Aamuinen vaaratilanne (kutsupeli: Lilith)

// Eli Lilith ja Aava tänne! :) //

Sola oli vasta edellisenä päivänä syönyt itsensä kylläiseksi, saalistettuaan yhdessä Heinän ja Avaran kanssa suurehkon karibun. Narttu heräsi metsän suojiin, lumeen kaivamastaan kuopasta ja muisti herättyään, että oli haudannut osan edellispäivän ateriasta maahan. Se venytteli pitkään ja perusteellisesti ja katseli unisena aamun kelmeän valon täplittämiä puun runkoja. Se tunsi itsensä hyvin tyytyväiseksi ja paloi innosta lähteä tutkiskelemaan uusia paikkoja.

Sola jolkotteli metsästä aukealle ja katseli, miten haukka kaarteli hänen yläpuolellaan ja kohosi ilmavirtauksia hyväksi käyttäen yhä korkeammalle. Lintu lensi auringon eteen ja hetken susi katseli sen tummaa, sulavalinjaista silhuettia. Sitten se laski katseensa ja räpytteli hetken valon häikäisemiä silmiään.
Narttu jolkotteli kohti järven rantaa ja nautti aamun tyyneydestä ja hiljaisuudesta. Tuuli ei ollut vielä yltynyt kovin voimakkaaksi ja maisema oli omalla karulla tavallaan hyvin kaunis.
Sola saapui järven rannalle ja katseli kiinnostuneena sen yhä jäässä olevaa pintaa. Susi asetti etutassunsa kohtaan, jossa jää näytti melko heikolta ja hypähti ylös takaraajojensa varaan, tömäyttäen sitten etutassunsa takaisin jäähän koko painollaan. Toistaen saman muutaman kerran, Sola sai aikaiseksi jäähän pienen särön, jota sitten alkoi kuopia ja raapia suuremmaksi. Muutamien minuuttien päästä jäähän ilmestyneestä pienestä aukosta alkoi pulputa jääkylmää rantavettä, joka levisi vähitellen jään pinnalle.
Sola alkoi lipoa vettä tyytyväisenä ja otti samalla muutaman varovaisen askelen jäälle. Se loiskutteli vettä tassuillaan ja haukkaili suuhunsa pinnalle ilmestyviä ilmakuplia.
Innostuneena uudesta kiehtovasta harrastuksestaan, narttu ei huomannut astelevansa ehkä vaarallisen kauas jäälle. Kevät oli jo aluillaan, eikä jää luultavasti olisi enää niin vahvaa kuin muutamia viikkoja sitten.

// Yeesh, siitä on niin pitkä aika, kun viimeks oon pelannu, et tä on jo vaikeeta! :D But I'll try my best...
Ja ihan totally btw, älä unohdu kokonaan tänne, vaan muista että sulla on sit kans se Trevin vuoro vielä kirjottamatta... :3 //

Kirkas talviaamun valo sai hangen kimaltelemaan heijastaen takaisin auringonsäteiden kellertävää sävyä. Tästä syystä maisemassa hiljalleen jolkottelevaa, kermanvaaleaa naarassutta oli yllättävän vaikea silmin havaita lumisesta ympäristöstä. Susi oli ollut liikkeessä koko yön. Tähtikirkkaan yön hyytävässä kylmyydessä naaras oli todennut liikkumisen ja ruoan etsimisen paremmaksi vaihtoehdoksi kuin maassa palellen, nälissään ja yksin makaamisen. Tyhjällä vatsalla pakkanen tuntui entistäkin purevammalta. Onneksi nyt aamulla alkukevään aurinko sentään lämmitti edes hieman.

Suden korviin kantautui kimeä kiljaisu ylhäältä. Se kohotti katseensa ja katseli ilmassa kaartelevaa haukkaa. Toivoen, joskin epätoivoisesti, että lintu voisi johdattaa jonkin saaliin jäljille tai haaskan, naaras lähti seuraamaan sen lentoa. Edetessään vaalea susi huomasi puuston hiljalleen harvenevan, kasvuston laadun vaihtuvan ja tunsi hienoisen muutoksen tuulessa. Se jatkoi rauhallista kulkuaan saapuen suuren järven rannalle. Veden pintaa peitti kirkas, tumma jää, jota vain paikoin peitti ohut lumikerros.

