Hierarkiasta ja vähän muustakin (loppunut)

Hetki lipaisi valkeita hampaitaan jotka putkahtivat esille Varman puhuessa Viimasta. " Toivokoon parasta se turhamainen kulkija joka eksyy aluellemme ´, kun minåä olen paikalla. TAkaan että siitä ei jää jäljelle häntä tupsuakaan. " Hetki sanoi osittain muristen.

Se vihasi jo automaattisetsi Viimaa ja sen lauma jäseniä aivan vain sen takia että tiesi lauman olevan vihollinen. Hyvin toden näköisesti Hetki kävisi oitis tunkeilijan kimppuu jos moinen sattuisi Hetkne tielle. Toki Hetki tekisi kuten alfa käskisi, tai beta. Kuten opli tapana totella korkeampiaan.

Hetki asteli Varman perässä rauhallsiena ja ympräristöä tutkien.


(Pahoittelen että rooli jäi lyhyeksi ja olemattomaksi, kuume sattui yllättämänä ja vetää minut sängyn puoleen. Yritän jälleen skarpata kun olo kohenee. )

Varma oli tyytyväinen Hetken suhtautumiseen. Se jphdatti uutta ystäväänsä metsän lävitse, kunnes puusto viimein harveni ja muuttui lopulta ruohoaroksi. Varma kiihdytti tahtia ja jolkotti eteenpäin tuulen tuivertaessa vasten sen kasvoja. Lumihanget kimmelsivät hopeisessa kuunvalossa ja valaisivat kahden suden matkaa kohti rajamaita. Varmalla oli hyvä tunne tästä. Se kääntyi katsomaan olkansa yli ja ampaisi sitten juoksuun, ikään kuin haastaen Hetken juoksemaan rinnallaan. Varma ei ollut niitä susia, jotka leikkivät painia ja muita tavallisia leikkejä. Se piti kaikesta, missä piti kisata ja etenkin juosta sydämensä kyllyydestä.

Tässä hyvin lyhyessä ajassa se oli löytänyt Hetkestä itselleen hyvän toverin. Kunhan aikaa kuluisi, se olisi varma siitä, että heistä kahdesta tulisi vielä hyvät ystävät. Syvällä mielessään Varma alkoi hautoa vanhaa ajatusta, jonka se oli usein työntänyt syrjään. Se samaan aikaan halusi sitä ja pelkäsi sitä. Vielä se ei kuitenkaan ollut valmis kertomaan Hetkelle ajatuksistaan. Mutta kenties joskus myöhemmin. Kun he olisivat vanhempia ja viisaampia ja aika olisi oikea. Ehkä ensi kesänä. Tai sitä seuraavana. Kuka tietää.

Nyt se halusi vain juosta.

hetki naurahti ääneen Varman haasteelle ja ampaisi juoksuun. Vaikka narttu oli raskas tekoinen ei se ollut niin hidas juoksemaan. Mutta huomattavasti Varma oli häntä nopeampi. Hetki kuiutenkin pisti peliin vain puolet energiastaan, kunnes jäi Varmasta kyllin jälkeen ja lisäsi poweria juoksuunsa ja sai kun saikin Varman kiinni. Hetki juoksi varman rinnalla hyvillä mielin.

Eipä hetkikään kuulunut niihin hukkasiin jotka leikkivät painia ja loikkivat toisten niskaan. Hetki kuitenkin rakasti pentuja ja kykeni helposti leikkimään niiden kanssa. Mutta Hetkellä ei ollut aikomusta leikkiä vaan piti silmällä ympäristöä ja mietti miten aloittaisi tulevaisuudessa keskustelun itse Ovelan kanssa. olihan uros luvannut Hetkelle että kaksikko voisi tavata myöhemmin. Noh Hetki pyyhki ajatukset mielestään ja jatkoi juoksemistaan Varman perässä sillä oli jäänyt jälleen hieman jälkeen.

Sen koommin Hetki ei puhunut mitään se vain juoksi. Varmasta oli hetkelle tullut oivallinen laumatoveri, eihän hukak voinut toista vielä ystäväksi todeta kun ei loppuen lopuksi tuota tuntenut. Mutta hetki luotti päivä päivältä vain enemmän ja enemmän Varmaan.

