Tuntematon susi (päättynyt)

Rusko huomasi Katalan haistaneen jotain. Sekin haistoi. Lumen värjäyttämä turkki hulmusi ja keltaiset silmät näkyivät kauniin mustan turkin seasta. Viima oli tullut paikalle.
Ruskoa puistatti Katalan tapa tervehtiä, mutta peitti sen taitavasti. Sekin luimisti korviaan, ja painoi päänsä, muttei niin hysteerisesti kuin Katala. Kun beta oli tehnyt alfalleen infon, Rusko katseli niitä kulmiensa alta, pää vieläkin alhaalla. "Tuota.. Olen Rusko.. ja sinä olet kunnianarvoisa Viima, ja hänen betansa Katala, ymmärsin.." Rusko esittäytyi Viimalle paljon itsevarmemmin kuin Katalalle, koska Katala oli antanut sille rohkeutta nousta vaikka kivut olivat suuret, ja Rusko oli jo puhdistanutkin itsensä. Se katseli arasti alfaa, ja tunsi kuinka veri alkoi vähän valua sen kaulasta, kun se piti päätään niin alhaalla.

Alfa käänsi katseensa tuohon niin sanottuun pyrkyriin, joksi Katala oli tätä nimittänyt. Viima tuijotti Ruskoa hetken ja kuunteli nuorukaisen esittäytymisen. Sitten se kääntyi takaisin Katalan puoleen. "Niin? Olisitko sitä mieltä, että tällä hetkellä tuon nyt raatona makaavan reppanan sisukkuus palkitsisi meidät myöhemmin, jos ottaisimme sen laumaamme?", Viima kysyi suorasukaisesti betaltaan. Viima tiesi, että voisi luottaa aina Katalaan. Koska alfa itse ei oikein tiennyt, mitä tekisi, niin se kääntyi Katalan puoleen. Itseasiassa, Katala vieläpä oli kutsunut mustaturkin paikalle.

Katala käänsi katseensa Ruskoon. Se mittaili tätä katseellaan vielä vähän aikaa, nyt kun kerran sen piti tehdä päätös, ja vastasi sitten: "Voi olla."

Se ei voinut olla varma, sillä se oli tuntenut toisen vasta vähän aikaa. Se oli kuitenkin nähnyt uroksen nousevan pystyyn vaikeista vammoustaan huolimatta ja raahautuvat tähän huolimatta kaikesta siitä kivusta ja nöyryytyksestä. Se oli odottanut kuuliaisesti Viimaa, vaikka se tiesi, että se voitaisiin tappaa heti alfan ilmestyttyä paikalle. Kaiken kaikkiaan se oli osoittanut, että siinä oli sisua.

Mutta niin oli monissa muissakin.

Rusko vaikutti itsvarmalta siinä seistessään. Se oli ruhjottu, mutta vaikkei näyttänyt kovin kestävältä, mitä se todellisuudessa oli, niin ainakin päättäväiseltä.

"Ehkä on parempi vain olla hiljaa..ja antaa heidän päättää.." Rusko mietti. Toisaalta, ja höpö höpö. Ruskollakin oli oma mielipide. Ja sen se toisi esiin;

"Arvon Viima, anteeksi suuresti, että keskeytän, mutta ilmoitan vain, että vaikka olen ruhjonut itseni kömpelyydellä, olen sinulle terveenä hyödyksi. Jos saan sanoa, olen itseni mielestä aika kyvykäs ja voisin olla avuksi kaikissa.. *voimalajeissa* mihin tarvitaan nopeutta ja energiaa." Rusko katseli Viimaa ja katseellaan yritti selventää, että oli totissesti pahoillaan keskeytyksestä, mutta ilmaisi omaa luontoaan käytöksellä.

"Toivon, että en hermostuttanut häntä.. mutta periaatteessa hänellä on valta." Rusko mietti.
"Arvon Viima, pyydän, miksi syrjäyttää pyrkijää, joka tarjoaa apuaan ja pyytää vastineeksi vain elämää veljensä, ja perheen, lauman luona?" Rusko katsoi nyt molempia susia. "Jos se on kiinni ravinnosta, niin pärjään vähällä.." Rusko sanoi, ja se oli totta.

Rusko jatkoi suunsoittoa ja itseilmaisua. Se ei ehkä olisi pitänyt, mutta minkäs se suurelle suulleen ja päättäväiselle asenteellen voi.

