Ylempien tahojen kohtaaminen (sovittu peli) - Loppunut

((Trisha ja naadia siis mukaan hukkineen. ^^))

Lauma kasvoi ja kukosti surkeiden tappioiden ja menetysten jälkeen. Jälleen näytti siltä, että Viiman lauma olisi hyvässä vauhdissa saada suuremman lauman arvon. Tätä suunnitellen ja mielessään laskelmoiden, Viima lähti nuoren Loskan kanssa reviiriä laajentamaan. Tie vei rajamaille, etelänseudulle jonka jälkeen tuli suuri kaistale ei-kenenkään maata. Alfanaaras nuuhki lempeää aamukosteutta. Lähistöllä ei tiettämättä ollut muita susia. Ja se oli hyvä. Viima oli antanut Loskalle määräyksen vahvistaa alfan tekemät reviirilaajennuksen merkkaukset. Alku näytti hyvinkin lupaavalta ja mustaturkkinen narttu oli tästä hyvillään. Kasvava lauma tarvitsisi suuremmat puitteet ja suuremman reviirin. Nälkäisiä suita olisi enemmän syömässä.

Jo ilkeän nopeasti viilenevä tuuli kääntyi puhaltamaan lännestä itään. Se tiesi jälleen ilmojen viilenemistä. Kesä oli kovin lyhyt laaksossa, mutta syksy onneksi mittavan pitkä. Viima tarkkaili ympäristöä. Lähistöllä ei ollut edelleenkään jälkiä muista susista. Korpit tosin raakkuivat ikävästi puissa, kerjäten haaskoja syötäväksi. Viima ja Loska etenivät vielä muutaman kilometrin kaakkoon.

Sinä päivänä Ovela oli tarkistanut rajansa jo kertaalleen etelässä. Se oli matkalla pohjoiseen, kohti syrjöisempiä alueita. Pohjoisen rajoilla oli aina vähän vähemmän vartijoita kevään ja kesän aikana, koska karibut olivat etelässä ja etelän alueiden puolustaminen oli lauman päämotivaatio. Ovela halusi kuitenkin pitää rajansa myös pohjoisemmalla puolella, ihan vain siksikin ettei Viima pääsisi laajentamaan omia alueitaan.

Nähdessään korkealla taivaalla korppeja ja variksia ja haistaessaan ilmassa vieraan hajun Ovela oli jopa hivenen yllättynyt. Se ei ollut varma, oliko kyse tunkeilijoista, vai jostakusta eksyneestä laumattomasta. Oli kuinka oli, sen olisi tarkistettava asia ja häädettävä rajarikkuri. Kookas uros lisäsi vähän vauhtiaan ja suunnisti kukkulalle, josta se kokemuksesta tiesi näkevänsä suhteellisen pitkälle. Lisäksi pyörteilevä tuuli veisi sen tuoksun helposti tunkeilijoiden kirsuun ja ne voisivat säikähtää huomattuaan tulleensa havaituiksi. Näin Ovelan ei tarvitsisi rasittaa itseään turhalla ajojahdilla.

Näinkin korkealta Ovela erotti vain hämärästi, että kauemoana kulki susia. Tumma susi, ja sen seurassa vaaleampi. Se oli kuitenkin tarpeeksi Ovelalle; ne tulivat Viiman lauman mailta, ja oloivat ehdottomasti ja tarkoituksella lähestymässä Ovelan rajoja. Ei vaatinut suuria älynlahjoja päätellä, kuka oli tulossa.

Ovela laski päätään ja sen kurkusta katkasi matalaa, syvää murinaa. Yhdellä kuuluvalla, kumealla haukahduksella se viestitti toivottavasti lähellä olevalle Roihulle, että se tarvitsi nyt nartun apua. Se oli ottanut Roihun seurakseen merkkaamaan reviiriä, josko se vahvistaisi kahden suden suhdetta. Roihun erityisasema oli huomattu muualla laumassakin, ja jopa Varma oli alkanut olla vähän suopeampi Roihua kohtaan.

Kevyt tuuli puhalsi ja toi mukanaan jo syksyn tuoksuja. Roihu kuljeskeli alueella ja tarkkaili ympäristöään, kuunnellen samalla missä Ovela mahtoi olla. Hän oli uroksen mukana tämän merkatessa reviiriään, muttei kuitenkaan kulkenut koko aikaa alfan perässä. Tällä kertaa narttu oli kuitenkin poistunut hieman kauemmas uroksen seurasta ja oli jo palaamassa takaisin kuultuaan Ovelan haukahduksen.

Nopeasti Roihu jolkotteli Ovelan luokse ja seisahtui nähtyään uroksen. Hän vilkaisi toista uteliaana, mutta huomasi saman tien haukahduksen syyn: kauempana oli kaksi vierasta sutta, ja he lähestyivät Ovelan alueita. Myös Roihu osasi päätellä, kuka toinen vieraista oli, sillä näillä alueilla ei ollut paljon tummaturkkisia susia. Viiman seurassa ollutta sutta Roihu ei kuitenkaan tunnistanut.

Hiljainen murina kantautui myös Roihun kurkusta sen katsellessa pää alhaalla vieraita. Hän luimisti hieman korviaan ja odotti, mitä Ovela aikoi tehdä kahden tulokkaan suhteen. Mikäli uros lähtisi ajamaan Viiman ja toisen suden takaisin heidän alueelleen, tulisi Roihu mukaan puolustamaan lauman aluetta.

Ovelan murahdus kantautui myös alati valppaana olevan Viiman korviin. Joku oli lähistöllä, mutta Viima ei vielä teinnyt kuka. Alfa urahti Loskalle ilmoittaen tämänkin olevan valppaana. Nopsaan naaras jätti merkin itsestään suurehkkon kivenlohkareen viereen ja Loska vahvisti sen. Sudet suuntasivat loivasti kohti lounasta, lähemmäs omaa reviiriään. Liika varovaisuus ei ollut haitaksi näissä tilanteissa.

