Ruoka, mikä ihana ja kamala asia - loppunut

//Niin, naadia Tähkän ja Kelmin kanssa, mutta eikai se haittaa, jos muita tulee...? //

Yösumu - vielä vilkaistuaan Tähkää ja Kelmiä, pelon hiven silmissään - lähti varovasti kävelemään eteenpäin. Rajamerkkaukset tuoksuivat vahvoina, ja narttu sai tapella itsensä kanssa, ettei kääntyisi ja juoksisi pois. Yö vilkaisi ympärilleen, nuuhki tuulta, vielä viimeinen epätoivoinen yritys välttyä rajarikkomukselta. No, samaa kuin ennenkin: laumattomien alue - ei saalista. Pehmeässä maassa ei näkynyt jälkiä, paitsi jotain todella vanhoja, eläinten, jotka olivat kulkeneet tästä kauan sitten, ehkä jo jääneet jonkun saaliiksi. Puissa oli hiirenkorvat, mutta maassa ei kasvanut mitään, sekin varmaan houkutteli eläimiä metsiin, joita ei ollut kuin reviireillä. Ainoa hyvä asia oli varmaan se, että aurinko oli laskenut, ja vaikka taivas loimusikin vielä punaista ja kultaa, oli maisema jo hämärtymään päin, mikä taas oli mukavaa, etenkin, kun Yö näki yöllä lähes yhtä hyvin kuin päivällä. Ehkä saalis ei näkisi...

Narttu katsahti Tähkään. "Eli siis etsimme eläimen, ajamme sen laumattomien alueelle, tapamme ja syömme, vai?" tuo vielä varmisti. Sitten narttu laski nenukkinsa lähelle maata, etsien mahdollisimman tuoretta hajujälkeä, kuulostellen tarkasti, josko jostain kuuluisi ääniä, olisivatpa ne sitten suden tai saaliin ääniä.

[ Hyvä kun aloitit tänne. :3 Ja minun puolestani mukaan saa tulla muitakin! Vaikka lauman rajoja puolustamaan ihan kummasta laumasta vain, sillä tässä pelissä ei ole (ainakaan vielä) rajattu, kumman lauman rajoille ollaan tunkeutumassa. ]

Hieman vastentahtoisesti myös Tähkä asteli kohti vahvasti muilta susilta tuoksuvaa aluetta kohti. Hän asteli eteenpäin varovasti, miettien tarkkaan jokaisen askeleen ja piti kaikki aistit valppaina. Hän ei halunnut, että kukaan pääsisi yllättämään heitä etenkään nyt, kun mukana oli pieni pentu ja loukkaantunut susi. Heistä ei juuri olisi vastusta taistelussa.
"Pysy rajan lähettyvillä ja jos vieras susi ilmestyy paikalle, piiloudu", Tähkä huomautti vielä Kelmille ennen kuin he olivat ehtineet kovin pitkälle. Pentu aisti ilmassa kahden aikuisen nartun varovaisuuden, ja se tarttui väkisinkin pentuun. Hän varoi askeleitaan entistä enemmän ja alkoi jäädä heistä jälkeen, sillä Kelmi oli päättänyt totella Tähkää ja pysyttelisi piilossa sen aikaa, että nartut palaisivat takaisin. Hitaasti pentu jäikin erään tiheän pensaikon oksien suojiin ja asettui maahan makaamaan mahdollisimman matalaksi.

"Niin", Tähkä myönsi ja hän alkoi jo epäröidä suunnitelman suhteen. Kunhan he vain löytäisivät äkkiä jotain saalista, ennen kuin kukaan innokas rajavahti huomaisi pari tunkeutujaa. Tähkä ei muistanut, milloin hän oli viimeksi ollut näin arkana ja jo pienen linnun pyrähdys lentoon läheisestä pensaikosta sai suden jännittämään kaikki lihaksensa ja seisahtumaan hetkeksi, ennen kuin hän rauhoittui hieman ja jatkoi jälleen matkaa riistaa etsien.

Yö yritti, ihan rehellisesti yritti pysyä rohkeana, olla kuin susi eikä pelästynyt peura. Narttu käveli varovasti, kyllä, äärimmäisen valppaana, kyllä, säpsähteli pieniä liikkeitä, kyllä, mutta eikai kaikki voi olla helppoa? Koko ajan hukka oli valppaana, ei vain muiden susien varalta vaan sen pääasiankin varalta: saaliin. Jälkiä oli, tuoksujakin, ne vain eivät olleet mitenkään äärimmäisen tuoreita.

"Toivottavasti ihan rajan läheltä löytyy ruokaa..." Yö mutisi. Varmasti kenenkään heistä ei tehnyt mieli samoilla kovin syvälle vieraalle reviirille. Harmaaturkki oli kiitollinen tuulelle: se puhalsi kohti laumattomien aluetta, jolloin reviiriltä olisi ehkä hankala haistaa heitä, ja tuuli myös toisi kaikkien lähellä liikkuvien saaliseläinten tuoksun. Vaan tämä kaikkien jälkien vanhuus ärsytti, pelotti ja harmitti.
"Ei voi olla totta! Eikö täälläkään ole mitään... Ei kai me nyt turhaan tänne raahauduttu?" narttu sihahti. Hermostuneena tuo hieman muutti suuntaa, jatkoi enemmän rajan myötäisesti, eikä niinkään suoraan reviirin keskustaa kohti. Ehkä, jos heidät napattaisiin rajoilla eikä keskellä, olisi mahdollisuus puhua itsensä vapaaksi. Tai että pääsisi puhumalla lähtemään vahingoittumattomana...

