Ankara talvi, Kutsupeli: _Chan_ & Mustikkaniska tänne [Loppu]

Oli kulunut monta kuukautta siitä, kun susikaksikko oli lähtenyt jälleen vaeltamaan ympäri laumattomien aluetta etsiessään ravintoa, ja ne olivat päätyneet keskellä talvea suurjärven läntiselle puolelle tasangolle, suunnaten aarnimetsän suojiin.

Paksujen lumikerrosten pinnan puuterimainen, kimalteleva ja säihkyvä lumi kieppui ilmassa välkehtiessään auringon ensisäteissä tasangolla. Ilma oli kirpeää, vähän ohutta ja hyisevän kylmää. Raskasrakenteinen, hieman kömpelösti ja vaivalloisesti nelistävä harmaaturkkinen susi jätti jälkensä koskemattomaan lumeen. Kylmät lumikiteet tarttuivat helposti uroksen tuuheaan, mutta karheaan turkkiin sen nelistäessä kovaksi yltyvän, purevan kylmän tuulenpuuskan läpi. Lähestulkoon puuttomalla alueella sudet olivat täysin vailla suojaa. Järkäle piti korviaan päänmyötäisesti luimussa, kääntäen kasvonsa poispäin menosuunnasta välttyäkseen pahimmalta lumipyryltä, sulkien silmänsä. Suden uloshengityksen mukana vapautuva lämmin höyry haihtui hetkessä ilmaan. Sen hengitys kävi entistä raskaammaksi ja hengästyneemmäksi, uroksen yrittäessä kamppailla tietään eteenpäin upottavassa hangessa. "Enää vähän matkaa, niin olemme suojassa..", Järkäle puuskahti nopeasti, yrittäen sanoillaan kannustaa Mustikkaniskaa jatkamaan matkaa. Se ei ollut edes täysin varma, menikö oikeaan suuntaan. Voimistuvan, armottoman lumipyryn takia uros hädin tuskin näki edes parin sudenmitan päähän eteensä.

Puuterimaista, hentoa lunta pöllähti taas suden silmille. Se ei pitänyt tilanteesta yhtään. Uros pakeni alati pahenevaa lumimyrskyä, eikä sen takia harkinnutkaan vauhdin hidastamista pyrkiessään epämiellyttävästä tilanteesta pois. Harkitsematon poukkoilu upottavassa hangessa kulutti Järkäleen voimavaroja, ja alkoi uuvuttamaan harmaaturkkia. En jaksa enää kauaa..., uros veti mustia suupieliään taaksepäin, hidastaen tahtomattaan vauhtia vaikeakulkuisessa maastossa. Sen oli pakko pysähtyä ja levähtää vähän, vaikka kylmyys pureutui luihin ja ytimiin saakka, saaden suden tärisemään kauttaaltaan kylmyyden takia. Tuuhea karvapeite oli lumihiutaleiden sulaessa liimautunut rungonmyötäiseksi ja näytti hyvin ohuelle. Märkä karvapeite ei enää suojannut hyvin Järkälettä kylmältä ja kosteudelta, joten suden pitäisi jatkaa pian matkaa, mikäli mieli pysyä hengissä ja terveenä.

Harmaaturkin raajoja kylmäsi ja olo oli kaikin puolin kurja päiväkausia kestäneen vaeltamisen takia. Se vilkaisi Mustikkaniskaa, jonka tumman olemuksen erotti lumipyryn keskeltä vaivoin. "Jatketaan matkaa...", Järkäle urahti vaimeaan, väsyneeseen sävyyn ja sai tasattua hengityksensä. Vaikka jalat tuntuivat olevan kohmeessa kylmyyden takia, susi pakotti itsensä liikkeelle. Se halusi vain selviytyä ja tämä yksinkertainen tavoite sai Järkäleen jatkamaan kamppailua luonnonvoimia vastaan. Kookas ja vankkarakenteinen uros raivasi tietä nartulle ja toimi samalla tuulensuojana. Järkäle ainakin toivoi Mustikkaniskan tajuavan seurata urosta, jotta edes nartun energiaa säästyisi.

Mustikkaniska tuskin pääsisi hangessa kulkemaan, ellei toinen olisi mukana.
" .. onko vielä pitkäkin matka? ", selkäpuoli turkista oli kohmeessa, mutta ei hirveästi palellut, vaikka kylmä olikin. Jalat olivat turta ja kohmeessa, mutta pakotti pitämään itsensä liikkeellä. Katsetta piti hieman alaviistossa, ettei jäädyttäisi täysin kasvojaan.
Häntänsä oli vienyt osittain koipien väliin, koska kova pyry hieman pelotti neitiä, sillä olivathan he jonkin aikaa matkanneet samanlaisessa kelissä. Ei kuitenkaan ollut varma, oliko kyseessä ollut päiviä vai viikkoja, sillä aika tuntui pitkältä hangessa astellessa ja palellessa.
" .. en jaksa kohta enään.. tarvitsen lepoa.. "

Lunta... Aina vain lisää lunta ja kylmyyttä..

