Iltaruskon aikaan (loppunut)

Kuuma kesäkuun päivä oli juuri laskemassa mailleen. Se oli ollut suorastaan uskomattoman kuuma ollakseen alkukesää. Ovela ei muistanut näin läkähdyttävää päivää sitten ainakaan kolmen vuoden sisään, eikä se ollut edes tehnyt mitään erityisen raskasta lämmetäkseen. Tavalliseen tapaansa se oli kierrellyt laumansa reviirit läpi, merkannut ne ja käynyt laumattomien puolella jäljittämässä omalla reviirillään tuntunutta hajua. Jälki oli kuitenkin jatkunut niin pitkälle, että Ovela oli lopulta päättänyt palata takaisin omien rajojensa sisäpuolelle.

Nyt aurinko oli kuitenkin enää ohut viiru taivaanrannassa, ja se värjäsi pilvet punaisella ja purppuralla. Yöksi Ovelan oli tarkoitus palata takaisin metsään, mutta tällä hetkellä sillä oli mielessä muuta puuhaa. Se kulki kuono maata viistäen ja nuuhki hajujälkeä. Jo hetken aikaa vanha uros oli seurannut Roihun jälkiä, yrittäen selvittää oliko narttu jossakin lähettyvillä. Se olisi tietenkin voinut vain kutsua nartun luokseen, mutta sellainen olisi kielinyt käskynjaosta. Ovela ei halunnut antaa nyt sellaista kuvaa, että oli käskemässä narttua mihinkään. Se halusi keskustella tämän kanssa ihan muista syistä.

Kun Vainu ja Roihu olivat keväämmällä tulleet sen laumaan, oli Ovelassa herännyt pieni varovainen innostus; nyt se saattaisi viimein itse päästä taas lisääntymään. Sitten Varman ja Vaitin se ei ollut saanut yhtään pentua, sillä sen puoliso oli kuollut. Nyt kun kaipuu viimein oli saamassa kultareunukset, ajatteli Ovela tunnustella maaperää uusien narttujensa kanssa. Roihun se oli valinnut, koska narttu oli sen mielestä mielenkiintoinen. Se oli alistunut Vainulle taistelussa omegan paikasta, mutta oli samaan aikaan osoittautunut päättäväiseksi metsästäjäksi. Tällainen järkevä, sopusointuun tähtäävä elämäntapa oli Ovelan sydäntä lähellä. Roihu ei halunnut tapella turhia, ja oli hyväksynyt paikan omegana vaikka se varmasti ottikin kunnian päälle. Ovela arvosti tällaista suhtautumista laumaelämään.

Roihu oli nyt kuulunut laumaan pari kuunkiertoa, ja nyt jos koskaan alkaisi olla oikea aika hieroa tuttavuutta. Ovela oli hitaasti lämpeävä susi, joka tuskin valitsisi ketään kevyin perustein puolisokseen. Pentujen äidiksi se valitsisi vahvan ja viisaan suden, mutta kumppaniksi se halusi jonkun, josta saattoi oikeasti pitää. Jonka kanssa se halusi jakaa reviirikierroksensa, ateriansa ja kaiken.

Olihan sillä nyt Usva. Mutta, kaikella kunnioituksella ja kiintymyksellä Usvaa kohtaan, sillä oli kaksi kivestä liikaa. Ovela halusi puolison, ja siihen tarvittiin narttu.

Koko kuuman ja hiostavan päivän Roihu oli viettänyt järven rannalla kasviston suojassa, käyden välillä juomassa aivan rantavedestä. Kunnon tuulta oli ollut turha edes toivoa ja siitä johtuen narttu ei ollut jaksanut tehdä kertakaikkiaan mitään. Hän oli laiskasti vaellellut varjoissa etsien viileintä paikkaa ja edes pientä tuulenvirettä, mutta turhaan. Aurinko oli paahtanut kauniin siniseltä taivaalta ja koko alue oli tuntunut viettävän päivän kevyessä horroksessa.

Mutta viimein ilta alkoi laskeutua järvenkin ylle. Ilma viileni ja läheiseen puuhun lehähti pieni lintu sirkutellen hyvillään. Roihu makasi pensaiden suojissa ja nousi ylös venytellen raukeasti. Hän haukotteli hieman ja asteli järven luo juoden siitä taas hieman. Koko päivänä Roihu ei ollut syönyt mitään kunnollista ruokaa, mutta kuumuus oli oikeastaan vienyt ruokahalun kokonaan. Nyt vasta narttu huomasi, että nälkä kalvoi hieman vatsanpohjassa ja vielä hieman tokkurassa äskeisestä nukkumisesta hän katseli ympärilleen ja mietti, mistä löytäisi syötävää täksi illaksi.

Kulkiessaan rauhallisesti järven rannalla ympäriinsä Roihu sattui miettimään viime metsästystä lauman kanssa ja sitä kautta Vainua. Hän ei voinut täysin rehellisesti sanoa pitävänsä toisesta nartusta, mutta oli ollut huomaavinaan, että Vainun tunteet häntä kohtaan olivat paljon kylmemmät. Toisaalta Roihu ei sitä ymmärtänyt, sillä Vainuhan oli kuitenkin voittanut hänet ja päässyt pois omegan paikalta - vai siitäkö se kaikki johtuikin? Roihu ei ollut taistellut kunnolla paremmasta paikasta laumassa ja Vainun mielestä hän oli luovuttanut liian helpolla ja sellainen käytös ärsytti toista?
Mutta ei Roihu ottanut liian vakavasti Vainun mielipiteitä hänestä. Roihulle oli tärkeämpää, että hän oli hyvissä väleissä Ovelan, Usvan, Vaitin ja Varman kanssa. Vainun kanssa pääasia kuitenkin oli, että he kykenivät tulemaan sen verran hyvin toimeen, etteivät aiheuttaneet turhaa jännitystä lauman keskuudessa. Ja sehän Roihulta onnistuisi.

Pienen kiertelyn jälkeen Roihu huomasi, että järven rannalla oli silti autiota muutamaa pikkulintua lukuunottamatta. Hän istahti vielä hieman venytellen alas ja jäi katselemaan järven tummaa pintaa miettien, olisiko jo aika palata takaisin pesäluolille.

Onni tuntui potkivan Ovelaa, sillä melkein vahingossa se havaitsi suden kauempana joutuessaan kiertämään yhden tiheän takiaispuskan ja noustessaan sitä varten korkeammalle rantatörmälle kulkemaan. Ovela pysähtyi ja kohotti päänsä, ja veti tuulta sieraimiinsa. Kas vain, susi ja ihan oikeakin susi vielä.

Suuri, vanha uros hypähti alas törmältä ja lähti tallustelemaan kohti Roihua etuviistosta. Susien välillä ei ollut suurtakaan matkaa ja Ovela oli iso susi, joten sen huomaaminen tuskin oli hankalaa. Varmuuden vuoksi uros kuitenkin haukahti kumeasti. Tahattoman ylpeän oloisena se seisahtui muutaman sudenmitan päähän ja tarkkaili Roihua häntä hitaasti sivulta toiselle heiluen. Siitä oli kauan, kun se oli joutunut juttelemaan jollekulle nartulle muussa kuin toverimielessä, ja se tunsi olonsa epävarmaksi ja omituiseksi. Ihan kuin se olisi ollut asialla ensimmäistä kertaa. Ja olihan se, ainakin Roihun kanssa. Vaikka ei tästä mitään paineita pitäisi ottaa, tämä oli vasta tutustuminen. Voisihan se olla, että Ovelan epävarman ihaileva suhtautuminen Roihuun oli yksipuolista. Ovela oli liian vanha juoksemaan ja liehittelemään narttuja, eikä sen asema enää edes antanut moiselle sijaa. Jollei tästä tulisi mitään ilman turhuuksia, niin sitten ei tulisi. Ainahan se voisi mennä Vainun luokse. Ovela ihaili Vainun tarmoa ja sen rohkeaa luonnetta, mutta narttu ei herättänut uroksessa samanlaista hengenheimolaisuuden ja viihtymisen tunnetta kuin Roihu.