Mutta sitten Viima pysähtyi nuuhkimaan ilmaa. Mitään merkkejä toisista susista ei ollut tuulen mukana. Ehkä se olikin ollut joku muu eläin. Murahdus oli kuitenkin ollut niin vaisu ja kaukaa kantautunut. Viima päätti ottaa riskin ja kulki takaisin merkkaamansa kiven ohitse muutamia kymmeniä metrejä itään. Siihen hän päätti asettaa seuraavan rajamerkkauksen. Loska seurasi nätisti perässä eikä tehnyt mitään vastahakoista elettä, vaikka tosiasiassa nuorta urosta hieman pelottikin.

"Se on Viima." Ovela totesi Roihulle keltaisen hukansilmät tiiviisti mustaan narttuun suunnattuina. Hetken aikaa näytti siltä, että Viima oli lähdössä, ja Ovela antoi korviensa nousta aavistuksen. Kenties musta narttu tajuaisi parhaansa ja lähtisi takaisin omille mailleen. Luulo osoittautui kuitenkin vääräksi, kun susi kaarsi uudelleen, ja tällä kertaa se ohitti merkkikivensä ja oli selkeästi astumassa Ovelan reviirille.

Tätä vanha alfa ei enää sulattanut. Se murisi kuuluvammin ja lähti saman tien matalaa ravia kohti Viimaa. Sen tuloa ei voinut sanoa millään tasolla hiljaiseksi, sillä alfa nimenomaan halusi tulla nähdyksi. Jokainen karva, mikä sen tuuheasta kauluksesta vain kasvoi, oli kohollaan ja sai uroksen vaikuttamaan valtaisalta. Vaaleanpunaiset ikenet välkkyivät taakse vedettyjen huulien alta ja kieli lipoi paljastettuja hampaita uroksen juostessa lähemmäksi. Kynnet pureutuivat alas viettävän kukkulanreunan matalaan ruohikkoon ja takajalat kuopaisivat aina muassaan maata ja multaa. Mikäli Viima ei ottaisi jalkoja alleen, Ovela kävisi sen kimppuun. Mukana hilluva nuori uros ei ollut minkääntasoinen uhka kookkaalle ja koneneelle, vahvalle alfalle, eikä Ovela uskonut Viimankaan pärjäävän sille fyysisessä mittelössä. Varsinkaan nyt, kun Roihu oli mukana. Tunkeilijat revittäisiin riekaleiksi, ja sitten Ovela riistäisi Viiman laumalta sen pesäalueet ja liittäisi ne omaan laajaan reviiriinsä. Ajatus oli niin houkutteleva, että uros melkeinpä toivoi Viiman ryhtyvän vastustamaan. Tuskinpa narttu pakenisi heti, mutta Ovela tiesi ettei se ollut tyhmä. Ei se hyökkäisikään, saati asettaisi laumalaistaan vaaraan jäämällä Ovelan reviirille. Mutta lähellä oli ei-kenenkään-maa, joki ja sen rannat. Nämä alueet eivät kuuluneet kummallekaan, ja Ovela tiesi, että narttu saattaisi yrittää koukata rajan yli toisaalla.

Roihun arvelu sai vahvistuksen Ovelan todetessa, että tulija todellakin oli Viima. Narttu ei voinut kuin hämmästellä toisen röyhkeyttä tämän koukatessa yllättäen takaisin Ovelan reviirille. Roihu katseli pää alhaalla Viiman menoa ja pieni murina kantautui edelleen nartun kurkusta sen seisoessa paikoillaan Ovelan vieressä.

Kun Ovela lähti ravaamaan kohti tunkeilijoita, lähti narttu hänen peräänsä. Myös hän pöyhisti karvojaan, veti huulet taakse ja paljasti terävät ja valkoiset hampaansa. Roihukin murisi edelleen, muttei yhtä kuuluvasti kuin Ovela. Hän seurasi urosta tämän jäljessä ja mietti, mihin tällainen tilanne voisi johtaa. Tarpeen vaatiessa Roihu olisi valmis taistelemaan puolustaakseen aluetta, mutta mieluummin hän välttäisi fyysistä yhteenottoa mahdollisimman pitkään.

Tuuli oli todellakin epäsuotuisa Viimaa ja Loskaa kohtaan, sillä Ovela ja Roihu olivat päässeet yllättämään kaksikon. Viima huomasi Ovelan rymistelevän rinnettä alas toisen suden kanssa. Tilanne oli hyvin riskialtis, he olivat vieraan lauman mailla ja ei-kenenkään alueelle olisi muutamia satoja metrejä. Loskaa alkoi pelottamaan kookas Ovela ja nuori uros ottikin askelia taakse päin häntä koipien välissä. Viima huomasi tämän, eikä tahtonut kiusata nuorta sutta omalla itsepäisyydellään. "Peräännytään ei-kenenkään maille ja sen jälkeen sinä jatkat meidän reviirillemme ja kutsut lähistöllä olevia laumalaisiamme turvakseni. En aio välttää Ovelaa." Viima murahti käskyn ja Loska otti salamannopeasti jalat alleen.

Alfa lähti Loskan perään ja vilkaisi vielä taakseen, seuraisiko Ovela ja tämän laumalainen heitä. Parempi tietenkin olisi, jos eivät seuraisi, mutta mielessään Viima toivoi heidän seuraavansa. Hän tahtoisi selvittää välejä Ovelan kanssa. Samalla nartun mieleen pilkahti toive siitä, että Katala olisi lähistöllä. Katalan kanssa hän tuntisi itsensä vieläkin mahtavammaksi, eikä Ovelan koko voisi hämätä.

