Varpu saapuu laaksoon - Loppu -

Varpu, tuo ruskeankirjava hukka, saapui laaksoon pohjoisesta käsin. Julma talvi oli pakottanut uroksen vaeltamaan etelään. Hukka ei vielä tiennyt, että kyseessä oli sama laakso, jonka toiseen laumaan oli kerran kuulunut. Tämä lauma oli nyt Viiman alaisena. Niin, Viima, Varpun sisar. Eikä Varpu tiennyt Viiman asemastakaan.

Uros haistoi selkeästi, että oli saapunut jonkun lauman reviirille. Kyseessä ei tainnut olla pieni lauma. Noh, mitäpä tuosta. Oli Varpu ennenkin oikaissut reviirien kautta, tosin useimmiten huonolla menestyksellä. Turhan usein se oltiin ajettu pois ja joutunut luikkimaan häntä koipien välissä karkuun. Se, mitä uros etsi alituisesti, oli susia, jotka olivat tarpeeksi heikkoja tämän voiman ja painostuksen alla. Eli suoraan sanottuna, herralla oli alfan titteli mielessä. Ei vain ollut sopivia liittyjiä tullut vastaan. Eikä pistäisi Varpu pahakseen mitellä jonkun alfan kanssa lauman pääsuden paikasta.

Pian Varvun perässä käveli toinenkin kookas uros. Se oli massiivinen jopa Varpuun verrattuna, mutta kulki selvästi häntä alhaalla ja korvat luimuun painettuina. Sen silmät pälyilivät ympäriinsä ja se yritti kyyristellä valtavasta koostaan huolimatta: "Var... siis Veri. Me ollaan toisten alueella ny... ne ei varmaan tykkää..." kookas uros sanoi kumealla äänellä. Se ei sitten ollenkaan pitänyt tästä ajatuksesta. Se sitä paitsi tiesi, kenelle tämä reviiri kuului eikä mielellään pottuillut sille urokselle. Ovela oli melkein yhtä kookas kuin Kokokin, mutta Koko tiesi sen olevan paljon koneneempi ja hyvä taistelemaankin. Kokokin oli ihan hyvä, muttei niin hyvä. Siksi Kokoa jännitti: "Mennään pois, Var... Veri siis. Mennään pois, jooko?"

Kauempana rajapartiossa ollut Ovela nosti äkkiä katseensa. Se nuuhki ilmaa ja sen lihakset jännittyivät. Korvat sojottivat eteen ja se tuijotti kaukaisuuteen kuin yrittäen nähdä kukkuloiden läpi sen, mistä haju tuli. Hetken tuijotettuaan uros lähti jolkottamaan sinnepäin. Haju oli selvästi peräisin rajarikkureista ja sellaisia Ovela ei katsonut ollenkaan hyvällä. Ei varsinkaan talvella. Ovela tosin oletti, että susia oli vain yksi. Edes se ei osannut tuoksusta määrittää, montako sutta sen reviirin rajojen sisäpuolelle oli tullut. Mutta sen se erotti, että joku siellä oli, ja se joku ei ollut hänen laumalaisensa.

Sangen lähellä rajarikkureita oleskeli Roihu. Hän oli päättänyt lähteä etsimään hieman saalista itselleen melko läheltä rajaa, mutta oli yllättäen pysähtynyt haistaessaan vieraan hajun liiankin läheltä. Jonkin aikaa Roihu seisoi jännittyneenä ja korvat pystyssä kuunnellen sekä haistellen tuulen tuomia hajuja, mutta oli sen verran kaukana, ettei kyennyt näkemään, kuka tai ketkä olivat törkeästi astuneet rajan yli reviirin sisäpuolelle.

Kovin kauaa Roihu ei seisonut paikoillaan, vaan lähti pian kulkemaan hajujen perässä nopein ja kevein askelin. Roihu hypähti muutaman esteen yli ja nopeutti tahtiaan miettien, oliko kukaan muu huomannut vierasta hajua ja pitäisikö hänen kutsua muita susia paikalle. Roihu kyllä luotti itseensä myös taistelutilanteessa, mutta edes yksi susi lisää toi aina itsevarmuutta enemmän.