Aava, kuten minä, se mietti katsellen edessään aukeavaa tyhjyyttä. Aukealla tuuli pääsi puhaltamaan hieman navakammin kuin metsän suojissa. Silti tuuli oli vain kevyt henkäys, joka leikki paikoilleen seisahtaneen suden pitkissä päällikarvoissa. Avara, kuten sisareni... Aava sulki kirkkaat, vihertävät silmänsä ja painoi päänsä. Sillon naaras kuuli risahduksia kauempaa jään reunalta. Se avasi silmänsä ja korvat hörössä käänsi päänsä katsoakseen äänen aiheuttajaa. Jäällä touhusi pienehkö, vaaleahko susi, ja Aavan sydän hypähti. Samassa se huomasi, ettei kyseessä ollut Avara, ja iloinen yllätys vaihtui pettymykseksi. Tämä susi oli harmahtavampi ja selkeästi nuorempi kuin Aavan sisko.

Naaras seisoi hetken paikoillaan, katsellen nuoren suden liikkumista yhä kauemmas rannasta, kääntellen korviaan tietämättä mitä tekisi. Vaikkei kyseessä ollutkaan Avara, Aava kaipasi kipeästi seuraa. Lähettyvillä ei vaikuttanut olevan muitakaan susia, joten vaaraan joutuminen olisi hyvin epätodennäköistä. Parhaassa tapauksessa nuorempi voisi auttaa ruoanhankinnassa. Aava lähti kevyesti liikkeelle ravaten rauhallisesti järven rantaa pitkin lähemmäs nuorta sutta, joka seikkaili jäällä.

// I tried my best //

// Aika kökköä täälläkin :D //

Sola tutkaili jäätä ja sen pintaan muodostuneita kiinnostavia kuvioita. Se oli niin keskittynyt puuhiinsa, ettei huomannut toisen suden läheisyyttä. Toinen oli myös tuulen alapuolella, minkä vuoksi narttu ei haistanut häntä.

Sola liukasteli yhä keskemmälle järveä ja huomasi äkkiä jään alla liikettä. Muutamia pieniä kuplia liikkui nytkähdellen kohti suurehkoa halkeamaa. Narttu hypähteli niiden perässä ja koetti saada niitä kiinni tassuillaan. Se haukahteli ja murahteli leikkisästi ja oli täysin uppoutunut leikkiinsä. Äkkiä susi kuitenkin havahtui, kuullessaan voimakkaan risahduksen. Se tunsi jään värähtävän tassujensa alla ja pysähtyi vaistomaisesti paikoilleen. Korviaan kallistellen Sola kuunteli ja tunnusteli jään liikahtelua ja otti hetken päästä varovaisen askeleen taaksepäin.

Kuului toinen, vielä voimakkaampi risahdus, jota seurasi useita pienempiä, halkeaman suurentuessa ja haarautuessa eri suuntiin. Sola liukasteli hätääntyneenä, uskaltamatta liikkua mihinkään suuntaan. Se uikutti ja vingahteli kompastellessaan takaperin kauemmas railosta, mutta tunsi samassa jääkylmän veden tulvahtavan takatassuilleen.
Rasahdellen jää jakautui eri kokoisiksi lautoiksi ja vesi tulvahteli niiden reunojen yli. Solan kynnet raapivat syviä uurteita jään liukkaaseen pintaan, lautan hitaasti kallistuessa taaksepäin. Sola ryömi hätäisesti eteenpäin ja sai lautan keinahtamaan toiseen suuntaan, minkä seurauksena susi liusui suoraan hyiseen veteen.
Veden loiske, jään rasahtelu ja hätääntynyt vingahtelu täytti ilman, ja hetkessä aamun raukea hiljaisuus oli poissa.