"Roihu." vanha uros tervehti laumalaistaan ja nuolaisi huuliaan: "Lepäilemässä?"

Kevyt iltatuuli puisteli nartun turkkia ja samalla hän huomasi hieman kauempana Ovelan. Narttu mietti, mitä alfa mahtoi tehdä täällä ja toisen haukahtaessa Roihu nousi rauhallisesti seisomaan. Hän ei enää pelännyt Ovelan edessä samalla tavoin kuin liittyessään laumaan, sillä narttu oli saanut jo monta kertaa havaita, että uros oli oikeudenmukainen eikä käyttäytynyt turhaan hyökkäävästi. Tässä tilanteessa Roihu ei tosin voinut olla miettimättä, oliko Ovela vain sattumalta osunut kohdalle vai oliko hänellä jotain tärkeääkin asiaa. Ainakin toistaiseksi alfa vaikutti rauhalliselta ja se rentoutti myös Roihua, joka seisoi tukevasti pää hieman koholla ja heilautti muutaman kerran häntäänsä puolelta toiselle tervehtiäkseen johtajaansa.

Kaksikon ylle lankesi hiljaisuus Ovelan pysähtyessä, mutta se ei vaivannut Roihua. Hän katseli Ovelaa ystävällisesti ja häntä heilahti vielä pari kertaa nartun miettiessä, mitä toinen mahtoi ajatella, kunnes alfa avasi suunsa.
"Osuit oikeaan, Ovela", hän vastasi ystävällisesti ja rauhallisesti. Roihu ei ollut toistaiseksi kertaakaan jutellut Ovelan kanssa kunnolla ja tämä tilanne oli hänelle uusi, joten hän oli hieman epävarma sanoissaan.
"Mikä sinut toi tänne?" narttu uteli kohteliaasti.

Roihu ei suinkaan ollut ainoa, jolle tilanne oli uusi. Ovela oli tottunut elämään hiukan syrjässä. Se kyllä osallistui lauman elämään ja keskusteli näille, antoi neuvojakin kun sitä haluttiin. Mutta sen tapa tutustua susiinsa oli katsella niitä etäältä, luoda niistä ja niiden käyttäytymismalleista itselleen ohjenuora niiden ohjailemiseen. Se tunsi sutensa hyvin, jollakin tapaa hyvin henkilökohtaisesti. Ja kuitenkaan se harvoin leikki niiden kanssa tai edes elehti niille millään tapaa. Usvan kanssa se saattoi keskustella, ja Vaitinkin aina välillä. Mutta näitäkin tilanteita oli harvemmin kuin niitä, joissa Ovela toimi vain hiljaisena tarkkailijana.

Siksi vanhan uroksen oli vaikea yrittää keksiä mitään järkevää, paremmalta kuulostavaa selitystä Roihulle kuin totuus: "Minä olen etsinyt sinua. Minä haluaisin puhua sinulle siitä, jonka varmasti olet tajunnut jo kauan sitten." vanha uros totesi, nuolaisi taas huuliaan ja käänsi katseensa rauhalliseen järveen. Sen pinta oli peilityyni ja tasainen.

"Ennen tätä kevättä tyttäreni Vaiti ja betani Usva ovat hoitaneet lisääntymisen, koska kumppanini menehtyi metsällä kaksi kesää ja kolme talvea sitten. Mutta, kuten varmasti ymmärrät, tilanne on muuttunut nyt. Me emme ole sukua, ja lauma tarvitsee uusia jäseniä." vanha uros totesi hiljaa. Se käänsi katseensa Roihuun ja laski päätään. Se ei missään tapauksessa halunnut vaikuttaa siltä, että oli marssinut tänne vaatimaan Roihua kantamaan pentujaan heti seuraavasta mahdollisesta juoksusta. Tajutessaan kuitenkin kuulostaneensa siltä, se yritti korjailla antamaansa mielikuvaa: "Minä en ole vaatimassa mitään, minä halusin vain, että olet tietoinen. Minä olen tarkkaillut sinua, ja minä pidän sinun tavastasi elää laumassa. Olisin mielissäni, jos saisin tutustua sinuun paremmin."

Asia, jonka hän oli ymmärtänyt jo kauan aikaa sitten? Roihu katsoi Ovelaa ja surullisiin silmiin oli ilmestynyt uteliaisuuden pilke. Narttu oletti tietävän, mitä Ovela ajoi takaa, sillä hän oli miettinyt asiaa itsekin liittyessään laumaan ja huomatessaan, että muut nartut olivat uroksen jälkeläisiä. Mutta myös Vainu oli liittynyt samoihin aikoihin ja vaikka Roihu ei hänestä erityisemmin pitänytkään, oletti hän silti, että myös Vainu olisi hyvä ehdokas Ovelan pennuille.
Toisaalta, Ovelalla olisi varmasti syynsä valinnalleen, olisi se sitten Roihu tai Vainu.

"Ymmärrän", hän vastasi ja punnitsi ajatusta mielessään. Miksei? Hän oli kuitenkin valmis tekemään lauman eteen ainakin melkein mitä vain, joten pentujen kantaminen ja hoitaminen eivät olisi kokonaan pois luettuja. Roihu oli oikeastaan sopeutunut ajatukseen jo pian liittymisensä jälkeen, mutta oli olettanut, että Ovela olisi valinnut Vainun pentujensa emäksi.
"Ei minulla ole mitään syytä kieltäytyä paremmasta tutustumisesta", narttu vastasi viimein rauhallisesti. Olihan hänkin utelias tutustumaan alfaan ja jos aivan totta puhutaan, niin myös oman edun tavoittelu kävi mielessä: Ovelan suosiossa olisi varmasti helppoa elää, vaikka ei Roihu tälläkään hetkellä valittanut asemaansa laumassa. Hän oli tyytyväinen siihen, mutta aina asiat voisivat olla paremminkin.
"Saanko kuitenkin kysyä erään kysymyksen?" Roihu sanoi nopeasti. "Miksi juuri minä? Tarkoitan, että myös Vainu liittyi samoihin aikoihin laumaasi ja hän sentään päihitti minut päästen pois omegan asemasta", hän jatkoi. Vaikka saattoihan olla, että Ovela oli kertonut saman jo Vainulle ja halusi juuri sen takia tutustua paremmin molempiin, jotta pystyisi valitsemaan oikean emän pennuilleen.

Ovela kohotti päätään. Roihu oli suhtautunut asiaan hyvin, ja Ovela oli siihen tyytyväinen.