Vainu oli hoitanut muutamia minuutteja aijemmin Vaitin kasvaneita pentuja, kuitenkin niiden kaitseminen koko pitkän päivän oli saanut sen janoiseksi. Matkalla järvelle Vainu havaitsi ensin Roihun jäljet vahvana. Vähät se välitti Roihusta, jota oikeastaan inhosi - sieti vain lauman tähden.

Hetken jatkettuaan matkaa alkoi Vainua vaivaamaan, miksi Roihu oli vaihtanut kurssia niin jyrkästi. Sehän oli lähes luonnotonta, siksi sille täytyi olla joku syy. Neiti palasi takaisin ja nuuhki jälkiä. Sitten se kohotti päätään ja nuuski ilmaa.

Sen hölkätessä Roihun perään se myhäili. Se oli päätellyt oikein. Roihu oli myös huomannut kahden tunkeilijan hajut ja lähtenyt tarkastamaan tilannetta. Tuuli oli Roihulle ja Vainulle myötäinen, eikä Koko ja Varpu ainakaan heti huomaisi heitä.

Roihun huomatessaan jonkin matkan päässä Vainu kiilasi tämän vierelle. "Huomasitko sinäkin rajan rikkurit?" Se kysyi epävarmasti Roihulta, sillä ei tuo mikään parasystävä laumassa ollut sille. Mutta Roihuun kykeni luottamaan. Olihan se auttanut Ovelaa aijemmankin rajarikkurin hakkaamisessa.

((Korjasin vuoroni Calarman jälkeen. x3))

Taas se suurikokoinen hukka marmatteli. Varpu ei juuri nyt jaksanut kuunnella tuon ison rontin vikinöitä. Mitä sitten jos he olivat jonkun reviirillä? Vähän vain oikaisivat reittinsä varrella, ei sen kummempaa. Tosin jos joku tulisi nyt purnaamaan rajarikkomuksesta, ei Varpu olisi epäillyt käydä haastamaan.
"Ole nyt vähän aikaa hiljaa! Tuollaista pennun kitisemistä jaksa kuunnella kukaan. Ja se on VERI! Muista se! Saat armotta kuonoosi, jos tuo häpeällinen nimi paljastuu muille!" Varpu louskutti pahantuulisesti. Niin, Varpu oli nimennyt itsensä Vereksi. Se häpesi emonsa antamaa nimeä yli kaiken. Mokoma kurppana oli mennyt ja antanut niinkin alentavan nimen suurelle ja mahtavalle urokselle. Mielessään Varpu jo kirosi, kuinka oli mennyt lipsauttamaan taannoin oikean nimensä Kokolle, tuolle suurelle ja yksinkertaiselle sudelle. Varmasti se taliaivo menisi joskus väärässä paikassa ja väärään aikaan lipsauttamaan Varpun nimen.

Tuulen mukana pyörähteli ajoittain muiden sutten hajuja. Varpu ei moisista jaksanut välittää. Nälkäkin oli niin suuri, että keskittyminen suuntautui vain kulkemiseen ja riistaeläinten hajujen paikantamiseen. Ketä nyt haittaisi, jos tällä oikoreitillä muutaman rusakon nappaisi suihinsa? Nuo pitkäkorvat kuitenkin lisääntyivät räjähdysmäisesti ja niitä riittäisi vallan mainiosti. Muutama rusakko sinne tai tänne ei nyt vahingoittaisi ketään. Varpu hidasti vauhtiaan ja jäi nuuhkimaan jälkiä hangessa. "Hei kömpelys, tästä on mennyt juuri rusakko! Nyt otetaan töpöhäntä kiinni, on ihan tajuton nälkä!", Varpu huikkasi vanavedessä kulkevalle Kokolle.

Hetki kulki saalistus mailla ajatelle nomiaan pian kuitenkin sen kuonoon kantautui outo haju. Vieras ja laumaalueelle kuulumaton tuoksu. Hah hetki riemastui jo siitä että saattaisi päästä jonkun kimppuun. Se tiheytti askeliaan ja huomasi pian Ovelan.
Se alistuvasti kulki kohti ovelaa " Onko kuononi väärässä vai tunkeilaanko alueellamme vailla huolta? " Hetki kysyi alistuvasti mutta hyvin tietoisena siitä että kykenisi joopa tarvittaessa tappamaan tunkeilijan tietenkään Hetki ei tehnyt mitään ilman Ovelan käskyä.