Viima summaili mielessään asioita, joita Katala oli ilmaissut ja asioita joita Rusko oli tuonut itsestään julki. Tilanne oli sikäli hankala, sillä laumalla ei ollut varaa jäädä hoitamaan haavoittunutta näin talvisaikaan. Se olisi riskitekijä. Mutta toisaalta, kun nuorukainen vahvistuisi, se olisi uuden sukupolven edustaja varmasti varteenotettava laumalainen. Kysymys olikin, raaskisiko Viima jättää tuota raasua luonnonarmoille? Koska Katalan tuntien, se olisi joko jättänyt Ruskon sijoilleen tai nirhannut sen.

Alfa näytti selvästi mietteliäältä, sillä se kuunteli vain puolella korvalla mitä ympärillä tapahtui. Se nosti kuononsa koholle ja haisteli ympärillä leijuvia hajuja. Sitten se laski kuononsa lumeen ja lähti kahlaamaan edestakaisin yrittäen saada riistan hajua. "Katala, autatko minua saamaan esimerkiksi metsäjäniksen tai muutaman peltomyyrän kiinni?", Viima vihdoin valotti aikeitansa.

Jos susi olisi voinut tehdä niin, se olisi tuojottanut suu apposen auki.
Rusko oli ällikällä lyöty. Alfa rupesi puhumaan metsäkaneista kun Rusko yritti pönkittää itseään laumaan. "Mitäköhän narttu höpöttää..? Tämän täytyy olla jokin testi.." Rusko puntaroi, mutta ei ymmärtänyt yhtään. Se jäi katselemaan molempia, ja ilmeestä näki, että se oli todella ihmeissään.

Ajatus kaneista valtasi kuitenkin Ruskon mielen, ja se haisteli maata, vaikka alfahan oli pyytänyt juuri Katalaa mukaan. Rusko otti varovaisia eleitä, joka ikisellä mittaili Molempia. Rusko haisteli, ja lopulta avasi suunsa; jälleen päänaukomiseen.
"Huolitko sinä minua, Viima? Lähden tieheni mailtasi, jos haluat.. mieluummin..tuota.. saalistaa metsäkaneja arvon betasi kanssa.." Rusko oli taas mennyt liian pitkälle. Nyt se luimisti korvansa, köyristi selkäänsä, piti hännän koipiensa välissä ja katsoi molempia taas pelokkaasti.
"Anteeksi.. minä ja suuri suuni.." Rusko sanoi, ja jälleen tunsi itsensä idiootiksi.

Se oli tullut laumaan liittymään, ei herjaamaan. Tuuli hulmutteli Ruskon turkkia, ja Ruskosta tuntui hyvältä, kun tuuli tuiversi kuumalla iholla ja haavoissa. Nyt se vilkuili alistuvasti Viimaa, ja ajatteli että oli pilannut mahdollisuutensa möläytyksellään.

Katala sen sijaan ei näyttänyt hämmentyneeltä. Se katsoi ensin Viimaa, sitten vielä kerran Ruskoa ja kääntyi lopulta alfansa puoleen: "Tietenkin."

Ruskea beta seisoi hetken aikaa paikallaan kuunnellen, josko lumen alla rapisisi jotakin, ja lähti sitten liikkumaan tarmokkaasti yhteen suuntaan. Metsästäminen oli aikaa vievää puuhaa ja oli hankala saada mitään aikaiseksi lyhyessä ajassa. Mutta vainun ehtisi kyllä saada. Lumi nyt tietenkin vähän hankaloitti sitäkin. Hajut eivät pysyneet enää niin selkeinä paikallaan, sillä tuuli liikutti lunta ja hävitti pian kaikki merkit saaliseläimistä.

Viima katsahti taakseen, kun kuuli tuon vieraan suden huudahtelevan peräänsä. Se tuijotti hetken Ruskoa ennen kuin avasi suunsa. "Pysy sinä aloillasi, ellet oikeasti tahdo kuolla verenhukkaan. Vai mielitkö päästä laumaan veljesi luokse? Sinuna pysyisin nyt aivan kiltisti paikoillaan, niin että edes joistain haavoista veri hyytyisi", se sanoi melko eleettömästi kunnes jatkoi matkaansa hieman tuonnemmaksi. Alfa yritti saada lumesta hajuja. Edes jonkun pienen jyrsijäeläimen hajua. Mustaturkkinen narttu seisoi lumessa aloillaan ja korvat höröllään. Muutaman metrin päässä hangen uumenissa taisi liikahdella jokin hiiri. Susi loikahti ilmaan ja yritti etutassuillaan saada pienen saaliin loukkuun. Turhaan. Hiiri oli vikkelämpi ja vipelsi lumionkaloita pitkin karkuun Viiman jäädessä kaivamaan lunta. Mokomat talttahampaat!

