi uskomatonta nähdä, kuinka omat pennut kasvaisivat aikuisiksi susiksi ja auttaisivat laumaa selviytymään tulevaisuudessa.

"Selvä", Roihu vastasi nyökäten. Hänkin vilkaisi vielä Viiman reviirille, mutta ei enää uhrannut kovinkaan montaa minuuttia nartulle ja hänen laumalleen. Todennäköisesti Viiman ajatukset pyörisivät ainakin muutaman seuraavan päivän ajan kipeässä haavassa, jonka Ovela oli saanut aikaiseksi.
Matka pesälle taittui nopeasti ja koko sen ajan Roihun ajatukset pyörivät milloin missäkin, ja narttu huomasi olevansa väsynyt kaiken sinä päivänä koetun jälkeen. Eniten hän kaipasikin rauhallista ja lämmintä paikkaa, jossa nukkua.

Ovelakin pysytteli loppumatkan hiljaa. Se piti Roihun tavasta olla vaiti, kun ei ollut mitään asiaa.

Kylmät tuulet puhalsivat jo melkoisen viiltävinä, mutta saapuminen metsään sai ne lopulta hellittämään. Latvuksia ravisuttavat viimat eivät päässeet alas asti. Raskaat askelet kuljettivat kookasta alfaa pitkin tuttuja metsäpolkuja. Lähes koko ikänsä se oli tallannut näitä samoja teitä, ja se olisi osannut liikkua täällä vaikka sokeana. Luojan lykky se oli kuitenkin saanut pitää terävän näkönsä. Kenties se joskus himmenisi ja sammuisi lopulta kokonaan, mutta Ovela ei osannut ajatella tulevaa niin pitkälle, eikä täten pelätä sokeutumista.

Kun pesäluolien tuttu tuoksu yhdessä pentujen vaimean haukunnan kanssa viimein ilmoitti perille tulosta, Ovela tihensi vähän askeliaan. Tällä kertaa se aikoi tulla pesälle eikä vaeltaa yksinäiselle metsäkalliolleen tarkkailemaan maailmaa. Laumalaisilla voisi olla kysyttävää yhteenotosta, ja Ovela oli valmis vastaamaan.

Oikeastaan edes tietämättä, minne astui, Roihu seurasi väsyneenä ja mietteissään Ovelan askelia. Hän riiputti päätään hieman alhaalla ja pienten esteiden - kuten kivien ja kantojen - ohittaminen tuntui välillä vaikealta. Nartun piti tosissaan keskittyä, ettei hän lyönyt ikävästi tassuaan mihinkään sellaiseen, sillä ajoittain Roihun kävely näytti pikemminkin raahautumiselta. Oli kummallista, kuinka äkkiä hän saattoikaan väsähtää.

Pesän tuttu tuoksu ja tutut äänet saivat nartun tassuihin vauhtia ja loppumatkan hän asteli reippaammin. Roihu näytti olevan hyvillään heidän päästyä pesien luo ja pentujen juostessa vastaan. Vaistomaisesti narttu haki katseellaan Varmaa ja Usvaa, muttei ainakaan vielä nähnyt kumpaakaan pesän ulkopuolella.

Penikat olivat estottoman iloisia nähdessään alfansa ja Roihun. Ne pyörivät pennunpulleina heidän ympärillään, yhtä lukuunottamatta. Pentueen toinen uros, Syrjä, oli aina vähän kauempana. Se oli enemmänkin sellainen pohtiva, filosofinen pentu. Mitään näkyviä fyysisiä vammoja siinä ei kuitenkaan ollut eikä se ontunut, joten sairaaksi sitä ei kai voinut luokitella. Ehkä se vaan viihtyi syrjässä.

Tervehdittyään pentunsa Ovela tervehti myös Vaitia, joka oli ryöminyt ulos luolasta heti kuullessaan pentujen iloisen vikinän. Se tarkisti heti Roihun ja Ovelan katseellaan. Roihua katsoessaan se nosti häntäänsä ylemmäksi ja heilutti sitä, ikään kuin olisi tervehtinyt vertaistaan. Kuten muutkin, myös Vaiti oli vähän hämillään nykyisestä tilanteesta.

"Kuulin reviirikiistasta. Oletteko te kunnossa?"
"Olemme. Viima sai hännilleen ja parantelee nyt vammojaan reviirinsä suojissa ainakin ensi kevääseen." vanha uros totesi. Vaiti painoi korvansa päänsä myötäiseksi ja kurottautui hieraisemaan isänsä kuonoa päänsä syrjällä. Ovela ei vastannut sen eleeseen sen suuremmin. Se ohitti tyttärensä ja käveli pesäluolalle. Vaati jonkin verran kumartelua mahtua kapeaan onkaloon, mutta pian uros oli kadonnut pesän lämpimään. Ilmeisesti sekin halusi vähän aikaa levätä.