< Heitän Kaiku pojan mukaan jos vaan passaa (: >

Vasta noin vuoden ikäinen vaalea susi uros hypähteli hieman kauempana kolmikosta. Se suuntasi kohti Viiman lauman rajoja, yrittäen kulkea niin hiljaa ettei rajanvartija sitä kuulisi. Tuo oli kuitenkin lähes toivotonta, suurien tassujen hallinta oli vielä vaikeaa niin nuorelle hukalle. Vain pimeys kätki uroksen syleilyynsä, auttaen tätä jatkamaan matkaansa kohti luvatonta seikkailua.
Kaiku pysähtyi jälleen. Se kohotti kuononsa yrittäen haistaa seurasiko sitä kukaan. Tuuli puhalsi laumattomien alueelle päin, tuoden erilaisia hajuja Viiman reviiriltä. Uroksella olisi vielä oppimista, mutta omasta mielestään se oli jo tarpeeksi vanha pärjäämään itsekseen. Kaiku lipaisi huuliaan, varmana siitä että se oli yksin. Ruskeiden silmien katse suuntautui rajojen ulkopuolelle - vapauteen.

Into valtasi nuorukaisen ruumiin täysin, kun se lähti juoksemaan kohti Viiman reviirin rajaa. Uros antoi peliin kaikkensa, pinnisti vauhtia jokaisesta lihaksestaan ja liiti kohti seikkailua. Tosin sen juoksu ei mitään liitoa vielä ollut.., lähinnä jonkinmoista pentumaista hypähtelyä eteenpäin. Suuria loikkia. Äänekkäitä suuria loikkia.
Kaiku pysähtyi aivan rajan tuntumaan, ylittäen sen puoliksi. Viiman haju oli vahva ja sai nuorukaisen värähtämään. Noniin, noniin.. Uros rauhoitteli itseään ja otti askeleen, toisenkin, ja oli kokonaan laumattomien alueella. Vihdoinkin! Tuo hypähteli innoissaan ja lähti kulkemaan rajaa pitkin eteenpäin, se ei kuitenkaan vielä uskaltautunut pidemmälle.
Mmm? Kaiku luuli nähneensä vilahduksen ja kallisti päätään. Kyllä, joku siellä liikkui. Tuuli ei kuitenkaan kuljettanut mitään hajuja uroksen kirsuun. Mutta joku.. ehkä rajavartija? Voi ei. Kaikua puistatti ja se päätti etsiä piilopaikan hetkeksi, juuri nyt sitä ei huvittanut joutua rajavartijan höykytettäväksi. Nuorukainen sukelsi nopeasti tiheän pensaikon oksien suojiin, sen saman missä Kelmi oli ainakin hetki sitten maannut.

¤Sammal raja reissulle mukaan, jos sopii?¤

Sammal oli vihdoin ja viimein päässyt ns. vapaaksi pentu-urakasta, mutta huolehtisi silti vielä pentujensa kasvusta kaikin tavoin. Ei se antaisi niiden noin vain lähteä, kuten oli itse aikoinaan meinannut lähteä. Nyt se kuitenkin itse tuli kevään ensi kävelyreissulleen moneen vuoteen yksin. Yleensä aina oli joku pyrkinyt sen seuraan ja tahtonut kuulla pentujen kuulumisia tai muuten vain mielistelemään.

Sammalta sapetti koko lauman liiallinen nuoleskelu aina välillä ja se harkitsi todella vakavasti Kauhun ja sen suhdetta. Ilman laumaa narttu ei osannut elää, mutta ei se halunnut loppujen lopuksi vielä erotakaan.

Hajut havahduttivat nartun mietteistään ja tuo nuuski tarkemmin maata. Rajarikkureita oli käynyt vain muutama hetki sitten ja joku muukin. Kaiku! Asia tärähti Sammaleen kalloon niin rajusti, että tuo ei hetkeen kyennyt tekemään mitään. Mitä asiaa Kaiulla oli olla täällä? Oliko se kenties näiden rajarikkureiden ystävä.

Narttu oli sopivasti niin, että tuuli toi hajuja sen verran, että Kaiku pojan piilopaikka paljastuikin muutaman minuutin kuluttua. Sammal asteli hieman ohi piilopaikan, palasi takaisin ja kierteli tahallaan ympäriinsä, jotta Kaiun itseluottamus hieman kasvaisi.

Silti Sammal aikoi läksyttää poikaansa ja astelikin häntä korkealla ja pää ylhäällä uhkaavasti murahtaen Kaiun piilopaikan luo, nähden pentunsa siellä selkeästi piilottelu yrityksissä. "Missä sitä tähän aikaan ollaan, vieläpä ilman seuralaista?" Narttu tiukan lempeällä sävyllä, joka kuitenkin varoitti hangoittelemasta sille juuri nyt.

Kuitenkin selkeät hajut voimistuivat jälleen, eivätkä ne olleen Kaiun. Eivätkä myöskään äänet. Sammal käännähti todella nopeasti ympäri ja havaitsi kauempana liikettä, mutta tuuli olikin tällä kertaa epäsuotuisa Sammaleelle. Narttu ei haistanut kolmea rikkuria, mutta nuo haistaisivat sen. Mikä sääli.