( HEtki mukana :P)

(Nyt kun on tullut kesken pelin jäseniä mukaan, niin laitan tähän vuorot:
Saiccu - Mex - Trisha - Naadia - Calarma - Blacky. Nyt vuoro on siis Trishalla. Blacky hyppää remmiin Calarman vuoron jälkeen.) -Saiccu

Ovela huomasi Hetken lähestyvän ja nartun kysyessä uros murahti ja tihensi askeliaan: "Ilmeisesti olet ihan oikeassa." vanha alfa totesi. Juostuaan vielä vähän aikaa se käänsi päänsä äkkiä; kauempana se ehdotti kaksi sutta, jotka olivat ravaamassa samaan suuntaan. Alfa oli melko varma siitä, että nämä olivat sen omia susia, vaikkei se niitä välimatkan takia tunnistanutkaan. Edellä kohosi taas yksi Ovelan ruohomaiden runsaista kukkuloista, ja uros ravasi kummun päälle seisahtuen sen laelle. Kaukana kaukana se saattoi erottaa kaksi hahmoa; toinen näytti olevan edellä ja toinen kookkaampi liikkui hitaasti hiukan taaempana.

Alfa paljasti hampaansa ja murisi kumeasti. Ilmeisesti kylmä oli ajanut sen reviirille pari laumatonta saalistamaan. Viiman laumalaisia tuskin näillä seuduin liikkui.
----

Koko hipsi Varvun perässä entistäkin matalampana, kun toinen äityi sille ärisemään. Kookas uros olisi kenties voinut päihittää Varvun voimillaan, mutta se oli aivan liian hyväntahtoinen siihen. Se piti Varpua johtajanaan nyt, kun sillä ei vielä ollut ollut mahdollisuutta palata sinne, minne sen sydän halusi; kotiin, takaisin Katalan ja Viiman luokse.

Varvun ehdottaessa saalistusta vaalea uros käänsi katseensa muualle ja lipoi hätäisesti huuliaan: "Mutta ne huomaa..." se vikisi. Nälkä oli kuitenkin kova silläkin, joten hetken mietittyään se liikkui lähemmäksi: "No kaadetaan se nopeesti, mutta sitte mennään pois. Muuten ne tulee ja vie saaliin ja kaikki!"

Jonkin matkaa Roihu taittoi täydessä hiljaisuudessa. Hän seurasi tarkasti hajua, jota tuuli suotuisasti kuljetti lähes suoraan häntä kohti, kunnes yllättäen kuuli ääniä takaansa. Roihu käänsi nopeasti katseensa taakse, mutta huomasi sieltä tulevan vain Vainun: hän oli jo säikähtänyt, että joku laumaan kuulumaton oli päässyt yllättämään hänet.
"Kyllä", Roihu vastasi lyhyesti Vainulle. Nartun mieltä kaihersi edelleen heidän ensimmäinen tapaamisensa, jolloin Roihu oli jäänyt omegaksi ja Vainu oli pyristellyt pois lauman alimman suden paikasta. Oikeastaan Roihulla ei ollut enää mitään syytä vihoitella Vainulle, sillä siitäkin oli jo aikaa ja sen jälkeen kaksikon välillä ei ollut tapahtunut oikeastaan mitään - mikä saattoi johtua siitä, että he olivat onnistuneet välttelemään toisiaan melko lahjakkaasti.
Vainu kuitenkin kuului laumaan ja oli useasti jo näyttänyt olevansa hyödyksi laumalle. Siitä syystä Roihu sieti Vainua lähettyvillään ja pyrki kohtelemaan häntä samalla tavalla kuin muitakin laumalaisia ja yleensä käyttäytyi, kuin mitään omegakiistaa ei olisi ikinä käytykään.

Hiljalleen Roihu hidasti vauhtiaan hajun voimistuessa. Nyt hän myös välillä kuuli lähettyvillä ääniä, mutta kasviston takia mitään ei näkynyt. Roihu vilkaisi Vainua kuin kysyen, kuuliko hän myös ne äänet, muttei sanonut mitään. Nartun äskeinen kepeä ravi oli muuttunut jäykemmäksi, hitaaksi askellukseksi, ja Roihu yritti näyttää mahdollisimman suurelta. Turkin jokainen karva näytti sojottavan pystyssä saaden Roihun vaikuttamaan normaalia kookkaammalta sudelta. Hän tiesi jokaisen askeleen vievän lähemmäs tunkeilijoita melkein heidän eteensä, muttei edelleenkään nähnyt mitään ja oli siksi varovainen liikkeissään.