Kulkiessaan eteenpäin kohti pesää Roihu heilautteli häntäänsä pennuille. Hän piti näistä pennuista ja nähdessään, kuinka pikkuiset hyppelivät iloisesti pesän edessä, hän toivoi talven olevan jo pian ohi. Olisi aivan eri asia nähdä omat pennut hyppimässä samalla tavalla.
Nykyisen tilanteen aiheuttama hämmästys vaikutti myös Roihuun jonkin verran eikä hän aivan tiennyt, kuinka muihin susiin olisi pitänyt suhtautua. Hän oli aina pitänyt Vaitista ja nartun rauhallisuudesta, eikä Roihulla ollut ikinä mitään syytä pullistella toiselle nartulle. Niinpä nytkin hän tervehti Vaitia ystävällisesti eikä juuri antanut pienoisen tilanteen aiheuttaman epävarmuuden tunteen näkyä.

Roihu ei lisännyt mitään Ovelan vastaukseen, mutta jäi silti seisomaan paikoilleen uroksen jo hävittyä pesän suojiin.
"Tulivatko Varma ja Usva jo takaisin?" hän kysyi Vaitilta. Vaikka kumpikaan ei ollut saanut kovin vakavia vammoja, oli hän silti hivenen huolissaan heistä.

Viileä ilma sai väsyneen Roihun palelemaan ja hän toivoi jo pääsevänsä lämpimään pesään nukkumaan.

Vaiti heilautteli häntäänsä rauhallisesti puhuessaan. Se vältti myös katsomasta suoraan Roihua kohde, kuten se oli tehnyt pitkään aikaisemmin. Siitä vain tuntui, ettei se ollut enää oikein sopivaa.

"Varma lienee vielä reviirin rajoja varmistelemassa. Usva tuli jo. Hän taitaa olla lepäilemässä. Ikävää, että yksi meistä haavoottui. Mutta ainakin Viiman lauma tuntuu kärsineen enemmän. Nyt, kun jäsenmäärämme on jatkuvassa kasvussa, meillä ei ole varaa menettää reviiriä. On hyvä antaa sille koppavalle nartulle opetus, jota se ei vähään aikaan unohda." Vaiti sanoi. Pennut tulivat pyörimään sen jalkoihin ja se laski päänsä, tuuppien niitä kuonollaan. Kaikki sen eleissä osoitti, kuinka suuresti se jumaloi jaloissaan pyörivää jälkikasvuaan.

"Ne ovat ihania, eivätkö olekin?" narttu lopulta kysyi, kun pennut olivat juosseet lauman muiden susien luokse. Se katseli niiden perään korvat höröllään ja suu rennosti auki. Aivan kuin se olisi hymyillyt. "Olen varma, että kaikista tulee laumaamme hyviä, taitavia susia. Aion tehdä kaikkeni, että näin kävisi. Tämä pentue taitaa olla minun viimeiseni." Vaiti sanoi, ja vaikkei se katsonutkaan Roihuun päin, se oli tarkoittanut sanansa sille. Sillä ei ollut mitään syytä olla katkera; se oli saanut arvokkaan mahdollisuuden lisääntyä, ja kaksi vuotta se oli ollut lauman korkea-arvoisin narttu. Nyt kaikki muuttuisi, ja sen olisi aika astua syrjään. Seuraavat pennut, joita se imettäisi, tuskin olisivat sen omat.

"Viima luikkikin häntä koipiensa välissä karkuun.. En usko, että hän on aivan heti yrittämässä samaa", Roihu vastasi ja katseli Vaitin ympärillä pyöriviä pentuja. Vaikka ei Roihu aivan takuuseen siitä mennyt, sillä Viimalta nyt saattoi odottaa melkein mitä vain.

Roihu luimisti hieman korviaan Vaitin puhuessa, mutta nyökkäsi kuitenkin: "Niin, olen samaa mieltä kanssasi. Ne ovat hienoja sudenalkuja." Hän oli todellisuudessakin sitä mieltä, sillä mitä syytä hänellä olisi ollut vihata toisten pentuja? Hän arvosti Vaitia ja vaikka Roihu tiesi, että lupautuessaan Ovelan pentujen emäksi hänestä tulisi lauman korkea-arvoisin narttu, tuntui se silti jotenkin väärältä Vaitia kohtaan.
Siitä huolimatta Roihu oli valmis siihen. Hän uskoi myös Vaitin ymmärtävän sen, vaikka narttu ei enää omia pentuja todennäköisesti tulisikaan saamaan.

"Taidat olla oikeassa", Roihu vastasi Vaitin puheisiin siitä, että tämä olisi hänen viimeinen pentueensa. Roihu ei tiennyt missä ja milloin Ovela aikoisi kertoa muille laumalaisille heidän sopimastaan ajankohdasta, joten hänkään ei nähnyt aiheelliseksi puhua asiasta sen enempää.

Vaiti katseli vielä tovin leikkiviä pentujaan, kunnes osoitti taas mielenkiintonsa Roihuun. Se katseli narttuun päin hetken sen näköisenä, että aikoi sanoa jotain, mutta päätyi lopulta kuitenkin vetäytymään taaemmaksi. Narttu laskeutui makuulle routaiseen maahan ja katseli korvat pystyssä ja valppaana jälkikasvunsa temmellystä. Se oli viisas narttu ikäisekseen, ja ymmärsi kyllä tilanteiden muutoksen. Se oli tiennyt jo keväällä Vainun ja Roihun liittyessä ensimmäisinä laumaan, että ennemmin tai mylhemmin Ovela valitsisi jonkun nartuista pentujensa emäksi. Kenties tämä oli tapahtunut vähän aiemmin, kuin Vaiti oli ajatellut, mutta itse asia ei yllättänyt.