Uros väräytti mustia, aistikkaita suupieliään kärsiessään oikeastaan tilanteessa. Se yritti pitää itsensä koossa ja olla näyttämättä kärsimystään pienikokoisemmalle lajitoverilleen. "Ei ole pitkä matka.. Koeta jaksaa vielä vähän...", Järkäle yritti valaa toivoa Mustikkaniskaan, vaikka tietäisi luovuttavansa pian itse, ellei säähän tulisi muutosta. Se pakotti väsyneen, matkan rasittaman ruumiinsa äärirajoille tarpoessaan sitkeästi, periksi antamatta hangessa eteenpäin. Mieluummin minä kuolen Mustikkaniskan puolesta, kuin tapatan meidät molemmat.., harmaaturkki luimisteli korviaan, yrittäen vältellä turkkinsa pörhistelyä, sillä muutoin kylmyys ja kosteus pääsisivät tunkeutumaan helpommin alusvillojen läpi iholle. Hyytävän kylmä, lunta pyryttävä tuuli ujelsi kimeästi, suhisten korvanjuurella. Uros laski päätään rintakehänsä tasolle lämpimän, raukeaksi tekevän tunteen levitessä sen kylmän kohmeisiin jäseniin. Ehkä olisi aika luovuttaa.., se mietti itsekseen. Harmaaturkin kankeat liikkeet muuttuivat entistä hitaammiksi ja vaivalloisemmiksi. ...Mutta Mustikkaniskan takia en voi enkä saa luovuttaa.. , uros nosti päänsä pystyyn. Pystyn tähän.. minun on pakko pystyä.. Vankkarakenteinen susi sai selviytymisvietistään ja tahdonlujuudestaan uusia voimavaroja jatkaa matkaa vaikeuksista ja pahasta uupumuksesta huolimatta.

Ankara, säälimätön lumipyry alkoi hiljentyä. Ikihonkien täyttämä metsikkö kasveineen toimi erinomaisena tuulensuojana, eikä suurin osa lumipyrystä läpäissyt tuota metsää. Suden mantelinmuotoiset, viistot ja hunajankeltaiset, siristyneet silmät havaitsivat edessäpäin kohoavan metsikön siitä huolimatta, että Järkäleen katse harhaili lumivaippaan kietoutuneessa ympäristössä pahasti uupumuksen takia. "Suojapaikka... löysimme sen.."

Mustikkaniska huokaisi helpotuksesta, kun toinen ilmoitti että suojaa löytyisi jostain. Oli arvellut itse tuupertuvansa johonkin hankeen ja nukahtavansa siihen, ja luultavasti kuolevansakin siihen. Viimein.. viimein pääsen nukkumaan.. Neiti ajatteli ja häntäänsä heilautti, hieman jostain kumpuavan pirteyden takia.
" Etsitään paikka jossa olisi hyvä nukkua.. Tarvitsen lepoa, ennen kuin menemme ruokaa hankkimaan.. Minusta ei ole mihinkään väsyneenä, ja saan muutaman tunnin unilla tarpeeksi energiaa ", totesi ja vilkaisi toista. Haisteli hieman ilmaa ja korviaan höristi, kuunteli erilaisia ääniä.

"Me molemmat tarvitsemme lepoa...", harmaaturkki nuolaisi kirsuaan, joka oli melkein mennyt tunnottomaksi kylmyyden turrutettua tuntoaistin. Uros vilkaisi pikaisesti, ikään kuin ohimennen lajitoverinsa suuntaan, mutta ei jäänyt tuijottamaan susinarttua. Järkäle oli kiitollinen siitä, että selvisi hengissä ja terveenä aavalta alueelta metsän siimeksiin. Matka oli ollut pitkä, sekä fyysisesti että psyykkisesti hyvin raskas ja lepoa oli ollut vain niukasti, ravinnon saannista puhumattakaan.

Järkäleestä tuntui yhä enemmän, että sen vatsa olisi liimautunut selkärankaa vasten. Uroksen kylkiluut pullottivat kireän nahan alta yhtä selvästi kuin lehdettömien, paljasrunkoisten puiden oksat erottuivat taivasta vasten. Nälkä tuntui vääntävän sen sisuskalut nurin, joskaan ei ihan kirjaimellisesti. Harmaaturkki sivuutti ikävän näläntunteen, sillä nyt lepo oli ensisijaisen tärkeää, jotta keho voisi palautua matkan rasituksista rauhassa.