Sola tarrautui epätoivoisesti etutassuillaan jään reunaan, mutta sai aikaan vain lisää pieniä jäälauttoja. Narttu tunsi kylmän veden imeytyvän nopeasti sen huonokuntoiseen ja ohueen turkkiin ja kylmettävän sen lihakset.
Suden henkiinjäämisvaisto antoi sille lisää voimia ja se räpisteli uudestaan jään reunalle. Yhä uudelleen veteen luiskahtaen ja jään reunalle kiiveten, narttu räpisteli luovuttamatta ja toimi enää täysin vaistonsa varassa.
Näinkö minä kuolen? Sola ajatteli mieli turtana ja jatkoi epätoivoista pyristelyään, voimat hetki hetkeltä enemmän ehtyen.

Huonokuntoinen ja pienehkö narttu ei varmasti jaksaisi kauaa, ellei saisi kammettua itseään omin voimin jäälle.

Pehmeä, paksu lumipeite painui vaalean suden askelten alla ja teki liikkumisesta normaalia raskaampaa. Naaras käveli rauhallisesti järven rantaa pitkin katsellen samalla leikkisän suden puuhia ja saapui paikalle, josta nuorempi oli jäälle lähtenyt. Se laski päänsä nuuskiakseen toisen jättämiä jälkiä. Nuori naaras - siitä ei voisi olla mitään harmia, kun lähettyvillä ei tuntunut olevan muitakaan susia.

Aava kohotti jälleen päänsä ja seurasi katsellaan pientä, iloista hahmoa, joka hiljalleen etääntyi yhä kauemmaksi rannasta. Oli ollut aika, jolloin hän itsekin oli ollut yhtä huoleton ja onnellinen. Aava itse ei tosin koskaan ollut ilmaissut onneaan yhtä avoimesti, kuin tuo leikkisä hahmo kaukaisuudessa, vaan hänen siskonsa oli hoitanut sen puolen. Vaaleaturkkinen kadehti nuoremman vapautta ja onnea, puoliksi surullisena oman vilpittömän onnensa menetyksestä, puoliksi onnellisena siitä, että joku toinen saattoi vielä kokea sen saman. Toisaalta Aava itse oli ollut paljon onnellisemmassa asemassa kuin tuo nuori susi, joka leikki jään jäällä, sillä hän ei ollut koskaan ollut yksin... Mutta onni ei voi koskaan kestää ikuisesti.

Jäältä kuuluvat, uhkaavat risahdukset havahduttivat Aavan ajatuksistaan. Vaalea naaras katseli hetken hämmentyneenä vinkuvaa, nuorta sutta ihmetellen sen yhtäkkistä hätää, kunnes jää petti toisen tassujen alla. Päinvastoin normaalia käyttäytymistään, se loikkasi siinä samassa nopeasti jäälle ajatuksenaan vain pelastaa tuo pieni, viaton otus, joka vain heti sitten oli ollut niin iloinen. Jää oli liukkaampaa kuin Aava oli osannut olettaa, ja se liukastuikin mätkähtäen kyljelleen. Jää sen alla päästi risahtavan valituksen. Naaras kompuroi jaloilleen, ja impulsiivisuuden puuskansa kadottaneena harkitsi tilannetta.

Jos hän rientäisi pelastamaan toisen, olisi vaara, että hän itsekin kuolisi. Mitä tuo tuntematon susi muutenkaan hänelle merkitsi? Se oli kuten sanottu, tuntematon, nuori rääpäle, joka ei muutenkaan varmaan pärjäisi kovin kauan yksin. Jos vaaleaturkki pelastaisi sen nyt, se luultavasti kuolisi kuitenkin ennen pitkää. Kaiken lisäksi, ei ollut mitään keinoa, millä Aava olisi voinut toisen pelastaa. Susi oli jo sen verran iso, ettei niskastakaan nostaminen olisi tullut kysymykseen, sillä silloin jälleen kerran hän itsekin olisi pudonnut jäihin, ja luultavasti vain haavoittanut toista heikentäen tätä entisestään. Se voisi vain katsella vierestä, kun toinen kuoli.