"Minä olen tyytyväinen siitä, että johtaja valitsi sinut." Vaiti tuumasi. Sen häntä heilahteli taas ja se katsahti Roihuun vetäen korviaan vähän luimuun. Ikään kuin se olisi jo alustavasti alistunut Roihun edessä: "Tulee olemaan vaikeaa alistua jollekulle muulle, kuin johtajalle. Ajatus ei kuitenkaan tunnu ikävältä, kun se joku olet sinä. Toivon, että voimme edelleenkin olla hyviä ystäviä. Tilanteet muuttuvat. Sellaista se on laumassa."

Vaitin asettuessa makoilemaan myös Roihu istahti alas. Hän katseli toista rauhallisesti, vilkaisten välillä äänekkäiden pentujen suuntaan ja kääntäen katseensa jälleen takaisin Vaitin puoleen. Roihu ei juuri eleillään näyttänyt tilanteen tuomaa, hänelle suopeampaa muutosta, vaan istui aloillaan kuin aikaisemmin ollessaan Vaitin seurassa. Rauhallisena ja ystävällisenä, mutta hieman entistä itsevarmempana.

"Kiitos", narttu vastasi Vaitin sanoille. Hänkin oli enemmän kuin tyytyväinen siihen, että Ovela päätti lopulta valita hänet eikä Vainua - mistä tulikin nartulle mieleen, että Vainun kanssa kahdenkeskinen tapaaminen uudestaan voisi pian olla aiheellista, sillä viimeksi he keskustelivat kahdestaan ratkoessaan samalla omegakiistaa.
"Jos asia vain minusta on kiinni, niin me pysymme edelleen hyvinä ystävinä. Olet ollut korvaamaton apu ja tuki liityttyäni laumaan." Roihu näytti hymyilevän hieman susimaista hymyään sanottuaan sen. Kenties parhaiten laumassa hän tulikin toimeen Vaitin kanssa, ellei Ovelaa laskettu mukaan, eikä hän halunnut unohtaa sitä kaikkea noin vain.

"Minun olisi ehkä parempi lähteä lepäämään", Roihu totesi hetken kuluttua ja nousi seisomaan. Hän katsahti vielä Vaitiin odottaakseen, oliko nartulla vielä jotain sanottavaa, ja sitten hänkin häviäisi torkkumaan.

[ Onko sinulla vielä jotain ideoita tähän vai lopetellaanko hiljalleen? Ei sillä, että minulla olisi kiire lopettamaan, mutta kun varsinainen asia ollaan jo pelattu. :) ]

[Meinasin itse ehdottaa samaa tämän vuoron jälkeen. Varsinainen asia on tosiaan ohitse, ja nyt ollaan siirrytty jo pesäluolillekin varsinaisilta rajamailta. Kiitoksia mukavasta pelistä!]]

Vaiti vaikutti tyytyväiseltä saamaansa vastaukseen. Tämän kesän aikana se oli oppinut arvostamaan Roihua. Se oli hyvä alamainen, ja Vaiti luotti siihen, että se olisi hyvä ylempikin. Tavallaan tämä alistuminen oli käynyt helpommin, kuin Vaiti oli ajatellut. Nyt se oli ohitse, ja Vaitin tuli hyväksyä paikkansa lauman kakkosnarttuna. Ei se nyt tavallaan muuttanut elämää suurestikaan; nyt Vaitin pitäisi vain muistaa arvostaa ja totella Roihun tahtoa. Ja olihan sillä vielä pennut. Sen aikaa, kun sen pennut olivat lauman ainoat, se sai myös nauttia korkeasta asemastaan. Olisi kuitenkin helpompaa aloittaa Roihun aseman vahvistaminen jo nyt. Se olisi parempi kaikille, niin Vaitille, toisille laumalaisille kuin Roihulle itselleenkin.

Roihun noustessa Vaiti soi siihen nopean katseen: "Mene vain. Teillä on ollut raskasta rajalla. Johtaja varmasti nostaa partioita nyt, kun Viima osoitti hyökkäävyyttä. Ihan varmuuden vuoksi." narttu tuumasi. Sen jälkeen se katseli taas pentujaan. Se melkein kaipasi äitiyttä jo nyt, vaikka saisi olla sitä vielä pitkän aikaa.

[ Jep, kiitokset minunkin puolestani! ]

Roihu ei enää jaksanut vastata Vaitille mitään väsymyksen takia, mutta nyökkäsi pienesti ilmoittaensa olevan samaa mieltä. Kun toisella ei ollut ilmeisesti lisättävää, Roihu lähti astelemaan kohti pesäkolon suuaukkoa ja sinne päästyään hävisi nopeasti hämärään ja lämpimään.