Ikihonkien täyttämässä aarnimetsässä lunta oli huomattavasti vähemmän kuin aavalla tasangolla. Osasyynä lienee puiden ja kasvien suuri määrä, joka esti lunta satamasta runsaasti maahan. Väsyneen vaeltajan näkökulmasta oli ihanteellista kulkea maastossa, jossa pystyi jolkottelemaan vaivattomasti pienen lumikerroksen peittämää maata pitkin, eikä tarvinnut tuhlata viimeisiäkin energianrippeitä hyppimällä upottavassa hangessa henkensä pitimiksi. Harmaaturkki jolkotteli kankealiikkeisesti kohmeisilla raajoillaan etsiessään suojaisaa onkaloa tai luolaa, jossa voisi vihdoin ja viimein levähtää. Levähdyshetkensä se olikin ansainnut. Toivottavasti täältä löytyy riistaeläimiä..., se nuuhki sieraimet tuskin huomattavasti laajentuen kirpeää ilmaa, pysähtyen vähäksi aikaa paikoilleen.

Vähän yli tunnin kestäneen etsimisen jälkeen se huomasi erään, lumeen peittyneen puuntyven kohdalla sisäänpäin kaartuvan pienen kuopan lumessa. Uros ymmärsi, että kyseessä saattoi olla maasta ylös työntyneen puunjuuren alla oleva onkalo, jonka takia puuntyven peittänyt lumi oli hieman lommollaan kun ei saanut tukea onkalonsuun kohdalta. Hengittäessään kirsunsa kautta ulos, suden sieraimista vapautui höyryä, joka haihtui kylmään ilmaan miltei välittömästi. "Luulenpa, että täällä saattaisi olla onkalo...", tarkkasilmäinen harmaaturkki totesi jolkotellessaan kylmyyden kangistamin raajoin puuntyven luo. Uros kumartui kaivamaan eturaajoillaan lunta onkalonsuulta pois. Järkäle ei nälissään ja kylmissään tajunnut varoittaa Mustikkaniskaa. Jos narttu seisoi uroksen takana, se saattoi saada lunta päin näköä uroksen kaivaessa onkalonsuuta auki.

Urakan päätyttyä susi ravisteli yhä kosteaa ja rungonmyötäisesti litistynyttä, ohuelle vaikuttavaa turkkiaan, joka oli todellisuudessa tuuhea ja suhteellisen pörröinen. Se vilkaisi pikaisesti Mustikkaniskaa hunajankeltaisin silmin, ennen kuin ryömi onkaloon lepäämään.

Mustikkaniska oli liian väsynyt tajutakseen siirtymään pois lumipöllyn alta, kun toinen alkoi kaivamaan onkalon edestä lunta pois. Kasvoilleen saatua lunta narttu alkoi päätään ravistella, ja lisää lunta kun tuli, alkoi ravistella koko turkkiaan.
Eikä tajunnut siirtyä pois alta, ajatukset olivat vain tulevassa levossa ja sen jälkeen pääsisi muutaman tunnin unien jälkeen syömään. Lumen pöllytys kun loppu, ja toisen mennessä onkaloon, narttu seurasi esimerkkiä ja kömpi perässä, väsymys alkoi painaa silmiä.

Järkäle asteli peremmälle onkaloon, sillä ahtaanpuoleisen sisäänkäynnin jälkeen onkalo muuttui tilavammaksi. Harmaaturkkinen urossusi kiersi ympyrää hetken ajan, hakeutuen sitten makuulleen kerälle onkalon pohjalle. "Ehkä meidän kannattaa aloittaa saalistaminen pienemmästä riistasta aluksi..", uros ehdotti, sillä ei haluaisi rasittaa kehoaan heti levon jälkeen uudestaan. "Mutta levätään nyt..", susi haukotteli sulkiessaan mantelinmuotoiset silmänsä, laskien päänsä eturaajojensa päälle. Ei kestänyt kauaa, kun väsynyt vaeltaja nukahti uuteen pesäpaikkaan tuntiessaan olonsa turvalliseksi Mustikkaniskan läsnäollessa.

" Selvä, alueella on varmasti rusakkoja ja joitain.. muita.. ", totesi toiselle ja asteli peremmälle.
Mustikkaniska käpertyi kerälle aika lähelle toista, jotta olisi lämpimämpää.
" Toivottavasti nukut hyvin.. ", mumahti hiljaa, sillä ei ollut varma olisiko toinen nukahtanut jo. Pään laski etustensa päälle ja haukotteli makeasti, kieli pitkällään. Nuolaisi kirsuaan vielä pienesti, ennen kuin kuononsa hautasi pörröisen ja hieman lässähtäneen näköisen häntänsä sisään, pitääkseen kuononsa lämpimänä.