Aavasta ajatus tuntui kamalalta. Kyllä piti olla joku keino, jolla naaras voisi toista auttaa. Varovasti Aava lähti etenemään jäätä pitkin kohti hätääntyneenä räpiköivää sutta kohti. Se painui matalaksi ja käänsi korvansa puoliksi luimuun. Miksi teen tämän?, se kysyi yhä uudelleen ja uudelleen itseltään, vaikka tiesi vastauksen. Jollakin tavalla pieni, eloisa susi muistutti häntä sisarestaan. Se oli aivan tarpeeksi hyvä syy vaarantaa henkensä, jotta voisi edes olla toisen rinnalla tämän menehtyessä.

Aava ei ollut varma, huomasiko toinen hänen läheisyyttään hätääntyneessä tilassaan. "Älä hätäänny, pysy rauhallisena!", se huudahti yrittäen saada äänensä kuuluviin toisen uikutuksen ja jään risahtelun takaa. Naaraan ääni kuulosti hänen korvissaan karhealta, melkein haukahtavilta murahduksilta. "Yritä tästä reunasta, täällä jää tuntuu olevan vahvempaa." Jään uhkaava risahtelu sai Aavan painautumaan yhä matalammaksi ja sen korvat liimautumaan sen niskaan. Miksi teen tämän?, se kysyi taas itseltään, mutta nyt oli jo liian myöhäistä perääntyä.

// Edit: Puoliks toi on niinku se ja puoliks hän... Aivot taas jossain ihan muualla. I'm an idiot. Jaksa korjatakaan... -___-' //

Sola ei pakokauhunsa vallassa ehtinyt ihmetellä, mistä toinen oli äkkiä ilmaantunut. Se katseli kauhusta laajentunein silmin suurta vaaleaa pelastajaansa ja noudatti mitään ajattelematta tämän neuvoa. Susi räpiköi jään reunalla keikkuen kohtaan, jota toinen oli uskonut vahvemmaksi, ja huomasi ilokseen, ettei jään reuna tässä kohdassa pettänyt. Narttu sai lisää toivoa ja tarmoa yrittää, mutta sen voimat olivat jo niin huvenneet, ettei se jaksanut kammeta itseään ylös. Sen turkki oli vedestä raskas, eikä takajalkojen alla ollut mitään, mistä ottaa tukea.

Voimien lopullisesti huvetessa Solan silmissä sumeni, ja se tuijotti vain vaaleaa häilyvää hahmoa edessään.
Voimakas kohina täytti suden koko tajunnan, ja se tunsi jäätävän veden ympäröivän nyt koko ruumiinsa, päätä myöten.
Susi tunsi vajoavansa yhä syvemmälle, eikä kyennyt liikuttamaan kohmettuneita raajojaan. Kohina vaihtui painostavaan jyskytykseen suden pään sisällä ja äkkiä sen valtasi merkillinen lämpö.
Sola tunsi pian pystyvänsä liikuttamaan taas raajojaan. Narttu ei tiennyt, kuinka kauan aikaa oli kulunut, ehkä vain muutamia sekunteja. Mutta pian se ilmestyi pinnalle hurjasti räpiköiden.

Susi kampesi eturuumiinsa jäälle ja pääsi pidemmälle kuin aiemmin. Se ei kuitenkaan saanut takajaloillaan otetta jään reunasta ja keikkui märkänä ja surkeana elämän ja kuoleman rajalla. Jos se vielä putoaisi veteen, ei se varmasti enää kykenisi edes pitämään itseään pinnalla. Oli suoranainen ihme, että huonokuntoinen narttu oli jaksanut edes näin kauaa.
Sola alkoi uudestaan vinkua ja ulista hädissään, sillä tiesi, ettei jaksaisi enää kauaa kannatella itseään.