Alfan kuono oli lumesta valkea, kun se kulki hiljakseltaan siksakkia hangessa. Aikaa oli kulunut tovi ja Viima ei ollut saanut kiinni paria hiirtä, joita se oli yrittänyt pyydystää. Huono saldo sekä ajalta, että saalistukselta. "Vaistoatko mitään?", Viima huikkasi kauempana olevalle Katalalle.

Rusko istahti varoen takakäpälää. Se katsoi varovasti toisia, ja totteli heti. Se oli vähän peloissaan, sillä kaksi lauman arvokkainta sutta olivat sen nenän edessä ja se itse oli haavoittunut, ja siinä sitten piti olla turpa tukossa suuren suunsa kanssa. "Rusko, nyt sinä mäntti pidät sen koppavuutesi kurissa ja turpasi kiinni, aika he**etin äkkiä!" Ruskon ajatuksissa pyöri. Ennenkin se oli jutellut päälleen, ja miettinyt tulevansa hulluksi. Olikohan se silti ihan normaalia? "Olen hiljaa, olet oikeassa. Pidä pääni kinni ja mölyt mahassa. Niin.." Rusko "vastasi" ajatuksellaan. "Hei, Rusko, ei sinun tarvitse olla hiljaa. Kaikilla on äänioikeus ja varsinkin sinulla. Vai pelkäätkö sin.. -Ole hiljaa! Minäkin olen! Tämä on nyt loppuunkäsitelty." Rusko taisteli toisen minänsä kanssa. Oli parempi, että hän tekisi ensimmäisen vaihtoehdon mukaan. Ajatukset olivat sekavia, tunteista puhumattakaan. "Nyt sen tiedän.. tulen hulluksi.." Rusko ajatteli puoliksi vitsillä.

Taas hän painoi päätään, luimisti arasti korviaan ja katseli pelokkaan näköisenä muita. Ehkeivät ne huomanneet, mutta sillä nyt ei olisikaan väliä. Rusko vain osoitti tottelevansa ensimmäisestä käskystä - ainakin yleensä.

(( Jos et vielä saanut viestiä, Saiccu, niin kerron vielä että olen tosi pahoillani hoputuksesta, kun olet sairaana. Trisha ystävällisesti ilmoitti minulle ja pienille aivoilleni että oletkin jo ilmoittanut asiasta.))

Katalan eleet vastasivat Viiman kysymykseen; noin sadan metrin päässä ruskea beta seisoi aloillaan jäykistyneenä ja häntä pystyssä. Se tuijotti kiinteästi yhtä kohtaa valkeassa lumihangessa ja sen toinen tassu oli kohonnut ilmaan. Hitaasti häntä heilahteli puolelta toiselle ja välillä suden korvat liikahtelivat. Kun se oli tönöttänyt typerässä asennossaan jo ties miten pitkään, se äkkiä ponnisti ilmaan ja iski etutassunsa lumihangen lävitse. Kimeästi vingahduksesta päätellen se oli osunut. Raivoisasti äristen uros tunki päänsä lumihankeen, pöllytti sitä hetken ja heitti sitten hangelle pörröisen möntin. Möntti lätsähti lumeen poikittain, kömpi pystyyn ja singahti karkuun minkä onnettomista jaloistaan pääsi. Katala ampaisi sen perään silmät saalistuksen riemusta suurina: "JO VAIN! Se on sopuli! Tai oli, vaan ei ole kauaa!" uros ulvahteli ja tavoitteli juostessaan etutassuillaan kohti Viimaa lyllertävää sopulia. Se jopa osui otukseen, joka päästi hätäistä vikinää vieriessään lumihangella. Ruumiinrakenteesta päätellen tämä läskipallo toisi ainakin tavallista suuremman helpotuksen pikkunälkään. Revittynä ylös lumenalaisista luolistaan sopuli oli pahasti alakynnessä. Lisäksi hangelle tippuvista veripisaroista päätellen Katalan kynnet olivat raapaisseet siihen ilkeän haavan.

