((Pikkukynsi)) - suoritettu

Varpulla oli mainio olo, sillä hänen laumansa tilanne ei ollutkaan niin toivoton. Laumaan oli yllättäen liittynyt naarassusia, jotka Varpu oli ottanut vastaan. Vaikka Varpu ei nartuista pitänytkään erityisemmin, oli tämä kaavaillut narttujen päänmenoksi mahdollisia pentueita, jotka takaisivat lauman pysyvyyden.

Uros söi lunta janoonsa, sillä jäille ei kannattanut mennä. Lunta oli satanut petollisesti heikkojen jäiden päälle ja oli suorastaan hengenvaarallista lähteä jäitä pitkin kulkemaan ja etsimään avointa vesipaikkaa.

((Nyt tulee vähän lyhyttä peliä, koska on hirmuisesti pelejä kesken pelattavana :'D))

( dodiih, ei se mitään. Let's keep it simple. Ja huomauta vapaasti, jos pelitykseni menee jotenkin epäsusimaiseksi, tässä on vielä vähän totuttelua elekieleen jne. = ] )

Harmaa susinaaras tarpoi tietään rantapengertä pitkin. Sen ei ollut tarkoitus kahlata mahaansa myöten lumessa, mutta Pikkuinen ei halunnut koittaa onneaan jään kantavuuden suhteen.

Naaras pysähtyi ja hetken kuunneltuaan ympäristöään, haritti se epävarmana korviaan sivuille. Pikkukynsi oli parhaansa mukaan yrittänyt pysyä hajumerkkien rajojen ulkopuolella, vaikka paikoittain hankalaa se oli ollut. Vähiten naaras halusi tuntea tunkeilijan kurituksen nahoissaan,

Naaras loikki viimeiset metrit ulos paksusta hangesta ja hypähti lähemmäs rantaviivaa, jossa lunta oli vain reilusti nilkkoihin asti. Nopeasti Pikkuinen ravisti turkkinsa liiasta lumesta ja jäi tarkkailemaan lumista maisemaa ja järveä, jonka pinta peittyi petollisen lumihangen alle.
Ei, tämän pidemmälle Pikkukynsi ei tarpoisi. Naaras oli jo matkastaan väsynyt ja halusi vain tavata jonkun, joka voisi neuvoa häntä. Lounas ei olisi myöskään pahitteeksi, mutta Pikkukynsi tiesi, että sellaista ei edes sopinut toivoa.

Liiaksi vaivaa...Pikkuinen ajatteli ja ulvahti sitten pitkän kutsuhuudon. Tulkoot ken tulee, kysyn heiltä sitten.

Lähistöltä kuului ulvontaa. Eikä se ollut kenenkään laumalaisen. Varpu murahti ja kääntyi ympäri. Joku oli selkeästi tunkeutunut reviirille metelöimään, siitä Varpu oli varma. Uros harppoi lumessa ja vastakarvoihin alkoi muodostua lumipaakkuja. Mutta se ei haitannut menoa eikä niitä edes huomannut sillä Varpun ajatukset olivat nyt jossain aivan muualla. Lumen pöllytessä se kulki joen myötä ja näki pian lumen keskellä yksinäisen suden. Itsekseen virnistellen Varpu lisäsi vauhtia ja alkoi jo kaukaa murisemaan uhkaavasti.

Pikkukynsi yllättyi, että joku oli tulossa paikalle niinkin nopeasti. Naaras katsahti tulijaa ensin valppain silmin ja korvin, mutta kuullessan toisen murisevan, Pikkuinen luimisti korviaan taakse. Pikkuisen sydän myös sykähti säikähdyksestä: hän oli sittenkin eksynyt liian sisälle lauman reviiriä.

Naaras veti häntäänsä enemmän koipien väliin ja päätti edetä tilanteessa rauhallisesti. Sirosti Pikkuinen taivutti päätänsä alas. Hän oli sentään ystävällisissä aikeissa.