Ovela ei antanut pienintäkään epäilystä siitä, etteikö olisi surmannut kumpaakin kyselemättä jos nämä olisivat jääneet sijoilleen. Mutta ilmeisesti koppavassa naapurireviirin nartussa oli hitunen tervettä itsetsuojeluvaistoa. Se pakeni. Nuori uros pinkoi minlä kintuistaan pääsi, ja Ovela nuoleskeli huuliaan sen perään; onneton pelkuri. Viima oli harkitsematon raahatessaan moista penikkaa mukaansa.

Ovela jatkoi matalaa raviaan ja teki lopulta jopa nopean laukkapyrähdyksen kimeän haukunnan sekaisen murinan siivittämänä. Kookas uros kuitenkin lopetti jahtinsa oman rajansa tullessa vastaan. Se antoi vauhtinsa hidastua hiljaiseksi hölkäksi ja lopulta pysähtyi. Niskakarvat pystyssä ja itsevarmana se tuijotti Viiman perään, miettien kuumeisesti, mitä narttu tekisi nyt. Tuskinpa se ansaisi näin helpolla periksi. Se oli sairaalloisen itsevarma paskiainen, eikä Ovela epäilisi ollenkaan, etteikö se vielä keksisi jotakin. Ei ollut ollenkaan Viiman tapaista perääntyä taistelusta ennen kuin se oli alkanutkaan. Narttu halusi hänen reviirinsä, ja Ovela seisoi hänen haaveensa tiellä.

"Hälytä paikalle Varma ja muita susia. En usko, että Viima aikoo yrittää takaisin yksin, mutten usko sen perääntyvänkään." vanha alfauros murisi Roihun suuntaan. "Katsotaan, josko voimme välttää verilöylyn nyt..."

Siitä olikin hetki, kun he olivat seisoneet vastatusten reviiriensä nurkilla. Ei se tavatonta ollut, ja milloin syypää konfliktiin oli Viima, milloin se oli ollut Ovela. Aina piti kuitenkin varautua pahimpaan. Kunhan Ovela vain saisi osoitettua, että sen lauma oli vahva ja voimissaan, Viima tuskin hyökkäisi. Tavallaan Ovelaa kuitenkin huoletti; se ei ollut ollenkaan varma oliko kevät lahjonut myös Viimaa uusilla laumalaisilla. Ainakin rajoilla oli useammin merkkejä, joiden jättäjää Ovela ei tunnistanut.

[ Nettiyhteys on nyt vähän keljuillut jostain minulle tuntemattomasta syystä. ]

Koko matkan Roihu ravasi melkein Ovelan rinnalla haukkuen ja muristen tunkeilijoille. Reviirin rajan tullessa vastaan myös hän pysähtyi seisomaan paikoilleen, mutta oli valmistautunut toimimaan tilanteen edellyttämällä tavalla. Narttu ei pelkäisi hyökätä Viiman ja vieraan, nuoren uroksen kimppuun, mikäli tilanne lopulta johtaisi siihen.

Kuullessaan Ovelan käskyn Roihu kurotti kaulaansa ja ulvoi vaalealle taivaalle kutsuen Varmaa sekä mahdollisesti muita lähistöllä olevia Ovelan laumalaisia tulemaan heidän avukseen puolustamaan reviiriä. Ulvottuaan narttu jäi hetkeksi kuuntelemaan ja pian ainakin yksi ulvonta kiiri Roihun korviin kertoen, että joku laumalaisista oli saanut viestin.

Alfa jäi katsomaan peräänsä. Seurasiko Ovela narttunsa kanssa hännillä, vai jäivätkö he rajalle. Määrätietoinen narttu toivoi syvästi, että Katala olisi lähistöllä. Nuori Loska oli rynnännyt takaisin omalle alueelle ja ulvonut ilmoille hätäisen kutsun. Viima kuuli sen ja yllättyi positiivisesti, miten pitkälle nuorukainen oli jo taittanut matkansa. Vielä varmistukseksi, mustaturkkinen susi ulvoi kuono kohti taivasta saadakseen mahdollisimman monta lähistöllä liikkuvaa laumalaistaan tuekseen. Samalla toivo pilkahti mielessä, että karibuja laiduntaisi vielä näillä main. Jos Viima saisi vallattua hitusenkin Ovelan reviiristä, niin toivo viimeisten karibujen saalistuksesta nousisi huomattavasti.

Tuuli kantoi mukanaan vain yhden nartun vastauksen. Parempi se kuin ei mitään. Tosin Viima odotti vielä erään suden vastausta, Katalan.

Ja pian se vastaus tulikin. Katalan ulvominen oli kimakkaa ja viiltävää, ja äänestä päätellen uros ei ollut kovin kaukana. Hyvin pian sen ruskeaturkkinen hahmo kirmasikin kaukaa ruohikon keskeltä kohti Viimaa. Uros oli ilmiselvästi voimiensa tunnossa loppukesästä. Sen ohut kesäkarva kiilsi ja sen jänteikkyys näkyi selvästi. Nopeat askelet toivat suden nopeasti Viiman rinnalle, ja se iski nojasi taaksepäin ja iski kyntensä maahan, hiljentäen vauhtiaan ja pysähtyen vähän nartun eteen. Uros tuijotti Ovelan alueelle ja näkikin kauempana seisovan kookkaan uroksen ja sen vieressä olevan toisen suden. Katala ei tarvinnut vastatuulta haistaakseen, mikä uros oli kyseessä, ja viime aikojen merkkailusta päätellen se ajatteli pienemmän suden olevan sen nartun, joka kulki paljon Ovelan mukana. Tuleva alfa, ehkäpä.

"Viima, armas johtajani. Valmis ja altis palvelemaan, kuten aina." Katala totesi ja kulki Viiman luokse, luimistaen korviaan ja vetäen huulensa taakse. Näytti siltä, että se virnisti, ja sen liikkeissä oli taas tiettyä lipevyyttä ja suorastaan loukkaavaa alistumista. Ikään kuin uros olisi tahallaan luimistellut oikein erinomaisen näyttävästi. Ja niinhän se tekikin. Mutta se teki sen kaikella ystävällisyydellä, ainakin Viimaa kohtaan. Teatraalisuus oli aina ollut kieron betan toinen luonto.