Varma kiihdytti vauhtiaan ja kiisi lumikinosten läpi. Sen hengitys huurusi ja leveät tassut kuljettivat sitä yhä kauemmaksi reviirillä. Tasaisen mukavaa tahtia kaksikko eteni kohti rajoja, ja kun ne olivat juosseet jo lukuisia kilometrejä, ne viimein saapuivat sille. Kesäisin lähes musta järvi oli nyt peittynyt valkoiseen hankeen ja sen alla piilevään petolliseen jäähän. Reviirimerkinnät kuitenkin kertoivat, missä rantaviiva kulki. Ja niin kertoi sekin, että järvi oli tasainen. Muualla oli mäkiä ja kukkuloita.

Varma pysähtyi yhden kukkulan päälle. Vaikka se puuskuttikin, se olisi jaksanut ravata vielä ties miten pitkään. Se oli susi, ja se eli juostakseen, saalistaakseen ja liikkuakseen.

"Järven rannan pohjoispuolelta alkaa pohjoinen raja. Siellä reviirit Viiman kanssa lähes leikkaavat. Tarkistetaan se alue. Päästetään edellinen rajavartija takaisin pesille." Varma totesi. Se nosti leukaansa ja ulvoi kumeasti. Ääni levisi tummansiniselle tähtien kirkastamalle taivaalle. Hetken päästä yksinäinen ulvonta vastasi siihen. Viesti oli mennyt perille ja edellinen vartija palaisi takaisin pesille. Varma lähti jolkottamaan järvenrantaa kohti pohjoista.

Hetki juooksi VArman perässä kunnes tuo pysähtyi nuppulän päälle. Hetki kuunteli tarkkaa nmitä toinen sanoi ja pisti muistiinsa kaiken. Vaikak rajat olivatkin selvästi tunnistettavissa. Mutta oli hyväm uistaa missä ne leikkaavat. Hetki murisi itsekseen mutta lopetti lähes välittömästi. Sitä ahdisti pienikin haju vieraasta nartusta Viimasta, jota ei voinut olla aistimatta sajojen lähellä.

Voisi olla kohtalokasta jos joku Viiman laumalaisista eksyisi Varman ja Hetken tielle juuri nyt kun he olivat paikalla. Saattaisi eksyneelle käydä hyvinkin huonosti. " Asia selvä" Hetki toteesi ja kuunteli kun vastaus Varman ulvontaan kuului. Ja lähti piankin jolkottelemaan Varman perässä kohti pohjoista.

Hetki tarkkaili ympäristöä kuitenakaan mitäään tärkeää huomioiden. Hetki kulki Varman perässä yhä hiljaisena ja ympäristöä tutkien.

Susien kuljettua hetken aikaa alkoi vaikuttaa siltä, että partioreissusta tulisi rauhallinen. Raja tuntui koskemattomalta eikä Varma haistanut nenässään yhtäkään tunkeilijaa. Ei ainakaan vielä. Aina välillä rajoja merkaten susi kulki yhä eteenpäin, katse kaukana horisontissa. Järvi uinui jäistä untaan susien vasemmalla puolella, ja jossakin sen keskellä yksinäinen hahmo näytti liikkuvan poispäin. Ilmeisesti se oli hirvi, karhu tai jokin muu vastaava iso otus. Tuuli ei tuonut sen hajua tänne asti, eikä Varma aikonut lähteä ottamaan selvää sen syvimmästä olemuksesta. Tuskinpa se ainakaan haitaksi olisi. Matkustikin poispäin. Niinpä narttu jatkoi matkaansa suoraan. Mikäli Hetki jäisi katsomaan otuksen perään, se olisi Hetken valinta.

Pakkanen sai kaukana olevan metsän puut paukahtelemaan. Aina välillä ilmaa halkoi aavemainen pamahdus, joka kaikui jylhistä vuorenseinämistä. Välillä yksinäinen tuulenpyörre nosti lunta ilmaan, mutta lukuunottamatta moista ilma oli hyvin tyyni ja rauhallinen.

Hetki kulki Varman perässä tutakillen rajoja, eikä niin nähnyt itsekkään mitään kummallsita. Hetki kiinnitti kuitenkin huimiotaan järven suuntaan jossa outo hahmo kulki heistä pois päin. Hetkellä kävi mielessä mennä ottamaan hahmosta selää mutta antoi asian kuitnekin olla. Nimittäin Hetki ei karhua vastaan taistelisi ainakaan näin talven alla.

Hetki tuhahti ja jatkoi matkaansa Varman perään. " Outoa että täällä on näin hiljaista, tavallaan jo toivoin että törmäisimme johonkuhun. " Hetki lausahti hiljaisena astellen yhä Varman perässä.

