Liittyminen Ovelan laumaan: Vainu (suoritettu)

((Vainun pelaaja, kirjoita tämän viestin jälkeen ensimmäinen peliviesti. Tilanne siis on seuraavanlainen: hahmosi on yhytetty Ovelan lauman rajalta ja kaksi vahvaa narttua kiertelee sen ympärillä. Ne murisevat, mutta eivät ole käyneet vielä kiinni. Käyvät kyllä heti, jos hahmosi yrittää paeta tai hyökätä. Ulvomalla on hälytetty paikalle Ovela, joka saapuu. Se on iso, suorastaan valtava, arpinen, tuuheaturkkinen ja vanhahkon näköinen susiuros, joka ontuu oikeaa etujalkaansa paljon. Se kuitenkin vaikuttaa voimakkaalta. Uros pysähtyy ja pörhistää niskakarvansa ja nostaa häntänsä korkealle.

Ajankohta on myöhäinen kevät.

Tässä siis alkutilanne. Mukavaa liittymispeliä! Kannattaa vielä lukaista peliohjeet ja säännöt, ihan vaan kaiken varalle!))

¤Anteeksi kun kesti. Olimme laivalla tässä kolme päivää ja vielä sitten Helsingissä päivän, että nyt pääsin vasta katselemaan. Eikös koira eläimistä käytetä ilmausta "narttu"? Kun luin netistä susista enemmän tietoa, tuntui kaikkialla puhuttavan nartusta, ja naaras olisi kissa eläimistä. Kuitenkin tässä kirjoitan naaraana vielä.¤

Vainu niminen naaras oli joutunut vieraan lauman alueelle tullessaan vuorilta alas. Se oli lähtenyt vuorille karhua pakoon, sillä se ei ollut perheensä kanssa pärjännyt sille. Se ei ollut ollut suuressa laumassa, eikä tuntenut siis kunnolla laumojen arvojärjestystä. Sen takia se oli nyt hyvin matalana korvat luimussa ja häntä hyvin alhaalla kahden naaraan kierrellessä sitä. Se pelkäsi kuollakseen näitä kahta naarasta ja olisi mieluummin paennut, jollei nuo olisi kierrelleet sitä. Jonkin aikaa sitten oli jompi kumpi naaraista kutsunut jotakuta paikalle ja narttu oli jähmettynyt kuuntelemaan ja tarkkailemaan korvat luimussa pelokkailla ja valkuaisiaan näyttävillä silmillä.

Pitkältä tuntuvan odotuksen jälkeen Vainu havaitsee Ovelan hajun ja kohottaa hitusen itseään, mutta yhden naaraista tullessa kierrokseltaan sen eteen, se vavahti jälleen alas. Ovela oli siitä hyvin suuri. Jopa pelottava arpineen ja olemuksineen päivineen. Se ei uskaltanut avata suutaan kokemattomuutensa takia laumaan liittymisissä ja pitäisi erittäin kummallisena asiana, jos Ovela kutsuisi sen laumaansa. Naaras pysyi kuitenkin sillä hetkellä hyvin matalana ja piti kiinni siitä, ettei katsonut Ovelaa silmiin vaan ennemmin jalkoihin.

¤Tönkkö, kun en oikein ymmärtänyt kahden naaraan päälle paljoa :cat:¤

((Narttuhan se on yleensä, mutta olen kuullut, että ainakin vanhemmissa opuksissa ja kirjoissa sudesta voi puhua myös naaraana. Joten kaipa se on kiinni ihan siitä, mihin itse tottuu. Eikä mitään huolta viivytyksestä, sellaisia sattuu!))

Ovela oli tosiaan valtava, eikä tilannetta helpottanut ollenkaan se, että saavuttuaan uros vaikutti olevan paitsi valtava, myös sangen uhkaava. Se alkoi kierrellä narttua jäykin askelin, eikä vaikuttanut sitten ollenkaan tyytyväiseltä tilanteeseen. Kaksi Vainua paikallaan pitänyttä narttua siirtyi syrjemmälle odottamaan johtajansa tuomiota. Ovela huiskutti tuuheaa häntäänsä hitaasti puolelta toiselle ja oli paljastanut etuhampaansa: "Mitä sinä teet täällä? Nämä ovat minun maitani... sinähän tiedät, että voisin repiä sinut palasiksi?" uros kysyi kierrellessään. Nartut kauempana kallistivat päätään ja nuuhkivat ilmaa. Ne eivät enää olleet uhkaavia, lähinnä uteliaita.