Toisella puolella Ovela seurasi katseellaan kauemoana näkyviä hahmoja. Viimakin hälytti laumansa tänne, joten yhteenotolta tuskin vältyttäisiin. Ovela kohotti päänsä ja ulvoi. Kookkaan uroksen ulvonta oli kumeaa ja jylhää ja kantautui helposti pitkienkin matkojen päähän. Suuresta sudesta lähti suuri ääni. Ulvottuaan uros laski taas päänsä ja lipoi huuliaan. Se oli tyytyväinen, ettei ollut paikalla yksin, vaan Roihu oli täällä sen kanssa. Lauma toi turvantunnetta myös alfalle.

Pientä murinaa kantautui jälleen Roihun kurkusta kun Viiman viereen asteli ilmeisesti hänen betansa. Roihu oli melko varma asiasta, sillä hän tunnisti sekä alfan että betan hajun parhaiten nartun laumasta. Tulokkaan ylitsepursuava alistuminen aiheutti inhoa Roihussa ja hän mietti, miksi Viima edes mahtoi pitää urosta niin tärkeänä itselleen.
Tosin, pakko Roihun oli myöntää: näyttihän uros olevan hyvässä kunnossa ja hänestä oli varmasti hyötyä esimerkiksi reviiriä puolustaessa. Mutta edes betansa kanssa Viima ei pärjäisi heille.

Ovelan ulvoessa taivaalle Roihu pinnisti kuuloaan yrittäen kuulla, oliko muu lauma tai joku laumalainen tulossa heitä kohti. Vaikka hän luotti alfaansa, ei lisäapu olisi silti koskaan pahitteeksi.

Ulvonta kaikui taivaalla, mutta se ei ollut Viimalle tarkoitettu. Ovela kutsui myös taustatukea. Alfanaarasta huokaisi kuitenkin helpotuksesta, kun Katala vastasi alfansa kutsuun. Kaikki näytti järjestyvän. Loska viipotti paikalle mukanaan aikuinen naaras, joka oli ollut saalistamassa keväällä syntyneille pennuilleen ravintoa. Pian Katalakin oli saapunut ja Viima oli todella tyytyväinen. Naaras nuuhkaisi Katalan päälakea ja lipoi huuliaan. "Ehdin jo olla huolissani, että et olisikaan lähettyvillä. Nyt on hankala tilanne, sillä törmäsimme Ovelaan ja tämän narttuun." Se kohotti katseensa kohti suuntaa, josta oli tullut. "Meidän täytyy saada reviiriä laajennettua edes hitusen lähemmäs karibujen laidunmaita. Ovela luonnollisesti on pahasti tämän suunnitelman edessä, kuten aina" Viima murahteli ja vilkuili, näkyisikö Ovelasta vilaustakaan.

Usva oli lähtenyt Louskun kanssa partioimaan järvelle päin. Kuitenkin puolitiessä matkaa Ovelan kumea kutsu kantautui valkean uroksen korviin. Aivan kuin refleksinä Usva huolestui ja kurtisti kulmiaan. Hänen johtajansa kaipasi apua ja kömpelö uros oli kilometrien päässä. Beta käskytti Louskun jatkamaan partiointia, se itse lähtisi Ovelan apuun uskollisena. Vastaus Ovelalle kajahti kimeänä ulvontana. Valkea turkki hulmusi Usvan juostessa johtajansa luokse, minkä kömpelöiltä jaloiltaan pääsi.

"Vanha seniili ei tajua omaa parastaan, armaani." Katala lipoi huuliaan ja irvisteli vielä hetken. Sen jälkeen se kuitenkin suoristautui, ja vakavoitui. Typerä, pilkkaava virne kaikkosi sen kasvoilta ja se siristi silmiään. Ruskeat kolmionmuotoiset korvat suuntautuivat eteenpäin ja uros tuijotti tiiviisti samaan suuntaan kuin Viimakin. Nyt ei olisi aikaa leikkiä, vaan toimia. "Ovela kutsuu apua. Ne tuskin saapuvat vielä. Meitä on me kolme ja ja Lousku. Jos koukkaamme nyt, saamme varmasti ajettua vanhuksen narttunsa kanssa kauemmaksi, ja merkattua alueita. Kun sen lauma saapuu paikalle, olemme jo ehtineet merkata osan alueista itsellemme ja hyvällä tuurilla vanhus päättää jättää asian sikseen ja tyytyy puolustamaan vielä jäljellä olevaa aluettaan. Voinemme lohkaista ainakin kohtalaisen kokoisen palasen, mutta vain jos toimimme nopeasti." Katala tuumasi ja vilkaisi Viimaa kysyvästi. Se tiesi, että hyvälläkin tuurilla palanen, jonka he saisivat merkattua, olisi näennäisen merkityksetön. Mutta se olisi pieni voitto, ja pienistä voitoista voisi ajan myötä kasvaa iso voitto.

Kauempana Ovela oli alkanut kävellä hitaasti sivulle. Se tuijotti koko ajan Viimaa ja sen susia. Niitä oli nyt sen verran, että ne voisivat yrittää yllättää ja tulla kohti. Mutta ne olisivat väärässä, jos luulisivat Ovelan perääntyvän... kaukaa kaikasi Usvan kimeä vastaus. Beta oli tulossa, ja Roihukin oli onnistunut hälyttämään jonkun paikalle. Hyvällä tuurilla hänellä olisi pian tukku susia apunaan ja hyökkääjät saataisiin ajettua pois. Sitä ennen olisi kuitenkin kyettävä puolustamaan aluetta hetken aikaa. Ovela tiesi, että sen koosta olisi nyt hyötyä. Kenties se ei ollut niin ketterä tai nuori , kuin Viima, mutta se kompensoisi koolla, voimalla ja kokemuksella.