// Pientä vihjailua :D //

// Hei nyt ei innosta. Tä peli on kyllä ihana ja tosi mielenkiintonen, mut tuntuu vaan, että kaikki kaatuu niskaan eikä mihinkään ole aikaa. Yritän kuitenkin parin päivän sisällä vastailla, jos millään ehdin ja jaksan. Jos rupee liikaa ketuttamaan mun hiljaisuus, potki mua vähän mesessä... tai tekstarilla - tai IRL :3 //

// Joo ihan rauhassa.. Kunhan tajuut et jokasen vastauksen ei tarvii olla täydellinen ja pitkä ja tarkkaan mietitty :D Siis et yritä kirjottaa vähän enemmän sellasta juonta eteenpäinvievää tekstiä. Mäki oon kauhee perfektionisti, mut onnistuin muuttamaan mun kirjotustyyliä tänne sellaseks sopivaks. Eli sellasen kuvailevan tarinatekstin ja juonenjatkoropen sekotukseks :D //

// No tuolla toisessa pelissähän kirjotan vielä tollasia lyhyitä ja nopeita, mut jotenki tuntuu ikävältä sua kohtaan olla kirjottamatta niin hyvää kun pystyn...? :'D Katon jos huomenna pystyn kuvismasennukseltani, viimeistään torstaina :3 //

// Teinkin tän nyt näin nopeesti. Olen pahoillani huonosta laadusta. Ota huomioon kellonaika. //

Nuoren suden vajotessa pinnan alle Aava päästi hätääntyneen äännähdyksen, joka oli jostain haukahtavan murahduksen ja ulvahduksen välimailta. Järkyttyneenä naaras katseli paikoiltaan kohtaa, jossa toinen aivan äskettäin oli kamppaillut henkensä säilyttämisestä. Nyt se kaikki oli hukassa, tuo pieni elämä, joka oli etäisesti muistuttanut Aavaa sisarestaan ja tuonut katkeransuloista lohtua vaalean suden elämään. Epätoivo valtasi naaraan mielen - eikö ollut mitään, mitään mitä se voisi tehdä?

Aava kadotti ajantajunsa. Ajassa, joka järjen mukaan ei ollut pidempi kuin muutamia sekunteja, naaras ehti kiinnittää huomiota niin moneen asiaan, niin tarkasti. Ikuisuuden hän katseli jään palasia, jotka keikkuivat hiljalleen rauhoittuvilla laineilla. Naaras huomasi, että sen raskas hengitys höyrysi ja että taivas oli menossa pilveen, se huomasi muutoksen tuulessa ja kuuli ensimmäisten kevätlintujen sirkutusta. Niin monta pientä yksityiskohtaa ehti havaita niin lyhyessä ajassa.

Hiljaisen, pysähtyneen kauhun hetken rikkoi veden pärskähdys, pienen kuonon rikkoessa veden pinnan ja jalkojen hakeutuessa jään reunalle hakemaan tukea. Pikkuinen olikin taistelija. Aavan ei tarvinnut kovin kauaa miettiä, mitä nyt tekisi. Susi ei enää uudelleen haluaisi katsoa sivusta toimettomana, kun toinen hukkuisi - sillä kertaa varmaankin lopullisesti. Naaras ei menettäisi Avaraa tai tässä tapauksessa edes sen etiäistä enää uudelleen. Aava ei edes ymmärtänyt, miksi nuori naaras muistutti sitä itseään niin paljon sisarestaan.

Vanhempi naaras syöksähti eteenpäin ja nappasi nuorempaa niskasta hampaillaan. Jäihin pudonnut susi oli kuin olikin liian painava Aavalle vetää kokonaan ylös jäälle, mutta se saattaisi auttaa toista - ja ainakin vaaleaturkkinen olisi silloin yrittänyt jotain.

Toisen tukevan otteen tuoma tuki auttoi Solaa juuri sen verran, että se sai painopisteensä jään reunan yläpuolelle, ja onnistui kampeamaan itsensä jäälle. Nyt kaikki voimansa - ja enemmänkin - kuluttaneena, susi lyyhistyi jäälle muutaman askelen päähän avannosta ja jäi silmät kiinni huohottaen makaamaan.
Se ei edelleenkään kuullut muuta, kuin painostavan jyskytyksen kaikkialla ympärillään ja kesti useita minuutteja, ennen kuin nartun hengitys alkoi tasaantua normaaliksi läähätykseksi.
Sola tunsi hyisen tuulen huurtavan turkkinsa jäähän ja avasi silmänsä. Se katseli hetken uupuneena valkoista maisemaa ja sai sitten näkökenttäänsä vaalean hahmon.
Vasta nyt susi alkoi käydä tapahtumia läpi mielessään, ja muisti toisen suden.