Olen elossa..., Järkäle ajatteli ensimmäisenä herättyään. Harmaaturkkinen urossusi tunsi olonsa levänneeksi, eikä enää palellut. Järkäleen kaksikerroksinen, hallitsevalta pääväriltään harmaa turkki oli kuivunut ja palautunut ennalleen pörröiseksi. Suden levähtäneitä lihaksia jomotti lievästi yhä, eivätkä ne olleet vielä täysin toipuneet matkan rasituksista. Uroksen katse harhaili hetken oudossa ympäristössä, ennen kuin sen hunajankeltaisten silmien katse pysähtyi Mustikkaniskaan. Nartun näkeminen palautti suden mieleen pitkän, rankan vaelluksen alueelta toiselle ja sen, kun ne olivat löytäneet ratkaisevalla hetkellä suojapaikan.

Se vaihtoi hieman asentoaan ja asettui paremmin makuulleen, käpertyen kerälle. Harmaaturkkinen uros kumartui rapsuttamaan hampaillaan etutassuaan kutiavasta kohdasta, sukien sen jälkeen turkkinsa karvapeitettä ojennukseen kielellään kohdista, joita ylsi siistimään. Sen jälkeen Järkäle putsasi kielellään mustia, aistikkaita suupieliään ja eturaajojen varpaita. Susi kävi ajankulukseen punertavan kielensä kanssa läpi perusteellisesti myös kohmeiset polkuanturat ja varpaanvälit. Puhdistautumistoimenpiteiden jälkeen uros avasi kitansa makeaan haukotukseen, luimistaen hetkellisesti hieman pyöreäkärkisiä korviaan kallonmyötäisesti. Haukotuksen yhteydessä sen kurkusta karkasi inahduksen tapainen äännähdys. Rentoutuneena ja rauhallisena uros työnsi kostean kirsunsa tuuhean ja pehmeän häntänsä peitinkarvan sisään lämpimään.

Järkäle ei saanut enää unen päästä kiinni, mutta jäi odottamaan Mustikkaniskan heräämistä, keräten samalla voimavaroja levätessään lämpimässä, suojaisessa onkalossa. Herääköhän se kohta?, uros tuijotti hetken rävähtämättä nukkuvaa lajitoveriaan, ennen kuin sulki silmänsä.

Eipä minulla tosin ole mihinkään kiire..

Mustikkaniska näki unta, että olisi jossain lämpimässä, rannalla. Narttu juoksenteli rannalla ees taas, joskus pysähtyi ajamaan häntäänsä takaa. Mutta unessa oli kummallisinta se, ettei siellä tuullut, tai kuulunut, saatikka haissut mikään. Ja neiti oli aivan yksin siellä.
Uni muuttui entistä kummallisemmaksi; ei ollut enään lämmin, vaan alkoi pyryttämään lunta. Ja kylmä herätti neidin, säpsähti ihan hereille. Päätään nosti ja hieman ravisteli, vilkaisi sitten toista.
" Ai.. oletkin jo hereillä.. "

Järkäle kohotti päätään ja käänsi korvansa valppaasti etuviistoon havaitessaan toisen heränneen. "Niin olen.. Minkälainen on vointisi?", harmaaturkkinen susi uteli itseään pienikokoisemmalta lajitoveriltaan. Se vilkuili onkalon hieman jäisiä ja tummia, maa-aineksista muodostuneita seinämiä, joista roikkui muutamia kasvien multaisia juuria. Uros vältteli ottamasta suoraa katsekontaktia Mustikkaniskaan silloin, kun käänsi katseensa toisen suuntaan. Nartun vastausta odotellessaan vankkarakenteinen ja raskasluustoinen ojensi kaulaansa eteenpäin. Järkäle heilautti sivuttaisliikkein tuuheaa häntäänsä ystävällisenä eleenä lähtiessään hitaasti ryömimään Mustikkaniskan luo. Se oli siksi hidas liikkeissään, kun ei tiennyt miten toinen reagoisi asiaan. Susi työnsi itseään takajaloillaan eteenpäin ja siirsi eturaajojaan samassa tahdissa menosuuntaa kohti.

Mikäli Mustikkaniska päästi Järkäleen viereensä, uros asettui makaamaan nartun kylkeen kiinni, sillä näin olisi lämpimämpää. Harmaaturkki pörhisteli peitinkarvoja saadakseen ilmaa lämpöä eristävien, onttojen karvojen väliin. "..Sano sitten, kun jaksat lähteä metsästämään...", Järkäle vilkaisi susinaarasta ohimennen ja lipaisi mustia huuliaan haaleanpunaisella kielellään. Yksin uros ei ollut halukas lähtemään onkalosta pois, sillä saaliin saaminen olisi silloin epätodennäköisempää. Sitä paitsi mukavuudenhaluisena eläimenä harmaaturkki ei viitsisi lähteä ulos kylmään, jos tietäisi toisen loikoilevan tyytyväisenä suojaisan onkalon lämmössä samaan aikaan.