[ Toki mukaan mahtuu. :) Jos nyt ei kuitenkaan enempää, neljä on sopiva pelaajamäärä. Ja vuorot menevät siis normaalisti tässä järjestyksessä: minä, Sahia, Wrika ja Calarma. ]

Jännittyneenä Kelmi seurasi, kuinka vieras susi ilmestyi näköpiiriin. Tähkä ja Yö olivat jo hävinneet hieman kauemmas, mutta ajoittain sudenpentu saattoi haistaa heidät tuulen puhaltaessa laumattomien alueelle päin. Edes tieto siitä, että nartut olivat lähellä, ei helpottanut Kelmin oloa: vieras susi oli jo liian lähellä.
Toisenlaisessa tilanteessa Kelmi olisi saattanut loikata piilostaan esille ja yllyttää vierasta sutta leikkiin kanssaan, sillä toinen vaikutti mukavalta toverilta leikkiin. Tilanne ei kuitenkaan ollut täysin normaali ja siitä syystä Kelmi painautui syvemmin pensaan suojiin, yrittäen samalla etsiä mahdollista reittiä päästä kauemmas piiloon. Hän ei halunnut, että hänen takiaan saalistusreissu epäonnistuisi.
Tahtomattaankin Kelmi vingahti hiljaa huomatessaan, että vieras uros pujahti saman pensaikon alle suojiin. Mahdollisimman hiljaa ja hitaasti pentu lähti peruuttamaan, mutta loppujen lopuksi pensas ei tarjonnut kovin suurta suojapaikkaa ja vaikka hän olikin päässyt jo hieman kauemmas, toisella uroksella ei olisi mitään ongelmia huomata häntä, mikäli susi kääntyisi katsomaan taakseen. Kelmi luotti siihen, että niin ei tapahtuisi ja kuullessaan vieraan nartun äänen hän iskeytyi maahan sekä luimisti korvansa ja sulki silmänsä kauhistuneena.

Tuuli toi mukanaan vieraita hajuja. Kyseessä ei ollut minkäänlainen saaliseläin, vaan .. vieras susi. Tähkä seisahtui saman tien ja silmäili tarkasti ympäristöään. "Haistatko?" hän kysyi äärettömän hiljaa Yöltä. Suunnitelma alkoi vaikuttaa entistä huonommalta ja nopeasti, mutta harkituin askelin, hän lähti kulkemaan kohti hajunlähdettä ja pysyi samalla kasviston suojissa sekä tuulen alapuolella. Toivottavasti Kelmi oli kunnossa.

Kyllä, Yökin haistoi vieraan suden ja tunsi kylmyyden valahtavan vatsaansa. Jos tämä vieras susi olisi sita laumaa, jonka reviirille he olivat tunkeutuneet... Narttu inahti vaimeasti, myöntävästi.
Silti toisen takaisin lähtö yllätti. Olihan toki ymmärrettävää, että Tähkä lähti Kelmin luo, mutta se vieras susi oli aivan Kelmin piilopaikan vieressä.

Harmaaturkki painui matalaksi ja itsekin, hiljaa, hiippaili kasvuston suojiin. He olivat tuulen alapuolella, jos vieraasta katsottiin, joten tuo ei ehkä heitä haistaisi... Näkyviltä olisi silti parempi pysyä. Matalana, hitaasti ja hiljaa narttu hiipi toisen perässä. Tämä ei nyt tuntunut kovin hyvältä. Kaikkein viisainta Yölle olisi nyt vian häipyä. Hän voisi kiertää kauempaa ja painella laumattomien maille niin lujaa kuin pääsee - mutta sekään ei tuntunut hyvältä. Se olisi raukkamainen pako, ja sen jälkeen Yö ei varmasti kehtaisi enää ikinä katsoa Tähkään päinkään. Olisi halpamaista paeta nyt. Yöhän oli se, joka oli apua pyytänyt, ja nyt kun se oli johtanut heidät tänne, niin eikai Yö voisi jättää auttajiaan. Ei ikinä. Siksi narttu seurasi Tähkää, epäröiden, taaempana, mutta seurasi. Ja toivoi, myös, että Kelmi oli kunnossa.

Kaiku luimisti korviaan ja painoi päänsä etutassujen väliin, yrittäen tekeytyä mahdollisimman näkymättömäksi. Silti se kuunteli tarkkaan, pienintäkin rasahdusta, tulisiko sen kuvittelema rajavartija lähemmäs. Askeleet lähenivät, mutta eri suunnasta kuin Kaiku oli kuvitellut. Pimeässäkin se erotti näköpiirissään jotain tuttua.. Voi ei.. Nuorukainen luimisti korviaan entisestään, kun tuttu susi alkoi kierrellä lähettyvillä. Toki se rakasti tätä - emoaan, mutta nyt uros saattaisi olla pulassa eikä mielellään kuuntelisi läksytystä luvattomista seikkailuistaan jälleen.. Hukka ei tiennyt mitä tehdä, tullako ulos piilopaikastaan saman tien vaiko peruuttaa jostain takavasemmalta ulos ja karkuun.

Kuului vingahdus. Kaiku käänti päätään, hitaasti, kuin odottaen näkevänsä jotain kammottavaa. Vaikka oli pimeää, uros pysti erottamaan pennun ääriviivat selkeästi. Mitä kummaa..? Kaiku oli hetken vain hiljaa paikallaan, kunnes yritti nuuskaista uutta tuttavuutta. Samassa Sammaleen sanat kaikuivat piilopaikan suulta, nyt olisi tosiaan hyvä selitys tarpeen. Noh, olihan Kaiku jo iso ja vastuuntuntoinen susi - ainakin omasta mielestään.
"Hei äiti.." Kaiku yritti tervehtiä emoaan pirteästi, kuin mitään ei olisi tapahtunut. Mutta loppu särähdys kieli sen tietävän tekeneen jotain kiellettyä. Nuorukainen vilkaisi vielä pentua, heilautti häntäänsä tälle rohkaisevasti ja mönki ulos pensaikosta tapaamaan emonsa.