"En ole sulkenut pois Vainua. Mutta arvostan sinun suhtautumistasi laumaelämään. Sinä väistyit hänen tieltään ja pysyit omegana, koska halusit välttää konflikteja. Vai olenko väärässä? Oletan, ettet tehnyt sitä pelkuruuttasi, sillä et tunnu pelkurilta." Ovela totesi. Se seisoi vielä hetken, kunnes laskeutui lopulta istumaan ja nosti epämuotoisen, vinon etutassunsa irti maasta. Susi pyrki lepuuttamaan sitä aina, kun vain mahdollista.

"Minä en ole tietoinen siitä, koska sinä olet seuraavan kerran valmis pentujen tekoa varten, muttei se estä meitä tutustumasta. Minä haluan pentujeni äidin olevan niiden arvoinen. Ja onhan sinullakin omat oikeutesi. Toivon, että osoittaudun pentujesi arvoiseksi isäksi. Voit aina kieltäytyä, mikäli et katso minun olevan tarpeeksi hyvä. En loukkaannu siitä." vanha uros totesi, ja lisäsi sitten korvat hiukan luimussa ja suupielet ystävällisesti taakse vedettynä: "En tosin siitä varmasti pidäkään, mutta kyllä pitkään elämään muutamat rukkasetkin mahtuvat."

Ovela oli tyytyväinen siitä, ettei sen tarvinnut salailla aikeitaan ja esittää olevansa kiinnostunut Roihusta heti jossain muussakin mielessä, kuin vain pentujensa äitinä. Samaan aikaan se kuitenkin mietti, kuinka tässä pitäisi edetä. Edellisen kumppaninsa kanssa se oli tuntenut yhteenkuuluvuutta ja kiintymystä nuoresta asti. Ne olivat tavanneet nartun liityttyä Ovelan emon ja isän laumaan, ja eronneet sitten puolen vuoden päästä kesän kynnyksellä yksissä tuumin. Lauma oli kasvanut isoksi ja Ovelan ja sen kumppanin lähtö oli ollut pakollinen, joskin ystävällismielinen. Heitä ei häädetty, mutta heille osoitettiin selvästi, että oli aika lähteä. Tustustuminen oli siis käynyt kuin varkain leikin ja lopulta yhteisen metsästyksen kautta. Lopulta oli ollut selvää, että he valtaisivat reviirin ja aloittaisivat oman lauman. Nyt, kun Ovela oli jo alfa, sillä ei ollut tällaista luonnollista saumaa tutustumiseen. Se ei tavallaan tarvinnut Roihua kuin pentujensa äidiksi, ja siltä varjolta oli hankala alkaa keksiä mitään tutustumisjuttuja.

[ Ilmoittelen täälläkin, että olen nyt sairas ja olo on pääasiassa tukala ja väsyttää, eli en jaksa tulla koneelle juuri ollenkaan. Ja kun tulen, niin en jaksa välttämättä keskittyä kunnon rooliin. Yritän kuitenkin saada mahdollisimman siedettävää jälkeä aikaan ja yritän käydä täällä mahdollisimman usein kääntymässä ja kirjoittelemassa, ettei vastausta tarvitsisi odottaa turhan kauan. ]

"Kyllä", Roihu vastasi. Hän oli varsin pian väistynyt Vainun tieltä ja jäänyt suosiolla omegaksi, vaikka se olikin ollut vaikea päätös. Narttu oli yrittänyt päästä Vainun niskan päälle pikemminkin uhkailuilla kuin oikealla taistelulla, sillä hän ei halunnut, että kumpikaan loukkaisi itseään ja siten vaikeuttaisi lauman elämää. Loukkaantuneesta sudesta ei juurikaan olisi apua metsästyksessä.
Ovelan seuraaville sanoille rukkasista Roihu näytti hymyilevä susimaista hymyään. Narttu istahti alas ja hetken aikaa hiljaa tarkkaili Ovelaa miettien uroksen sanoja. Ei hänellä olisi oikeastaan mitään syytä kieltäytyä Ovelan ehdotuksesta, sillä hän uskoi, että uroksesta tulisi hyvä isä pennuille.
"En kuitenkaan usko, että tulet saamaan rukkaset nyt", narttu totesi varovasti. Syynä siihen ei suinkaan ollut Roihun pelko siitä, mitä Ovela voisi suuttuessaan tehdä jos Roihu kieltäytyisi - vaikka uros sanoikin, että hän ei loukkaantuisi. Roihu oli tarkkaillut uroksen laumaa jo jonkin aikaa ennen liittymistään eikä hän olisi yrittänyt liittyä laumaan, ellei olisi pitänyt Ovelaa hyvänä alfana ja sitä kautta myös hyvänä isänä mahdollisesti joskus tuleville pennuille.

Hiljaisuus lankesi jälleen kahden suden ylle ja Roihu istahti alas. Hän mietti mahdollisia kysymyksiä ja sitä, miten tästä tilanteesta tulisi edetä. Yksi kysymys oli kuitenkin vaivannut nartun mieltä aina välillä ja hän ei ollut saanut siihen kysymykseen vastausta, sillä oli ajatellut sen olevan niin henkilökohtaisesti vaikea, ettei ollut kysynyt asiaa aikaisemmin Ovelalta tai muilta laumalaisilta. Toisaalta Vaiti olisi varmasti osannut kertoa vastauksen, mutta edes siltä ystävälliseltä sudelta Roihu ei ollut kehdannut kysyä asiaa, sillä ei tahtonut aiheuttaa vaikeita tilanteita. Mutta nyt taitaisi olla oikea aika saada vastaus.
"Edesmennyt puolisosi.." Roihu aloitti äärettömän varovasti ja tarkkaili koko ajan Ovelan eleitä. Hän ei jatkaisi pidemmälle, mikäli aihe oli liian henkilökohtainen puhuttavaksi pelkän laumalaisen kanssa, joka ei ollut edes verisukulainen.
"Kuinka hän kuoli? En halua olla tunkeileva, mutta laumassa ei puhuta hänestä paljon", narttu sanoi ja lisäsi pian perään: "Olen pahoillani, mikäli loukkasin sinua. Aihe ei kuulu minulle, mutta olen utelias."

[[Eipä mitään, sairastele vaan rauhassa ^^]]

Ovela levensi koiramaista hymyään Roihun todetessa, ettei se tulisi varmaan saamaan rukkasia tällä kertaa. Jopa sen tuuhea häntä heilahti kerran puolelta toiselle maata vasten, vaikka sen muu olemus kielikin yhä vuosien saatossa piukkaan istunutta arvokkuutta ja vakavuutta.

Kun Roihu sitten otti puheeksi sen kumppanin, Ovela tuntui hätkähtävän. Se luimisti korvansa ihan päänsä myötäisiksi ja käänsi katseensa taas järveen. Hetken aikaa se sulatteli tilannetta, mietti millä tavalla selittää. Lopulta susi huokaisi ja lipaisi huuliaan: "Sinulla on täysi oikeus kysyä sitä. Minä olem pyytämässä sinua pentujeni äidiksi ja ehkä tulevaksi kumppanikseni. Sinulla on aivan hyvä syy kysyä, mitä edelliselle kumppanille tapahtui." vanha uros totesi hiljaa. Se laski päänsä ja katseli nyt mukavan vilpoisessa iltatuulessa huojuvia ruohonkorsia.