Tämä toinen susi oli kookas ja tummanruskea, oiekin vakuuttava ilmestys. Suden tullessa lähemmäs Pikkuinen haistoi sudessa saman kuin reviirimerkeissäkin. Ah, eli laumansa alfa. Havainto ei yhtään lohduttanut nuorta naarasta.

"Hei", Pikkuinen tervehti nopeasti ja varoi katsomasta toista suoraan silmiin.

Julmistunut ilme kasvoillaa kookas susi lähestyi ulvojaa. Kyseessä oli pieni naarassusi ja Varpu irvisti mielessään. Narttu. Muutaman hukanmitan päässä toisesta Varpun kurkusta kumpusi matala murina, joka saattoi pelokkaampien korvissa suorastaan jylistä.
"Sinäkö, luopionarttu, täällä ulvot MINUN reviirilläni?! Mitä oikein kuvittelit, että sinut tultaisiin noutamaan avosylin vai oletko kenties ulvomassa omaa laumaasi koolle, että pääsette valtaamaan aluettani?!" Varpu alkoi räyhäämään ja toisen suden tervehdys jäi uroksen mylvinnän alle.

Pikkukynsi oli osannutkin odottaa jotain hyvin epämieluisaa, mutta urossuden vastaanotto oli kyllä aivan omaaluokkaansa. Pikkukynsi luimisti korvansa alistuvasti ja niiasi taipeitaan alemmas. Kaikkea muuta kuin tappelua naaras päivänsä päätteksi halusi, mutta saattoi mielessään pyytää liikaakin.

"Olen yksin, enkä missään aikeissa vallata reviiriäsi", naaras vastasi nopeasti ja hiljaa. Toisissa olosuhteissa Pikkuinen olisi saattanut löytää jotakin huvittavaa sanoistaan ja ulkopuolisena ehkä koko tilanteestakin, mutta huvi oli kaukana tästä tilanteesta. Naaras mietti kuumeisesti, mitä oikein olisi voinut sanoa tälle kiivaalle ilmestykselle, mutta kaikki sanat tuntuivat typeriltä ja tuskin olisivat auttaneet naaraan asiaa. Pikkuinen päätti jättää uroon huudot omaan arvoonsa ja jatkoi auliisti vastaamista omaan tahtiinsa:
"Olen myös eksyksissä, enkä tunne tätä laaksoa juuri ollenkaan."

Varpu mulkoili erittäin pelottavannäköisenä narttua. Niin moni olis sanonut eksyneensä, vaikka pääasiassa ne hakivat vain turvaa laumasta. Varpu tiesi nämä. Ne loiset! Urosta alkoi ärsyttää yhä enemmän, se tahtoisi nähdä sudessa jonkinmoista ruotua ja vankkuutta. Vaan tämä näytti olevan taas sitä kirppusäkkisakkia, jotka vain matelivat vahvemman edessä anoen armoa.
"Luuletko tuon tehoavan minuun, narttu?" Varpu murahti ja mulkoili edelleen toista häntä pystyssä.
"Luuletko, että tuolla perusteella minun pitäisi ottaa sinut hännänjatkoksi laumaani, joka muutenkin tuntuu luhistuvan raukkamaisuuden takia olemattomiin?" se jatkoi ja näytti oikeasti todella pahantuuliselta.

Naaras oikeastaan hölmistyi siitä mitä uros hänelle seuraavaksi murisi ja hetken naaraan kuonoa valaisi täydellisen hämmästynyt ilme. Vasta sitten Naaras todella oli menettää malttinsa: se oli väsynyt, nälkäinen ja kaiken lisäksi peloissaan ja nyt vielä tämä vieras uros pilaili hänen kustannuksellaan. Ei, ei, ei. Pikkukynsi katsahti Varpua terävästi kuin emo pentuaan, joka on mennyt liian pitkälle. Kuitenkin, vastatessaan uroolle, naaras esitti asiansa kylmänrauhallisesti ja hiljaisella äänellään:

"Ja mikä saa sinut kuvittelemaan, että olisin liittymässä laumaasi? En ole valehtelija, mielistelijä enkä kieroilija; minulla on selkäranka. Tulen tämän pahuksen laakson ulkopuolelta ja matka ei ole lyhyt ja aurinkoinen. Tulin yksin. Pärjäsin yksin. En seiso tässä muuta kuin väsymystäni ja tietämättömyyttäni ja halustani kysyä neuvoa." Naaras ei murissut - sen ei tarvinnut, sillä varmastikin viesti meni perille jo Pikkukynnen hieman kohottautuneesta asennosta ja hännästä.

