Liittyminen Ovelan laumaan - Kille

((Eli Metka Killen kanssa tänne. Ajahkohta on helmikuun puoliväli, muun meneillään olevasta päivästä saat päättää itse. Talvinen se on joka tapauksessa ja pakkasta on.))

Kille eteni rauhallisesti upottavassa lumihangessa. Se kuljeksi joen ja metsänreunan välissä, hajuista päätellen hyvinkin lähellä jonkunlaisen lauman reviiriä. Näitä samoja merkkauksia se oli jo seurannut pidempään, toivoen, että se näkisi vahingossa joitakuita laumaan kuuluvia susia. Lauman alueelle se ei ollut uskaltanut lähteä etsiskelemään, sillä se tiesi, miten hirvittävästi saattoivat laumalaiset puollustaa aluettaan vieraalta harhailijalta...siinä ei jäisi aikaa selvitellä kuka oli ja mistä tuli...tai ei ainakaan pitäisi jäädä.
Killellä ei ollut minkäänlainen kiire. Se oli aamuhämärissä napannut vatsansa täytteeksi jäniksen, ja nyt se kuljeskeli rauhaisasti eteenpäin ateriaansa sulatellen. Aurinko oli vilkahtanut heti aamulla näkyviin ja kiivennyt ylemmäs ja ylemmäs koko aamun. Nyt se mollotti kirkkaana taivaalta. Kun aurinkoon yhtyivät täysin selkeä taivas, leppeä tuulenviri ja muutama mukavasti titityyttäävä talitintti, Killen rinnassa tuntui hypähtävän riemu. Oli tulossa kevät! Ei se aivan vielä tulisi, mutta tulossa se jo kovasti olisi. Kevät tarkoittaisi sitä, että Kille olisi selviytynyt koettelemuksestaan ; viettänyt yksinäisenä sutena talvisydämen.

Vaiti oli sinä päivänä lähtenyt vahvistamaan reviirin rajoja. Se nautti siitä, että saattoi taas liikkua muuallakin, kuin pesän lähistöllä. Sen pennut alkoivat olla jo sen ikäisiä, että pärjäsivät muidenkin kanssa. Nartun ei tarvinnut pitää niitä taukoamatta silmällä. Vanhemmat pennut taas olivat jo lähes aikuisia. Vaiti oli aistinut etenkin Louskussa tiettyä levottomuutta kevään lähestyessä. Se ei ollut varma, oliko se oikeassa, mutta se epäili uroksen jättävät lauman pian. Tuo eristäytyi omista sisaruksistaan ja vaelteli paljon yksinään, ja Varma oli ilmoittanut haistaneensa uroksen jäljet usein rajojen lähistöillä. Niin paljon kuin Vaiti jäisikin poikaansa kaipaamaan, se tiesi kyllä että joskus suden oli vain mentävä. Lousku oli nuori ja siitä kasvaisi varmasti voimakas. Se halusi koetella onneaan maailmassa, ehkä perustaa oman lauman tai pyrkiä ainakin korkeaan asemaan jossain vieraassa laumassa. Tällä laumalla ei ollut sille enää annettavaa.

Narttu pysähtyi taas nuuhkimaan isänsä vanhoja merkkejä. Sitten se merkkasi uudelleen, vähän toiseen kohtaan, ja jatkoi matkaa. Säästä oli tulossa hyvä. Tietämättään se lähestyi paikkaa, jossa Kiille kuljeskeli. Tuuli oli kuitenkin myötäinen eikä narttu osannut epäillä joutuvansa kohtaamaan rajarikkureita.

Tuuli iski Killen nenään jonkin tuoreen suden hajun. Tämä oli eri yksilö kuin hajumerkit tehnyt susi, mutta samaa laumaa sen täytyi olla. Kille tunsi miten veri sen suonissa kiihtyi. Se ei hetkeen tiennyt olisiko juossut karkuun vai kohti...kiihtyneenä se pyörähti pari kertaa paikoillaan, haisteli sitten lunta, nosti päänsä ja vingahti kimeästi innoissaan." No niin! Nyt se kuuli minut jo!" Kille äsähti itselleen tietämättä edelleenkään mitä tehdä. Lopulta se päätti olla rohkea. " Hei! Minä, Kille, olen täällä, kuka siellä?"

Vaitin kookkaat tassut kantoivat sitä hyvin paikoittaisen hankikannon päällä, vaikka se olikin kookas susi. Askel oli kevyt ja varma aina siihen asti, kun suden korviin kantautui vieras ääni. Tai ei se äänenä vieras ollut, vingahdushan se oli, mutta heidän laumansa susilta se ei tullut. Vaiti jähmettyi niille sijoilleen ja suuntasi korvansa kohti ääntä. Se tuntui tulevan vasemmalla kasvavan pusikon takaa. Vaiti luimisti vähän korviaan ja oli juuri lähdössä, kun se kuuli innokkaalla, ehkä vähän pelokkaallakin äänellä huudetun kutsun.