"Sinä kesänä karibuja oli ollut kovin vähän. Vain puolet, jos sitäkään, tämän kevään laumasta. Saalistukset olivat hankalampia, koska valinnanvaraa oli niukasti ja laumassa oli vain pari täysikasvuista sutta. Usva oli silloin vielä hyvin hyvin nuori, ja Varma ja Vaiti myös. Saalistus oli lähes kokonaan minun ja kumppanini kontolla, sillä meidän lisäksemme laumassa oli hyvin vanha narttu joka vietti suurimman osan ajasta pentujen luona pesällä. Me kuitenkin selvisimme kesän yli, kunnes tuli syksy." Ovela selitti. Se irvisti, ikään kuin seuraavien asioiden muistaminen olisi ollut erityisen tuskallista: "Syksy saapui liian nopeasti. Karibut alkoivat tehdä lähtöään, ja me emme olleet puoliksikaan valmiita. Puolisoni mielestä meidän olisi tullut antaa lauman lähteä, sillä oli liian riskialtista lähteä hätyyttämään laumaa kun se oli jo laakson suulla. Minä kuitenkin vakuutin, että selviäisimme. Olimmehan me metsästäneet kahden karibuja ennenkin. Hän suostui, ja me lähdimme metsälle. Aluksi kaikki meni hyvin, ja me erotimme laumasta nuoren karibun. Mutta sitten onni kääntyi... emme päässeet ajamaan karibua kyllin kauas laumasta, ja sen huudot villiinnyttivät loputkin. Sen sijaan, että ne olisivat juosseet solaan, ne lähtivätkin palaamaan takaisin. Ajo oli pilalla ja nuori karibu karkasi. Yhä varmana siitä, että voisimme onnistua, minä valitsin summanmutikassa yhden karibun läheltä ja ilmoitin sen uudeksi kohteeksemme. Mutta se oli vahva karibuemo, ja yhdellä hyvintähdätyllä sorkanpotkulla se oli kenkäissyt kumppaniani vatsaan. Minä yritin ajaa sitä pois potkimasta, ja se kääntyi minua vastaan ja katkaisi tassuni."

Ovela sulki silmänsä ja sen kurkusta karkasi tuskin kuultava vingahdus: "Minä raahasin puolisoni pesälle. Myöhemmin yöllä hän synnytti liian aikaisin pentumme, jotka olivat kaikki kuolleita, ja kuoli sitten itse verenhukkaan... minä hätiköin, valitsin väärin, ja kumppanini ja luotettuni maksoi siitä hengellään. Kuten maksoivat syntymättömät pentunikin. Minä menetin vain kestävyyteni." Ovela nyökkäsi vääntynyttä tassuaan kohden. Se pysytteli vaiti vähän aikaa ennen seuraavia sanojaan.

"Muut eivät puhu siitä, koska he eivät halua minun tuntevan oloani huonoksi. Mutta minua ei haittaa, vaikka he puhuisivatkin. Minä tein virheen, ja me kaikki kärsimme raskaan tappion. Joka päivä muistutan itseäni siitä. Jos muistaa, mitä teki väärin, voi välttää virheet tulevaisuudessa ja olla parempi johtaja."

[ Hohoi, viimein täällä taas. (: ]

Pieni jännityksen pisto kalvoi Roihun sisällä hänen odottaessaan Ovelan vastausta. Toisaalta hän ei uskonut, että uros kysymyksestä liikaa hermostuisi, mutta asia oli myös henkilökohtainen ja tavallaan nartusta tuntui väärältä, että hän oli edes päästänyt suustaan moisen kysymyksen.
Koko ajan varovasti ja tarkasti hän katseli Ovelaa ja huomioi pienimmätkin muutokset elekielessä. Alfa ei näyttänyt suuttuvan, vaikka hän selvästi harmistuikin. Asia harmistutti myös Roihua, sillä tämäkö nyt oli hyvä alku tutustumiselle? Kaivellaan ensin esille kaikki ikävät muistot menneisyydestä ja yritetään sitten vielä olla normaaleja ja rentoja toisen seurassa. Mutta kai tässä oli myös hyvät puolensa: ainakaan tällaiset asiat eivät jäisi vaivaamaan kummankaan mieltä, sillä toisen olisi joko pitänyt kysyä asiaa tai toisen jo kertoa asian oikea laita.

Täysin hiljaa ja eleettömästi Roihu kuunteli Ovelan sanoja. Korvat laskeutuivat hieman luimuun ja istuva susi asetteli häntänsä paremmin ympärilleen, mutta muuten narttu ei liikkunut. Hän katseli hivenen surullisesti urosta ja väkisinkin tapahtumat muotoutuivat nartun mieleen, aivan kuin hän olisi seurannut niitä sivusta ja voimattomana tekemään mitään, mikä olisi pelastanut Ovelan puolison tuskalliselta kuolemalta.
"Anteeksi, että otin asian nyt puheeksi. Vanhojen kaiveleminen tekee epäilemättä kipeää", Roihu sanoi. Hänen menneisyyteensä ei oikeastaan kuulunut mitään kovin koskettavaa kertomusta - tai ei ainakaan sellaista, jota Roihu erityisesti surisi. Hän ei halunnut juuttua menneeseen kiinni, vaan yritti ajatella positiivisesti ja suunnitella sen sijaan tulevaisuutta (vaikka toki Roihu ymmärsi, että puolison menettäminen olisi yksi vaikeimmista muistoista mitä sudella vain saattoi olla).

"Minä pidän sinua hyvänä johtajana", Roihu sanoi. Hän ei sanonut sitä mielistelläkseen, vaan kertoi totuuden ja yritti myös hieman piristää alfan äskeistä huonompaa oloa, joka johtui Roihun kysymyksestä.
"Johdit esimerkillisesti tämän kevään ensimmäisen karibunkaadon ja laumassa kaikki kunnioittavat sinua. Myönnän myös tarkkailleeni reviiriänne jonkin aikaa ennen liittymistäni mukaan - enkä olisi yrittänyt liittyä, ellen pitäisi sinua hyvänä johtajana", narttu lisäsi ystävällisesti.

Ovela vilkaisi Roihua ja antoi korviensa nousta hiukan. Se ei kommentoinut nartun sanoja mitenkään, mutta ne lämmittivät sen mieltä kuitenkin. Oli aina mukava kuulla olevansa hyvä alfa. Se ei ollut niin helppoa, kuin jotkut määrätietoiset susinuorukaiset luulivat. Ovela oli tehnyt tukun virheitä nuorempana, ja niistä olivat tosiaan maksaneet muutkin, kuin hän. Tosin tästä edellisestä raskaasta virheestä oli vain kaksi ja puoli vuotta. Se kesä oli ollut raskas, ja kokeneenakin hän oli tehnyt huonon ratkaisun. Nyt hän oli entistä kokeneempi, eikä aikoisi aiheuttaa laumalleen toista kertaa ongelmia.

"Sinä teit viisaasti tarkkaillessasi. Kyseessä on kuitenkin sinun elämäsi, eikä sitä tule tuhlata palvelemalla huonoa johtajaa. Olen iloinen, mikäli olen osoittautunut luottamuksesi arvoiseksi. Äläkä turhaan ole pahoillasi, kysymyksesi oli aiheellinen." vanha uros totesi ja nousi. Se ravisteli turkkiaan, ja hääti samalla menneisyyden kipeät muistot mielestään. Se oli rakastanut puolisoaan kovin, mutta ei aikonut antaa sen estää sitä tutustumasta mahdolliseen tulevaan puolisoonsa. Varmasti hän oppisi ajan myötä rakastamaan tätäkin yhtä paljon. Oli se sitten Roihu, Vainu, tai joku muu. Tällä havaa Ovela oli kuitenkin tyytyväinen valittuaan Roihun pentujensa emoehdokkaaksi. Tähän mennessä narttu oli osoittanut omaavansa niitä piirteitä, mitä Ovela etsi. Mikäli pidempiaikainen tutustuminen tuottaisi yhtä mukavia tuloksia, Ovela päätyisi Roihuun varmasti.