Kenties se oli hyvä merkki?

¤Jeps ja narttu ilmaukseen olen tottunut, joten taidan käyttää sitä.¤

Narttu siirsi katsettaan paikoilleen pysyen Ovelassa, joka kierteli sitä. Vainu pelkäsi kuollakseen tätä tilannetta. Se ei ollut huomannut saapuneensa jonkun maille, ennenkuin nartut olivat sen eteen pöllähtäneet. Narttu piti korvansa hyvin takana ja häntänsä lähellä takajalkojaan, ollen muutenkin alistuvassa asennossa. Se nuoleskeli välillä huuliaan, yrittäen sillä rauhoittaa Ovelaa. Se ei ollut tullut pahoin aikein, mutta Ovela tuntui olettavan sen niin. Ovelan esittäessä kysymyksensä, laski Vainu katsettaan. "Lähdin karhua karkuun vuorien toisella puolella, koska en voinut sille yksin pärjätä. Ja kyllä tiedän, ettävoit repiä minut palasiksi." Vainu vastasi alistuvalla äänellä. Tuulen vire heilutti sen vaaleahkoa turkkia, joka oli vaihtumassa jo alkukevään takia kesäturkkiin. Sen takia se näytti hieman pahkuraiselle, muttei se haitannut Vainua, joka oli kolmen vuotensa varrella sen kokenut monestikin.

Vainu odotti pelokkaasti ja täysin paikoillaan Ovelan seuraavaa liikettä tai puhetta. Jos Ovela päättäisi hyökätä sen kurkkuun, yrittäisi Vainu heti paeta paikalta. Jos se taas ei ehtisi, se alistuisi tuon hampaisiin ja yrittäisi olla tekemättä uutta virhettä, jota se ei ymmärtääkseen ollut tehnyt. Jos Ovela taas jatkaisi kierrostaan, yrittäisi Vainu rauhoitella itseään. Ei ole mitään hätää, se ei ole tehnyt vielä mitään. Älä välitä. Rauhoitu nyt vain. Tätä rataa sen ajatukset kulkivat.

"Miksi minä en repisi? Sinä olet tullut minun reviirilleni. Onko minulla jokin syy jättää sinut henkiin?" uros uteli taas. Sen ääni oli syvää kurkkumurinaa, eikän se herennyt hetkeksikään kiertelemästä nartun ympärillä. Ilmiselvästi se mietti, olisiko vaan parasta ajaa toinen heti tiehensä, surmata vaiko antaa olla.

"Sinä et ole täkäläisiä?" uros totesi pian, kurotti päätään eteenpäin ja haistoi nartun niskaa. "Onko sinulla laumaa? Oletko eksynyt siitä?" se jatkoi kyselyään, vetäytyen pidemmälle. Nyt se ei kuitenkaan enää kierrellyt. Toinen näytti alistuvalta, ja Ovela tiesi olevansa niskan päällä. Niinpä sillä ei ollut enää tarvetta korostaa asemaansa turhilla rähinöillä. Se oli vuosien saatossa oppinut, että turha ärinä ja asemansa pönkittäminen ei pidemmän päälle palvellut ketään. Ja liika mahtailuhan olisi voinut antaa sen kuvan, että Ovela oli epävarma asemastaan reviirinsä kiistattomana kuninkaana. Ja sehän ei ollut millään tavoin epävarma. Itse asiassa se oli niinkin varma, ja kunnianhimoinen, että se päätti rauhoittaa toista nuolemalla huuliaan ja kääntämällä vähän tuijottavaa katsettaan.

Sillä oli omat syynsä tehdä niin. Mutta nartulle moinen merkitsi vaan säästymistä verilöylyltä.

