Mur, mur... - Silkki Kuoloineen -

Muurahainen vaikutti oikein rennolta ja tyytyväiseltä, mikä sai Kuolonkin tuntemaan olonsa rennoksi. Susi jopa laski häntäänsä hiukkasen, heiluttaen sitä aivan minimaalisesti sivuttain. Kuolo ei osannut olla ystävällinen, ei osoittaa niitä eleitä, jotka veljeltä sujuivat luonnostaan. Sen sijaan tämä uros osasi olla vakuuttava ja uhkaava, sekä tietenkin viedä dominoinnin aivan omalle tasolleen. Muurahaisen seurassa Kuolo ei kuitenkaan nähnyt tälle tarvetta. Loppujen lopuksihan uros nautti päästessään alistamaan, mutta osasi myös käyttäytyä tasaveroisesti. Itse alistujaksi kun Kuolosta harvemmin oli.

Muurahainen heitti, että rajarikkurit voisi syödä. Kuolo heilautti häntäänsä hiukan sulavammin. Uros oli samaa mieltä. Eihän moisille muuta käyttöä ollutkaan.
"On vain oikein, että mokomat saastat luovuttavat elinvoimansa, jota itse eivät osanneet käyttää, meille, Tulimuurahainen. Me voimme hyödyntää sitä voimaa. Me voimme olla ne, jotka elävät hyvinvoivina ja vahvoina. Ne, jotka eivät väisty minkään esteen tieltä. Hah, me vain jyräämme läpi, työnnämme esteet pois tieltä. Puhallamme vähän siihen suuntaan, ja esteet ovat poissa", Kuolo heitti. Uros puhui huvittuneella äänensävyllä, mutta siltikin tarkkakorvainen kykeni erottamaan, ettei susi vain vitsaillut. Kuolo todellakin oli varma, ettei mikään voisi asettua Muurahaisen, Veren ja Kuolon itsensä eteen. Mikään ei olisi tarpeeksi voimakasta vastustamaan sellaista liittoa, eihän? Ainakin, jos laakson laumat koostuivat Kaatajan kaltaisista susista... Kuolo tuhahti. Kaikki olisi liiankin helppoa, jos kaikki olisivat kuten heikko veli. Voitto tulisi olemaan naurettavan helppo.

Kuolo vilkaisi Muurahaista. Kauankohan reviirille vielä kestäisi? Susi haisteli ilmaa, muttei löytänyt tuulesta reviiristä kertovaa tuoksua. Tuuli kulkikin väärästä suunnasta. Niinpä uros luotti vierellään kulkevan pienen suden vaistoihin. Kyllä Muurahainen kertoisi, kun reviiri olisi lähellä. Ja tarpeeksi lähelle päästyään Kuolokin löytäisi hajun maasta, mikäli lunta ei olisi satanut kätkemään merkkien hajuja.

Muurahainen katsahti Kuoloonenää mitään puhumatta. Olemus alkoi järkkyä ja rentous haihtua. Veri oli kunnioittamisen arvoinen susi, mutta reviiri ei ollut koti. Muurahainen ei lukenut paikkaa kodikseen millään lailla, eikä pippurinen ärripurri sisupussi pitänyt reviirillä oleilusta. Liikaa typerien surkimusten hajua joka paikassa. Ehkä olo helpottuisi, jos narttu saisi pitää päänsä Veren tai Kuolon selänpäällä tai lähellä kuitenkin. Nuo kaksi olivat Murkun elämä ja niiden hajua se voisi impata vaikka loputtomiin.

Muurahainen jysähti paikoilleen upoten toiselta etutassultaan lumeen ja ilme muuttui irvistykseksi. Haju tuli vastaan voimakkaana ja nenää vihlovana. Raja oli ylitetty ja olisi parempi, jos Muurahainen kutsuisi alfan tänne, eikä veisi Kuoloa säännöistä piittaamatta pesille suoraan. Askelten jäykkyys oli varmaan jo huomattu, mutta entäsitten katseen leimahtanut tulisuus ja kavojen raivokkaaksi muuttunut ilme. "Olemme perillä," Muurahainen sanahti jäykän happamasti ja kohotti sitten pikkuisen kuononsa yläilmoihin. Pitkät, kolviavihlovan kimeät ulvahdukset ja niitä saattelemat kutsuhaukahdukset kantaisivat sairaan pitkälle. Muurahainen katsahti Kuoloa anteeksi pyytävästi toivoen, ettei toisen korviin sattunut. Jos Kuolo olisi ollut joku vähäpätöisempi idiootti, ei sitä olisi haitannut, vaikka toinen nyt raadeltaisiin.

¤Haluatko kutsua Saiccun paikalle vai?¤

// Juu, voin kutsua. (: //

Kuolo jolkotteli eteenpäin, puski halki hangen, katsellen ympärilleen valppaana. Susi painoi näkemänsä asiat mieleensä, olivat ne kuinka vähäpätöisiä tahansa. Valppaudella pärjäsi. Jos Kuolo ei olisi ollut valppaana, kohtaaminen veljen kanssa olisi päättynyt toisin. Jos susi ei saalistaessaan keskittynyt, ei saalista tullut. Valppaus oli avainsana, mitä hengissä selviämiseen tuli. Niinpä suuri vaalean harmaa susiuros painoi asioita mieleensä, jotta voisi hyödyntää muistojaan myöhemmin.
Muurahaisen olemus koki suuren muodonmuutoksen, minkä Kuolo pikemminkin aisti, ennen kuin näki. Nartun askel muuttui jälleen jäykäksi, ilme koveni, vihan lieskat syttyivät silmiin. Kuolo halusi sanoa jotakin piristävää Muurahaiselle, mutta totesi, ettei se olisi sen arvoista. Muurahainen ei pitänyt reviiristä, joten narttu ei halunnut tulla tänne. Kuolo olisi ollut aivan yhtä raivoissaan, jos olisi joutunut paikkaan, johon ei haluaisi. Tosin Kuolon raivo erosi ratkaisevasti pienen Tulimuurahaisen vihasta.