"Minun on käytävä pohjoisessa merkitsemässä muutama kohta. Haluatko tulla mukaan? Voisit samalla kertoa hiukan itsestäsi. Vanhan kuluneen suden ikävissä muistoissa rypeminen on epämiellyttävää ja synkkää. Minä kuulisin mieluusti nuoren ja viehättävän nartun aiemmasta elämästä." Ovela soi Roihulle ystävällisen katseen. Se selvästi oli joskus ollut jonkun kumppani, sillä se yritti kaikin puolin saada nartun tuntemaan olonsa vähän tavallista viehkeämmäksi ja paremmaksi. Taistelun ja tavoittelun arvoiseksi.

Ovelan kokemuksen mukaan nartut eivät pitäneet siitä, että ne katsottiin itsestäänselvyydeksi. Ne halusivat tuntea olonsa tärkeiksi. Ja eipä siinä mitään, niin halusi Ovelakin. Siksi siitä olikin mukavaa, että Roihu piti sitä hyvänä johtajana. Jos se olisi ollut yhtään nuorempi ja vähäarvoisempi, se olisi varmasti marssinut nyt rinta rottingilla ja häntä pystyssä osoittaakseen kaikille, miten erinomainen uros se olikaan.

Ovelan rauhalliset sanat ja ystävälliset eleet saivat myös Roihun jälleen rauhoittumaan. Hän vaikutti silti edelleen hieman harmistuneelta kysymyksensä johdosta, vaikka olikin nyt saanut vastauksen siihen ja toistaiseksi asia voitaisiin unohtaa kokonaan. Ilman hyvää syytä Roihu ei enää aikonut kysellä Ovelan puolisosta tai mistään häneen liittyvästä mitään.
Roihu jäi vielä istumaan paikoilleen Ovelan noustessa seisomaan. Hän ei ollut varma, aikoiko alfa lähteä pois ja mikäli aikoi, halusiko hän kenties seuraa matkalleen. Niinpä narttu odotti, aikoiko uros vielä sanoa jotain.

Roihu näytti jälleen hymyilevän hieman Ovelan kysyessä, halusiko hän tulla mukaan uroksen merkatessa muutaman alueen pohjoisessa. Uroksen kysymys ei niinkään saanut narttua hymyilemään - vaikka hän oli hyvillään siitä, että Ovela halusi hänet mukaan -, vaan tapa, jolla hän sen esitti. Roihu oli pari kertaa aikaisemmin nähnyt nuorten ja itsestään liikoja luulevien susinuorukaisten liehittelevän narttuja ja samalla näyttäen, kuinka loistavia johtajia ja kumppania he olisivat vielä joku päivä. Myös Roihu oli saanut olla sellaisen huomion kohteena, vaikka moinen kukkoilu olikin lähinnä huvittanut narttua. Muttei kuitenkaan käynyt kieltäminen, etteikö muutamasta noista uroksesta olisikin tullut kunnioitettavia täysikasvuisia.
Ovelan tapa esittää kysymyksensä ei kuitenkaan ollut samanlainen kuin noiden nuorukaisten. Oli täysin eri asia verrata kokenutta lauman johtajaa nuoriin ja kokemattomiin uroksiin, jotka eivät oikeastaan tienneet vielä mistään mitään. Siksi Roihu olikin imarreltu Ovelan sanoista aivan toisella tavalla kuin muiden huomionosoituksista.

"Tulen mielelläni mukaan", Roihu vastasi ja nousi seisomaan. Hän otti muutaman askeleen lähemmäs Ovelaa ja heilautti pari kertaa häntäänsä ystävällisesti.
"Minusta kuitenkin tuntuu, että aiemmasta elämästäni ei paljon saada irti. Menemmekö?" hän kysyi ja mietti samalla, mistä aloittaisi ja ylipäänsä mitä kertoisi menneisyydestään.

Ovela vastasi Roihun kysymykseen lähtemällä liikkeelle. Se ei harrastanut turhaa löpisemistä. Uros näytti olevan koko ajan hiukan varuillaan, kuten johtajan kuuluikin. Vaikkei hän pelännytkään tulevansa voitetuksi, ja jos totta puhutaan hän ei kaihtanut ajatusta taistelusta vaikka olikin nykyään rampa, oli hän kuitenkin koko ajan valmis mahdollisiin yllätyksiin. Laumojen rajat eivät olleet selviä, vaan kuin veteen piirrettyjä viivoja, jotka elivät koko ajan. Tuskinpa kukaan eksyisi näin syvälle Ovelan alueelle, mutta aina oli parempi olla liian varovainen kuin liian luottavainen.

"Sinun ei tarvitse kertoa mitään, ellet halua. Tai ellet keksi. Mikään ei ole vaikeampaa kuin saada oma tylsä elämänsä kuulostamaan kiintoisalta, eikö?" vanha uros nuolaisi huuliaan ja heilautti Roihulle häntäänsä. "Mitä sinä toivot tulevaisuudelta? Onko sinulla haaveita? Haluja? Toiveita?" Ovela kysyi ja pysähtyi hetkeksi katselemaan ympärilleen. Jossakin kaukana liikkui jokin. Äänestä ja hajusta päätellen se oli metsäpeura. Muutamakin, ehkä. Vasojakin. Ovelalle olisi maistunut peura juuri nyt, mutta se oli liian läkähtynyt kuumasta päivästä metsästääkseen. Lisäksi se halusi keskittyä Roihuun ja Roihun toiveisiin.

Aurinko oli laskenut jo niin paljon, ettei sitä enää näkynyt. Sen valo kuitenkin hohti pilvissä edelleen, vaikka hämärä olikin hiljaa laskeutumassa mailleen. Viileä tuulenhenkäys kulki taas läpi ruohomaiden ja kaukana häämöttävän metsän, aivan kuin laakso olisi huokaissut helpotuksesta päästyään viimein eroon tukahduttavasta kuumuudesta.

Roihu seurasi Ovelaa hieman hänen jäljessään antaen uroksen päättää suunnan. Hän itse sen sijaan vielä mietti menneisyyttään ja sitä, mitä siitä kertoisi - tai kertoisiko ylipäänsä mitään. Ei silloin kuitenkaan ollut tapahtunut mitään erityisen tärkeää tai merkittävää, mutta toisaalta ainakin Roihu itse melkein paloi halusta tietää Ovelasta enemmän. Mukaanlukien ne kaikki uroksen mielestä mitättömät tosiseikat, jotka kuitenkin merkitsivät Roihulle paljon, sillä pienikin tieto saattoi auttaa ymmärtämään toista paremmin.
"Olet oikeassa", Roihu vastasi hymähtäen hieman. Oli oikeastaan taitolaji saada oma elämä - menneisyys, nykypäivä tai tulevaisuus - kuulostamaan jännittävältä ja kiehtovalta seikkailulta jos oli elänyt aivan normaalia suden elämää pienestä pennusta alkaen.