Jännittyneenä Roihu seurasi tilannetta liikkumatta. Hän tuijotti kohti Viimaa ja sen laumalaisia pää alhaalla, kääntämättä katseettaan hetkeksikään. Usvan kimakka ulvonta valoi lisää itsevarmuutta narttuun ja hän vilkaisi ohimennen Ovelaa. Roihu luotti uroksen kykyihin johtaa laumaa ja puolustaa reviiriä, eikä hän nytkään epäillyt hetkeäkään, että he eivät pärjäisi Viimalle ja hänen laumalaisilleen, vaikka toistaiseksi tilanne olikin epätasainen. Hän olisi valmis tekemään mitä ikinä Ovela pyytäisi tai käskisi, muttei kuitenkaan aikonut toimia itsenäisesti kun toisenkaan lauman sudet eivät näyttäneet tekevän siirtoaan. Ainakin toistaiseksi hänelle riitti pieni välimatka ja pelkkä uhittelu.

Viima tuijotti kaukaisuuteen, siihen suuntaan, missä Ovela oli. Kirkkaankeltaiset silmät loistivat päättäväisyyttä ottaa yhteen jälleen Ovelan kanssa. Pieni murina kohosi syvältä kurkusta ja huulet vetäytyivät paljastaen kellertävän hammaskaluston. "Katala, mitä ehdottaisit? Mikä olisi paras ratkaisu, koukata pala reviiriä vaiko rynnätä kahinaan? Saattaisimme ehkä saada sen kaistaleen reviiriä, mutta kun Ovelan lauma tulee, saatamme myös menettää sen saman tien. Toisaalta, jos lähtisimme häätämään Ovelaa tällä joukkiolla, niin he perääntyisivät mahdollisesti ja saisimme reviiriä samalla ajaessamme heitä", alfa tukeutui Katalaan eikä siirtänyt katsettaan pois. Tämä piirre oli yksi niistä, joka oli Viiman nostattanut alfaksi. Päättävisyys, varmuus ja erilaisten vaihtoehtojen keksiminen. Ja tämä kaikki vain lauman parhaaksi.

Toisaalla Usva rymisteli risukossa huimaa vauhtia kohti Ovelaa. Havut ja epämääräiset roskat takertuivat valkeaan, pitkään turkkiin. Susi ei jaksanut välittää tästä, vaikka osa oksista hankasi ärsyttävästi. Hänen päämääränsä oli kuitenkin päästä johtajansa luokse niin nopeasti kuin suinkin kömpelöistä kintuistaan pääsi.

"Minä ehdotan, että me menemme nyt. Saamme ajettua vanhuksen kauemmas, ja samalla koukattua palasen reviiriä. Jos saamme hänet perääntymään, hän tuskin yrittää ainakaan heti vallata reviiriään takaisin. Kolaus itsetunnolle, mutta kaipa vanhus haluaa säästää laumaansa uudelta, turhalta taistelulta. Hänhän häviäisi joka tapauksessa." Katala totesi ja otti muutaman askelen Ovelan ja Roihun suuntaan: "Hyökätään. Annetaan vanhan uroksen maistaa nuoremman sukupolven voimaa."

Ovela huomasi Viiman ja sen betan käytöksen muuttuvan. Sudet tuijottivat tänne kiinteästi, ja kumpikin näytti kyyristyneen. Mikäli ennusteet ollenkaan pitivät paikkaansa, ne tulisivat pian päälle. Ovela nuolaisi huuliaan ja kyyristyi sekin; hän ei lähtisi mihinkään. Tulkoot päälle koko laumansa voimin, Ovela pitäisi reviirinsä. Jokaista mätästä myöten.
"He hyökkäävät pian, Roihu. Minä otan Viiman ja betan, yritä sinä mahtailla nuorelle urokselle ja toiselle nartulle. Nuori uros on pelkuri ja pakenee varmasti. Narttu saattaa hyökätäkin. Emme saa antaa periksi askeltakaan. Usva ja muut saapuvat pian. Meidän tulee kestää siihen asti." Ovela totesi ja alkoi hitaasti ja kyyryss kävellä edemmäs. "Äläkä huoli. Tätä on tapahtunut ennenkin, ja me olemme voittaneet. Aina."

Ovelan käytöksen muuttuminen sai aikaan pienen hädän tunteen. Viima ja hänen betansa selvästi suunnittelivat jotain ja Roihu ei pitänyt siitä. Hän olisi mieluusti välttänyt yhteentörmäyksen, mutta pakon sanelemana ei aikonut perääntyä ja jättää reviiriä puolustamatta.
"Selvä", Roihu vastasi. Hän paljasti hampaansa ja tutkaili katseellaan niitä kahta sutta, joille hänen oli määrä mahtailla. Nuori uros ei todellakaan vaikuttanut kovin rohkealta, mutta sitä vanhempi narttu näytti sangen itsevarmalta.

Hitaasti Roihu otti muutaman askeleen lähemmäs Ovelan jäljessä. Hän katsoi tiukasti ja suoraan nuoreen urokseen, yrittäen saada sen pakenemaan paikalta mahdollisimman pian. Samalla hän kuitenkin varmisti, että narttu Viiman laumasta ei tekisi mitään yllättävää siirtoa yhtäkkiä.

Saiccu:
((Siis, jostain kumman syystä tämä foorumi nielaisi vuoroni. Trisha kuitenkin kerkesi lukemaan ja vastasikin, mutta sitten se vuoro mystisesti katosi. Joten, muokkasin Trishan luvalla tähän samaan vuoroon tiivistetyn version (ja tietty sen mitä muistan) omastani.))