Vasta sanojensa jälkeen Pikkuinen mietti, mistä oli onkinut moisen rohkeuden. Ilmiselväähän oli, että uros saattoi halutessaan kepeästikin taittaa naaraan niskat. Naaras valmistautui ottamaan kaikki iskut vastaan: uroon ilme oli myrskyisä ja naaraan sanat saattaisivat hyvinkin olla vikatikki pahaan päivään.

Nyt vuorostaan hämmennys valtasi Varpun. Hän kun oli luullut, ettei tuosta piskuisesta nartusta olisi ollut pistämään yhtäkään sanaa hanttiin. Vaan siinä tämä seisoi suuren suden edessä ja teki mielipiteensä selkeäksi. Kierolla tavalla Varpu piti tästä asetelmasta. Toista piti näemmä hieman hiillostaa, että saataisiin suden todellinen luonto esille. Kookas alfa virnisti ovelasti ja teki pienen valehyökkäyksen naarasta kohden, mutta pystähtyi kuitenkin kuononmitan päähän toisesta.
"Sinä et taida sittenkään olla mikään kojootti, narttu." uros sanoi pistävä katse toisen silmiin tunkeutuen.

Pikkukynsi tunsi koko ruumiinsa lävitse kulkevan sykähdyksen: Varpu onnistui valehyökkäyksellään säikäyttää naaraan totisesti. Pikkukynsi luimasi korviaan ja sen takajalat säpsähtivät, mutta muuten naaras pysyi aloillaan, koska oli niin päättänyt.

Pikkukynsi ei todellakaan ollut mielissään, kun se ymmärsi Varpun härnäävän häntä. Pikkuinen antoi katseensa tapittaa ohi Varpun, sillä ei kestänyt katsoa suurta sutta silmiin.
"Kaikin puolin olen syntyjäni susi", naaras vastasi kuivasti, pienen sarkasmin soidessa äänessään.
"Ja voit kutsua minua Pikkukynneksi", naaras lisäsi. Pikkuinen ei myöskään pitänyt Varpun tavasta puhutella häntä ja kaiken jäljellä olevan kohteliausuuden nimissä Pikkuinen heilautti kevyesti häntäänsä. Kuitenkaan naaras ei voinut kieltää, että oudolla tavalla oli mielissään Varpun sanoista. Olihan Pikkuinen luontojaan ylpeä.

Alfan tuijotti narttua tiiviisti edelleen. Osasipa tuo olla nokkela suustaan, vai niin! Toisaalta tämä maininta sai Varpun vakuuttuneeksi. Kaikista jaloin ja ylväin eläinhän oli susi. Ja tämä sitkeä narttu uskaltautui sen sanomaan ääneen kookkaalle sudelle. Ylpeys ei totisesti ollut pahitteeksi, vaan se mittasi suden arvon ja tämä piti selkeästi itseään arvossa. Liika ylpeys tosin saattoi asettaa suden Varpun edessä erittäin alttiiksi vastoinkäymisille. Sillä alfa ei sietänyt kuonolle hyppijöitä.

Varpu ei kääntänyt katsettaan pois naaraasta. Tuijotti yhä, mutta ei samalla uhmakkaan pureutuvalla katseella.
"Teit juuri itsellesi paikan minun laumassani. Mutta katsokin, ettet anna tuon ylpeytesi koetella minun paikkaani, sillä muuten saatat saada kuonoosi! Tämä varoituksena siis." Varpu murahteli matalalla äänellään ja siirtyi hieman Pikkuisen edestä.