Ulvonta kohosi kimeänä Muurahaisen sisältä, siltikin lujana ja kantavana. Kuolo painoi korvat päätään myöten, jotta tuuhea turkki vaimentaisi kimeää, vihlovaa ääntä. Uros kumminkin virnisti Muurahaiselle, kun narttu vaikutti pyytävän anteeksi kimeää ulvontaansa.
Vaalean harmaa uros seisoi tasapainoisesti neljällä jalallaan, häntä selän jatkeena ja pää korkealla. Korvat olivat valppaasti pystyssä, etsivät maaston ääniä. Kuolo seisoi itsevarmana ja voimakkaana, jonkun mielestä ehkä uhkaavanakin. Vaan sitä ei uros olemuksellaan hakenut, vain sitä luonnollista varmuutta, jota Kuolo suorastaan loisti ulospäin. Susi halusi vakuuttaa Veren, ettei olisi yksi säikkyvä kojootti, vaan itsenäinen ja voimakas susi, joka pystyisi ja haluaisi toimia Veren alaisena ja josta olisi hyötyä laumalle.

((Huiskahdan tähän väliin. :) ))

Kaukaa kantautui ulvonta, joka sai alfan valppaaksi. Se oli Muurahainen. Ja ulvonnan tuoma viesti ei kuullostanut kauhean lupaavalta. Uros jätti varisten hätyyttelyn sikseen ja lähti jolkottamaan kovaa vauhtia kohti paikkaa josta ulvonta oli kaikunut. Varpu kuitenkin pysähtyi hetkeksi ja ulvaisi kumealla äänellään vastauksen, että oli kuullut toisen. Sitten alfa ampaisi kunnolla juoksuun. Märkä lumi roiskui ympärille ja uroksen vatsakarvat olivat hetkessä läpimärät. Taivalta oli vielä pitkä matka, mutta tovin jos toisenkin kuluttua Varpu olisi tapahtumapaikalla.

Muurahaisen olemus jännittyi entisestään, kun vastaus kantautui sen korviin, tavallista hitaammin, koska se oli pienempi ja tuuli puhalsi väärään suuntaan, mutta kuuli kuitenkin. Katse leimahti kerran pari nartun kootessa viimeisiä tahdonvoiman rippeitä pysyäkseen kasassa. Kilttinä oleminen ja muille äksyilemättömyys tuntui vaikealle, kun oli antanut luonteen myllertää valloillaa puolet elinajastaan. Muurahainen vilkaisi Kuoloa. Toista ei tuntunut hetkauttavan lainkaan, että raja oli ylitetty ajat sitten ja että Varpu ol.. Anteeksi, Veri oli nyt tulossa. Muurahaista se ei pelottanut. Se tiesi, mitä oli tuonut johtajalleen ja neiti tiesi myös, ettei Veri koskisi Kiero-Kuoloon kynnelläänkään.

Kun Veri lopulta ilmaantui näkyviin Muurahainen päästi pienen murahduksen. Veri oli kaksi, miltei kolmekertaa narttua suurempi, mutta se ei tuntunut paljoa haittaavan kalloa kantavaa neitiä. Muurahainen laski kallonsa maahan ja narskautti hampaitaan yhteen ennen kuin läksi Veren luo. Tuo antoi Veren nähdä Kuolon, muttei tulla lähemmäksi vielä. Niin narttu toivoi, sillä se aikoi selittää tilanteen toiselle ensin. "Minä lupasin olla työkalusi, muistatko?" Muurahainen uteli ja pyrki olemaan narskuttamatta hampaitaan. Silti hampaat nirskahtivat ilkeästi yhteen. "Laumassa on epäsikiöitä ja pölvästejä liikaa ja minusta lauma kärsii niiden typerysten takia." Muurahainen sanahti suoraan ja kaartelematta. "Va.. Veri, johtajani, olen tuonut nenäsi eteen vahvan, määrätietoisen ja kostonhimoisen suden. Hän osaa juonitella, testata muita ja olla muutenkin kiero. Nimikin sopii laumaasi. Kuolo, saanen esitellä, arvon johtajani." Muodollista? Ei. Töykeää? Osiksi. Palvontaa? Kymmenen pistettä, ole hyvä.

Kuolo seisoi paikallaan, katsoen suuntaan, josta Veri oli ulvaissut vastauksensa. Uros seisoi tasapainoisesti ja itsevarmasti, mutta selkeästi eleistä puuttui uhka. Kuolo ei ollut uhka. Uros oli ehkä suuri, voimakas ja itsevarma, muttei missään nimessä uhkaava. Susi halusi palvella Verta, ei uhmata tuota. Kuolo luotti Muurahaisen kuvaukseen ja uskoi, että pystyisi kumartamaan Verta helpostikin. Ainahan sitä voisi pokkuroida niille kojooteillekin, mutta se ei olisi oikein. Verta Kuolo uskoi pystyvänsä kunnioittamaan oikeasti. Ainakin Muurahaisen kuvauksen perusteella Veri olisi juuri oikea alfa Kuolon kaltaiselle, kovapäiselle urokselle.