"Mutta kiire ei ole..", se lisäsi pidettyään pitkän tauon puhumisesta. Uros käänteli lyhyen ja sileän peitinkarvan omaavia korviaan toisistaan riippumatta eri äänien suuntiin tarkkaavaisen oloisena. Se tunsi voimien palaavan vähitellen jäseniinsä ja oli jälleen elinvoimainen. Sopiva lämpö teki hyvää rasittuneille lihaksille ja nopeutti niiden toipumista. Järkäle saattoi jo kuvitella itsensä pian jahtaamassa peuroja tai karibuja.

" ..en jaksa vielä.. ", susi haukotteli kieli pitkällään ja etusten päälle laski päänsä. Nojaili hieman toista vasten ja pörhisti turkkiaan. Mustikkaniska oli tyytyväinen sinänsä, sillä ainakaan uni ei näiltä osin olisi totta, koska ei olisi yksin. Vaikka kylmä olikin.
Narttu aivasti pienesti, tosin aivastus tuntui hieman kaikuvan, tai sitten aivasti todella kovaan ääneen. Kirsuaan nuolaisi ja laski päänsä takaisin etusten päälle ja kiepsautti hännän lämmittämään kuonoa.
" .. vihaan kylmää.. ", mumisi ja nojas paremmi toista vaste.

Järkäle yritti lämmittää toista omalla ruumiinlämmöllään ja painoi korviaan sivuille. "Ymmärrän kyllä...", se tokaisi lyhyesti ja sulki silmänsä. Uros antoi Mustikkaniskan nojautua sitä vasten. Väsymyksen väistyttyä näläntunteen tieltä, tuttu tunne kouraisi vatsanpohjasta ilkeästi muistuttaakseen olemassaolostaan. Susi yritti unohtaa nälkänsä, mutta ruokaa vailla oleva vatsansa alkoi kurisemaan nälän myötä.

"En tiedä onko sinulla nälkä, mutta minulla ainakin on...", harmaaturkki heilautti häntäänsä jokseenkin levottomasti ja vilkuili ympärilleen. Se ei tiennyt kuinka voisi vältellä tuota ikävää tunnetta ja sysätä sen pois mielestään edes hetkeksi. Mitä enemmän uros pyrki pitkittämään lepohetkeä, sitä kovemmaksi nälkä yltyi sen sisuksissa. Näläntunteen sietäminen alkoi olla jo äärirajoillaan, ennen pitkään harmaaturkin olisi pakko lähteä saalistamaan, ettei nääntyisi nälkään.

Olisin jo valmis lähtemään metsästämään, mutta täytyy kulkea Mustikkaniskan ehdoilla... Ei olisi mitään järkeä lähteä yksin saalistamaan... Minun täytyy vain kärsivällisesti odottaa, että myös Mustikkaniska olisi levännyt tarpeeksi jaksaakseen auttaa saalistamisessa.., uros laskelmoi mielessään, vilkaisten pikaisesti ympäristöä.

" No.. voimme toki nytkin käydä ruokaa hankkimassa.. Kyllä minä yhden jaksan kaataa ", mumisi ja toista vilkas, hännän heilautti pois kuononsa päältä. Saatto toista nuolasta poskesta piristääkseen ja ylös nousi, venytteli kaiketi.
" Voin sitten levätä kylläisenä, kun olemme syöneet.. ", häntäänsä heilutteli hiema innoissaan ja lähti möngertää pois onkalosta. Kylmä lumi komensi Mustikkaniskaa palaamaan takaisin lämpöön, mutta ulos kuitenkin raivasi tiensä. Oletti ainakin toisen seuraavan perässä, sillä ruoka houkuttaisi hetkessä ulos.
Lämmitelläkseen narttu alkoi hangessa ajaa häntäänsä takaa - ei riehunut kuitenkaan niin paljoa, että kaikki energia kaikkoaisi. Vain sen verran, että lihakset lämpiäisivät ja 'piristyisivät', ettei tulisi lihasrevähdyksiä.