Katala tempaisi nietoksen uumenista suurikokoisen sopulin. Varmasti suurin, mitä Viima oli eläissään nähnyt. Näemmä sopuli oli viettänyt erittäin leveää elämää nakerrellen pikkuhampaillaan tarjottimella olevaa ruokaa, jota suotiin vain noille viheliäisille jyrsijöille yllin kyllin, kun lihansyöjät joutuivat näkemään nälkää ja taistelemaan kynsin hampain elantonsa eteen. Vikisevä pallero kipitti hirmuista kyytiä Katala kintereillään kohti mustaturkkia ja Viima suorastaan himoitsi iskeä sopulilta selkärangan poikki. Alfa valmistautui ottamaan pari suurta harppausta kohti verta tihkuvaa jyrsijää. Lumen pöllähdys ja murahdus, kun Viima singahti kohti sopulia. Vinkaisu viilsi kuulasta talvi-ilmaa ja sopuli oli jättänyt maallisen elämänsä. Siinä se retkotti Viiman hampaissa elottomana ja pulleana. "Hienoa Katala. Tämä kelpaa ainakin nyt hetkeksi. Sen verran kookas tämä pirskatin jyrsijä on muihin lajitovereihinsa verrattuna", Viima heilautteli häntäänsä iloisena betalleen.

Sopuli kidassaan Viima asteli Ruskon eteen. Alfa tipautti äsken vielä niin eloisan pikkujyrsijän Ruskon kuonon eteen. Hankeen muodostui heti punertavia läiskiä sopulin verestä. Viima lipoi huuliaan, joihin oli jäänyt sopulin verestä muutamia noroja. "Syö. Syö, että jaksat", Viima sanoi lyhyesti ja tuijotti urosta, joka makasi maassa haavoittuneena.

Rusko katseli sopulia ja nosti päätään sen suuntaan. "Ehkä Viimalla on nälkä.. Hyvin osaavat kyllä saalistaa. minulla menee sopulin kanssa vähän pitempään.." Rusko nuolaisi huuliaan, ja päätti antaa toisten tehdä mitä sitten olivatkaan keksineet. Kun Viima äkkiä olikin syöttämässä sopulia sille, Rusko oli totaalisen höpertynyt. Se vilkaisi Viimaa ja mietti ankarasti, mutta vain lyhyen hetken: "Hemmetti... pitäisi itse syödä, ja niin alfa kehottikin. Mutta muutkin tarvitsevat sitä.. Miten minä tämän nyt hoidan?" Ruskon mielessä kävi antaa muille osuudestaan, mutt silloin ei olisi noudattanut alfan pyyntöä. "Nojaa, itsehän pyysi että söisin sen.." Rusko ajatteli. Se otti sopulin varovasti lähemmäs. Se muuten olikin iso. Ruskokaan ei ollut nähnyt vastaavaa ennen. Sitten Rusko otti hitaasti sopulin jalasta kiinni: Se lähtisi helpoiten. Ruskon silmät olivat tiukasti tarkkailemassa Viimaa. Se yritti kovasti kertoa Viimalle katseellaan, ettei ollut aivan varma. Nyt se sai sopulin koivesta kunnon otteen, ja laittoi nisäkkään muun osan etukäpäliensä väliin.
Kuului pieni raksahdus, kun luu sopulin sisällä katkesi ja liha repesi nisäkkään reiden kohdalta. Veri valui, ja Ruskon himo yltyi. Kuitenkaan se ei ruvennut ahmimaan, vaan tarkkaili kokoajan Viimaa ja tämän betaa silmä kovana, ihanasta veren tuoksusta huolimatta.

Syötyään jalan, Rusko aloitti repimään sopulin vatsaa auki. Se oli ohut kohta, jonka saisi helposti auki. Rusko oli tahallaan jättänyt vähän sopulista jäljelle, sillä mietti yhä toisten omaa nälkää. "Kummallista.. Onhan normaalia olla avuksi, mutta eikös alfan kuulu syödä ensin..?" Rusko mietti yhä.
Nyt se nousi hitaasti, luimisti korviaan ja alistui seisaaltaan minkä ruhjeiltaan pystyi. "Kiitos Viima ja Katala. Olette todella huomaavaisia.." Rusko istahti, ja laittoi päänsä samaan tasoon selän kanssa. Nyt kyljet eivä tykänneet, ja Rusko ei kumartanut enää alemmas.

"Taitavat häätää minut tieheni.. jospa narttu ei vaan raaskinut päästää minua tämän näköisenä? Toisaalta, hänhän puhui jotain että haluanko tulla.."

((Tervetuloa takaisin, Saiccu! :) ))

Katala seurasi Ruskon syömistä korviaan luimistellen ja häntä ylpeästi koholla. Sitä harmitti, että mehukas sopuli oli alfan sijaan joutunut Ruskon syömäksi, mutta toisaalta tämä oli ollut ihan odotettavissa. Katala ei enää suuremmin odottanut, että Viima ajaisi Ruskon pois. Ruuan antaminen ja pois ajaminen eivät vain sopineet samaan lauseeseen, ja siksi se olettikin Ruskon pian liittyvän virallisesti lauman jäseneksi. Säästyisipä Katalalta jahtaamisen ja raatelemisen vaiva.