Veri saapui, ja Muurahainen otti tilanteen haltuunsa. Narttu alkoi selittämään tilannetta, kertoen Verelle nopeasti, mistä oli kyse. Muurahainen jutusteli, että Kuolo halusi liittyä laumaan, minkä seurauksen uros laski häntäänsä aavistuksen, vain osoittaakseen varmemmin, ettei uhkaisi Verta. Susi tarkkaili toista suurikokoista urosta mielenkiinnolla, painaen asioita mieleensä.
Nartun esitellessä Veren, Kuolo vilkaisi Muurahaista, ennen kuin katsoi Verta jälleen.
"Arvon Veri, Muurahainen tiivistikin puheeseensa kaiken ja enemmänkin. Olisin hyvinkin halukas liittymään laumaasi, sillä kuulemieni puheiden perusteella olet juuri sellainen alfa, ketä olen etsinyt. Nyt näen, että olet vahva ja voimakas. Luotan siihen, että olet maineesi veroinen", Kuolo jatkoi sulavasti nartun puheen jälkeen, antaen toki arvostetulle alfalle tilaisuuden vastata Muurahaiselle. Uros tarkkaili Verta puhuessaan, arvioiden alfan eleitä ja tekoja. Kenties siitä olisi hyötyä.

Muurahainen oli melkein saman tien tullut alfansa luokse, kun vain näköetäisyyden tähän sai. Alfalta ei jäänyt huomaamatta, että Muurahainen ei ollut yksin, aivan kuten uros oli matkallaan otaksunut. Varpu ehti miettiä jo, että oliko tuo vieras uros kenties ollut uhkana Muurahaiselle tai yrittänyt kenties astua, mutta pieni naaras ehti esittämään asiansa ennen kuin Varpu sai edes ajatuksestaan kunnolla kiinni. Ruskeaturkkinen alfa vilkuili sivusilmällä Kuoloksi kutsuttuun urokseen ja kuunteli korvat höröllä Muurahaisen selitelmää. Ilme oli vakaa ja Varpu oli aivan hiljaa. Siitä oli vaikeaa päätellä, mitä alfan mielessä liikkui ellei tuntenut tätä oikein hyvin.
Yhtäkkiä Varpu ryntäsi kahdella suurella loikalla aivan Kuolon eteen ja rähisi hampaat esillä. Alfa katsoi, mikä olisi vieraan uroksen reaktio.

Muurahainen tutkaili Kuoloa sivusilmällä ja käänsi katseensa sitten Vereen. Toisen ilme oli vaikeasti luettavissa, mutta eipä narttu sitä kauan ehtinyt tulkitsemaan. Alfa teki pari loikkaa ja rähisi Kuololle. Muurahainen otaksui samoin tein, ettei Kuoloa muka hyväksytty laumaan ja hyökkäsi oitis Kuolon ja Veren väliin. Se pörhisti turkkiaan ja näytti hampaitaan Verelle päästäen kurkustaa lievää murinaa puolustaakseen Kuoloa. Veri näkisi, että Muurahainen arvosti ja kunnioitti Kuoloa yhtpaljon, kuin Verta. Muurahaisen arvostus oli iso asia, vaikkei sitä pääasiassa huomannutkaan leimusilmien takaa. Kukaan ei vain voinut olla hyväksytty nartun piirissä helposti. Veri ja Kuolo vahvistivat sääntöä poikkeuksina.

Vaikka Muurahaisen aivot olivatkin ylikehittyneet, parempi vain myöntää, ettei Muurahainen tajunnut virhettään, ennen kuin myöhemmin. Sen pörhistyneisyys laski ja narttu laskeutui alemmaksi siirtäen tuijotuksensa muualle ja hiipi sivuun. Kuolo oli tuskin ehtinyt vastata Veren "hyökkäykseen", koska Muurahainen oli tullut "hätiin". "Anteeksi, en ajatellut tarpeeksi pitkälle", narttu sanahti Verelle anteeksipyydellen pikkuinen häntä jalkovälin tienoilla. Jo toinen kerta, kun Muurahainen ärhenteli Verelle, syyttä.

Kuolo tarkkaili Verta, muttei kyennyt lukemaan toisen mietteitä elekielestä. Veri oli vakaa ja täysin lukemattomissa, uros oli kuin kiveä. Kuolo tunsi kunnioitusta Verta kohtaan. Veri oli suuri, voimakas, hyväkuntoinen. Ei ihme, että alfa oli pystynyt viemään lauman joltakulta nartulta. Viima sen nimi taisi olla. Kuoloa Veren ilmeetön olemus ei hetkauttanut. Susi tarkkaili valppaana, odottaen. Verellä oli varmasti jotakin mielessään. Valppaus palkittiin, sillä äkkiä Veren olemus muuttui, ja alfa hyökkäsi rähisten eteenpäin.

Kuolo näki kaiken kuin hidastetussa filmissä. Suuri alfa loikkasi rähisten kohti. Muurahainen kiisi väliin turkki pörhöllään, uhmaten alfaansa, suojellakseen Kuoloa. Suuri uros reagoi vaistomaisesti, miettimättä tilannetta pidemmälle. Häntä kohosi korkealle, turkki pörhistyi, ikenet kohosivat, paljastaen valkean purukaluston. Matala murina kohosi kurkusta, vastauksena Veren ärinään. Jos Muurahainen ei olisi ollut välissä, Kuolo olisi astunut askeleen eteenpäin, uhmaten alfaa, vastatakseen hyökkäykseen. Vaan nyt se ei onnistunut, kiitos Muurahaisen.
Ja vain muutamaa silmänräpäystä myöhemmin Kuolo muutti olemustaan lennosta. Susi laski häntänsä alas, antoi turkkinsa tasoittua. Murina loppui, hampaat peittyivät ja uros tuijotteli sivummalle. Susi jopa kyyristyi hiukan. Muurahainen pahoitteli väliintuloaan, mutta Kuolo ei kiinnittänyt siihen paljoa huomiota. Uros mietti, mitä mieltä Veri oli äskeisestä. Kuolo yritti olla mahdollisimman rauhallinen, jottei vaikuttaisi uhkaavalta. Vastahan susi oli uhmannut Verta, vastannut alfan valehyökkäykseen uhmaamalla Veren valtaa. Joten, Kuolo ei todellakaan halunnut vaikuttaa niskuroivalta. Kuololle vain oli luonnollista vastata yllättäviin hyökkäyksiin saman tien, miettimättä kenelle sitä tällä kertaa tulikaan kiukuteltua. Ehkä siinä oli jotakin hyvääkin. Ainakin Veri näki, että Kuolo oli valmis puollustamaan itseään ja laumaansa joka tilanteessa.