Vainu ei osannut vastata toisen ensinmäiseen kysymykseen muutakuin menemällä alistuvampaan asentoon pelokkaana. Se ei todellakaan tahtonut tulla revityksi ja pelkäsi Ovelan tekevän niin kahden muun nartun kanssa. Kun Ovela sitten kysyi uuden kysymyksen, katsoi narttu parhaakseen kääntää katseensa pois tuon jaloista, kohden maata. "Ei en ole täkäläisiä. Ja ei, minulla ei ole laumaa. Ei ole koskaan ollutkaan." Niin yksinkertaista kuin asia olikin, sitä olisi silti hankala uskoa kolmivuotiaasta nartusta. Se oli elänyt vain äitinsä ja sisarensa kanssa hajanaisesti karhun tuloon asti ja oli sen takia joutunut hylkäämään nuo ja oli nyt tavalla tai toisella satimessa Ovelan kierrellessä sitä.

Ovela kuitenkin osoitti rauhoittavia merkkejä hetken kuluttua ja narttu uskaltautui rauhoittumaan. Se ei tiennyt, että kyseisellä eleellä saattoi olla toisen lainen merkitys. Se nuolaisi jälleen huuliaan ja rauhoittui hieman, mutta korvat pysyivät alistumisesta ilmaisevassa asennossa, eikä häntä kohonnut oikeastaan lainkaan. Ehkä hitusen, mutta silti narttu oli alistuvainen ja piti päänsä alhaalla Ovelan kierrellessä sitä.

"Olet elänyt laumattomana. Se elämä on raskasta. Mikset ole koskaan yrittänyt liittya laumaan? Tai perustaa omaa?" Ovela kyseli. Enää sen ääni ei ollut verenhimoista murinaa, mutta vastauksia se silti halusi. Vastauksien lisäksi se halusi muutakin. Se toi kuononsa lähemmäksi narttua ja tuijotti tätä keltaisilla, pistävillä silmillään: "Laumattomat ovat uhka minulle. Ne varastavat talvisin mailtani ruokaa ja viima pakottaa ne lähelle minun metsääni. Mitä sinä aiot tehdä syksyllä, kun viimat pieksevät laumattomien alueita ja saaliit ovat poissa? Aiotko sinäkin tulla minun mailleni ryöstämään?"

Vanha uros ei siirtänyt katsettaan hetkeksikään, ja sen sanoissa oli uhkaavaa painoa.

"Jos minä päästän sinut nyt, mikä takaa ettet palaa takaisin talvella?"

Vainu vavahti matalammaksi Ovelan tuodessa kuonoaan sen lähelle. "En tahtonut laumaa, koska en osaisi sellaista johtaa ja en ole koskaan elänyt täällä, en ole tiennyt, että näin lähellä on lauma johon olisin voinut liittyä." Puheen vuoronsa lopussa se ilmaisi tavallaan halukkuutta liittyä mieluummin laumaan, kuin elää yksinään jossain talvella. Se ei ollut koskaan saalistanut muiden mailla, eikä ollut nähnyt kunnolla nälkääkään vaan oli elänyt vuoriston toisella puolella rattoisasti. Nyt se kuitenkin nuolaisi huuliaan ja laski päätään, kunnes sen kuono osui hellästi alkukeväästä vielä pienesti lumiseen maahan. Se käänsi katseensa jälleen sivummalle. Se oli oikeastaan alistumisen esikuva, sillä se pelkäsi ja alistui vain yhä enemmän.

Kun Ovela kysyi uuden kysymyksen, Vainu nuolaisi huuliaan ja mietti samalla. "Varmaankin se, että palaisin takaisin sinne, mistä tulinkin." Se sanoi alakuloisesti ja pelokkaasti. Myös alistuneesti. Se ei kuitenkaan liikahtanut vaan pysyi aloillaan ja antoi Ovelan tehdä mitä nyt tekikin. Työnsi kuononsa sen lähelle ja nuuski. Mitä muuta se tekisi vielä?

Ovela ei vastannut mitään. Se maisteli nartun sanoja mielessään. Totta, narttu voisi palata. Tai sitten se jäisi laumattomaksi, tai liittyisi Viiman laumaan. Ensimmäinen vaihtoehto merkitsi Ovelalle vain yhden mahdollisen laumanjäsenen menettämistä, kaksi viimeistä nuutta vihollista. Viiman lauma oli suurempi. Ja Ovelan piti vastata haasteeseen. Hän ei halunnut vain laakson tätä puolta, hän halusi koko laakson. Vaan, asia kerrallaan... ilman jäseniä ei olisi silmäpareja vahtimassa edes tätä nykyistä reviiriä. Pohjoisista osista voisi melko vapaasti joku laumaton porukkoineen lohkaista palasen, ilman että Ovelalla olisi siihen mitään sanomista.