"Mitä nyt?" Kaiku katsoi emoaan pää kallellaan. Sammal tuijotti jonnekin pimeyteen, mutta uros itse ei erottanut mitään erikoista. Ehkä se oli huomannut vain rajavartijan?

Sammal sivuutti pentunsa kysymyksen tirkistellessään pimeyteen. Joku siellä liikkui, sen narttu kuuli. Mutta se ei kyennyt haistamaan oliko liikkuja saaliseläin vai susi.

Narttu kääntyi pentunsa puoleen ja laskien päänsä sen tasalle. Kokonsa puolesta Kaiku muistutti vahvasti äitiään pienikokoisempaa isäänsä, vaikkakin ulkonäöltään ottoisäänsä Katalaa hieman. Ristiriitaista, mutta totta.

Narttu nuolaisi huuliaan ja aikoi juuri sanoa jotain, kun haistoi Kaiun turkista jotain sopimatonta. Vieras! Pentu vielä! No ei se väärää ole, mutta silti lauman alueella. rouva protestoi ja käänsi katseensa pensaaseen haistellen ilmaa ja meni sitten lähemmäksi. Lopulta se havaitsi pensaikossa Kelmin.

"Oletko tuonut ystäväsi kyläilemään?" narttu kysyi pennultaan ankaralla sävyllä, muttei voinut syyttää tuota. Kaiulle ei oltu kerrottu laumasääntöjä vielä, jos ne koskivat reviiriä. Muuten toinen osasi jo asiat. "Kukas sinä olet?" Sammal kysyi Kelmiltä ja havaitsi etäisesti askeleen.

Samaan aikaan se muisti kaksi suden hajua, varmasti pennun holhoojat. Niiden oli täytynyt tulla etsimään pentuaan tai vastaavaa. Sammaleen aivot raksuttivat, mutteivat saaneet mitään aikaiseksi.

Kelmi tunsi itsensä nurkkaan ajetuksi, mutta onneksi vieras susi poistui pian pensaikon suojista. Pentu saattoi vain toivoa, että häntä ei huomattaisi ja että hän pääsisi pian jotain kautta karkuun. Hän ei halunnut, että Tähkä ja Yö joutuisivat pulaan hänen takiaan, ja yksi kömmähdys päivälle riitti kyllä pennulle vallan hyvin.
Pienen pennun ruumis jännittyi pakenemaan tai pahimmassa tapauksessa vaikka hyökkäämään, vaikka Kelmi tiesikin sen uhkarohkeaksi yritykseksi. Paikalleen hän ei kuitenkaan jäisi tutisemaan!
Hitaasti Kelmin kurkusta alkoi kummuta pentumaista murinaa. Korvat olivat liimautuneet niskaan kiinni ja epätoivoisesti hän yritti näyttää suuremmalta pörhentämällä ohutta turkkiaan. Hän ei vastannut vieraan nartun kysymykseen mitään, vaan yritti peruuttaa paikalta varovaisin askelin ja piti samalla yllä murinaa, joka tuskin olisi säikäyttänyt edes lintua kovin pahasti.

Huono tunne pyyhkäisi Tähkän yli ja narttu nopeutti vauhtiaan, vaikka se saattoikin olla jo omalla turvallisuudella leikkimistä. Ajatus siitä, että Kelmi oli vaarassa, oli kuitenkin sillä hetkellä kipeämpi kuin oma turvallisuus. Yötä hän ei kuitenkaan halunnut ajaa vaaraan turhaan.
Tähkä vilkaisi Yöhön ja yritti kertoa nartulle, että hän voisi jäädä syrjemmälle odottamaan. Ei ollut mitään järkeä vaarantaa molempien turvallisuutta, mikäli toinen saattoi jäädä kauemmas ja tarvittaessa tulla apuun. ..Tai paeta paikalta, mutta sitä Tähkä ei halunnut ajatella. Yöllä ei ollut mitään velvollisuuksia auttaa heitä, mutta siitä huolimatta narttu tahtoi uskoa, että toinen olisi valmis auttamaan yhtä jaloin perustein kuin hekin olivat Kelmin kanssa lupautuneet avuksi metsästämään.
Pian Tähkä oli niin lähellä, että hän saattoi pimeässä erottaa kahden suden epämääräiset hahmot puiden suojissa. Susi seisahtui aloilleen ja yritti rauhoittua, vaikka jännitys olikin aivan liian kova. Epätoivoisesti Tähkä yritti havaita Kelmiä jossain, mutta se oli lähes mahdotonta.

Yö manaili hiljaa mielessään hiipiessään eteenpäin Tähkän perässä. Miksi juuri nyt? Juuri nyt, kun he olisivat halunneet vain ruokaa, kaikki meni pieleen. Laumattomien alue oli tyhjentynyt kummallisesti saaliista, ja nyt tämä. Mitä vielä? Kun he saapuisivat Kelmin piilopaikkaan, pennulle olisi käynyt jotain? Yö tavoitti toisen nartun katseen, ja hidasti toivoen ymmärtäneensä oikein. Ja toivoen, että nyt jos jäisi tähän, niin yhtäkkiä huomattaisiin, että häntä olisikin kipeästi tarvittu muualla. Nartun teki mieli vain kadota yöhön, lähteä metsästämään itsekseen, jättää Tähkä pelastamaan kasvattinsa itse - mutta miten harmaaturkki kykenisi? Tähkä ja Kelmihän olivat tulleet hänen takiaan reviirille, koska he olivat auttamassa nimenomaan Yötä. Ei. Yö ei lähtisi.