Muurahaisen väliintulo sai alfan tulistumaan. Ei Kuoloa kohtaan, vaan Muurahaista. Varpun silmissä välähti vaarallinen kiille ja se viis veisasi enää Kuolon reaktiosta. Suuri uros murisi uhmaavasti naaraalle. Ruskeankirjavan turkin niskavillat olivat koholla pahaenteisesti ja hampasrivistö oli kokonaan näkyvissä.
"Kuinka sinä KEHTAAT ASETTUA MINUA VASTAAN!!?" Varpu räyhäsi ja rähisi Muurahaiselle. Se, että Varpu oli uskaltautunut luottamaan ripauksen verran Muurahaiseen, oli se ripaus tipotiessään. Alfa oli pettynyt toisen käytökseen.
"Sinun ei tule puuttua siihen, kenet hyväksyn laumaan ja ketä testaan! Se ei kuulu sinulle pätkän vertaa! Vaan jos asetut MINUA vastaan, tiedät sen johtavan siihen seikkaan, ettei sinulla ole kuin kaksi vaihtoehtoa, joko poistut minun silmistäni ja mailtani tai nöyrästi vajoat alemmas hierarkiassa!!" se jatkoi jylisevällä äänellään. Varpua oli loukattu, verisesti.

Hetken aika Muurahaista tuijottaen se käänsi katseensa Kuoloon. Alfa otti muutaman varman ja uhkaavan askeleen tätä kohti ja vilautteli hampaitaan huuliensa välistä.
"Ja mitä sinuun tulee...." Varpu aloitti uhmaavalla äänellä.
"Uskallapas nousta minua vastaan tai saat selkääsi!"

Muurahainen ei enää näyttänyt alistuneelta, vaan tuijotti Verta pistävästi leimuavalla katseellaan. Nartun ruumis värisi, kun raivo ja pettymys valtasivat sen ja aivoissa naksahti. Niiden varoittavat kaiut kaikkosivat ja leimuava katse osoitti suoraan Veren silmiin vähintäkään alistumista näyttämättä. Ne eivät väistäneet toisen katsetta, eivätkä myöskään irrottautuneet, vaikka Veri kääntäisi päänsä pois, mitä Muurahainen epäili vahvasti. Sitten narttu otti puolittaisen askeleen eteen ja avasi kitansa vastaukseen: "HIERARKIASSA?!! KUKA ON SANONUT MINUN OLEVAN HIERARKISSASI?" Muurahainen räyhäsi takaisin kimeällä äänellään ja jopa astui kokonaisen askeleen lähemmäksi turkki pörröllä ja hampaat välkkyen. Jos se kuolisi nyt, ihampa sama, narttu ajatteli. Sille oli tuotettu kunnianloukkaus miltei yhtä verisesti, kuin paljon aiemmin Viiman kanssa. "MINÄ SANOIN VIIMEKSI, ETTEN TAHDO KUULUA LIKAISTEN VARPAITA NUOLEVIEN LAUMALAISTESI JOUKKOON!! TAHDOIN OLLA TYÖKALUSI, JOKA TOTEUTTAA KÄSKYSI." Muurahainen räyhäsi lisää muistuttaen, ettei varsinaisesti kuulunut Veren laumaan. Se oli vain toisen "työkalu". Sitä raivostutti yhä vain enemmän. Pippurinen neito ei kyennyt hillitsemään enää itseään, vaan antoi kaiken purkautua ulos sanoin. Muurahainen ei hyökännyt Veren kimppuun, se ei todellakaan kävisi kunnoittamansa suden kimppuun millään muotoa, vaikka maksettaisiin.

Sitten Veri teki sen, mitä Muurahainen syvästi inhosi. "Saat olla varma, että jos kosket pitkällä hampaallasikaan Kuoloon olet listani kärjessä Viiman yläpuolella. Eikä lista ole mieluinen kummalekaan osapuolelle!!" Muurahainen sanoi kuoleman vakavalla äänellä Verta tuijottaen. Jos toinen koskisikin Kiero-Kuoloon saisi Veri olla varma, ettei Muurahainen luovuttaisi, ennen kuin toisen pää olisi vadilla tai narttu olisi itse kuollut. Kuoloon narttu ei tahtonut edes vilkaista, nyt sillä oli tärkeämpää tekemistä. Veren ruumiin tarkkailu ja mahdollisen hyökkäyksen ennakointi, sillä silloin oltaisiin Muurahaisen vahvimmalla osa-alueella, puolustuksessa.