Sola kohottautui täristen etujalkojensa varaan, ja jäi puoliksi istuvaan ja makaavaan asentoon. Narttu tunsi kylmän tuulen nyt entistäkin selvemmin ja tärisi nyt sekä kylmästä, että kohtuuttomasta rasituksesta.
Jollakin tasolla susi ei ollut vielä aivan varma, missä oli ja mitä oli tapahtunut, mutta se tunsi olevansa nyt turvassa ja tahtoi vain lyyhistyä takaisin makaamaan ja nukahtaa.
Solan mieleen palautui kuva Huurusta, sudesta, joka oli korvannut sen elämän kaikki muut menetykset. Susi, joka oli ollut sen emo, johtaja, opettaja, suojelija..
Narttu käpertyi sen viereen, painoi poskensa sen pehmeää, mutta iän myötä harventunutta turkkia vasten ja nukahti lopulta sen sydämenlyöntien tasaiseen rytmiin.

Sola havahtui, ja huomasi makaavansa taas jäällä.
Nyt se kohottautui hieman voimakkaampana istualleen ja katseli toista, epätietoisena siitä, kuinka kauan aikaa oli kulunut.
Se ei ollut vielä kyllin tajuissaan, pystyäkseen muodostamaan sanoja, mutta heilautti hämmentyneenä, jäätyneen veden raskauttamaa häntäänsä.

Vaalean naaraan ei ollut tarvinnut kuin antaa pienelle sudelle vähän tukea, kun se jo pääsi kampeutumaan pois avannosta jäälle. Se onnistui... Vanhempi susi seurasi koko ajan sen vieressä varmistaen, että resuturkkinen pääsisi varmasti turvallisen kauas jään reunasta. Raahauduttuaan pari askelta eteenpäin jäällä nuorempi ei jaksanut enää vaan vaipui makuuasentoon. Vaaleaturkki tiesi, ettei näin lähellä avannon reunaa voinut oleskella aivan huoletta, ja yrittikin kuonollaan tuuppia ja töniä nuorempaa vielä jatkamaan eteenpäin. Sen lisäksi, että jää ei välttämättä kantaisi heitä, Aava pelkäsi, että he olisivat helppo saalis. Metsän suojissa tuulikaan ei olisin niin pureva ja pienemmän paleltumisriski olisi selkeästi pienempi.

"Mennään", Aava mumisi jatkaen tönimistään ja nuollen samalla nuoremman suden turkkia kuivaksi. Vaalea susi ei ollut aivan varma kuuliko nuorempi edes hänen sanojaan, sillä toinen vaikutti varsin sekavalta - eikä ihmekään. Kuitenkin jäihin pudonnut susi kohottautui hetken päästä etujalkojensa varaan, ja Aava lopetti kuivaamisen ja astahti taaksepäin. Se ajatteli antavansa toiselle tilaa nousta kokonaan jaloilleen. Nuori susi tärisi uupumuksesta ja kylmästä, eikä näyttänyt olevan vieläkään aivan täysin selvillä tilanteesta. Vanhempi vaaleaturkkinen susi katseli sivusta huolestuneena.

Samassa pienempi rojahti taas makuulle, ja Aava hypähti hädissään äkisti takaisin aivan sen vierelle. Ei!, se huudahti mielessään, muttei silti äännähtänyt mitenkään. Tietämättä mitä muutakaan tehdä tajuntansa menettäneelle sudelle, Aava alkoi taas nuolla nuoremman suden turkkia. Välittämättä kylmästä ja märästä, vanhempi naaras asettui toisen vierelle makaamaan toivoen näin lämmittävänsä toista ja ainakin pitävän tämän pitempään hengissä. Toinen oli selvinnyt jo näin pitkälle, nyt ei voisi enää luovuttaa! Aavan sisällä herännyt tunne ei antanut tämän jättää nuorta sutta avutta vaikka näin naaras vaaransi omankin henkensä.