Hukka pysähtyi kokonaan, painuen vielä matalammaksi kasvuston suojiin. Tuo tuijotti pimeään, joka ei aivan pimeää suden silmille ollut, yrittäen pitää Tähkän näköpiirissään, joten jos jonkin sortin ongelmia tulisi, narttu olisi valmiina auttamaan, sen muutaman hetken viivästyksellä, joka tuohon muutamaan loikkaan menisi. Harmaaturkki toivoi todella, ettei tuuli kääntyisi nyt. Ehkäpä paikalle saapunut vieras täysikasvuinen ei vielä tietäisi täällä olevan juuri susia, tuuli kun oli Yölle suotuisa. Yksi hyvä syy pysytellä hiljaa. Hukka painautui hiljaa vielä lähemmäs maata, lihakset jännittyneinä ja valmiina loikkaan.

"En minä.." Kaiku vastasi mutisten emonsa kysymykseen, vältellen tämän katsetta. Pää painuksissa uroksen katse hapuili ohi Sammaleen, pensaikkoon ja jonnekin kauas pimeyteen, mistä se ei vielä erottanut Tähkää tai Yötä. Tuuli puhalteli hiljalleen ja pörrötti Kaiun vaaleaa turkkia. Tilanne oli jotenkin outo, ahdistava. Kuin paikalla olisi muitakin, kuin jotakin odotettaisiin tapahtuvan.

Kelmi alkoi murista pentumaisesti pensaikon suojista ja Kaiku heräsi mietteistään. Korvat vetäytyivät sivuille, kun se ei tiennyt miten reagoida tilanteeseen. Nuorukainen kumartui hieman, nähdäkseen paremmin pensaikon suojiin ja heilautti häntäänsä hiljaa. Kaiku päästi pienen inahduksen, ihmetellen pennun käytöstä. Murina ei tosiaan ollut pelottavaa, muttei mitään leikkimielistäkään. Kaiku oli ymmällään ja haukahti, ei niinkään pelotellakseen vaan kuin käskien pentua ulos piilostaan. Uros olisi hyvin voinut itsekin sukeltaa takaisin pensaikkoon, tutustuakseen Kelmiin, mutta murina sai sen pysyttelemään ymmällään piilopaikan suuaukolla.

Tuuli puhalteli jälleen hiljaa, tällä kertaa tuoden jonkun uuden hajun. Kaiku kohottautui seisomaan, suunnaten katseensa pimeyteen. Uros otti askeleen eteenpäin, erottaakseen paremmin kuka tuo uusi susi olisi. Pää painui aavistuksen verran, kun se erotti Tähkän hahmon kauempana. Susi pystyi vaistoamaan tilanteen jännittyneisyyden ja päästi kurkustaan pienen murahduksen tapaisen, tuijottaen edelleen tuota uutta sutta.

Kaiun väittäessä ettei ollut tuonut pentua mukanaan Sammal pudisti päätään muka kummastuneena, mutta loppupelissä se muuttui todeksi. Pentu alkoi murista ja aivan vierestä kantautui vahvana nartun haju. Sammal värähti ja koetti ottaa oman pentunsa kauemmaksi nopeasti tuon talsiessa piilopaikkaa kohden.

Mikäli Kaiku olisi nyt metrin kauempana Sammal koetti vaijentaa tuon ilmeillään ja kääntyä sitten pensaikon suojiin kohottaen häntäänsä vain hitusen näyttääkseen, että nyt oli parempi tulla esiin tai muulauma kutsuttaisiin paikalle.

"Keitä olette ja mitä teette Viiman lauman reviirillä? Sen lisäksi toivon teidän näyttäytyvän." Sammal sanoi tasaisella, rauhoittavalla äänellä, joka kuitenkin koetti pakottaa joka ikisen piilottelijan tulemaan esiin. Sanojensa päätteeksi rouva nuolaisi huuliaan ja laski korviaan, jottei vaikuttaisi niin uhkaavalle.

Sammal oli varautunut ja mikäli Kaiku aikoisi yhtään lähemmäksi saisi se nartun hampaat niskan alueelle, jolloin tuo toivoi Kaiun ymmärtävän pysyä takana. Sammal selittäisi kyllä sitten myöhemmin tuolle, miksi oli tehnyt niin.

Samalla kun Sammal laski katseensa Kelmin piilopaikasta ja etsi sen sijaan jotain ympäristöstä, pentu tunsi tilaisuutensa tulleen. Hän lopetti murinan, vilkaisi vielä hivenen epäröiden Kaiun hahmoa piilopaikastaan ja pyrähti juksuun. Pentumaisen hontelosti hän vilahti suuaukosta pois ja juoksi niin lujaa kuin pienistä tassuistaan kykeni, ainoana päämääränään päästä madollisimman kauas. Hän ei tiennyt, missä Tähkä ja Yö olivat.