Kuolo ei pitänyt tilanteen kulusta enää lainkaan. Kaikki kehittyi uhkaavasti kohti tappelua, ja sitä uros vähinten halusi. Susi ei kumminkaan hermostunut, vaan säilytti mielenmalttinsa, miettien nopeasti, mikä olisi paras tapa katkaista jännite alfan ja Muurahaisen välillä. Vaalea uros nimittäin tiesi, että jos tilanne pahaksi äityisi ja Veri hyökkäisi Muurahaisen kimppuun, ei Kuolo voisi vain katsella sivusta. Uros oli mennyt ja ystävystynyt Muurahaisen kanssa. Sen verran Kuolokin ymmärsi ystävyydestä. Ystävää ei jätetty pulaan. Niin syvästi kuin Kuolo vihasikin ajatusta, että vastustaisi Verta, veisi tässä tilanteessa lojaalisuus Muurahaista kohtaan voiton. Loppujen lopuksi, Veri ei vielä ollut Kuololle muuta, kuin suuresti kunnioitettu vieraan lauman alfa. Vaan Kuolon mittapuulla kunnioituksen hankkiminen oli vaikeaa, ja koska Veri oli moiseen pystynyt vain olemuksellaan, ei Kuolo ymmärrettävistä syistä halunnut vastustaa tätä alfaa.

Susi mietti nopeasti, hyvin nopeasti, miten jännite laukeaisi. Hetkinen... lauman rajoilla oli ollut laumattomia lusmuilemassa. Veli oli puhunut jotakin ongelmista, joku halusi tuhota Veren lauman. Voi kun Kuolo olisi udellut enemmän! Susi kuuli Veren varoittavan, että jos uros vielä uhmaisi Verta, saisi Kuolo selkäänsä. Moinen uhkaus ei Kuoloa säväyttänyt, korkeintaan vahvisti Kuolon kunnioittavaa asennetta Verta kohtaan. Vähempää Kuolo ei olisikaan Vereltä odottanut. Muurahainen kumminkin vastasi tähän, ettei Veri saisi koskea Kuoloon ollenkaan. Kuolo näki tilaisuutensa puuttua tapahtumien kulkuun.
"Muurahainen, kiitos että puollustat minua ja seisot rinnallani, mutten minäkään ole avuton. Osaan kyllä puollustaa itseäni. Rakas ystävä, rauhoitu siis", Kuolo puhui korostetun rauhallisesti, nuoleskellen välillä suupieliään ja kuonoaan, yrittäen rauhoitella koko tilannetta omalla rauhallisella käytöksellään.
"Arvon Veri, en kohoa koskaan tasollesi, siitä voit olla varma. En ole uhka, olen ystävä. Vetoan sinuun vahvan lauman voimakkaana alfana; älä syyttele Muurahaista tilanteesta. Hän vain halusi suojella minua, koska halusi tuoda minut luoksesi, tarjoamaan omaa panostani sinun laumaasi", Kuolo jatkoi, katsellen reilusti ohi Verestä, vaikka puhuikin alfalle.
"Kunnioitettu Veri, laumaasi uhataan ulkopuolelta. Jos sinä uhkaisit jotakuta, suurempaa ja voimakkaampaa laumaa, etkö yrittäisi ensin heikentää vihollislaumaa? Sitä he varmasti yrittävät. Mitä enemmän ajat laumalle uskollisia, voimakkaita susia pois, sitä vähemmän sinulla on voimaa turvaamassa selustaasi. Jos karkotat Muurahaisen, menetät yhden sinulle uskollisen sielun. Jos ajat minut pois rajarikkurina laumattomana, menetät toisen. Mitä luulet, eikö meistäkin kahdesta olisi enemmän hyötyä sinun luonasi, vahvistamassa sinua ja laumaasi? Voisimme näyttää mokomille laumattomille, ettei kukaan tai mikään voi kukistaa sinua, suurta ja mahtavaa Verta", Kuolo jatkoi jutusteluaan. Susi vältteli katsomasta Vereen, vaan tuijotteli sivummalle, tietäen, ettei pystyisi reagoimaan yllättäviin siirtoihin tarpeeksi nopeasti. Kuolo kumminkin luotti, ettei Veri tekisi mitään hätiköityä. Ehkäpä uroksen sanat olivat saaneet Veren ajattelemaan. Ainakin Kuolo toivoi niin, sillä vaalea susi puhui omasta kokemuksestaan. Uros oli ollut Veren asemassa, mutta tehnyt sen virheen, että ajanut vääriä susia pois laumastaan kimpaannuttuaan jostakin asiasta. No, lopputulos oli näkyvissä, Kuolo oli yksin ja tuntemattomalla maaperällä. Susi toivoi, että Veri miettisi näitä sanoja, edes sen takia, että Muurahainen saisi pitää laumassa saavuttamansa aseman. Ja ehkäpä myös sen takia, että Kuolo itse voisi päästä laumaan sisälle, elämään Veren alaisena. Mikään ei ollut mieluisampi ajatus Kuololle. Jokainen karva Veressä tuntui huutavan sitä tosiseikkaa, että tässä oli laakson voimakkain susi. Vähempään Kuolo ei tyytyisikään, kuin olemaan voimakkaimman suden laumassa.

Muurahaisen vastalause sai Varpun raivon kuohahtamaan yli äyräiden. Se oli jo valmis antamaan kunnon pöllytyksen! Siinä se Muurahainen vain seisoi itsevarmasti ja Varpun mielestä hieman uhmaavastikin alfansa edessä. Kookas uros murahteli pahaenteisesti ja näytti koko purukalustonsa. Vahvat leuat nytkähtivät ja kieli lipoi punertavia ikeniä samalla, kun uros otti ripeitä askeli aivan Muurahaisen eteen. Alfa yritti alistaa Muurahaista tulemalla aivan tähän kiinni ja pyrkiessään suuremmaksi ja painostavammaksi.
"SILLÄ HETKELLÄ, KUN HYVÄKSYIN SINUT, SINUSTA TULI OSA LAUMAA JA OSA HIERARKIAA TAHDOIT SITÄ TAI ET! SE ON KÄYTÄNTÖ!" alfa räyhäsi ja karjahteli alamaiselleen. Oliko Muurahainen oikeasti niin yksinkertainen, ettei se ymmärtänyt olevansa osa laumaa? Koska lauma toimi laumana eikä Varpu kaivannut osa-aikalaumalaisia. Varsinkaan, kun pennut olivat syntymäisillään.