Hetki mietti myös tapaamistaan Ovelan kanssa. Ehkä se olisi myöhäistä Roihun suhteen, mutta Hetki halusi joka tapauksessa puhua ja tutustua Ovelaan, ilman mitänä taka ajatuksia. Hetkelle olisi suuri kunnia olla se narttu jonka ovela valitsisi puolisokseen, mutta taitaa olal liian myöhäistä. vai onko ?

Hetki mietinnöistään huolimatta jatkoi matkaansa Varman perässä.
" Onko Viiman laumassa enemmän vai vähemmän jäseniä kuin meidän ? " Hetki kysyi sitten kun oli päässyt Varman rinnalle.

Mitä kauemmin hetki oli VArman seurassa sitä enemmän Hetki tunsi itseään vahvemmaksi ja iloisemmaksi. Se oli saamassa Varmasta hyvän ystävän, tai ainakin se toivoi niin. Tuuli pyöritteli pieniä lumipyörteitä ja sai aikaan tuon kummallisen kuminan jota narttu kuunteli sivu korvalla siihen suuremmin kiinnittävän huomiotaan. Talvi oli tullut ja pakkaset kovenisivat päivä päivältä vain enemmän. Maa oli lumen peitossa ja lähiseudu puut painuivat melkein kinoksina maahan. Lehed olivat jo aikoja sitten tippuneet lehtipuista ja linnut lentäneet etelään.

Hetki homasi kuitenki pian maassa menevän omituisia jälkia mitä se ei ollut aikaisemmin nähnyt. " KAtso, Varma tästä on kulkenut jokin outo otus. " Hetki mainitsi sitten ääneen. jäljet eivät olleet suden, ei linnut, eikä karhunkaan. Jäljet kulkivat osittain rajan tälläpuolen ja osittan viiman puolella. Hetki yritti saada jonkin laista vainua otuksesta, mutta kun ei neito tiennyt mikä eläin tai otus oli kyseessä ei se osannut vastata. Ei olisi ihme jos Varma tietäisi minkä otuksen jälkia moiset olivat sillä olihan tuo elänyt elmänsä täällä. Hetki kun oli asunut kaukana laaksosta missä talvi oli pitkä ja kesä vuorostaan lyhyt. Siperian sopuikoilla saattoi nähdä vain jääkarhuja, karibuja ja sen sellaisia myski härät olivat aikoinaan olleet Hetken lempi ateria mutta niit ätuskni täällä päin olisi. Tai mistä Hetki sitä tietääisi jäljet kuitnekin olivat nartulle tuntemattomat.

Varma pysähtyi nuuhkaisemaan jälkiä Hetken kanssa. Tovin nuuhkittuaan se luimisti korviaan: "Haisee ilvekseltä. Inhottava peto, mutta suhteellisen vaaraton. Pennuille tosin ei. Hyvä, että se on menossa Viiman puolelle." Varma totesi ja katseli hetken jälkien menosuuntaan. Tovin katsottuaan se kääntyi taas ja lähti jolkottamaan rajaa pitkin. Oikeastaan rajojen tarkistaminen oli melkoisen yksitoikkoista puuhaa. Piti vain katsoa, ettei kukaan ollut ylittänyt rajaa ja merkitä haalistuneet merkit uusiksi.

Kun kaksikko oli viettänyt aikaa partiossa jo hyvän tovin, ja kun yökin oli jo kääntymässä hitaasti mutta varmasti kylmäksi aamuksi, halkoi punertavaa taivasta uusi ulvonta. Varma vastasi siihen ja kääntyi tyytyväisenä Hetken puoleen: "Palataan pesille. Muut ovat saapuneet omaan vuoroonsa ja me voimme mennä pesille lepäämään." narttu totesi. Jos ne menisivät ripeää tahtia, ne olisivat perillä pesäluolilla muutamassa tunnissa. Juuri, kun aamu olisi kunnolla valjennut.

[[Noniin, viedäänpäs narttukaksikko takaisin pesille, niin saadaan aikaiseksi se tapaaminen Ovelan ja Hetken välille!]]

hetki huiskautti leovttomasti häntäänsä ilvekselle mutta antoi toisen mennä olihan se jo matkalla Viiman puoelle. Hetki käänsi katseensa VArmaan ja nyökkäsi.

" selvä mennään siis. " Ol iaika jolloin Hetki saattoi kohdata itse alfan, se tiesi että Ovela ottaisi nartun vastaan tietoisesti olivathan he sopineen tavallaa ntapaamisesta etu käteen