Talven edessö oli sitten vaivoiksi tullut tuollainenkin. Noh, ensi keväänä se oli kyllin vanha osallistumaan täysi-ikäisten karibujen kaatamiseen ja silloin se voisi varmasti maksaa takaisin ainakin osan siihen panostetusta vaivasta. Ehkä oli ollut ihan hyvä kutsua Viima paikalle. Katala oli ollut hieman epävarma siitä, mitä narttu tästä kaikesta ajatteli. Mikäli se olisi halunnut kaiken tämän jälkeen karkottaa Ruskon, olisi Katala häirinnyt alfaansa turhaan.

Viima ei väräyttänyt elettäkään, kun se seurasi haavoittuneen suden ruokailua. Alfa tahtoi varmistaa, että uros söisi sopulin ja saisi tästä energiaa ja ravinteita heikoksi käyneeseen kehoonsa. Se tunsi myös Katalan vahvan läsnäolon ja aisti toki, miten beta mietti tämän pienen saalistushankkeen merkitystä. Viima ei ollut kovinkaan nälkäinen, vaikka tokihan hiukopala aina maistuu, varsinkin talvella kun täytyy pitää itsensä hyvässä kunnossa. Mutta jos kerran Rusko olisi halukas laumaan, pitäisi sen saada itsensä edes sellaiseen kuntoon, että pääsisi pois reviirin rajoilta sisemmäs turvaan. Tietysti mieluiten pesäluolille.

Karkottaminen oli toki käynyt Viiman mielessä, mutta susi päätti testata, olisiko tuossa uroksessa potentiaalia lauman jäsenistöön. Ja mikäli se seikka olisi totta, että Ruskolla oli veriside jo yhteen laumalaiseen, se saattaisi parantaa lauman kantaa.

Rusko söi loputkin sopulista ja katsoi Viimaa. Se istahti tyynesti Viimaan päin ja katseli vähän odottavaisena, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Ruskolle oli vähän tullut syömisestä parempi olo. Sen päänsärky oli lakannut. Särky oli saattanut johtua kolauksen lisäksi myös Ruskon syömättömyydestä. Sen oli hankala ajatella, miten päin olisi, kun olo tuntui itsevarmalta mutta kuitenkin pitäisi tehdä alistuvia eleitä.
Rusko päätti olla oma itsensä. Se oli parasta.
Nyt se katsoi Viimaa vähän ihmetellen. Jatkuisiko testaaminen vai päästäisiinkö tulokseen?
Rusko istuskeli siinä ja näytti päältäkin itsevarmemmalta. Katalan reaktio oli tosiaan ollut hyvä: Rusko ja myös Tuiskukin olivat tottuneet auktoriteetin määräykseen. Katala oli tiuskaissut tylysti Ruskolle nousta, ja Rusko oli saanut sisua näpäkästä käskystä. Oli täysin psykologista, ettei Rusko tahtonut ennen sitä nousta. Ajatus kovasta kivusta ja epätoivo, ei ketään lähellä, masentavat jopa terhakan Ruskon.

Sitten sille tehtiin toistaiseksi selväksi, miten typerää on maata siinä ja inistä. Suden alitajunnasta kohosi toivo ja tarve yrittää nousta ja jatkaa. Ei se itse ajatellut että Katala olisi asiaa auttanut, vaan alitajunta oli syynä. Napakka käsky tarkoitti että sen mukaan toimitaan. Se vain meni Ruskon päässä niin.
--------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Nyt Rusko vain istuskeli, kuuliaisena (vähän niinkuin koira) odottamassa seuraavaa ohjetta, tai kysymystä.
Vähän konemaisesti Rusko toteutti kaiken (usein jopa oma henki vaakalaudalla) ja halusi hoitaa homman kotiin. Tuisku oli eri maata: Se oli myös hyvinkin kuuliainen, mutta ei niin ehdoton kuin Rusko. Tuisku luotti itseensä silloin kun auktoriteettikin luotti. Rusko oli itsenäisempi ja vaikka nuorempi, paljon itsenäistyneempi.