Toisin kuin Kelmi, joka juoksi hämärässä tiemättä ympäristöstään juuri mitään, Tähkä havaitsi pennun kauempaa. Hän murahti itsekseen kuin kiroten koko tilannetta, syöksähti kohti Kelmiä ja nappasi pentua niskasta kiinni. Kelmi vingahti kauhuissaan, mutta huomasi pian, että kyseessä olikin vain Tähkä - hän oli turvassa!
"Pysy lähelläni", Tähkä sanoi matalasti Kelmille korvat luimussa. Hän tiesi, että Sammal ja ja Kaiku olivat jo huomanneet heidät.
"Olen Tähkä ja hän on Kelmi", narttu sanoi mahdollisimman välinpitämättömästi. Hän ei maininnut Yötä sanallakaan, sillä Tähkä ei halunnut saattaa toista narttua pulaan. Jos hän vain saattoi pysytellä piilossa, hänelle ei kävisi kuinkaan.
"Eksyimme toisistamme. Emme aikoneet loukata reviiriänne", Tähkä puhui. Hän tunsi kuinka hänen sydämensä hakkasi tilanteen takia, mutta hän ei voinut perääntyä sillä Kelmistä oli pidettävä huolta. Pentu ei pääsisi nyt karkuun, joten pakoon juoksemista oli turha edes miettiä.

Kelmi oli siirtynyt seisovan Tähkän mahan alle, aivan nartun etujalkojen taakse. Huomaamattaan pentu tärisi hieman pelosta ja jännityksestä, mutta hän luotti sekä Tähkään että ainakin vielä piilosa olevaan Yöhön.

Yö oli kahden vaiheilla. Pitäisi kai auttaa Tähkää ja Kelmiä, mutta narttu ei keksinyt itselleen älykästä osaa Tähkän tarinassa. Vieraan nartun pyytäessä heitä näyttäytymään harmaaturkki miltei nousi ylös, mutta sai pidettyään itsensä liikkumatta. Ei. Vieras tarkoitti luultavasti vain kahta muuta. Ehkä hän ei edes tiennyt Yön olevan täällä? Vielä parempi syy pysytellä liikkumatta. Narttu aneli tuulta pysymään tässä suunnassa. Hetkenkin tuulen pyörähdys toiseen suuntaan paljastaisi nartun. Mutta raukka Yö ei ollut, eikä hukka pakenisi. Hän jäisi tähän, odottamaan, valmiina auttamaan, mikäli ongelmia syntyisi.

// Superlyhyt.. xP //

Kaiku painoi hivenen päätään ja tuhahti kuuluvasti. Lämmin hengähdys muodosti ilmaan pienen höyrypilven, joka haihtui pian näkymättömiin. Uros siristi hieman silmiään pimeässä erottaakseen Tähkän paremmin, ottaen samalla jälleen askeleen eteenpäin. Kelmin vipeltäessä ohi minkä jaloistaan pääsi, Kaiku hypähti vaistomaisesti tuon perään. Kauas ei uros ehtinyt saadessaan niskaansa emonsa terävän, mutta hellän otteen.
"Mitä sinä teet?", Kaiku inahti, kääntyen Sammaleen puoleen.

Tähkän esitellessä itsensä ja pennun, Kaiku höristi korviaan. Uroksen pää vaipui tutusti kallelleen sen katsellessa kiinnostuneena parivaljakkoa. Nuo uudet sudet eivät olleet tulleet loukkaamaan reviiriä? Ainiin, reviiriä. Kaiku vilkaisi Sammalta sanan kuulleessaan ja painoi päätään, kuin näyttääkseen katuvansa. Se tiesi saavansa läksytystä vielä myöhemmin.

"Mitä sitten teette täällä päin?" Kaiku kohdisti katseensa Tähkään, yrittäen kuulostaa vanhemmalta ja viisaammalta kuin olikaan. Itseään se ei vielä esitellyt. Olivatko nuo pyrkimässä rajojen sisäpuolelle? Kun taas Kaiku oli yrittänyt päästä ulkopuolelle? Hmm.

Sammal katsoi pentuaan tuon alkaessa puhua, mutta antoi toisen puhua loppuun rauhassa. Narttu itse kokosi ajatuksiaan ja punnistsi vaihtoehtoja. Sen sijaan, että hukka olisi häätänyt rajarikkurit automaattisesti, tuo aikoikin kysellä noilta hieman tietoja.

Sammal murahti Kaiulle varoittavasti, jotta tuo pitäisi kuononsa tukossa nyt. "Minä juttelen rajarikkureiden kanssa. Rajan rikkominen ei ole sallittua ja heidät pitäisi häätää. Mikäli et ymmärtänyt, selitän sen sitten, kun olemme taas pesillä", Sammal selitti nopeasti hiljaisella äänellä pennulleen ja siirsi sitten katseensa Tähkään.

Sammal oli kohottanut hieman häntäänsä, sillä tuuli oli hetkeksi laantunut ja alkanut uudestaan vain pieneksi hetkeksi. Siinä välissä narttu oli ehtinyt varmistua kolmannesta hajusta.

"Kuulutteko johonkin laumaan?" Sammal kysyi, kuin ei olisi huomannutkaan kolmatta hajua.