" Hei! Minä, Kille, olen täällä, kuka siellä?"

Kille. Vaiti ei tuntenut sellaista sutta, ei omasta laumastaan eikä Viiman laumasta. Se jähmettyi taas paikalleen ja harkitsi vähän aikaa, kutsuisiko isänsä avukseen. Isä oli kuitenkin varmasti pitkällä, joten Vaiti päätti ainakin alkuun pärjätä omillaan. Jos tulijoita olisi vain yksi, se häätäisi moisen nopeasti tiehensä. Vaiti oli nartuksi sisarensa Varman tapaan kovin isoluinen ja roteva.

"Minä olen Vaiti", narttu vastasi ja sen melkein valkoinen turkki pörhistyi ja häntä kohosi: "Minä olen alfan tytär ja tämän reviirin susia. Mitä sinä teet näin lähellä meidän rajaamme?"

* Huh, alfan tytär...korkea-arvoinen yksilö siis* Kille ehti miettiä, muttei tiennyt oliko se hyvä vai huono juttu. Kille kyyristi itseään kasaan,ja luimisti hitusen korviaan. Häntä painui tiiviisti takajalkoja vasten ja se tervehti; "Tervehdys, arvon Vaiti" Kille tavoitteli kohteliasta ja kunnioittavaa sävyä ja olemusta.
" Olen täällä, koska olen etsinyt toisia susia...olen jo jonkun aikaa toivonut tapaavani jonkun jäsenen teidän laumastanne, sillä minä haluaisin saada paikan teidän keskuudestanne. Minkäänlaista harmia en halua aiheuttaa" Se sanoi, ja toi kohteliaisuutensa niin hyvin esille kuin vain osasi; ja se oli aika paljon, sillä Kille jos kuka osasi vaikuttaa joltain niin halutessaan. Näin sanottuaan Kille lipaisi nopsasti huuliaan, ja katse suunnattuna hankeen sen ja Vaitin välillä jäi odottamaan mitä tämä hukka sille vastaisi, vai vastaisiko mitään; kenties vain ärhentäisi sen matkoihinsa. Aurinko joka loisti kirkkaalta taivaalta talviseen maisemaan ja susien ylle, loi Killelle kuitenkin toiveikkaan mielen.

Vaiti liikkui lähemmäksi ääntä, kun oli selvinnyt ensijärkytyksestä ja päästessään korkean kinoksen päälle se näki, kenen kanssa puhui. Susi oli alistunut ja lipoi huuliaan, ilmoittaen reilusti ja rehellisesti asiansa. Se etsi mahdollisuutta liittyä. Vaiti luimisti korviaan ja katsoi taakseen. Isä ei varmaankaan pistäisi uusia liittyjiä pahakseen, mikäli näistä olisi hyötyä. Laumassa oli kuitenkin monta sutta nyt. Vaiti ei ollut varma, miten suuren lauman elättämiseksi reviirillä olisi ruokaa.

"Vai niin", narttu vastasi eikä kommentoinut vielä liittymistä mitenkään. Liian paljon oli auki. Sen sijaan se alkoi kävellä lähemmäksi, vaalea, hopean ja kerman värinen turkki tuulessa aaltoillen. Kun se oli kyllin lähellä, se kurotti kirsuaan kyetäkseen nuuhkimaan edes hiukan toisen tuoksua. Ihan puremaetäisyydelle se ei uskaltanut mennä.

"Oletko sinä vanhakin?"

Kille katseli hiukan syrjäkarein, miten tuo vaalea, ja melkoisen komea naarassusi lähestyi sitä. Narttu astui vielä hitusen etutassuillaan sivuun, ettei se olisi niin suoraa vastattain tämän Vaitin kanssa, kun se läheni lumihangessa.
" Minä olen elänyt kolmen vuodenkierron verran." Kille sanoi rauhallisesti. " En kuitenkaan tässä laaksossa. Kuljin tänne aivan sattumalta. Olen kotoisin tuolta kaukaa vuorten tuolta puolen." Se kertoi kohteliaaseen sävyyn, ja pöläytti etutassullaan lunta epämääräiseen suuntaan puhuessaan suunnasta. " Kotini - laumani - hajosi, ja jouduimme lopulta lähtemään kukin suuntiimme" Kille kertoi vielä, hieman surullisuutta äänessään. Asiahan ei ollut aivan totta, Kille oli karkoitettu laumastaan, jossa se oli ollut betan pallilla siihen kuitenkaan erityisesti sopimatta. Mutta vaikkei asia totta pitänytkään, niin tunne oli hyvinkin tosi. Kille ihan varmana oli surullinen jouduttuaan lähtemään kotoaan.