Musta narttu veti huulensa niin ylös kuin suinkin sai ja näytti koko purukalustoaan ikeniään myöten. Viima oli alunperin ennen Katalalta kysyessään ollut tämän vaihtoehdon kannalla. Kuono oli irvistyksestä kurtussa ja susi lähti kyyristellen kohti Ovelaa. Niskakarvat olivat pörröllä ja häntä sojotti uhkaavana ilmassa. Muutaman uhkailevan askeleen jälkeen Viima nosti vauhtinsa hölkkään ja suunnisti aivan suoraan Ovelaa kohti. Katse pysyi tiukasti uroksessa ja kurkusta kohosi kumeaa murinaa. Vasta muutamien kymmenien metrien päässä Viima ryntäsi hölkästä juoksuun. Ilkeä irvistys kuonollaan se valmistautui kohtaamaan, itseään fyysisesti ylivoimaisen, suden. Narttu ärähti ja louskutti pariin otteeseen leukojaan ennen kui kohdisti purukalustoaan kohti Ovelan kaulaa.

Lähistöllä Usva juoksi minkä kintuistaan pääsi viimeisiä satoja metrejä johtajansa luo. Uros läähätti kuuluvasti ja vihdoin se haistoi Ovelan. Tästä Usva sai lisää tarmoa ja lisäsi hitusen vauhtia jatkaen rymistelyä metsikössä. Usvan saapumista ei voinut olla noteeraamatta, sillä rytinä ja rytke kuului hyvin lähistölle. Samassa kun beta sai näköyhteyden johtajaansa, se huomasi Viiman lähtevän uhitellen hyökkäykseen Ovelaa kohti. Valkeaturkkinen susi ulvahti ilmoittaakseen olevansa paikalla.

--------------------------------------------------------------------------

Katala ampaisi matkaan heti Viiman jälkeen. Se murisi ja juoksi kohti vähän kaartaen, katse sekä Ovelassa että Roihussa. Se halusi varmistaa, ettei Roihu syöksyisi vanhan uroksen avuksi ja kääntäisi jo valmiiksi horjuvia voimasuhteita. Viiman laumassa oli enemmän susia, mutta se oli vieraalla maalla ja Ovelan lauma oli saapumassa. Viiman syöksyessä viimein todelliseen hyökkäykseen Katala haukkui kimakasti ja ryntäsi itse Roihua päin, pörhistäen niskakarvansa ja lipoen kielellään punaisia ikeniään. Hampaat iskivät yhteen suden pysähtyessä muutaman askelen päähän. Sen häntä sojotti pystyssä ja se yritti tehdä itsestään mahdollisimman suuren. Korvat olivat painuneet päätä myöden: "Peräänny suosiolla, narttu, tai revin sinut riekaleiksi! Mitä syytä sinulla on kuolla vanhan johtajan puolesta? Olet nuori ja hyväkuntoinen, sinulla on vielä monia vuosia jäljellä." Katala louskutti ja jatkoi hampaidensa nuoleskelua.

Sillä aikaa Ovela valmistautui kohtaamaan Viiman. Se kyyristyi hiukan Viiman syöksyessä kohti, ja kun narttu oli tarpeeksi lähellä, alfa perääntymisen sijaan loikkasikin eteenpäin, vatsa melkein maata viistäen. Se halusi suojella omaa kaulaansa ja iskeä Viimaan alhaalta päin, vaikka sen sitä varten pitikin kyyristyä hyvin alas. Se veisi voimaa sen iskulta, mutta satuttaisi kumminkin. Ovelalla oli isot leuat, ja se ei pelännyt käyttää niitä nyt kun verenvuodatukseen kerran oltiin ryhtymässä. Susi käänsi päätään ja yritti tarttua kiinnia Viiman kaulan sivusta, siitä missä oli paljon turkkia ja tarttumapintaa. Ei kaikista kohtalokkain paikka, mutta se toivottavasti estäisi narttua pääsemästä kiinni Ovelan lihaan.

[ Oijoi, anteeksi kun en huomannut tuota muokkausta aikaisemmin. Olin jo tulossa kysymään, että onko sitä mahdollista saada minkäänlaisessa muodossa takaisin, että pystyisin jotain vastaamaan. ]

Roihu piti katseensa tiukasti toisessa nartussa ja nuoremmassa uroksessa, mutta tarkkaili myös Viiman ja hänen betansa liikkeitä ja sitä, miten Ovela pärjäisi heille kahdelle. Roihu ei toisaalta epäillyt hetkeäkään, etteikö Ovela kykenisi rökittämään pari ylpeää sutta, mutta hän olisi valmiina auttamaan jos tilanne vain sitä vaatisi.
Onneksi kuitenkin Usvan ulvahdus kuului läheltä ryminän jälkeen. Se, että alueita puolustamaan tuli lisää susia valoi lisää itsevarmuutta Roihuun ja uhmailevat eleet korostuivat entisestään.

Yllättäen Roihu huomasikin, että Viiman beta Katala juoksi häntä kohti. Roihu häkeltyi hieman tilannetta, mutta irrotti katseensa kahdesta muusta sudesta ja kääntyi Katalan puoleen. Hän tunsi itsensä hivenen nurkkaan ajetuksi, mutta ei perääntynyt askeltakaan.
"Entä miksi perääntyisin ja jättäisin pulaan johtajani, jota kunnioitan ja arvostan? Minä en pakene pelkuruuttani", Roihu vastasi korvat luimussa muristen. Hänen oli myönnettävä, että Katala oli hyväkuntoinen susi ja yhteenotossa hänen tilanteensa voisi olla tukala, mutta Roihu ei sen takia väistyisi pois ja jättäisi Ovelaa Usvan kanssa puolustamaan aluetta. Hän halusi auttaa ja tehdä parhaansa tässä tilanteessa.