Paitsi, jos hän vahvistaisi laumaansa uudella verellä. Tosiasia oli, että Ovela tarvitsi susia. Se tarvitsi vahvoja susia suojelemaan reviiriä ja rakentamaan perheestä vahvan ja voitokkaan. Ja se tarvitsi vierasverisiä narttuja, jotta voisi itsekin joskus saada pentuja.

"Mistä sinä ajattelet, että tähän laumaan voisi liittyä? Mitä annettavaa sinulla on minulle? Miksi minä haluaisin kaltaisesi suden?" Ovela kysyi viimein. Se kohotti vähän päätään ja kallisti sitä: "Jos minä annan sinulle mahdollisuuden liittyä, mitä hyötyä sinusta on meille? Osaatko hoitaa pentuja?"

Vainu oli jo menettää hermonsa hiljaisuuden aikana. Se oli joutunut moneen otteeseen nuolaisemaan huuliaan varmuuden vuoksi, ennen kuin Ovela vihdoin oli puhunut. Pennut. Niitä se yli kaiken rakasti ja olikin hoivannut joskus sisarensa pentuja, joita tosin ei ole mainittu menneisyydessä sillä ne eivät niin tärkeää mainittavaa ollut. Vainu kallisti päätään nuolaisten huuliaan samalla. "Minusta voi olla hyötyä monellakin tapaa laumalle ja osaan hoivata pentuja pienoisella kokemuksella niistä." narttu vastasi. Sen sanoista voisi ymmärtää, että se oli itse saanut pentuja joskus, mutta sitä se ei tarkoittanut.

Se oli jonkin aikaa sitten unohtanut kaksi narttua, jotka nyt muisti ja vilkaisi kiireesti niihin. Narttu värähti pelosta ja meni jälleen alistuvasti matalammaksi ja nuolaisi huuliaan. Nyt sen katse siirtyi jälleen maahan. Miksi kaikki oli niin vaikeaa. Se ei ollut tottunut laumaelämään. Mutta kaikkeen pystyi oppimaan. Kaikenlisäksi kolmivuotinen narttu olisi varmasti Ovelan laumaan oiva lisä muiden laumalaisten lisäksi. Se toivoi Ovelankin ajattelevan niin.

"Kokemuksella? Oletko sinä penikoinut?" Ovela kysyikin heti. Narttu ei vaikuttanut penikoineelta, sen nisät eivät olleet ollenkaan tavallista suuremmat, eikä se ollut mitenkään sen näköinen, että se olisi ainakaan vuoteen kasvattanut pentuja. Ja se oli niin nuori, että tuskin se sitä ennenkään oli synnyttänyt. Mutta aina piti varmistaa. Pennuista nyt ei olisi haittaa, jos ne oli jo vieroitettu. Muta ainahan oli se riski, että joku ennenkin astunut uros pyrkisi nartun perästä laumaan, tai lauman alueille, ja aiheuttaisi hankaluuksia. Uroksia vastaan Ovelalla ei ollut mitään. Mutta salaa astuvia uroksia vastaan paljonkin.

Kauempana seisovat nartut olivat edelleen ihan hiljaa. Toinen, se rotevampi, näytti Vainun katseen huomatessaan murisevan, mutta toinen pysyi ihan rauhallisena. Se tyytyi tarkkailemaan uutta tulokasta, ja asettamaan käytöksensä sen mukaan, miten toinen käyttäytyisi. Narttu tunsi kyllä johtajan. Jos tuo uusi ajettaisiin vielä tässä vaiheessa pois, olisi se jo ihme. Ovelalla taisi olla muita suunnitelmia.

Vainu nosti hieman korviaan, mutta vain hieman ja laski äkkiä takaisin. "Ei en. Sisareni sai, ennen kuolemaansa, muutaman pennun, joita hoivasin hänen ollessa metsällä. Eli en ole itse saanut pentuja." Vainu ei tiennyt oliko tehnyt virheen sanoessaan niin ja oli nyt hieman epävarmempi ja tarkkaili hermostuneesti Ovelaa alhaalta ja sivusta. Se nuolaisi jo monettakin kertaa huuliaan. Tämä tilanne oli sille hyvin uusi ja Vainu ei voinut sanoa sisarensa olevan elossa, vaikka luulikin niin, Ovelalle, koska pelkäsi tuon sen takia hyökkäävän kimppuunsa.