Rusko katsoi Viimaa ja Katalaa nopeasti. Sitten se kauhaisi nopeasti lunta suuhunsa. Nyt sattui: Rusko oli tyystin unohtanut haavat. Se kuitenkin nielaisi vingahudksen ja jatkoi janonsa sammuttamista. Nyt piti huolehtia itsestään. Rusko oli aina tehnyt muiden hyväksi ja muille, mutta nyt se päätti huolehtia kerrankin itse itsestään ja rauhoittua. Ruskon karvat punersivat yhä, mutta se oli saanut pahimmat veret nuoltua. Vuoto oli tyrehtynyt, ja ongelmana oli enää takatassun ilmeinen nyrjähdys, oma tunnepaine Viiman päätöksestä, ja muutenkin kaikki ajatukset kuolemasta, Tuiskun mahdollisesta kohtaamisesta yms.

"Miten kävisi?" Rusko ajatteli.

Katala ei virkkanut mitään; se oli keskittynyt tuijottamaan Räsyä uteliaan uhkaavasti. Viima päätöksen lopulta tekisi eikä uros aikonut olla millään tavalla tiellä, oli päätös sitten mikä tahansa. Siksi se ei ainakaan vielä myöskään nähnyt minkäänlaista syytä kaveerata tämän nuorukaisen kanssa. Se oli osoittanut suorastaan hämmentävää armeiliaisuutta jo jättämällä tämän henkiin ja tarjoamalla tälle mahdollisuuden puhua alfalle. Katala oli itsekin oikeinpa hämmentynyt moisesta lempeydestä. Mutta ehkä se tosiaan maksettaisiin takaisin joskus.

Ja ehkä ihan pieni osa siitä tunsi sympatiaa Räsyn ja Tuiskun veljeyttä kohtaan. Se oli menettänyt oman veljensä vuosi sitten.

Viima rikkoi hiljaisuuden astelemalla Ruskon eteen ja laskemalla päätään tätä kohti. Hienovaraisuutta naaras ei tuntenut, olihan hän alfa. Ikään kuin rutiinina mustaturkkinen haisteli Ruskon kaulaa. Nokkela susi olisi voinut jo arvata, että naaras teki tuttavuutta. Pakkanen kiristyi ja taivaankanteen alkoivat ensimmäiset tähdet tuikahdella esille. Selkeä sää tiesi kireää pakkasyötä. Ja Rusko näytti selkeästi vielä niin haavoittuneelta, ettei pystyisi kulkemaan.

Viima kiersi uroksen muutaman kerran ympäri ja laskeutui aivan tämän kylkeen kiinni makuulleen. Mustaturkki katsoi odottavasti uskollista betaansa merkittävästi ja odotti Katalan tekevän samoin kuin hän. Sanoja ei tarvittu, sillä Viima ja Katala lukivat toistensa eleitä kuin avointa kirjaa. Pakkasen kireytymisen tunsi kirsunpäässään. Tällä hetkellä parasta oli asettua lämmittämään omalla ruuminlämmöllään haavoittunutta. Jos Rusko selviytyisi yön yli, Viima ottaisi tämän laumaansa varmasti. Tietenkin edellyttäen ja odottaen, että Rusko tekisi saman Viiman laumalle ja korvaisi kiitollisuudenvelassa Viiman ja Katalan suopuisuuden. "Yritä sinnitellä yön yli. Me lämmitämme Katalan kanssa ruumiinlämmöillämme. Huominen tuo varmasti tullessaan sinulle voimia, jotta voimme kulkea pesäluolille", alfa haukotteli, pyörähti kerälle ja työnsi kuononsa häntänsä alle lämpimään.

((On vähän kestänyt vastatessa. Kone on ollut vähän jumissa. -_-'))

Rusko hämmästyi alfan vieraanvaraisuutta. Ensin se ravitsi Ruskon ja nyt varmistaa ettei Rusko kuole pakkaseen. Itse Rusko tiesi voivansa kävellä, mutta se oli kyllä kipeää. Oli parempi että Rusko lepäisi nyt vähän kuin että kärsisi lisää ja ei kävelisi seuraavana päivänä.

Nyt se katsoi Viimaa varovasti. Rusko tuli vähän lähemmäksi kasvoillaan, katsoi toisen reaktiota ja kääntyi kylki Viiman kylkeä vasten. "Kiitos... Olet niin ystävällinen.. miksi?" Rusko oli odottanut vähän karumpaa kohtelua varsinkin alfalta mutta tämän huolenpito vieraasta oli hämmentävää. Betakaan ei ollut lopettanut Ruskoa niille sijoilleen vaan antanut alfan päättää. "Siis, minusta se on piristävää ja minun pitääkin korvata tämä teille myöhemmin. Odotin vain vähän.. noh, en näin lämmintä vastaanottoa.." Rusko oli laskenut päänsä etutassujensa väliin ja nyt katsoi korvat (Ei luimussa, vaan;) sivuille painautuneina Viimaa. Vilkaisi se myös Katalaa ja jäi odottamaan alistuneena toisten reaktioita.

