Rajapartio - Loppunut

Usva hidasti vauhtiaan Ovelan tahtiin. Hän ei tahtoisi painostaa johtajaansa rasittamaan kipeää koipeaan lisää. Valkea uros tiesi, että vamma oli alfalle heikko kohta. Niin ollen Usva uskollisena betana vaali ja huolehti johtajansa terveydestä myös. Hän pysähtyi soliseva puron ääreen ja taisipa itsekäin lipaista raikasta purovettä kitaansa. Se viilensi mukavasti koko ruumista, jääkylmä purovesi. Usva tunsi kuinka uusi puhti ja virkeä olo virtasivat suonissa. Hän lipoi huuliltaan vesipisarat ja katsoi Ovelaan päin, tämän kehuskellessa Usva kehittynyttä fysiikkaa. Usva hieman nolostui Ovelan muistuttaessa viimevuotisen pentueen nokkeluuden. Se ei ollut mitään kovin mukavaa, vaikka olihan Usva ylpeä jälkikasvustaan. Eivät olleet perineet isänsä kömpelyyttä.

Uros tökkäisi kuonollaan Ovelan poskea ikään kuin vastatakseen korvan näykkäisyyn. Ovela oli selvästi hyvällä tuulella. Usva ei epäröinyt näyttää kiintymystään johtajaansa. Hän heilautteli häntäänsä iloisesti. Tuuhehahko häntä halkoi valonsäteitä, jotka kiilautuivat puiden oksien lävitse.

He olivat miltei kotipesillä jo. Pieni taivallus olisi edessä vielä. Usva saattoi haistaa jo naaraiden kiiman purolle asti. "Johtajani, voisinko mennä edeltä kotipesille?" Usva kysyi anoen, sillä kiiman tuoksu sai hänet hullaantumaan. Nyt jos koska, hän tahtoisi paritella. Puron kylmä vesi sai kaikki aistit virkeiksi uroksessa ja nyt. Nyt hän tahtoi antaa haluillensa vallan.

"Mene." Ovela antoi luvan ja lipoi kuononsa kuivaksi. Se kääntyi ympäri ja lähti seurailemaan puroa: "Minä palaan kotipesille pian." uros totesi, jättäen vastuun pesillä Usvalle. Vanhalla johtajalla oli vielä tuumailtavaa ja mietittävää, niin reviirin kuin uusien narttujenkin hankkimisen kanssa. Nyt kun se oli yksin eikä Usvan kanssa, sen elekieli muuttui hyväntuulisesta vakavaksi ja horjuttamattomaksi. Se käveli aina häntä hiukan koholla, uhmakkaan ja itsetietoisen näköisenä. Se näytti siltä, ettei sillä ollut aikomustakaan mielistellä ketään eikä mitään, ei nyt eikä koskaan.

Pian uroksen kookas keho katosi metsän varjoihin, eikä siitä pian ollut jäljellä muuta kuin isot, syvät jalanjäljet pehmeässä sammalessa.

Usva heilautti häntäänsä kiitollisena johtajansa myönnytyksestä. Hän käännähtikin hypähtämällä kohti kotipesiä ja lähti juoksemaan kiivaasti aistiensa vallassa. Vaalea turkki vilahteli vielä puiden välissä, kunnes katosi näköpiiristä.