Hetken kuluttua nuori narttu nuolaisi jälleen huuliaan. Ovela kierteli sitä yhä ja nuuhki samalla. Nyt narttukin päätti nuuhkia hieman muiden narttujen ja Ovelan hajuja pienesti. Se pysyi alistuneessa asennossa yhä, mutta nuuhki aina Ovelaa tuon mennessä ohitse ja kun tuo oli tuon kylkien kohdalla, tuo yritti haistella epäselviä hajuja kauempana olevista nartuista.

Viimein Ovela pysähtyi. Se tarkkaili Vainua ja ihme kyllä antoi tuon hieman haistella itseään, murahtamatta tai jäykistelemättä. Lopulta se kääntyi ja lähti kulkemaan poispäin. Astuttuaan muutaman askelen se puhui: "Sinä olet minun laumassani nyt. Ei kannata paeta, saamme sinut kyllä kiinni jos pakenet. Mutta olet tervetullut laumaan, ja saat puolestani jäädä. Pentujen kaitsijasta voi olla pian hyötyä, ja karibuja kaatamassa on aina parempi olla enemmän kuin vähemmän." vanha uros totesi. Se oli ottanut Vainun laumaan, ilmiselvästi vielä puoliksi pakollakin. Mutta ainakin narttu oli vaikuttanut halukkaalta liittymään. Ovela tarjosi sille kodin, lauman suojan ja ystävyyttä. Mitä muuta susi voisi toivoa?

Ruokaa. Ja sitäkin Ovela tarjosi. Yksinäinen ei karibua kaatanut, mutta yhdessä lauman kanssa he herkuttelisivat tuoreella lämpöisellä lihalla koko loppukevään ja kesän. Jahka karibut siis saapuisivat.

Kauempana odotelleet nartut juoksivat Vainun luo lähes heti kun Ovela oli astellut pidemmälle. Toinen, se joka oli koko ajan vaikuttanut uhkaavalta ja domonoivalta, murisi hiukan.

Vainu oli hyväksytty laumaan ja siitä se oli iloinen. Vainu nousi seisoma asentoon, silti alistuneesti lähteäkseen nyttemmin johtajansa perään, mutta seisahtui epävarmana muutaman askeleen otettuaan kahden nartun takia. Toista narttu pelkäsi enemmän, sillä tuo murisi uhkaavasti sille. Alistuvasti narttu meni jälleen matalammaksi. Jonkin matkan päässä menevä Ovela, vielä kuulomatkan päässä, jota narttu nyt kunnioitti johtajanaan astelsi pois päin. "On kunnia liittyä laumaasi ja autan mieluusti pentujen kaitsemisessa ja voin tehdä mitä nyt tarvitseekaan tehdä. Ja olen Vainu." Se suostuisi mihin vain, kunhan saisi pysyä Ovelan laumassa. Narttuja se nyt katseli alistuneessa asennossa yhä. Sen alhaalla oleva häntä heilahti hieman ja suupieliä nuolaisi jälleen sen kieli. Nyt rauhoitellakseen narttuja.

¤Nyt tuli sekava, sillä jotenkin ajatusmaailma kiersi kierroksia jossain muualla.¤

Ovela ei vastannut enää mitään, mutta kaipa se oli tyytyväinen. Ei se ainakaan kovin pettyneeltä vaikuttanut. Lähinnä siltä, että se ei enää pitänyt narttua uhkana, vaan saattoi taas keskittyä muuhun olennaiseen. Johon ilmeisesti kuului kaikki muu paitsi nartun kanssa keskusteleminen.

Kaksi lauman jäsentä tutki edelleen uutta. Toinen nartuista murisi koko ajan, ja pörhisteli niskavillojaan näyttääkseen suuremmalta. Se tosin oli jo valmiiksi nartuksi huomattavan roteva. Toinen nuuhki rauhallisemmin, ja dominoivasta asennostaan huolimatta ei murissut eikä tehnyt muutakaan, mikä olisi voinut saada uuden nartun pelkäämään. Se piti häntäänsä korkealla ja tarkkaili Vainua, nuuhki ja katseli, kunnes viimein puhui: "Minä johdan sinut pesille. Varma, jätä hänet rauhaan ja seuraa isää." narttu murahti toiselle, dominoivammalle nartulle, joka totteli hitaasti ja haluttomasti. Se vei häntänsä koipiensa väliin kulkiessaan toisen nartun editse, muttei lakannut murisemasta kuin vasta saavutettuaan jo kauempana kulkevan Ovelan.