"Taidatkin kuitenkin tietää minusta sen verran, että olen elänyt yksin jonkin aikaa ennen kuin päätin yrittää laumaasi", narttu sanoi. Hän muisti vieläkin, kuinka Vaiti oli ensimmäisenä päivänä udellut häneltä, kuinka hän oli pärjännyt yksin ja oliko se haastavaa. Ilmaan laumaa eläminen oli Roihusta ajoittain vaikeaa eikä hän oikeastaan enää kaivannut niitä aikoja nyt kun saattoi turvata laumaan.
"Se oli kuitenkin raskasta ja olen erittäin hyvilläni siitä, että suostuit ottamaan minut laumaan. Mutta tulevaisuus.. Sen suhteen olen vielä avoin", hän jatkoi. Roihu ei yleensäkään suunnitellut tulevaisuuttaan enemmän kuin oli tarpeen: mitä syödä seuraavaksi ja miten saada saalis kiinni, milloin olisi aika palata pesälle muiden luo. Toki hänellä oli jonkin verran toiveita ja haaveita, mutta narttu ei kokenut niiden olevan niin tärkeitä, että niiden eteen täytyisi todella tehdä jotain.
Ellei laskettu mukaan sitä yhtä, erityistä haavetta: päästä johtamaan laumaa. Ei yksin, mutta Ovelan rinnalla moinen haave olisi kuulostanut realistiselta ja sopivalta. Hän ei myöskään tarvinnut kaikkia vallan naruja itselleen, mutta entisenä laumattomana toisten käskyjen noudattaminen oli välillä vaikeaa ja oman edun tavoitteleminen oli juurtunut Roihun tapoihin kiinni. Hän kuitenkin yritti parhaansa mukaan sopeutua elämään ryhmässä ja oli onnistunut siinä erinomaisesti.
"Olin aina ajatellut, että eläisin samanlaista elämää kuin nytkin. Saalistaisin lauman kanssa ja hoitaisin laumaan syntyneitä pentuja. Enkä kyllä pistäisi pahitteeksi, vaikka joskus itsekin saisin pentuja, joita hoitaa ja valvoa", Roihu sanoi hivenen haaveilevasti ja vilkaisi Ovelaa samalla.
"Mutta entä sinä? Sinä olet varmasti jo saavuttanut elämässäsi paljon. Lauma jota johtaa, tilava reviiri, pentuja.. Vieläkö haaveilet jostain aivan erityisestä?"

Ovela nuolaisi huuliaan: "Minä haaveilen siitä, että tämä tilanne voisi jatkua. Olisi aina ruokaa, aina tilava reviiri, aina uusia pentuja. Näin tuskin tulee aina olemaan, mutta teen kaikkeni että niin olisi. Talvi tulee taas jossain vaiheessa, ja yksi haaveeni on vain selvitä sen yli yhdessä laumani kanssa." Ovela kertoi todenmukaisesti. Eipä sekään suurempia tulevaisuuttaan suunnitellut. Sen haave olisi pysyä aina tällaisena, kuin se oli nyt; voimissaan ja kiinni vallankahvassa. Se oli saavuttanut korkeimman asteen hierarkiassa, jota susi vain saattoi toivoa, ja nyt se halusi vain pitää siitä kiinni. Ei se edes osannut suunnitella elämäänsä kauhean pitkälle. Tulevaisuus tuli, ja Ovela saattoi vain toivoa että se toisi mukanaan hyviä asioita.

Roihun ottaessa puheeksi pennut vanha uros antoi kielensä taas valahtaa alas poskelleen ja se kumartui vähän sivulle, näykkäisten jäykästi ja muodollisesti narttua kauluksesta: "Ehkä me voimme ajallaan tehdä jotain sen pentuhaaveesi hyväksi." se totesi ja kääntyi taas katsomaan eteenpäin. Matka vei hitaasti mutta varmasti kohti sitä aluetta, jonka merkkaaminen oli saanut aiemmin päivällä odottaa kuumuuden takia. Ovela piti enemmän vilpoisista päivistä, ja toivoi että niitä tulisi pian lisää. Sellaisia päiviä, jolloin oli tarpeeksi lämmin, ja aina välillä puhaltaisi viileä tuuli tuomaan kesän runsaita tuoksuja kirsuun. Ovela piti kesästä.

"Ja minä haaveilen siitä, että minä näkisin vielä monta tällaista päivää. Minä pidän kesästä. Silloin kaikki on niin helppoa, ja minä voin olla enemmän minä ja vähemmän laumansa hengen puolesta taisteleva kylmä johtaja."

Roihu kulki tasaista tahtia eteenpäin ja kuunteli Ovelan haaveet. Ilmeisesti uroskaan ei suunnitellut tulevaisuutta sen kummemmin, mutta miksi olisikaan täytynyt? Nartun oli pakko myöntää, että jo pelkästään noissa Ovelan haaveissa oli tekemistä ilman että suunnittelisi mitään sen suurempia. Elämä ei millään voisi aina jatkua näin, rauhallisesti ja mukavasti, sillä edessä oli kylmä talvi ja sen rajut koettelemukset. Roihu kuitenkin vilpittömästi toivoi, että he kaikki selviäisivät talvesta terveinä ja voimakkaina yli ja ensi kesänä he voisivat jälleen nauttia kauniista luonnosta ja sen tarjoamista herkullisista aterioista.

Ovelan näykkäistessä Roihun kaulusta narttu inahti hieman, muttei suinkaan kivusta tai pelosta. Hän heilautti häntäänsä pari kertaa ja otti pari reippaampaa askelta, jolloin pääsi paremmin Ovelan rinnalle uroksen jatkaessa matkaa. Roihu tökkäisi leikkisästi alfan kylkeä kirsullaan, mutta jatkoi sen jälkeen kävelyä tavalliseen tapaan jopa äskeistä rennomman oloisena. Häntä heilahti vielä muutaman kerran askelten tahdissa Roihun katsellessa ympäristöä ja miettiessä, kuinka pitkälle he vielä jatkaisivat matkaa. Onneksi kuumuus oli kuitenkin kadonnut ja sen tilalle oli tullut mukavan viileä ilta, eikä matkaseurassakaan ollut valittamista.
Mikäpä siinä oli nartulla kävellessä.

Ovelan olemus ei vaikuttanut kauheasti rennommalta kuin yleensä, mutta aavistuksen kuitenkin. Hetken aikaa kaksikon vielä käveltyä alfa poikkesi Roihun luota kauempana häämöttävään varvikkoon ja palasi pian takaisin. Nyt sekin oli taas merkitty hänen reviirikseen. Pian he ohittaisivat sen paikan, jossa Ovela aiemmin osoitti alueilleen eksyneelle Viiman sudelle sen paikan elämän suuressa hierarkiassa.

Ja sehän oli kovin, kovin paljon alempana kuin missä Ovela.

Kaikki merkattavat paikat olivat sihteellisen lähellä toisiaan, joten hyvin pian Ovela oli saanut alueen merkittyä ja se kääntyi Roihun puoleen: "Minä olen valmis nyt. Voimme palata pesälle, mikäli haluat." uros totesi ja käveli kukkulanviertä takaisin Roihun rinnalle. Se istahti lepuuttamaan jalkaansa, sillä vaikka illan viileä tuuli olikin tervetullut, se sai kasteen kertymään ruohonkorsiin, tassut kastumaan ja jalan särkemään taas aavistuksen verran. Kipuun ei voinut tottua eikä turtua, mutta sitä saattoi oppia sietämään. Niin Ovela oli tehnyt. Sen oli pakko joko sietää ja selviytyä tai murtua ja hävitä. Häviäminen ei ollut vaihtoehto, ei Ovelalle. Se pitäisi kynsin ja hampain kiinni paikastaan, aina kuolemaansa asti. Tuli se sitten taistelussa, metsästyksessä tai kunnon pettäessä.