Oli tosiaan tulossa yö: Aurinko oli laskemassa ja se toi kauniin maiseman. Hanki värjäytyi kellertäväksi viimeisten säteiden painautuessa länteen.
Pilvet olivat vaaleanpuna-lilertäviä ja vähän keltaisen sävyjä täynnä. Nämä piirteet yhdistettynä vihreisiin neulasiin jotka joistakin kohdista näkyivät, saivat näkymän näyttämään hyvinkin lumoavalta. Kauempaa katsottuna (Niin että auringonlasku jää taustalle) sudet näkyivät vain kehonsa muotoisina varjoina.
Tämä näkymä sisälsi paljonkin eräänlaista mystiikkaa, mutta eihän sitä kukaan ollut näkemässä ja eläimet eivät olleet niinkään kiinnostuineita moisesta. (Ainakaan susien ruokalistaam kuuluvat eivät tosiaankaan jäisi näkyä ihastelemaan!)

Katala katseli hetken Viimaa Ruskon kyljessä, kunnes kulki itse Ruskon toiselle puolelle. Se laskeutui makuulle ihan kiinni Ruskoon ja asetti päänsä nuorukaisen niskan päälle. Näin se paitsi tavallaan osoitti oman paikkansa niin myös lämmitti nuorukaisen niskaa ja päätä. Katalan turkki oli talvisinkin paljon ohuempi kuin se olisi halunnut sen olevan, mutta se oli kuitenkin paremmassa kunnossa aivan joka suhteessa, kuin haavoittunut ja huonoturkkinen Rusko. Uros yritti ajatella makaavansa lämpimässä pesäkolossa, mutta valitettavasti jokainen kylmä tuulenvire sai sen tajuamaan, ettei se maannut siellä.

Onneksi Rusko kuitenkin lämmitti myös hiukan sitä eikä vain toisinpäin. Kyllä ne yöstä selviäisivät, kunhan ilma ei aivan epäinhimillisen kylmäksi alkaisi.

Viiman silmät lipsuivat kiinni vähitellen. Se tyytyi ynähtämään vain vastaukseksi Ruskolle, joka oli hämmästynyt tästä kaikesta. Ei sillä, etteikö Viima olisi välinpitämätön, alfa vain ei jaksanut vastata ja ynähti kohteliaasti, että oli ainakin kuullut mitä Rusko oli sanonut. Tuulahdukset olivat totisesti kylmiä ja alfa välistä mietti, että miten tuo nuorehko uros pystyisi selviämään yöstä. Väsymys kuitenkin valtasi naaraan ja silmät ummistuivat.

Yö kiiri varhaiseksi aamuksi. Pakkanen paukkui ja ajoittainen tuulenvihmominen teki pakkasesta kiperämmän. Luntakin oli yön aikana hieman tipahdellut. Pieni kerros lunta nimittäin oli Viiman päällä. Alfa havahtui hereille ja nousi seisaalle. Se pudisteli lumet turkistaan ja haukoitteli. Heti sen jälkeen Viima alkoi haistelemaan Ruskoa, varmistaakseen oliko uros selvinnyt yöstä.

Rusko oli aivan uupunut. Sitä ei haitannut vastausta vaille jääminen, ja kun Viimakin uummisti silmänsä niin se teki perässä. Katala oli ollut fiksu laittaessaan päänsä Ruskon oman päälle. Pakkanen ei päässyt nyt päälakeen jossa oli ohut karva.
Rusko nukahti ja nukkui koko yön hyvin, kaikesta ikävästä huolimatta.

Aamulla Rusko nukkui sikeästi. Joku haisteli sitä, ja Rusko tunnisti kirsun omistajan Viimaksi kun raotti silmiään. Tuuli oli puhaltanut sen Turkkiin lunta ja Rusko noustessaan pudisteli kaiken pois. (Rusko nousi kuitenkin hitaasti, ettei noustessaan pudottaisi Katalan päätä suoraan maahan) Ravistelu oli tehnyt kipeää, mutta mikään haavoista ei enää vuotanut. Rupea ei ollut vielä kasvanut, mutta vuodon loppuminen piristi Ruskoa.