((Todellakin, en voi ymmärtää mitä tuo temppuilu oli, sillä se viesti oikeasti ole täällä jonkin aikaa, kun Trishakin sen ehti lukemaan ja jopa vastaamaan. *Päivittelee outoa tapahtumaa* Onneksi sentään jota kuinkin muisti, mitä oli kirjoittanut, varsinkin kun jälkeinen vuoro auttoi vielä muistamaan ne tärkeimmät kohdat seuraavasta siirrosta.))

Samaan aikaan, kun Ovelan seurueeseen liittyi valkea beta, Viima tunsi jykevien leukojen nappaavan häntä rinnuksista kiinni. Viima oli melko heikoilla niinkin suuren uroksen, kuin Ovelan, edessä, mutta itsepäisenä alfana naaras ei tahtonut näyttää tätä heikkoa kohtaansa. Mustaturkki pyristeli vastaan ja yritti riuhtoa itseään uroksen hampaista muristen ja äristen pahanpäiväisesti. Hampaat välkehtivät mustan turkin seasta ja muutama karvatuppokin taisi lennähtää ilmaan. Viima louskutti leukojaan ja yritti tomerasti saada otetta hampaillaan suurikokoisesta uroksesta. Naaras yritti vääntää päätään sivulle, että saisi edes pienen otteen Ovelaa lavasta.

Usva todellakin pöllähti keskelle rähinää ja se sai uroksen hetkeksi häkellyksiin. Pian hän kuitenkin huomasi Katalan ahdistelemassa Roihua. Se ei käynyt päinsä, ylivoimainen uros hätyyttelemässä hänen johtajansa laumaan juuri liittynyttä naarasta. Valkea beta syöksyi hampaat irvessä Roihun rinnalle. Ihme kyllä, normaalisti hyvinkin kömpelö Usva honteloine jalkoineen, näytti melkoisen tyylikkäältä valkean turkin hulmahdellessa. Punertavat ikenet paljastuivat hampaineen sillä sekunnilla ja kieli lipoi uhmakkaasti etuhampaiden välistä. "Uskallapas ottaa askelkin lähemmäs Roihua!" Usva murisi kumeasti eikä epäillyt ottaa mittaa Katalasta, jos tarve vaati. Mutta Roihua hän ei tuon kukkoilijan armoille jättäisi!

Ovelan hampaat jysähtivät kiinni Viiman rinnuksen tienoille, ja uros puristi ne kiinni niin tiukkaan, kuin vain sai. Se piteli kiinni ja ponnisti vauhtia takajaloistaan, ja heilautti sitten päätään voimakkaasti sivulle. Vaikkei se päästänytkään irti Viimasta, niin luultavimmin narttu lentäisi pois sen leuoista heiton voimasta. Ovela ei maistanut suussaan niin paljoa verta, että olisi uskonut saaneensa kunnolla kiinni. Tarpeeksi kuitenkin käyttääkseen voimaansa. Liian kauaa se ei todellakaan halunnut pidellä nartusta kiinni, koska nartun pää oli ikävän lähellä sen omaa päätä ja uros piti mieluusti silmänsä ja korvansa vastakin. Suu oli täynnä mustia karvoja heiton jälkeenkin, ja uros paljasti taas hampaansa ja otti muutaman uhkaavan juoksuaskelen kohti Viimaa: "Häivy hyvän sään aikana, narttu, tai seuraavalla kerralla hampaissani on jotain muutakin kuin karvaa!" se murisi ja punainen veri katosi hampaista vikkelän kielen nuollessa ne puhtaiksi.

Toisaalla Katala huomasi voimasuhteiden muuttuneen. Usva oli ilmestynyt kuin tyhjästä tapittamaan Roihun viereen. Oli Katala kuinka vikkelä ja nimensä veroinen tahansa, se tiesi, ettei kannattanut käydä päälle ensimmäisenä. Oli helpompaa puolustaa kahta vastaan, kuin hyökätä kahta vastaan.

"Eikö se vain olekin Ovelan kömpelö beta Usva... seniili vanhus ja tönkköjalkainen nuorukainen. Mikä voimakaksikko. Olen hämmästynyt siitä, että olette pitäneet tämän reviirin näinkin kauan." Katala ilkkui ja tuijotti haastavasti vuoroin Roihua, vuoroin Usvaa. Häntä viuhtoi jäykkänä ja pörheänä puolelta toisella ja välillä uros näykki ilmaa, aivan kuin olisi haastanut toiset tulemaan ensin. "Vielä hämmästyneempi olen siitä, että olette saaneet houkuteltua narttuja joukkoonne. Mutta huonoonhan se on tyydyttävä, jos ei paremmille kelpaa." beta irvaili Roihulle ja sen suupielet lähentelivät jo korvia.

Usvan ilmestyminen Roihun rinnalle oli suorastaan helpotus. Enää Katalakaan ei näyttänyt yhtä voittamattomalta kuin hetki sitten ja siitä syystä narttu oli kiitollinen Usvalle avusta. Juuri tämän takia hän viihtyi ja halusi olla laumassa: sudet auttavat toisiaan ja ketään ei jätetä pulaan missään tilanteessa. Lauma toi turvallisuuden tunnetta ja huominen näytti jälleen hieman valoisammalta, kun oli susia, joihin pystyi tarpeen vaatiessa nojautumaan tai joita pystyi itse auttamaan parhaan kykynsä mukaan.

Yllättävästä - mutta sitäkin tervetulleemmasta - avusta johtuen Roihu seisoi tiukasti paikallaan ja tuijotti haastavasti Katalaa. Hän ei uskonut uroksen ainakaan vielä hyökäävän, sillä kai hänen oli pakko ymmärtää riskit taistella kahta sutta vastaan yksin. Ellei susi sitten ollut niin itsevarma paremmuudestaan kuin antoi ymmärtää, sillä eiväthän "tönkköjalkainen nuorukainen" ja paremmille kelpaamaton narttu antaneet minkäänlaista vastusta nuoren ja hyväkuntoisen uroksen edessä.
Siinäpä vain hyökkäisi, jos kerran oli niin paljon parempi kuin he.