Kestävyyden ruumiillistumana susi jolkotteli onkalosta sulavaliikkeisin ja maatavoittavin askelin ulos. Lumeen hautautunut maa oli ensivaikutelmaltaan täysin koskemattoman tuntuinen, ihan kuin metsä olisi täysin autio ja eloton. Lähiympäristön tienoilla ei ollut jälkeäkään toisista eläimistä. Kylmä, hento tuulenvire pörrötti uroksen harmaan eri vivahteista turkkia mielensä mukaan, kuljettaen ympäristön hajuja Järkäleen kirsuun. Hyvin levännyt susi jatkoi vaivatonta ja keveää, eteenpäin pyrkivää liikkumistaan helppokulkuisessa ja matalassa hangessa, joka kimalteli auringonsäteiden osuessa lumeen. Järkäle raotti suutaan, antaen punertavan kielensä kiepsahtaa roikkumaan kidastaan ulos. Etuviistoon, höröön käännetyt korvat ja valpas, mutta nälkäinen katse kielivät suden antautuvan saalistusviettinsä ohjattavaksi.

Hengitys höyrysi harmaaturkin hieman raottuneesta kidasta. Uros viritti itsensä oikeanlaiseen mielentilaan, jolkotellen nopeaan tahtiin kauemmas onkalosta. Se toimi täysin vaistojensa varassa, yrittäen löytää jotain hajujälkeä riistaeläimestä. Järkäle pysähtyi haistettuaan jonkun eläimen jäljet. Massiivinen, mutta kokoonsa nähden kaikin puolin sopusuhtainen susi kumartui nuuhkimaan hieman kostealla, mustalla ja huokoisella kirsullaan hajuja lumessa olevasta painaumasta. "Haistan peuran...", se tiedotti lajitoverilleen, keskittyen erottelemaan peuran jättämistä hajuista kaikki olennaisimmat ja hyödyllisimmät tiedot, joita se voisi hyödyntää saalistuksen aikana. "Veri on tuoretta...ehkä peura on haavoittunut..", harmaaturkki kuljetti kirsuaan lähellä lumen pintaa verivanan kohdalta astellessaan vähitellen eteenpäin. Veressä oli myös pari karvatuppoa. "Se ei ole voinut millään ehtiä kovin kauas..", susi kohotti katseensa ja vilkaisi Mustikkaniskaa.

" Aijaa? No tästä tulee helppoa, jos kyseessä on haavoittunut peura.. ", vilkaisi toista ja jolkotteli oikeesen suuntaan. Narttu haisteli jälkiä ja tarkkaavaisena kuunteli ympäristöä. Ääneti liikkui eteenpäin, mutta lumi narisi anturoiden alla väkisinkin.
Vilkaisi toisen suuntaan ja kirsuaan nuolas, haisteli verijälkiä.
" .. kyllä se kohta löytyy.. ", narttu hymähti ja jolkotteli kaiketi edellee eteepäin.
Kylmä tutisutti hieman, mutta turkki lämmitti

"Sinä olet varmaan minua nopeampi juoksemaan.. joten saat hoitaa peuran takaa-ajamisen... Minä voin auttaa sen kaatamisessa...", uros urahti vaimeasti, päättäväiseen sävyyn. Se oli toisen mielipidettä kysymättä päättänyt uuden työnjaon. Harmaaturkki katsoi parhaaksi, että sitä nopeampijalkaisempi ja kevyempi susi hoitaisi takaa-ajon, sillä toinen oli epäilemättä varmaan Järkälettä ketterämpikin äkkiliikkeiden suhteen. Uros ei paljoa puhunut, vaan keskittyi saaliin paikantamiseen.

Harmaaturkki jolkotteli verivanoja seuraten jonkin matkaa eteenpäin, ennen kuin havaitsi kauempana haavoittuneen peuran. Peura säikähti aistittuaan sudet ja lähti takajalassaan olevasta haavasta huolimatta yllättävän nopeasti loikkimaan karkuun. "Jahtaa sitä, niin tulen toista reittiä sen kimppuun..", Järkäle osoitti sanansa Mustikkaniskalle, lähtien sitten nelistämään lumihankea pitkin toiseen suuntaan, häviten pian näkyvistä.

Narttu lähti jolkottelemaan hajuvanan suuntaan, seuraten myös verijälkiä katseellaan. Luikki eteenpäin vauhdilla, sillä nälkä alkoi vaivata aina vain enemmän. Löytyisipä se peura nopeasti.. jotta pääsisi syömään.. Mustikkaniska ajatteli ja korviaan käänteli erilaisten äänien suuntaan.
Pian edessäpäin näkyi loukkaantunut, toista etummaista jalkaansa linkuttaen. Loistavaa.. nyt pääsee aterioimaa heti kaadon jälkeen.
Mustikkaniska nuolaisi aistikkaita suupieliään ja pinkaisi sitten juoksuun. Sopivan lähelle päästyä loikkasi peuran takamukseen kiinni ja alkoi väsyttämään säikähtänyttä sorkkaeläintä joka yritti vielä karkuun päästä.