Varpi kuitenkin hillitsi itsensä, kun Kuolo otti puheenvuoron itselleen. Alfa käänsi jälleen tulisen katseensa tähän sivulliseen, joka tahtoi päästä osaksi Varpun laumaa. Kuolo kertoi sen pienen tiedonjyvän, jonka alfa oli jo tiedostanut: uhka tuli lauman ulkopuolelta ja se uhka saattoi kasvaa.
"Minä tiedän jo, että ne heikot pyrkyrit tahtovat maitani, koska täällä on runsaasti riistaa!" Varpu tuhahti, tyhmänäkö se tätä piti?
Yhtäkkiä Varpusta tuntui, että jokainen susi tämän ympärillä olivat täysiä puupäitä, eikä kukaan vastannut sitä, mitä uros tahtoi näiden tekevän. Miten tilanne olikaan tähän riistäytynyt?

((Anteeksi pitkä poissaoloni ^^''))

Muurahainen ei liikahtanutkaan. Välittämättä vaarasta, jonka toinen toi tullessaan tulisielu tuijotti toista, niskaa taivuttaen ylöspäin, silmiin ja näytti nyt jo omia hampaitaan. Jos toinen oli tuota mieltä, olkoot, Muurahainen ei todellakaan aikonut enää seurata tuota idioottia tekopyhää... Narttu antoi toisen olla edessään ja väläytteli toiselle hampaita, vaikka Kuolo puhui. Susi hoksasi, että sillä oli yksi syy elää. Kuolo! Muurahainen vilkaisi pikaisesti ystäväänsä, mutta siirsi katseensa nopeasti takaisin Vereen.

"Mutta tiesitkö, että en todellakaan tahdo kuulua saastaisiin liejukasoihin, joita laumasi sisältää? Siksi saat joko tappaa minut tai hyväksyä ehtoni palvelijanasi." Muurahainen sanoi kuoleman vakavalla äänellä täysin tosissaan. Se oli valmis kuolemaan nyt, suoraan Veren tassuissa.

Kuolo ei hätääntynyt, vaikka tilanne riistäytyikin täysin väärään suuntaan. Uros säilytti malttinsa, kovapäinen kun oli, eikä antanut pienimmällekään epäilykselle sijaa. Susi halusi tämän Veren alaiseksi, keinoja kaihtamatta. Veri karjui Muurahaiselle, joka vastasi vakavana, mutta varmasti yhtä vihaisena. O-ou. Veri sentään kuunteli Kuoloakin, muttei siitä pahemmin rauhoittunut. Vastasi vain tietävänsä uhasta.
"Arvon Veri, ne pyrkyrit eivät kuulemani mukaan ole niin heikkoja, kuin olisi toivottavaa. Heikompia kuin sinä, mutta vahvempia kuin laumasi", Kuolo puhui, katsellen tilannetta avoimin silmin. Selvääkin selvempää oli, ettei Kuolo kaihtaisi keinoja. Uros vaikka matelisi maassa, anelisi Verta ottamaan suden laumaansa. Vaan Kuolo ajatteli, että Veri haluaisi mielummin laumaansa vahvan ja voimakkaan suden, uroksen joka ei vähästä hätkähtäisi. Kuolo ei jaksanut edes hätääntyä Muurahaisen puolesta. Toinen oli Tulimuurahainen. Selviäisi mistä vain.

"Nöyränä tarjoan omaa panostasi laumaasi. Olen taitava metsästäjä, vahdin rajoja mielelläni ja rajarikkurit... he toivovat, etteivät koskaan olisi erehtyneet edes ajattelemaan laumasi rajojen rikkomista. Jos enää pystyvät mitään toivomaan rajoilla käytyään... Usko minua, et tule katumaan, jos hyväksyt minut laumaasi", Kuolo puhui. Uros toivoi, että saisi käännettyä Veren mielenkiinnon itseensä, jotta toinen unohtaisi Muurahaisen. Tosin, näiden kahden tapauksessa, moinen yritys taisi olla tuhoon tuomittu. Veri tuskin unohtaisi, ja Muurahainen varmasti muistuttaisi nopeastikin. Vaan yrittänyttä ei laiteta. Sitä paitsi, Kuolo halusi laumaan. Mikäs sen parempi tapa, kuin kehua itseään, sopivasti tosin.

Kun Muurahainen jälleen avasi kitansa, raivo kihahti Varpun sisällä automaattisesti. Vieläkö se jaksoi jankata? Julmasti irvistäen ja katse tiukasti Muurahaisessa, Varpu käänteli samalla toista korvaansa Kuolon suuntaan kuunnellen tätä. Mutta muuten koko keskittymiskyky oli Muurahaisessa. Alfa seisoi lihakset jännittyneinä ja uhkaavannäköisenä. Niskakarvat olivat niin pystyssä, kuin vain voivat olla. Miten uros olikaan joskus hyväksynyt tämän selvästi henkisesti epätasapainossa olevan suden irvikuvan laumaansa?
"Sanon sen vielä kerran selkeästi. Joko kuulut LAUMAANI tai lähdet lätkimään. Viimeisessä vaihtoehdossa sinulla on vielä varaa valita, että miten lähdet; elävänä vai kuolleena." alfa murisi hampaidensa välistä hitaasti lausuen kuin idiootille, jolle yritti selittää yksinkertaista asiaa painokkaasti.
Sitten se katsoi Kuoloon pieni tympeysen välähdys silmissään. Että tällainen sanaharkka oli työlästä ja rasittavaa!
"Sinäkin olisit parempi vaihtoehto, kuin tämä niskuroiva märkäkorva!" alfa lausahti matalalla äänellään ja katsoi takaisin Muurahaiseen.
Ja aivan arvaamatta suurikokoinen uros otti pitkän loikan kohti Muurahaista ja yritti voimalla ja painollaan naulita tätä selälleen maahan. Hampaat irvessä ja muristen Varpu yritti alistaa alamaistaan ja tehden mielipiteensä selväksi.