"Minä olen Vaiti." rauhallisempi narttu esittäytyi ja käänsi katseensa, jottei olisi tuijotuksellaan saanut Vainua hermostumaan entisestään: "Olen lauman johtava narttu."

Vainu kyyristyi enemmän Varmaksi kutsutun nartun muristessa sillä ja nuolaisi suupieliään. Se huojentui Vaitin käskiessä sen muualle ja uskalsi nousta suuremmaksi. Omegaksi se oli oletettavasti joutunut, joten se osasi ymmärtää, että sen piti mielistellä muita. "Hei vain Vaiti, ja se olisi niin hyvin mukavaa jos tekisit niin" Vainu totesi nartulle hymyillen. Sen ensinmäinen, ehkä ainokaiseksi jäävä lauma oli sille kovin outo, mutta mukava kokemus.

Vainu lähtisi korvat luimussa ja häntä alhaalla Vaitin perään, kun tuo pyytäisi tuota mukaansa. Vainu ei osaa aavistaa, että joutuisi kamppailemaan korkeammasta sijasta toisen omegan kanssa, koska oli päässyt laumaan suhkot samaan aikaan tuon kanssa.

Vaiti siirtyi kulkemaan Vainun eteen ja johti sitä. Aava ruohikkoaro muuttui hyvin pian puiseksi, ja puusto vain tiheni tihenemistään kunnes sitä saattoi jo ihan hyvällä omallatunnolla kutsua metsäksi. Korkeat havupuut päästivät vähän, jos tuskin ollenkaan haaleaa kevätauringon valoa pohjalle asti, ja polut, joita pitkin Vaiti uutta tulokasta johdattu, olivat hämäriä ja kosteita. Varpujen pinnalla oli vielä kastettakin, ja tassut kastuivat astuttaessa märkään sammaleeseen. Varma ja Ovela olivat jo kadonneet jonnekin, mutta aina välillä Vaiti haukahti tai ulvahti, ja hyvin pian jostakin lähettyviltä vankemoi johtajan ääni vastasi samalla tavalla. Alfa ei siis ollut kaukana.

Kun oli talsittu jo hyvän matkaa, kauemmin kuin ehkä uskoisikaan, alkoi metsästä kuulua tuttuja ääniä. Eikä aikaakaan kun Vaiti pysähtyi. Kaksikko oli saapunut pienen aukeantapaisen kohdalle, missä puita kasvoi harvakseltaan. Aurinko pääsi paistamaan maahan asti ja karikkeen seasta pistikin esille jonkinlaisia sanikkaisia ja heinää. Ihan aukean toisella puolella oli kauan sitten kaatunut kuusi. Sen juuret olivat repineet maasta irti aimo palasen, ja sudet olivat kaivaneet onkaloa syvemmäksi ja pidemmäksi. Nyt siinä oli pesäluola, jonka edustalla olevat kolme nuorta sutta kohottivat heti katseensa Vaitin nähdessään. Ne syöksyivät tervehtimään sutta ja lipoivat sen suuta, ja nuuhkivat ohimennen ja pikaisesti Vainunkin.

"Nämä ovat minun pentujani. Viimekesäisiä." Vaiti totesi ja huiskutti nuorille häntäänsä. Ne viilettivät pian takaisin kolonedustalle. Varma ja Ovelakin ilmestyivät pian aukealle hieman kauempaa. Ovela rojahti loikoilemaan ison kiven päälle, ja Varma loi kauempaa epäystävällisiä ja uhmakkaita katseita Vainun suuntaan.

Vainuksi nimetty narttu oli seurannut Vaitia oikeastaan ilomielin ja katseli nyt alistuneen oloisesti pää alhaalla ja korvat hieman ylempänä, mutta silti takakenossa ja häntä riipuksissa ympärilleen. Kun puita alkoi ilmaantumaan ja paljon muuta aluskasvillisuutta vuoren alaosaan nähden, Vainu yllättyi. Se ei ollut koskaan nähnyt niin montaa sutta kerralla. Ja vaikka sen tassut olivatkin märät, se ei huomannut sitä innoltaan tai pienimuotoiselta pelooltaa. "Oi, ne ovat somia komistuksia. Olen uneksinut monesti kyseisen laisista pennuista. Komeista ja uskovaisista. Ainankin ne vaikuttivat hyvin uskovaisille." Oi, kuinka narttu imartelikaan Vaitin pentuja tuolle. Ne olivat toden totta komeita.