Pikkukynsi todella yllättyi. Naaras katsahti vain hetken urossuden silmiä, mutta jo seuraavassa hetkessä siirsi katseensa ohi ja painoi kuonoaan alaspäin. Pikkuinen aukaisi suunsa, sanoakseen jotain, enemmän ilmaistakseen hämmennyksensä, mutta jäikin pohtimaan tätä uutta asemaansa: Heti naaras ei ymmärtänyt, että oli juuri voittanut alfan hyväksynnän ja ansainnut paikkansa tämän kiivaan uroon laumassa. Kohta asia valkeni Pikkuiselle ja naaraan sisuskaluja kylmäsi.

Tummaturkin antaessa Pikkuiselle enemmän tilaa, Pikkukynsi ei osannut muuta sanoa kuin:
"Kiitos esivaroituksesta", niin hennolla ja kalpealla äänellä, että sitä tuskin kuuli. Pikkuinen oli tyrmistynyt, mutta koki, että tässä vaiheessa uroon tarjouksesta ei voinut enää kieltäytyä. Alfa tuskin olisi katsonut häntä suopeasti, jos naaras olisi yhtäkkiä ilmoittanut mielummin jättävänsä tarjouksen väliin.

"Ja alfani nimi?" Pikkuinen kysyi yhä hennolla äänellä, mutta ei antanut hämmenyksensä näkyä. Ehkä hänen olisi pitänyt todeta, että `hienoa, olen niin otettu`, mutta Pikkukynsi ei osannut järkytykseltään edes ajatella asiaa.

Varpu mulkaisi naarasta jokseenkin tylsistyneellä katseella. Mokomat muodollisuudet! Eikö se riittänyt, että hän oli juuri antanut paikan laumasta? Murahtaen Varpu kääntyi Pikkuista kohti ja tuijotti julmistuneena tätä, tehdäkseen mahtipontisen vaikutelman esitelläkseen itsensä.
"VERI. Nimeni on VERI, mutta sinulle olen 'korkea-arvoinen alfa, VERI'." alfa julisti matalalla ja jylisevällä äänellään.
Se ei toki kertonut omaa alkuperäistä nimeään, jonka emo oli tälle pienenä antanut. Ei, Varpu vihasi tätä nimeä. Vihasi sitä koko sydämestään. Niinpä uros oli alkanut kutsua itseään Vereksi.
Alfa käänsi jälleen selkänsä Pikkuiselle ja lähti hitain askelin tarpomaan pois päin.
"Alahan kalppia sieltä, vai aiotko jäädä siihen nököttämään?" se vielä murahteli taakseen.

Naaras nyökkäsi, sillä kielen taivuttelu tuntui yhtäkkiä hyvin kankealta ja vaivalloiselta.
Pikkuinen jäi hetkeksi hölmönä katsomaan Veren selkää. Kaikki liikkuminenkin tuntui yhtäkkiä hyvin jähmeältä kuin naaras olisi pudonnut jään läpi kylmään veteen. Vasta Veren ärjähtäessä, Pikkukynsi havahtui ja lähti ripein askelin jolkottamaan uroon perään.
"En", naaras vastasi nopeasti ja piti huolen, että kulki alempnana ja visusti Veren takana, antaen uuden alfansa johtaa.

Pikkuinen katsahti alfaansa ja vaikka naaras katsahti Verta täydellisen hämmennyksen vallassa, saattoi ilmeen tulkita helposti ihailevaksi.

Naaras käänsi katseensa piankin pois. Eniten Pikkuista inhotti oma ylpeyden tunne: Veri oli ottanut hänet laumaansa. Ja se sai naaraan tuntemaan itsensä ehkä muita laakson susia paremmaksi. Sitä Pikkukynsi ei sanonut ääneen, eikä todellakaan vielä myöntänyt edes itselleen.

((Eiköhän tämä ole tässä :) ))