Muurahainen ei ollut tyhmä. Se oli täysijärkinen, jopa hieman ylikehittynytkin aivoiltaan. Kaikki muu oli sitten jäänytkin. Muurahaisella oli pääkopassa yksi ainoa asia: kostaa Viimalle ja se kostonhimo varjosti nartun elämää nytkin. Se yksi ainoa tunne, jota kukaan ei kyennyt ottamaan pois, alkoi valtaamaan pienen suden olemusta entisestään. Viima ja nyt Veri... Kaksi idioottia, vieläpä samaa sukua. Muurahainen ajatteli vielä hetken ajan, että perääntyisi... Että se lähtisi Kuolon takia. Vaikka aiemmat sanat olivatkin menneet toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, ei Muurahainen voinut olla päästämättä enää sanaa 'märkäkorva' ulos.

Siinä seurasi kaunis tapahtumasarja, jossa Veri hyökkäsi Muurahaista kohti ja tuo pippurinen narttu Verta kohti. Muurahainen tajusi siinä samaisella hetkellä tehneensä virheen, kun koetti upottaa hampaansa Vereen. Vaikkei narttu olisikaan osunut hampaillaan Vereen, tuo isokokoinen susi oli osunut Muurahaiseen. Muurahainen jysähti kylkiedellä maahan. Hetken aikaa neitokainen näki kauniita tähtösiä silmiensä ympärillä ja sen jälkeen alkoi erottua Veren hahmo. Muurahainen pitäisi, jos oli saanut otteen, yhä kiinni Verestä, jos kykenisi, eikä ote olisi mitenkään lempeä. Pienet, mutta sitäkin terävemmät ja siten vaarallisemmat hampaat pureutuivat vain sokean raivon vallassa yhteen.

Vaikkei hampaat olisikaan Veressä, tai sitten olisivat, Muurahainen pyrki tuijottamaan jättikokoista entistä alfaansa suoraan silmiin. Narttu tuijotti pienen murinan kera vain liekkejä silmissään. "Tapa minut, päästäminut, hyväksy tarjoukseni!" Muurahainen mutisi hiljaa. "En kunnioita sinunlaistasi sutta enää ikinä. Alat muistuttamaan Viimaa!! Sinä LIERO IDIOOTTI!! LUULIN SAAVANI SINUSTA KUNNON JOHTAJAN, SELLAISEN, JOTA VOIN KUNNIOITTAA!! MUTTA SINÄ ET HYVÄKSY YKSINKERTAISIA EHTOJANI JA SITTEN KÄYT KIMPPUUN!! TAPA MINUT, IHANSAMA, ALISTUMAAN ET SAA!!" Sitten Muurahainen äityi huutamaan ja rähisemään ja (jos se ei ollut toisen nahassa kiinni) vielä sylkemään puhuessaan toisen päälle. Nartulla kiehahti kauniisti ja taidokkaasti yli, eikä sitä haitannut, vaikka se kuolisikin.

Kuolo katsoi tilannetta avoimin silmin, mutta joutui myöntämään, että tapahtumien kulku alkoi jo olemaan suunnaltaan selvä. Veri ja Muurahainen sanailivat toisilleen ja osoittivat olevansa tyytymättömiä. Ehkä Veri sanoi sen kuuluisan yhden sanan liikaa, sillä äkkiä Muurahaisella kilahti yli. Veren loikatessa kohti, Muurahainen ei yrittänytkään väistää, vaan iski itsekin päin. Kuolo ihaili moista uskoa ja antautumista tavoitteille. Muurahainen halusi oman mielipiteensä läpi, joten ei pelännyt tehdä mitään sen eteen.
Kuolo oli pahassa välikädessä. Muurahainen oli niskuroinut selvästi Verta vastaan, joten Veren alistamisyritys ja hyökkäys oli täysin hyväksyttävää. Mutta silti, Muurahainen oli Kuolon ystävä. Ainoa ystävä. Uroksen piti valita puolensa. Auttaisiko se Muurahaista, joka uhmakkaasti kieltäytyi alistumasta ja loikkimasta pois, vai seuraisiko uros sivusta, siten Verta tukien. Kuolo ei tiennyt, mitä pitäisi tehdä. Ystäviä ei Kuololla ollut aiemmin ollut. Eikä alfaa, jonka laumaan uros tosissaan haluaisi. Jos Kuolo ei tekisi mitään, mitä Muurahainen sen jälkeen ajattelisi Kuolosta? Mutta jos uros tekisi, mitä Veri sen jälkeen ajattelisi? Kuolo ei tiennyt mitä pitäisi tehdä. Uros seisoi epävarmana, yrittäen säilyttää rauhallisuutensa ja etsiä tilaisuutta toimia, suututtamatta kumpaakaan osapuolta enempää.

Sellaista tilaisuutta voisi joutua odottamaan pitkään.