Raskasrakenteinen, kestävä ja kookas harmaaturkkinen urossusi syöksähti eri reittiä paikalle, kaartaen peuran sivulle puuterimaisen lumen pöllähtäessä ilmaan. Järkäle upotti hampaansa peuran kylkeen heikentääkseen saalista puremilla. Uros paransi otettaan hitaasti liikkuvasta, vielä vastustelevasta sarvipäisestä eläimestä. Peuran rimpuilu ja vastustelu saivat suden otteen kirpoamaan sen kyljestä. Järkäle ei luovuttanut, kun saalis oltiin saatu jo kiinni, olisihan varsin typerää päästää ateria menemään. Adrenaliini kohisi suden suonissa ja saalistusviettinsä yllyttämänä verenmakuun päässyt susi hyökkäsi uudestaan peuran kimppuun, tällä kertaa kohdistaen puremansa sen kaulaan. Voimakkaalla puruvoimalla varustetut leuat tiukensivat otettaan shokkiin joutuneen eläimen henkitorvesta hampaiden lävistäessä peuran nahan. Turha luulla, että päästän irti ennen kuin olet kuollut..., Järkäle ajatteli, vierittäen suurimman osan painostaan takajaloilleen, sillä nojasi yläruumistaan peuran hartiaa vasten seisoessaan takajaloillaan hieman upottavassa hangessa.

Purema puremalta peura heikentyi. Hapenpuutteen ja shokin takia sen takaruumis petti alta ensimmäisenä, jolloin Järkäle pystyi laskeutumaan takaisin neljälle raajalle, tiukentaen varmuuden vuoksi otettaan saaliin kurkusta. Sarvipäinen eläin korahti tuskissaan. Peura sätki raajoillaan ilmaa, ja kaatui lopulta hitaasti, kuolonkangistamin liikkein kyljelleen. Järkäle irrotti otteensa eläimen kurkusta varmistuttuaan siitä, että peura tosiaan oli kuollut. "Tätä hetkeä olenkin jo odottanut kauan...", harmaaturkki lipaisi punertavalla, lihanvärisellä kielellään suupieliään nälissään, aloittaen aterioimisen lihaisimmista ja pehmeäkudoksisista kohdista, ennen kuin siirtyisi syömään sisäelimiä.

Mustikkaniska siirty syrjemmälle ja antoi toisen syödä ensiksi. Istahti odottamaan, ei aikonut tunkeilla ruokapaikalle. Ja samalla vahti, ettei karhut tai muut pedot tulisi.
" Taitaa maistua hyvältä..? ", toiselta kysy ja korviaa höristi tapittaessaan toista. Vatsa kyllä kurni, mutta antoi sen kurnia ja alkoi ajan kuluksi ajaa häntäänsä takaa, ettei paleltuisi paikoillaan istumisen takia.
Alkoi myös kelliä hangessa, relluamaan oikein kunnolla, jotta tulisi lämpimämpi olo. Eikä välttämättä tulisi kylmä kun asettuisi syömään.

Syötyään itsensä kylläiseksi, harmaaturkki asettui makaamaan ja alkoi repiä peuran toista etujalkaa irti muusta ruumiista. Se oli keksinyt itselleen virikkeitä. Vähän aikaa jalkaa revittyään susi onnistui katkaisemaan peuranjalan polven kohdalta, ottaen jalan suuhunsa. Järkäle vilkaisi pikaisesti ympärilleen varmistaakseen saavansa olla rauhassa ja nousi maasta ylös, jolkotellen tasaisin askelin etäämmälle hakeutuessaan omiin oloihinsa. Uros lysähti istumaan maahan, liu'uttaen eturaajojaan maata pitkin painaessaan eturuumiinsa alas. Järkäle tarkisti selustansa ennen kuin aloitti peuranjalan käsittelyn hampaillaan, nyhtäen jalasta karvatuppoja irti antaessaan Mustikkaniskalle vuoron käydä syömässä.

Uros tarkkaili silti valppaana ja varautuneen oloisena ympäristöä, vaikka pääosin keskittyikin veren tahriman peuranjalan järsimiseen poskihampaillaan. Lonkat koholla ja raajojen lihakset jännittyneinä susi asetti toisen etujalkansa painoksi peuranjalan päälle voidakseen pitää sitä paikoillaan järsimisen ja pureskelun aikana. Järkäleen ruumiinkieli kertoi sen olevan alati valmis lähtemään nopeasti liikkeelle, mikäli se olisi tarpeen. Välillä uros nuoli hyytynyttä verta peuranjalasta ennen kuin jatkoi karvatuppojen nyppimistä. Huomion suuntaaminen mielekkääseen puuhaan sai harmaaturkkisen suden rentoutumaan osittain, säilyttäen silti valppautensa tarkkaillessaan herkeämättä ympäristöä.