Aina kun Ovela hävisi hetkeksi merkkaamaan reviiriä tarkemmin, seisahtui Roihu paikoilleen ja mietti tilannetta. Hän edelleen janosi tietoa Ovelasta ja siitä, millainen uros todellisuudessa oli. Toki nartulla oli jo jonkinlainen käsitys uroksesta, mutta se käsitys oli luotu järjestelmällisen alfan pohjalta - oliko Ovela todella sellainen luonteeltaan vai jäikö johtajan kuoren alle jotain muutakin? Roihu ei kuitenkaan tiennyt, miten esittää kysymyksiään ja jotenkin hänestä tuntui, että tilaisuus niiden esittämiseen oli jo mennyt. Nyt hänellä olisi ainakin aikaa muotoilla mielessään sinkoilevat asiat järkeviksi kysymyksistä ennen seuraavaa tilaisuutta.

"Voimme palata pesälle", Roihu myöntyi. Hän oli muutenkin viettänyt koko päivän järven rannalla ja oli aikonutkin palata takaisin pesälle ennen Ovelan ilmestymistä. Tosin, nälkä hieman kurni ja muistutti itsestään ikävästi, mutta luonto heidän ympärillään oli täysin hiljainen. Ehkäpä jos matkalla kohdalle sattuisi jänis tai muu riistaeläin, voisi Roihu ehdottaa iltapalaa. Hänelle maistuisi sinä hetkenä melkein mikä tahansa syötäväksi kelpaava.
Roihu asteli muutaman askeleen verran kohti heidän määränpäätään ja käännähti sitten katsomaan, seurasiko Ovela häntä.

Ovela asteli pari askelta Roihun takana. Sille ei tuntunut olevan elintärkeää, että se kulki aina etummaisena. Se ei tarvinnut moisia asioita vahvistamaan johtajuuttaan, vaan se ajatteli itsevarmana, että sen asema oli tarpeeksi varma ilman turhia kukkoilujakin. Aina kun laumaan liittyi uhmakkaita susia se aina hetken aikaa käyttäytyi niitä kohtaan kovemmin, vaatien niiltä enemmän alistumista kuin muilta laumalaisiltaan. Roihun kanssa sen ei tarvinnut vaatia alistumista edes liittymistilanteessa, sillä narttu oli alistunut ilman suurempia murinoita.

Ovela arvosti paikkansa tajuamista. Se oli itsekin joutunut alistumaan elämässään johtajalleen, eikä se pitänyt siitä. Mutta se teki sen silti mukisematta eikä väittänyt vastaan, koska niin täytyi olla. Roihu tuntui yhä enemmän sudelta, josta se voisi pitää. Se vaan ei ollut kovin hyvä suhteiden rakentamisessa. Ja Roihu tuntui edelleen ajattelevan sitä lähinnä johtajana, joka vaati sitä pentujensa emäksi, eikä urokselta josta olisi voinut ajatella kumppania tai ystävää. Ovela ei ollut varma, millä tavalla saada narttu vielä vähän rennommaksi. Niinpä se ajatteli yrittää samaa, mitä se teki usein Usvan kanssa; leikkiä. Usva oli lauman susista ainoa, jonka kanssa Ovela leikki useinkin. Pentujen kanssa se telmi myös välillä, ja Varma ja Vaiti saivat osakseen turkin sukimista ja nuolemista jos sitä pyysivät. Varsinaista leikkiä se silti harrasti harvoin. Ehkä se voisi kokeilla, olisiko Roihusta kaveriksi moiseen. Uroksen häntä heilahti muutaman kerran puolelta toiselle tästä ajatuksesta, puoliksi ilon ja puoliksi ristiriitaisten ajatuksien takia. Sitten se harppasi pari juoksuaskelta Roihun viereen ja haukahti: "Juostaan metsälle." se ehdotti ja heitti etupäätään vähän alemmaksi, osoittaakseen ettei kyse ollut muusta kuin pienestä ystävällisestä eleestä. Ei kilpailusta eikä jahdista, eikä käskyistä.

Hiljaa Roihu kulki eteenpäin. Hän tiesi, että Ovela seurasi perässä ja kulki miltei ajattelematta kohti pesää ja siellä odottavia susia. Hän koki tilanteen hieman vaikeaksi ja tukalaksi. Vaikka Ovela oli osoittanut ystävällisiä eleitä, ei Roihu voinut silti olla miettimättä kenen kanssa hän nytkin liikkui. Alfan. Pakostakin sellainen ajatus herätti enemmänkin kunnioitusta kuin tasavertaisia ja toverillisia mielikuvia. Ovelan pentujen emäksi hän suostuisi milloin vain - mutta pikemminkin sen takia, että se oli hänen velvollisuutensa laumaa kohtaan. Toisaalta se ajatus ei ollut Roihusta mitenkään vastenmielinen, joten ei hän nähnyt mitään syytä kieltäytyäkään. Aina olisi kuitenkin mukavampi tutustua paremmin ja oppia tuntemaan millainen susi Ovela todellisuudessa oli.

Yhtäkkiä Ovela ilmestyikin Roihun rinnalle ja yllytti narttua juoksuun. Roihu yllättyi uroksen ehdotuksesta, mutta toipui hämmästyksestä pian ja heilautti pari kertaa häntäänsä.
"Selvä", hän haukahti innostuneena ja pyrähti pian juoksuun. Vaivattomasti Roihu juoksi kohti metsän suojaisia puita ja käänsi välillä katseensa edessä olevasta määränpäästä etsiäkseen Ovelan ympäriltään. Hän ei juossut niin kovaa kuin olisi jaksanut ja kyennyt sillä hetkellä, sillä hän ei tuntenut tarvetta kilpailuun uroksen kanssa.
Aivan kuin Roihu olisi jälleen hymyillyt iloista, koiramaista hymyä. Nartun suu oli hieman auki hänen katsoessa Ovelan juoksemista. Kenties hän saisi pian käsityksen siitä, millainen yksilö kätkeytyi alfan kunnioitettavan olemuksen taakse.

Ovela ampaisi nartun perään huomatessaan sen tarttuneen ajatukseen yhteisestä leikkihetkestä. Se juoksi nartun takana, aina jommalla kummalla puolella ja välillä yritti pyrkiä etummaiseksi. Sekään ei juossut täysillä, ei niinkuin jahdissa oli juossut. Puuston tihentyessä juoksukin kävi hankalammaksi ja loikittuaan muutaman puun välistä uros lopulta hidasti vauhtiaan ja siirtyi viimein taas kävelemään. Sen tuuhea häntä heilui edelleen puolelta toiselle hitaasti ja ylhäällä, ja se roikotti kieltään ulkona ja etsi Roihua katseellaan. Rennon oloiseksi sitä ei kai vieläkään voinut sanoa, mutta kenties asiallisuus ja jäyhyys oli pinttynyt sen luonteeseen vuosien saatossa. Epäystävälliseltä se ei kuitenkaan vaikuttanut, kenties arvonsa tuntevalta ja hivenen ylpeältä. Niinkuin johtajat yleensäkin.