Hetken kuluttua havaitsi narttu Varman hajun ja vilkaisi siihen suuntaan epävarmasti. Toisen katseen takia Vainu lipoi huuliaan nopeasti ja käänsi katseensa pois, seuratakseen Vaitia paremmin, sekä näyttääkseen enemmän harmittomalle ja ala-arvoisemmalle kuin Varma.

¤Yö virkkuna mukava roolia xD¤

Vaiti vaikutti lievästi huvittuneelta mutta tyytyväiseltä Vainun sanoihin. Se kohotti vähän häntäänsä ja leukaansa: "No mutta kiitos. Olet hyvin ystävällinen." se totesi ja katseli pentujaan suopeasti. Lopulta se kuitenkin kääntyi Vainun puoleen taas, ja hetken päästä istui ihan alaskin. Se ei vaikuttanut ollenkaan niin dominoivalta kuin kauempana partioiva Varma. Narttu oli päättänyt käyttäytyä, kuin Vainua ei olisikaan. Se meni nuuhkimaan nuoria susia ja vilahti sitten jonnekin pesäonkalon suojiin. Ilmeisesti lekottelemaan viileässä, sillä sen talviturkki ei harkinnutkaan vielä lähtemistä. Pian alkaisi olla tukalan kuuma.

Jos se tuli ollenkaan isäänsä, sen turkki tuskin ohenisi paljoa kesälläkään. Ovelan turkki oli paksua, karkeaa ja tuuheaa. Vanha uros katseli tarkkaavaisena mutta rauhallisena metsää pesän ympärillä. Välistä se vilkaisi Vainuun ja Vaitiin päin. Uusi jäsen laumassa oli aina mielenkiintoinen, ja Ovela halusi nähdä, miten se tulisi toimeen hänen muiden alaistensa kautta. Erityisen paljon häntä kiinnosti tietää, kumpi uusista päätyisi omegan paikalle. Vain päivän aiemmin oli Roihu-niminen narttu liittynyt laumaan. Tulokkaat saisivat ruotia arvojärjestyksensä itse. Ovela puuttuisi peliin vasta, jos meno kävisi liian raa'aksi. Se ei suvainnut rauhanhäiritsijöitä, muttei toisaalta halunnut sekaantua liikaa alaistensa suhteisiin. Kunhan kaikki pelasivat yhteen kun saalistettiin, partioitiin tai taisteltiin reviiristä.

Hetken katseltuaan johtaja haukotteli ja käänsi katseensa muualle. Muut lauman jäsenet näyttivät pysyttelevän kaukana siitä, eikä Ovelakaan hakenut kontaktia alempiinsa. Ilmeisesti se oli tyytyväinen saadessaan olla rauhassa ja miettiä yhtä sun toista. Olihan lauman hallitsemisessa kuitenkin iso vastuu. Ja paljon hävittävää.

"Oletko sinä metsästänyt karibua koskaan?" Vaiti uteli Vainulta. "Pian alkaa karibunkaatokausi, ja sinä aikana metsästämme muutaman päivän välein. Kaato on vaativaa. Isä ja Usva, hänen betansa, ajavat saaliin irti laumasta ja ohjaavat sen meidän luoksemme. Meidän tehtävämme on pitää saalis paikallaan, kunnes isä ja Usva kaatavat sen. Isä on kokenut karibunkaataja. Ja hän on voimakas, se auttaa paljon. Saaliin pitäminen paikallaan sen tukehtuessa on raskasta." Vaiti selitti ja tarkkaili samalla Vainun reaktioita. Laumassa kaadettiin vähän eri kokoluokan otuksia kuin pienessä perheryhmässä tai yksin. Täysikasvuinen karibu oli vaikea ja vaarallinen. Se saattoi potkaista sorkallaan kallon halki, jos oli liian varomaton. Tai katkaista tassun.