Tilanne oli painostava ja vaikka Sammal tai Kaiku eivät vaikuttaneetkaan kovin päällekäyviltä, Kelmi vetäytyi silti lähemmäs Tähkän etutassuja ollakseen paremmin piilossa. Erilaisessa tilanteessa hän olisi todennäköisesti haastanut Kaiun saman tien leikkiin kanssaan, mutta nyt tilanne oli toinen ja pentu tajusi pysyä kunnolla.
Tähkä päätti vastata ensin nuoremmalle: "Olimme etsimässä saalista, kun eksyimme toisistamme ja te löysitte meidät." Paniikki alkoi hieman laantua, sillä mitään vakavaa ei ilmeisesti ollut aivan heti tapahtumassa. Tähkän täytyi silti myöntää, että mieluummin hän olisi ollut jossain muualla ja tehnyt jotain muuta, sillä vieraan lauman alueella seisoskelu ei miellyttänyt häntä. Hän tunsi itsensä todellakin tunkeilijaksi.
"Me emme kuulu laumaan, vaan vaellamme kahdestaan", narttu jatkoi nyt vanhemmalle susista. Hän ei vaikuttanut kovin alistuneelta, sillä narttu oli päättänyt pitää jonkin verran kiinni omasta arvostaan laumattomana, kun tilanne ei vaatinut muuta. Korvat valppaasti pystyssä, katse terävänä ja suorassa narttu katsoi edessä seisovia susia, mutta ei sentään nostanut häntäänsä normaalia ylemmäs mahtaillakseen.

Sen lisäksi Tähkä oli maininnut, että he vaeltavat kahdestaan. Hän ei antanut mitään vinkkiä siitä, että piilossa oli kolmaskin susi, vaikka hetki sitten kääntynyt tuuli saikin Tähkän hermostumaan. Toivottavasti Yö saattoi pysytellä piilossa.

Vaeltavat kahdestaan... Kyllä, Yö pysyisi piilossa, vaikkei pelkuri ollutkaan. Olisi typerää tässä vaiheessa pompata puskasta ja kertoa olleensa Tähkän ja Kelmin mukana. Ensinnäkin se todistaisi Tähkän valehtelijaksi. Toiseksi... Kuka tietää, vieras narttu - jos oli epäluuloista porukkaa - saattaisi epäillä jotain että heillä oli enemmänkin susia pusikossa piilossa ja he suunnittelivat jotain aluevaltausta. Tai jotain. Kuka tiesi? Parempi pysyä piilossa. Ainakaan toistaiseksi eivät vieraat vaikuttaneet kovin vihamielisiltä, ainakaan Yön tietojen mukaan. Ja Yön arvio pertustui vain ääniin ja pienenpieniin vilauksiin pusikon lomasta. Edelleen oli narttu valmiina loikkaamaan apuun. Vaan hermostuneisuus hivuttautui lähemmäs, harmaaturkki kun pelkäsi, ettei kauaa jaksaisi näin valmiusasennossa. Ja kuitenkin, heti kun hukka rentoutuisi vieras narttu hyökkäisi ja-

Rauhoitu. Hengitä. Kyllä sinä jaksat. Yö yritti hengittää mahdollisimman syvään päästämättä ääntäkään. Ruohikko kahahateli vaimeasti ja harmaaturkki jähmettyi. Hetken kuluttua tuo uskalsi hengittää - pinnallisesti ja pienesti, liikuttamatta heinääkään. Olo oli epämukava. Kumpa Tähkä ja Kelmi päästettäisiin menemään pian ja Yö voisi sujahtaa perään.

Kaiku pysyi vaiti. Se vain tuijotti Tähkää ja Kelmiä uteliaana, pää hieman kallellaan. Se kohotti huomaamatta kuonoaan, haistaakseen Tähkän paremmin hennosti puhaltelevassa tuulessa. Kelmin hajun se osasi jo tunnistaa, pensaikon suojissa se oli ehtinyt tottua siihen nopeasti. Tällä kertaa tuuli toi mukanaan kahden, ei vaan kolmen suden hajun. Yksi oli selvästi pennun, Kelmin siis. Toinen taas.. olisiko se tämä Tähkä? Mutta kolmas! Kaiku katsoi emoaan ja veti syvään henkeä. Olisiko se Sammaleen? No ei, kyllä nyt Kaiku oman emonsa hajun tunnistaisi.

Ruskeat silmät vaelsivat maastoa, kuitenkin niin ettei pää liikkunut. Olisko täällä vielä joku kolmas.. rajarikkuri? Uros tuhahti ja otti pari askelta taaksepäin, ollen nyt aivan emonsa rinnalla. Se taisteli vastaan kiusausta lähteä etsimään tätä kolmatta sutta, polkien etutassuillaan maata ja tuhahtaen jälleen. Kaiku alkoi käydä levottomaksi, mutta hillitsi sitten itsensä.

Sammal kohotti päätään ja tiiraili Tähkän ja Kelmin ohi nuolaisten huuliaan sitten. "Menkää nyt pois reviiriltä, ennen kuin muut havaitsevat teidät." Sammal puhui sitten matalalla ja käskevällä äänellä ja vilkuili ympärilleen koko ajan. Narttu siirtyi taaemmaksi, Kaiun jäädessä nyt eteen. Sammal kuitenkin taivutti päätään niin, että se oli pentunsa korvan juurella.

"Etsi se kolmas ja ulvo heti, kun löydät sen. Mikäli se on meidän reviirillämme, saatan kutsua muun lauman häätämään sitä. Katsotaan sitten. Mene!" Sammal käski Kaikua ja nosti sitten päätään ja odotti Tähkän ja Kelmin häipyvän mahdollisimman rivakkaan reviiriltä.