Lähellä virtasi metsän poikki kulkeva puro, jonne Ovela suunnisti juomaan. Purolle vievillä poluntapaisilla tuoksui saaliilta. Jänikset, peurat, hirvet ja muut metsän eläimet, kuten sudetkin, tallasivat näitä polkuja pitkin. Moni kävi purolla juomassa, sillä vaikka se oli suurimmillaan keväällä lumen sulamisen aikaan, se virtasi aina kesälläkin, joskin tyynemmin ja kapeampana. Raikas vesi oli omiaan juoksemisen aiheuttaman puuskutuksen ja kuuman päivän jättämän painostavan tunteen pois huuhtomiseksi. Alfa lipoi hyvän aikaa vettä, ennen kuin nosti päänsä ja nuoli huulensa: "Piditkö siitä?" uros uteli, viitaten oletettavasti äskeiseen juoksemiseen. Kaikki sudet eivät pitäneet leikkimisestä. Ovelakaan ei pitänyt turhasta riehumisesta, vaikka piti sen myöntää että aika ajoin se paini Usvan kanssa kuin pahainen penikka. Mutta Usva oli Usva, ei se kertonut kellekään. Se nautti siitä, että sai jakaa Ovelan kanssa salaisuuksia. Se oli kai vähän riippuvainen johtajastaan, ja palvoi maata tämän tassujen alapuolella. Ovelala ei tietenkään ollut mitään tätä vastaan; oli siinä sen verran narsistin vikaa.

Mitä lähemmäs suurehkoja puita he pääsivät, sitä vaikeammaksi maasto muuttui. Parilla pidemmällä askeleella Roihu ylitti kaatuneen puun ja lopulta alkoi pysäyttää vauhtiaan. Hän seisahtui ja etsi katseellaan Ovelaa, huomaten pian uroksen kulkevan läheiselle purolle. Ovela oli ilmeisesti lopettanut juoksemisen jo hieman aiemmin ja nähtyään toisen myös Roihu lähti virkistävän puron luo sammuttamaan janoaan.
Hetkeksi Roihu laski päänsä veden pinnalle ja joi. Raikas ja viileä vesi tuntui hyvältä, ja varsin pian narttu nosti päänsä ja nuolaisi vielä pari kertaa huuliaan saadakseen ylimääräisen veden pois. Mitään sanomatta hän katseli Ovelaa, joka vielä joi ja odotti, että uros olisi valmis.

"Se oli mukavaa", Roihu vastasi totuudenmukaisesti. Vaikka hän ei ollutkaan erityisen riehakas susi, nautti Roihu silti silloin tällöin juoksemisesta ja leikkimisestä ylipäänsäkin. Yleensä hän kuitenkin suosi rauhallisempia ajanviettotapoja.
"Jatkammeko nyt pesälle?" narttu kysyi uteliaasti. Hänellä ei edelleenkään ollut mitään pesälle palaamista vastaan, vaan pikemminkin hän olisi mieluusti makoillut pesän läheisyydessä ja tarkkaillut muita, kuten oli tehnyt monta kertaa aikaisemmin.
Juoksemisen jäljiltä Roihu vaikutti äskeistä rennommalta. Hän oli jo nähnyt uusia puolia Ovelasta ja mitä enemmän hän tiesi, sitä enemmän Roihu oikeastaan piti alfastaan ja arvosti tätä. Narttu heilautti pari kertaa häntää hyvillään odottaessaan Ovelan vastausta.

"Mennään vain." Ovela myöntyi, hypähti raskaasti puron ylitse ja lähti suunnistamaan polkuja pitkin kohti pesäluolia. Se oli tyytyväinen tähän iltaan monessakin mielessä. Nyt sen tosin pitäisi alkaa nostaa Roihua lauman arvoasteikossa, ja se saattaisi aiheuttaa napinaa lauman muissa nartuissa. Vaiti harvemmin äksyili kellekään muulle paitsi Varmalle, jonka kanssa se välillä jopa ihan rehellisesti tappeli.

Mikäli kävisi niin, että Roihu tulisi kantavaksi Ovelalle, se nousisi hetkeksi lauman arvoasteikossa heti Ovelan ja Usvan alapuolelle penikoidensa ajaksi. Mikäli Ovela valitsisi sen kumppanikseen, se nousisi toiseksi alfaksi asti. Tälle ei ollut minkäänlaista erillistä seremoniaa, eikä julkistusta. Eivät sudet sellaisia harrastaneet. Mikäli vela valitsisi Roihun ja Roihu olisi myöntyväinen, Ovela alkaisi kohdella tätä tasavertaisena kumppanina. Muiden ei auttaisi kuin hyväksyä muutos mukisematta.

Vanha uros havahtui ajatuksistaan kun pesällä telmivien nuorten susien kina alkoi kantautua tuulen mukana tänne asti. Uros pysähtyi ja käänsi katseensa pohjoiseen, syvemmälle metsään. Se viettäisi nyt mieluusti aikaansa yksin, tutussa metsässään. Lähellä laumaa, jotta saattoi pysyä perillä sen toimista, mutta sen verran kaukana etteivät muut tulleet häiritsemään sitä. "Mene sinä pesälle." uros totesi ja kääntyi polulla, loikaten muutaman sammalmättään yli. Metsässä oli jo hyvin pimeää, ja sen vaaleanharmaa hahmo hukkui hyvin mustiin varjoihin. "Olet tervetullut keskustelemaan kanssani muulloinkin, mikäli haluat." alfa totesi vielä peräänsä.

Roihu kulki hiljaa kohti pesiä ja koska Ovela vaikutti uponneen ajatuksiinsa, ei narttu edes yrittänyt keksiä mitään sanottavaa. Hän oli iloinen kaikesta sen päivän aikana tapahtuneesta, vaikka suurin osa päivästä olikin sujunut varjoissa ja veden ääressä mahdollisimman kaukana polttavasta auringosta ja hiostavasta ilmasta. Mutta enemmänkin hän oli tyytyväinen siihen, mitä Ovelan kanssa oli tapahtunut: vaikka alku olikin kangerrellut ja vaikka Roihu suhtautui vieläkin tietyllä varauksella urokseen, arvosti hän silti tätä enemmän ja viihtyi paremmin Ovelan seurassa kuin aikaisemmin.

Tuuli toi mukanaan hajuja ja ääniä pesän suunnalta ja Ovela kääntyikin yhtäkkiä toiseen suuntaan. Roihu katsahti uroksen perään, muttei aikonutkaan seurata häntä enää.
"Oli mukavaa saada tutustua sinuun paremmin", Roihu totesi Ovelalle ennen kuin uros ehti hävitä varjoihin kokonaan. Hän sen sijaan kääntyi ja jatkoi matkaa pesälle, jossa lauman nuorimmat säntäsivät tervehtimään Roihua ennen kuin jatkoivat jälleen kinasteluaan. Susi asettui makoilemaan pesäkolon lähettyville ja katseli, kuinka nuorimmat juoksivat ja hyppelivät pesän edustalla haukahdellen innoissaan.

[ Lopetammekos sitten tähän? ]

[[Tehdään näin. Kiitokset mukavasta pelistä. Seuraavaa sitten odotellessa *naur*]]