"Johtajasi laumaan en olisi liittynyt ikinä", Roihu vastasi itsevarmasti. Hän oli valinnut Ovelan lauman ja oli enemmän kuin tyytyväinen valintaansa.
"Sinun kannattaisi perääntyä. Olette tappiolla narttusi kanssa", hän hymähti ja vilkaisi nopeasti Ovelan ja Viiman suuntaan, missä Ovela näytti olevan ainakin hieman enemmän niskan päällä. Äkkiä hän kuitenkin käänsi katseensa takaisin Katalaan, jotta uros ei saisi päähänsä mitään yllätyshyökkäyksen kaltaista.

Naaras ei osannut arvata Ovelan seuraavaa siirtoa ja näin ollen lennähti uroksen otteesta. Ilmalento ei ollut kummoinen, mutta Viima tömähti kyljelleen maahan ja kierähti pari kertaa ympäri. Hämmentynyt vinkaisu pääsi naarasalfan kidasta. Melko nopeasti Viima oli kuitenkin tilanteen tasalla ja se ponnahti takaisin jaloilleen. Jomotus kaulassa, siinä kohtaa, jossa Ovelan leuat olivat naarasta pidelleet aloillaan, ei ollut onneksi ylivoimaisen kivuliasta. Tämä oli vielä pientä, Viima tuumi ja pörrötti niskakarvansa pystyyn. "Miksi perääntyisin vielä, kun olemme ylivoimaisia tällä hetkellä! Laumamme kasvaa nopeasti, ennemin tai myöhemmin joudutte luovuttamaan meille alueitanne!" Viima rähisi takaisin ja veti huulet niin taakse kuin pystyi. Kieli lipoi etuhampaiden välistä ja keltaiset silmät hehkuivat itsevarmuutta. Loska ja aikuinen naaras asettuivat päät matalina Viiman selustaan. Vaikka Loskaa hieman pelottikin, olisi se valmis tekemään Viiman eteen mitä vain, jos tilanne sitä vaati.

Valkeaturkkinen murahteli inhosta, kun Katala laukoi moisia hävyttömyyksiä. Usva ei pitänyt yhtään Viiman betasta. Se oli juurikin tuollainen kukkoilija, jolla ei ollut mitään arvomaailmaa. Ja kehtasikin vielä ilkkua heidän arvokasta Roihua! Usva oli yleensä hirmu seesteinen uros, mutta tämä Katala sai sen pinnan kiristymään todella nopeasti. "Kehtaatkin päästellä ilmoille moisia typeriä väitöksiä! Katso nyt armasta alfaanne, tuolla se lentelee kuin värinsä vaihtanut syyslehti myrskyssä! Teillä ei ole mitään mahdollisuuksia, perääntykää jo!" Usva murisi syvältä kurkusta ja vilkuili välillä, millainen tilanne Ovelalla oli. Mutta kun Katala läheni Roihua ja tuon iljettävän uroksen kuono melkein kosketteli Roihun korvaa, Usvalla kilahti täysin. Beta veti huulet taakse ja väläytti ikenet esiin. Se rähähti niin pahanpäiväisesti, kuin osasi ja hyökähti Roihun ja Katalan väliin. Samalla beta louskutti leuoillaan ilmaa, veti korvat taakse ja niskakarvat sekä hännän pystyyn. Tästä Katala ei helpolla pääsisi!

Ovela murisi ja vastasi Viiman haasteeseen askeltamalla eteenpäin. Takana oleviin susiin se ei näyttänyt edes kiinnittävän huomiota, ikään kuin ei olisi pitänyt näitä tarpeeksi arvokkaina edes katsottaviksi: "Minä olenkin haistanut, että olet saanut uusia susia laumasi jatkeeksi. Kuten se yksi uros, jonka revin riekaleiksi omalla alueellani kesän alussa. Vieläkö se on nuolemassa haavojaan? Jos kaikkien muidenkin susiesi taso on samaa luokkaa, en voi kuin nauraa onnettomille valtausyrityksillesi. Ethän sinä osaa edes taistella, narttu!" Ovela karjaisi ja lähti syöksyyn kohti Viimaa. Yksin se ei kuitenkaan hyökännyt, sillä sen takaa ruohikosta loikkasi esiin kookas Varma. Narttu ryntäsi muitta mutkitta isänsä perään ikenet paljaina loistaen. Se kaarsi vähän sivuun ja aikoi iskeä kiinni Loskaan. Nyt punnittaisiin nuoren uroksen sisu, sillä huolimatta siitä, että oli narttu, oli Varma isokokoinen susi. Eikä se todellakaan luonteensakaan puolesta tippunut siihen perinteisimpään narttujen kastiin.

Katala lipoi hampaitaan Roihun tiuskaistessa, miten se ei mistään hinnasta olisi liittynyt Viiman laumaan. Nuori uros piti tietenkin omaa laumaansa, varsinkin näin uusien tulokkaiden jälkeen, vahvempana ja kaikin verroin parempana. Se oli vastaamassa jotain takaisin, kun Usvan äkillinen ärähdys keskeytti sen ajatukset. Lievästi yllätettynä beta ponkaisi kauemmaksi ja sen murahdukseen sisältyi myös tuskin huomattava vingahdus. Hyvin pian uros oli kuitenkin taas mukana tilanteessa. Käyttäen hyväkseen sitä, että Usva oli herrasmiehenä asettunut Roihun ja Katalan väliin, ruskea beta hyökkäsi nopeasti kohti Usvan kömpelöitä jalkoja, tähdäten hampaansa ohkaiseen kinnernahkaan. Napakka puraisu oikeaan kohtaan etujaloissa oli ennenkin syössyt vahvoja uroksia häviöön. Siihen Katala luotti tälläkin kertaa. Kunhan nyt vaan osuisi.