Hämmästyneenä Tähkä katsahti Sammaleeseen. Näinkö helpolla he pääsisivät pois? Hetken aikaa Tähkä ehti jo ajatella, että tässä täytyi olla jokin ansa, mutta miksi laumalainen olisi nähnyt niin paljon vaivaa heidän takiaan? Helpointa olisi vain kutsua apua ja häätää heidät pois tai yksinkertaisesti käskeä poistumaan alueelta mahdollisimman pian. Ja niin he totta vie aikoivat tehdäkin!
"Kiitos", Tähkä vastasi kohteliaasti Sammaleelle nartun päätöksen takia. Hän arvosti sitä, että asiasta ei tehty suurempaa numeroa.

Narttu kääntyi kohti lauman rajoja ja Kelmi seurasi säikähtäneenä perässä. Pentu kääntyi vielä katsomaan Kaikua seuratessaan Tähkää pois, mutta nopeasti pimeys ja sinne katoava Tähkä saivat Kelmin lisäämään vauhtia ja kömpelösti hän juoksi nartun perään.
Tähkä asteli melko läheltä Yön piilopaikkaa huomattuaan tämän sattumalta heidän kääntyessä pois. Askeltensa lomassa hän heilautti rauhallisesti Yölle häntäänsä, vilkaisi piiloon siellä ketään silti näkemättä pimeyden takia ja jatkoi matkaansa pois. Hän toivoi, että Yö pääsisi piilostaan ketterästi karkuun ja että kukaan ei enää pysäyttäisi heitä matkalla ei-kenenkään-maalle.

Yö tunsi muuttuneensa jääksi. Nopeasti, mutta mahdollisimman hiljaa narttu käännähti piilopaikassaan ja aloitti littananajuoksun kohti rajoja. Mahdollisimman nopeasti, mahdollisimman piilossa.
"Anteeksi kun hommasin teidät tähän mukaan, toivottavasti nähdään!" hukka huikkasi hiljaa Tähkälle päästessään suhtkoht lähelle. Kolmijalkaisena juokseminen ei ollut ehkä se kaikkein nopein mahdollisuus, mutta jalka oli liian arka, jotta sille olisi voinut varata juostessa painoa. Kyllähän harmaaturkki siihen tukeutui, pakko oli, jotta mihinkään kunnolla pääsi, mutta se sattui ja enempää sitä ei oikein voinut käyttää. Uskaltamatta katsoa taakseen narttu jatkoi lähes paniikinomaista pakoaan kohti laumattomien maita.
Tältäköhän saaliseläimistä aina tuntuu? Yö ajatteli. Pidän enemmän saalistajan osasta...

Yö urahti hiljaa. Ei tässä littanana menossa mitään järkeä ollut. Hukka oikaisi koipensa, ja vauhtikin parani hieman. Kolmijalkaista se silti oli, eikä siis mitään huippuvauhtia. Mutta niin lujaa kuin pääsi narttu paineli kohti reviirin rajoja ja ei-kenenkään-maata.

Ennen kuin Tähkä ehti kiitosta sanoa, Kaiku oli jo kadonnut varjoihin. Se puikkelehti pimeässä maastossa mahdollisimman hiljaa, lähes hengittämättä. Aluksi se oli juossut takaisin Viiman rajoille päin ja kääntynyt vasta sitten vasempaan, kun oli varma ettei sitä enää nähtäisi.

Pysähdys. Kaiku nosti kuononsa ilmaan, yrittäen saada vainua siitä kolmannesta rajarikkurista. Varovasti askel askeleelta se lähestyi tietämättään Yösumun piilopaikkaa. Susi painautui maata vasten, kuunnellen hiljaa. Vain hitusen kaempaa se kuuli Tähkän ja Kelmin lähestyvän.

Rasahdus kuului vain viitisen metrin päästä ja Kaiku ponkaisi seisomaan. Varjojen seassa se näki jonkun liikkuvan. Tähkä ja Kelmi olivat jo kauempana, tämän täytyi siis olla joku muu. Uros pyrähti täyteen juoksuunsa, pinnisti voimaa jokaisesta pienestä lihaksesta. Kolmas rajarikkuri!
Kaiku kiihdytti kompuroivia askeleitaan entisestään ja ollessaan varma, että oli löytänyt sen kolmannen, susi kohotti kuonoaan kohti taivasta. Se ulvoi lyhyesti ja kovaa, merkiksi Sammaleelle. Noin pienen suden ulvonnan luulisi kantavan vain lyhyen matkan, mutta Kaikun ulvonta jäi kaikumaan metsään vielä senkin jälkeen, kun se oli saavuttamaisillaan Yötä.

Sammal seurasi katseellaan ensin Kelmin ja Tähkän menoa ja sitten pentunsa menoa. Narttu pysyi hetkisen aloillaan, mutta lähti sitten astelemaan rajoja kohden.

Muutaman minuutin kuluttua läheltä kuului lyhyt kutsu, joka oli osoitettu Sammaleelle. Ääni oli kuulunut yllättävän läheltä ja vilkaistuaan siihen suuntaan narttu huomasi nopeasti liikkuvan hahmon.

Rouva ei asiaa sen enempää jäänyt miettimään, nosti vain suunnatoman laukan ja kiisi pika spurtillaan hyvinkin äänekkäästi Kaiun ohi ja saavutti paljon nopeammin Yötä. Sammal koetti hypätä Yön eteen koskematta tähän, mutta mikäli tuo koettaisi paeta Sammaleen hampaat tavoittelivat rikkurin niskaa. Tarkoitus oli vain pysäyttää, ei satuttaa. Niskassa oleva ote ei ollut voimakas, eikä tekisi haavaa, ellei Yö liikkuisi liian rajusti.