Nyt se katsoi seisaaltaan Viimaa, kuuliaisena kuten aina. Takajalka oli vieläkin kipeä. Kipeämpi kuin eilen. Mikä kumma sitäkin vaivasi? "Huomenta, Viima" Rusko haukotteli. Sen katse oli palvova. Se silti piti takatassuaan ilmassa, ettei se seistessä turhaan osuisi turhaan maahan.
Rusko ontui Katalan luo muttei uskaltanut kylläkään puoltametriä lähemmäs. Ruskon tapana oli varmistaa että muutkin olisivat kunnossa.

Eilinen oli ollut rankka ja Ruskon tuskat eivät olleet lievenneet kuin sen verran, että kävely oli siedettävää. Vaikkakin se ontuisi.

Viiman ja Ruskon herätessä myös Katala nousi lopulta. Se oli ollut hereillä lähes koko yön ja vartioinut alfaa ja uutta laumalaista. Se ei tehnyt tästä minkäänlaista numeroa; pitihän se moista velvollisuutenaan. Se tiesi kyllä, että laumassa oli susia, jotka eivät pitäneet siitä. Sekään ei luultavasti pitänyt näistä. Mutta se yritti joka tapauksessa toimia aina ensisijaisesti siten, että sen toimet hyödyttivät laumaa ja sen alfaa. Kun lauma voi hyvin, voi Katalakin hyvin.

Omalla itserakkaalla, ylpeällä ja ovelalla tavallaan se oli lojaaliuden perikuva. Mikäli se antoi lupauksen perheelleen, se myös piti sen. Mitä tahansa sen pitäminen siltä tulisikaan vaatimaan.

Rusko näytti selvinneen yli yön ja Katala siirsi tyytyväisenä katseensa Viimaan. Viimakin vaikutti olevan kunnossa. Kylmä oli kangistanut jäseniä ja Katala olisi mieluusti lähtenyt jo kohti pesiä. Siitä tuntui, että sen jalat olivat jäätyneet suoriksi ja pelkkä seisominen puutuneilla, kylmettyneillä jäsenillä oli inhottavaa.

Mustaturkkinen naaras seisoi paikoillaan ja kuulosteli ympärilleen Ruskon ja Katalan noustessa jalkeille. Pakkanen oli totisesti hellittänyt yön aikana, joskin lunta oli tullut senkin edestä. Viima heilautti häntäänsä Katalalle. Susi oli todellakin onnekas, että tällä oli niinkin lojaali beta auttamassa alfan raskasta vastuuta. Sitten alfa siirsi katseensa Ruskoon. Tämän haavoista ei enää vuotanut verta eikä makuupaikallekaan ollut jäänyt suurempia verijälkiä. Tilanne näytti paljon valoisammalta, mitä toivoa olisi saattanut.

"Pysytkö jalkeilla, pystytkö kävelemään?" Viiman ensimmäiset sanat kohdistuivat Ruskoon. Mikäli nyt lähdettäisiin matkaamaan pesäluolia kohti, saattaisi seurue olla hyvinkin aamuyöstä perillä. Kaikki tietenkin riippui aivan Ruskon voinnista ja miten susi pystyi loukkaantumiseltaan etenemään.

Viima kysyi Ruskolta kysymyksen. Se vastasi hyvinkin päättäväiseen sävyyn: "Tuskani on vielä olemassa, mutta sitä kestän kyllä. Kipu on vain väliaikainen epämiellyttävyys." Rusko totesi, ja viimeisen lauseen hyvin tyynesti.

Katalakin oli noussut. Muillakaan siis ei ollut hätää. Tuo mukava beta kyllä oli jäänyt Ruskon mieleen. Kuitenkin Katalan käytös oli muuttunut Viiman tullessa kuvioon...

Rusko todella myös ajatteli niinkuin oli sanonut. Jos kipu ei ollut tarpeeksi lannistavaa, niin Rusko ei siitä välittäisi. Se oli sille vain tunne, ja haavat paranisivat kuitenkin.

Kaiken päättäväisyytensä lisäksi uroksen selviytymisvaisto oli kohdallaan. Rusko oli todella kipuimmuuni, mutta kaikessa realistisuudessaan silläkin oli rajansa.

"Lähdetään sitten." beta totesi. Se ei kuitenkaan lähtenyt liikkeelle ennen Viimaa vaan odotti kuuliaisesti, koska alfa lähtisi. Sen jälkeen se kyllä seuraisi, mutta pitäisi samalla silmällä Ruskoa. Nuorukainen oli vielä haavoittunut, ja voi olla että se tarvitsisi apua kallioisella maastolla. ellei muuta, niin Katala voisi ainakin kannustaa sitä kulkemaan. Nyt kun nuorukainen oli kerran hyväksytty laumaan oli siitä huolehtiminen Katalan tehtävä.