Kyllästyttyään pureskelemaan ja järsimään peuranjalkaa, uros alkoi nuolla veren tahrimia etutassujaan puhtaiksi, putsaten kielellään myös veristä kuononselkämystään sekä suupieliään. Järkäle liikahti hieman parantaessaan asentoaan ja heilautti muutamaan otteeseen tuuheaa häntää ilmaistakseen olevansa hyvällä tuulella, kun nälkä ei enää kalvanut sisuksia ja muutenkin elämäntilanne näytti olevan taas oikeilla raiteilla.

Mustikkaniska asteli sitten lähemmäs ruhoa ja kumartui syömään lihaa. Asettui sitten makuulteen syömään, toisella etusella pitäen ruhoa paikoillaan repiessään hampain lihaa ja pureskeli ne. Neiti vilkaisi toisen suuntaan.
" .. en edelleenkään ymmärrä tuon luun ideaa ", narttu tokaisi ja hämmentyi hieman. Olihan se neidin mielestä aika outoa pureskella luuta. Korviaan höristi ja keskittyi sitten syömään omaa annostaan ruhosta, välittämättä ympäristöstä ja muista häiriöistä. Häntää heilautteli pienesti ja joskus nousi jaloilteen sen takia, että vatsa ei aivan kokonaan jäätyisi.

Jälleen kerran, mitään varoittamatta, se tapahtui. Harmaaturkkinen susi nousi nopeasti ylös jaloilleen, alkaen poukkoilla ympäriinsä holtittomasti, hallitsemattoman riemuntunteen vallatessa sen kehon. Ilmeisesti suden pentumainen piirre korostui aina silloin, kun se oli todella iloinen jostain syystä. Kookas uros pyrähteli ympäriinsä peuranruhon lähettyvillä, loikaten Mustikkaniskan eteen heiluttaessaan nopeasti tuuheaa häntäänsä takanaan sivuttaisliikkein. Järkäle uikahti kimeästi kiinnittääkseen lajitoverinsa huomion ja alkoi sitten painaa eturuumistaan alemmas ottaessaan leikkiinkutsuasentoja, heiluttaen häntäänsä jatkuvasti. Susi jolkotteli toverinsa ympärillä, otti leikkiinkutsuasentoja ja heittäytyi välillä hankeen piehtaroimaan saadakseen toisenkin innostumaan leikkimisestä.

Mustikkaniska vilkaisi aluksi toista sivusilmällä, mutta jatkoi syömistä.
Toisen 'kutsuessa' leikkimään, neiti lopetti syömisen ja nousi ylös, kaiketi vastasi toisen leikkikutsuihin ja yläruumiinsa paino lähelle maat ja takakehonsa nosti ylemmäs. Päätään kallisti ja pienesti läähätti, kaiketi muutaman kerran edes takaisin loikahti ja kellahti kellimään hankeen.
Ylös noustessa päätään ravisteli ja lunta korvasta ravisti pois. Ei se olisi kivaa, jos korva paleltuisi. Korvatulehdushan siitä muuten tulisi. Häntää heilautteli ees taas.

Voi tuota hetken elämisen riemua! Se sai suden riehaantumaan täysin ja iloitsemaan elämästään kaikessa yksinkertaisuudessaan. Tuona hetkenä Järkäle unohti kaikki huonot kokemuksensa ja keskittyi nauttimaan elämän pienistä hyvistä asioista. Kokonaisuudessaan suden elämä oli melko vapaata, hyvää ja silti ainiaan jatkuvaa elossa kamppailua.

Järkäle loikki, kieri ja nelisti pitkin hankea, ennen kuin todellisuus iski vastaan. Todellisuus siitä, ettei koskaan voinut olla varma, minkälaisia haasteita elämä toi sen tielle ja selviytyisikö se niistä hengissä. Harmaaturkin käytös muuttui välittömästi takaisin pidättyväiseksi ja laskelmoivaksi. Järkäle pysähtyi niille sijoilleen muistaessaan arvokkuutensa ja ravisteli lumipaakkuja turkistaan. "Riehuminen saa nyt riittää tältä erää.. Syö jos aiot syödä..", uros murahti vilkaistessaan ympäristöä hunajankeltaisin silmin. "Meidän kannattaisi kohta raahata peura lähemmäs pesäaluetta, niin olisi lyhyempi matka ruoan luo ja ruhoa olisi helpompi puolustaa haaskansyöjiltä jos se olisi lähempänä onkaloa.", se totesi vilkaistessaan hivenen arvioivasti katseellaan ruhoa, ikään kuin miettiäkseen kuinka paljon peuranruho mahtoi painaa ja miten vaikeaa sen raahaaminen olisi käytännössä lumisessa metsässä.