Vaaleaturkkinen susi keskittyi vain toisen kuivaamiseen ja lämmittämiseen eikä tiennyt tarkkaan kuinka kauan toinen oli maannut tiedottomana, kun huomasi tämän taas havahtuvan. Nuori resuturkki pyrki jälleen jaloilleen ja vanhempi antoi sille jälleen tilaa jääden tällä kertaa kuitenkin aivan toisen lähelle. Toisen turkki oli kastellut myös vanhemman naaraan karvoja, ja heti irtauduttuaan toisen välittömästä läheisyydestä tuuli tuntui jäätävältä. Aava vastasi nuoremman katseeseen omalla lempeällä, ystävällisellä ja tutkiskelevalla katseellaan. Heikko hännänheilautus sai kummallisen onnentunteen sykähtämään Aavan sisällä, ja se olisi varmasti hymyillyt, jos olisi osannut. "Jaksatko kävellä?", se kysyi matalalla ja hiljaisella äänellä ja sen jälkeen jatkoi toisen nuolemista.

Sola katseli toista yhä hieman poissaolevana. Tämän lempeä ja rauhallinen katse muistutti narttua Huurusta, kuten oikeastaan toisen koko olemus.
Tämän huolenpito sai nartun tuntemaan olonsa turvallisemmaksi kuin pitkään aikaan, ja se nuolaisi kiitokseksi toisen huulia.
"Luulen niin." Sola kohottautui huterasti jaloilleen ja otti muutaman lipsuvan askelen jäällä. Se tiesi, että olisi viisainta lähteä liikkeelle, jotta saisi lämmitettyä itsensä. Eniten se kuitenkin olisi vain halunnut käpertyä johonkin lämpimään koloon nukkumaan.
Jäisen kylmä tuuli viskoi lunta päin Solan kasvoja ja se puristi silmänsä kiinni, painaen korvansa vasten kallon sivuja. Ainakin heidän olisi siirryttävä pois aukealta.
Sola ymmärsi vasta nyt, että kaiken tämän oli aiheuttanut sen oma ajattelemattomuus, kun se oli pitänyt jäällä leikkimistä hyvänä ajatuksena.

Sola käveli hitaasti ja varoen pois jäältä ja huokaisi helpotuksesta päästessään tukevalle maalle. Vasta nyt se tunsi hengityksensä lopullisesti tasaantuneen, ja sydämenlyöntien hidastuneen normaaliin rytmiin.
Narttu kääntyi toista kohti ja painoi päänsä hellästi vasten tämän rintaa. Se aikoi kiittää ääneen, mutta tässä tilanteessa sanat tuntuivat täysin merkityksettömiltä.
Sola oli varma että tämä pieni ele merkitsisi toiselle paljon enemmän, tulihan se suoraan sydämestä.

Sola tunsi äkkiä merkillisen syvää yhteenkuuluvuuden tunnetta tuon täysin vieraan suden kanssa. Se ei edes tiennyt vielä hänen nimeään, mutta tunsi luottavansa tähän täysin. Ehkä Sola tarvitsisi vielä emohahmon, vaikka oli jo tottunut elämään yksin, ja oli tilanteen pakosta aikuistunut nopeasti. Pentu se kuitenkin vielä oli, ja tunsi jo niin syvää kiintymystä toiseen, että vannoi seuraavansa tätä, minne ikinä tämä sitten menisikin.

"Olen Sola." Narttu päätti esittäytyä joka tapauksessa ja tärisi yhä kylmästä. Se nuoli etutassujaan, koettaen palauttaa niihin tunnon, ja nyhti irti pieniä jääkiteitä, jotka olivat jo muodostuneet sen ohueen turkkiin. Märkä turkki paljasti suden ruumiinmuodot yhä paremmin. Sen kylkiluut olivat selvästi havaittavissa ja muutenkin suden vartalo oli hyvin kulmikas ja epäsopusuhtainen.