((Anteeksi vuoron kesto, olen ollut hyvin laiskalla päällä, kiitos näiden helteiden |'D))

Pienet ja terävät naskalihampaat tarttuivat kiinni alfan tuuheaan turkkiin rinnuksilla. Muurahainen oli pistänyt hanttiin Varpun yrittäessä alistaa tätä ja ikään kuin todisteeksi mielipiteestään Muurahainen oli onnistunut nyhtämään melkoisen karvatupon alfan rinnuksilta. Se tietenkin teki kipeää, mutta Varpu ei valittanut, eikä oikein osannut noteeratakkaan pistävää tunnetta, sillä niin raivon vallassa se oli. Pienikokoinen susi sylki sanoja suustaan kovaan ääneen vasten alfan kasvoja ja nyt myös Muurahainen sai tuotua ilmoille asian, josta Varpu suivaantui toden teolla. Että se KEHTASI verrata tätä Viimaan!
"Sinä kapinen ketun kuvatus! KIRPPUKASA! PAHAINEN KARHUN ULOSTE!!" Varpu mylvi ja ärisi minkä keuhkoistaan lähti. Pitkään aikaan ei ollut uros näin raivoissaan ollut, mutta Muurahainen oli sohaissut hyvinkin heikkoon kohtaan verratessaan Varpun muistuttavan Viimaa.

Enää Varpu ei pidätellyt itseään. Eikä raivoaan. Se yritti iskeä hampaansa Muurahaisen kaulaan ja näin ollen kiskaista pienikokoisen suden ylös maasta ja retuuttaa tätä. Alfa antaisi kunnon selkäsaunan ennen kuin ajaisi Muurahaista pois reviiriltään. Ja jos Muurahaisen henki olisi itselleen kallis, se ymmärtäisi ottaa jalat allensa ja painua tiehensä. Varpu ei todellakaan suvainnut vastaväitteitä alamaisiltaan.

Kide oli lähistöllä ja kuuli murinan ja ärinän säestämän kahakan, Varpun olisi pakko olla siellä. Tietenkään ei ollut yhtään hyvä asia, että Varpulla oli tiettävästi erittäin paha tilanne päällä, sillä Kide kantoi tullessaan todella huonoja uutisia. Se ryntäsi kuiva aluskasvillisuus kohisten tassujensa alla paikalle ja huomasi Varpun irvistelevän pahaenteisesti Muurahaiselle. Paikalla oli myös kolmas susi, jota Kide ei tunnistanut. Tarkkavainuinen susi olisi haistanut Kiden turkista ummehtuneen savun, mutta kaikkien keskittyminen taisi olla nauliintunut itse kohtaukseen, joka oli nyt päällä.

((Ajattelin tuoda Kiden (npc-hahmoni) mukaan, sillä Kide ilmoittaa riehuvasta maastopalosta.))

¤Silkki voisi roolistaa tähän väliin? Jos Kuolo pelastaisi Murkun varmalta kuolemalta(se ei kestäisi pienenä ja kevyenä otuksena Veren retuutusta)?¤

// Selvä. //

Kuolo katsoi tilannetta sivusta, seuraten ja tarkkaillen. Uros alkoi kuitenkin pikkuhiljaa hermostua, vaikka olikin yleensä rauhallinen stressaavissakin tilanteissa. Muurahainen hyökkäsi Verta vastaan, mitä Kuolo ei oikein ymmärtänyt. Miksi vastustaa alfaa, joka oli mahtava, voimakas ja alfa? Vain huonot alfat kaadettiin ja heitä vastaan noustiin. Ja miksi ihmeessä Muurahainen vielä ärsytti Verta? Kuolo ei oikein ymmärtänyt. Jos tässä kerran oli laakson paras ja voimakkain alfa, niin miksi, oi miksi, Muurahainen ei alistunut kuten kunnon susi?

Lopulta tilanne meni Kuolonkin mielestä jo liian pitkälle. Veri hyökkäisi varmasti Muurahaista vastaan, sillä avointa hyökkäystä ei voinut jättää huomiotta. Kuolo ponnisti liikkeelle, koettaen tönäistä huomattavasti pienemmän Muurahaisen pois Veren hampaiden tieltä. Samassa urossusi huomasi uudenkin otuksen. Kide. Nopea nuuhkaisu kertoisi lauman ja paljon muutakin. Itseasiassa, se kertoi Kuololle enemmän, kuin uros etukäteen arvasikaan.
"VERI!" Kuolo karjaisi, koettaen saada alfan huomion itseensä. Mikäli Veri edes kääntäisi katsettaan Kuoloa kohti, uros nyökkäisi päällään Kideen suuntaan. Jokin oli vialla. Sen Kuolo huomasi heti. Turkissa oli väärä tuoksu, mutta näin heikkona ei uros sitä tunnistanut. Jokin voimakas, vahva, pistävä, huono se oli. Jokin, mikä kertoi pahasta. Tuttukin se oli. Kuolon uteliaisuus heräsi. Mitä oli tapahtunut? Mikäli Veri ei lainkaan huomioisi uroksen karjahdusta, susi loikkaisi alfaa kohti, näykkäisten hartian seuduilta ja siten varastaen huomion itselleen. Jonka jälkeen kaiken voisi jälleen siirtää tuon tuntemattoman Kideen harteille.

// Sekavaa tekstiä, pahoittelen. //

Muurahainen kierähti kolmesti maassa, jäi makaamaan nenä kiinni heinikossa ja silmät puoli ummessa. Kirsu etsi happea, mutta samalla Kiteen tulo selvisi nartulle. Kun narttu sai taas happea kunnolla, tuo nousi ja läksi juoksuun. Kauhu oli pelastanut sen hengen. Enää neito ei sitä vaarantaisi. Neito juoksi juoksi ja juoksi, kunnes jossain sai tietää lieskoista ja pakeni niitä muiden tavoin vuorille.