Vainu kallisti korviaan takakenommaksi, kun huomasi Varman kadonneen(hajun perusteella) Ovelan luota. Nartun vaalea turkki hulmahti tuulessa, vaikkei se järin pitkä ollutkaan. Karibut. Niiden makua ei Vainu ollut unohtanut pitkien välejenkään takia. Se oli herkullista. "Olenhan minä sitä joskus saalistanut, mutta niitäkin kertoja erittäin harvoin. Yleisimmin olen syönyt rusakon kaltaisia eläimiä vuoriston toisella puolen vaatimattomissa olosuhteissa verrattuna tähän. Olisin hyvin imarreltu, jos opastaisit minua ensinmäisellä kerralla hieman." Voi niitä solusointuisia sanoja, joita se korvat takakenossa Vaitille sävelteli.

Ovelaa enää vilkaisematta narttu nuolaisi huuliaan, muttei rohjennut istahtaa, sillä ylempi arvoinen istui. Se ei tohtinut kysyä lupaakaan, koska oli omega. Se ei kuitenkaan tiennyt olevansa toinen omega, vaan luuli olevansa ainut. Mutta jos sen olisi mahdollista saada korkeampi asema, kuin omega, se tekisi kaikkensa sen eteen. Ei kuitenkaan ihan. Ei laumalaista ollut soveliasta tappaa.

"Minä opastan kyllä mielelläni." Vaiti totesi ja haukotteli: "Minä saan pentuja loppukesästä. Sinä voit puolestasi auttaa niiden imetyksessä ja hoidossa, niin olemme sitten sujut." Vaiti totesi hyväntuulisesti. Se nousi ja pudisteli turkistaan kaikki siihen metsämatkalla tarttuneet neulaset ja varvut: "Minun pitää puhua johtajan kanssa." narttu totesi. Se kääntyi ja soi vielä pikaisen katseen Vainulle, huiskauttaen häntäänsä korkealla: "Laumassa on toinenkin uusi narttu, Roihu. Teidän olisi kenties hyvä tavata."

Vaiti tiesi kyllä, että nartut mittelisivät siitä, kumpi oli oleva omega ja kumpi ylempänä. Se kuitenkin toivoi, ettei mittelöstä tulisi veristä ja että se hoidettaisiin rauhallisesti. Heikomman oli suotavaa väistyä heti, niin rauha säilyisi. Tosin Vaiti oli kyllä todistanut sitäkin, ettei laumassa ollut kunnon omegaa. Ei heillä ollut ennen Roihun ja Vainun liittymistä ketään, jota olisi voinut sanoa varsinaiseksi omegaksi. Kenties uudet nartut sopisivat keskenään jonkun toisenlaisen ratkaisun. Vaiti ei oikeastaan välittänyt, kunhan eivät ryhtyneet liian väkivaltaisiksi. Ja kunhan rauha säilyisi.

Mietteissään se jätti sitten Vainun yksin aukean reunaan, ja lähestui johtajaansa. Se laski häntänsä alas ja luimisti korviaan, ja vikisi päästyään tarpeeksi lähelle. Ovela kääntyi katsomaan sitä ja nuoli huuliaan. Narttu laskeutui makuulle ja aloitti hiljaisen keskustelun johtajansa kanssa.

Vainu nosti korviaan innostuneena pennuista. Se ei vain ymmärtänyt miten se niitä voisi imettää, jos ei itse voisi erittää maitoa. Mutta kuka tietää, josko joku lauman uroksista pistäisi senkin poikimaan. Sitä se ei kumminkaan miettinyt. "Sopii minulle varsin hyvin." Narttu vastasi pentuihin liittyvään asiaan. Se kuitenkin sai kuulla yllätyksekseen Roihusta. Vai oli laumalla toinen omega? Jos oli, sen pitäisi etsiä tuo ja yrittää saada toinen alistumaan itselleen. Se tahtoi ylemmän aseman, kuin omega, mutta tarpeen vaatiessa alistuisi tuolle. Riippuisi siitä, minkälainen susi Roihu olisi.
Vielä Vaitin perään vilkaisten se lähti hajujälkiä tutkien lauman aluetta kiertelemään ja etsimään samalla Roihua, jotta voisi ottaa mittaa omegan paikasta. Siis siitä, kummalle se jäisi ja kumpi kohoaisi ylemmäksi.