Vainu nyökkäsi seuraten Roihua hieman jälessä. Toinen tuntui olevan Ovelan suosiossa ja lisäksi Ovela tuntui olevan lähettyvillä. Se sai Vainun oloa rohkaisevasti kohotettua ja siten varmemmin puolustamaan reviiriä, mikäli tarve niin vaatisi. Lisäksi hajut voimistuivat ja lihakset jännittyisivät varmasti piakkoin valmiustilaan. Miltei kuin saalistaen.

Liekki myös haistoi jotakin, ja asteli tarmokaasti hajun suuntaan. Se mietti pitäisikö kutsua apua, mutta heti sen jälkeen näki kauempaa Ovelan ja- Hetken. Tuon kusipään. Kuitenkin oli parempi olla kinaamatta ja Liekki hölkkäsi lähelle, alistuen, mutta selvästi vain Ovelalle. "Onko nyt sen aika?" Liekki kysyi Ovelalta ja viittasi lupaukseen, jonka oli vannonut liittyessään. Viisas susi varmasti ymmärsi mitä narttu ajoi takaa. Narttu katsoi alfaansa kunnioittaen, kuitenkin merkitsevästi. Ennen kuin toinen vastasi, se vielä tervehti toista sutta heiluttaen kerran häntäänsä. "Hei Hetki," se sanoi ja korvat nousivat sekunninmurto-osaksi pystyyn. Se ei halunnut Hetken luulevan että Liekki alistui sille. Ei Liekki koskaan alistuisi.

Saaliseläin syvästi mielessä Varpu oli unohtanut seurata ympäristöä tarkemmin. Nälkä oli niin suuri, ettei uros haistanut muuta kuin jäniksen jäljet hangessa. Varpu eteni kuono lumessa kohti risukkoista rinnettä. "Perhanan perhana, missä se voi olla..." se mutisi itsekseen ja eteni. Susi ei voinut aavistaakaan, että törmäisi kohta johonkin muuhun, kuin jänikseen. Aivan liian myöhään se haistoi toiset sudet, nosti päätään ja tuijotti kahta naarassutta, Roihua ja Vainua. Varvulla kesti hetken aikaa tajuta, että nämä saattaisivat olla ehkä reviirillä oleskelevaan laumaan ja ehti hieman jo säikähtää. Mutta nehän olivat narttuja. Hah, nartuista ei olisi mitään harmia Varvulle ja Kokolle.

"Mitä te siinä tuijotatte! Ettekö ennen ole hukkaa nähneet?" Varpu äyskäisi. Se ei näyttänyt yhtään uhkaavia eikä varsinkaan alistuvia merkkejä. Seisoa jökötti vain paikoillaan ja tuijotti takaisin. Pitikin sattua ja juuri kun uros luuli, ettei heitä noteerattaisi reviirillä.

Hetki oli kulkenut Ovelan perässä huomaten myös Vainun ja Roihun ja pian myös Liekin. VAikka kaksikon välit olivat olleet viileät ei hetki antaisi Liekin läsnäolon häiritä sitä nyt, kyseeessä oli kuitenkin tunkeilijat. " Hei vain Liekki. " Hetki sanoi eikä sen koommin alistellut kuten ei sillä ollut tapana varsinkaan Liekille.

Väleistä huolimatta Hetki antoi toisen olla paikallaan mitenkäänk ummoisemmin tuota hätistellen, se katsahti Ovelaan ja pian Varpuun joka jolkotteli Kokon kanssa kohti. Pieni murina kuului sen suusta kun se tuijotti kaksikkoa vilkaisten Ovelaan " Mitä me teemme noille, annammekö opetuksen ? " Hetki kysyi vilkaisten Liekkiin vain siksi että tarkoitti ovelalle snaoessaan että voisi yhdessä Liekin kanssa kertoa kaksikolle että olivat eksyneet väärälle reviirille.

Kuura oli värjännyt vanhan alfan partakarvat entistäkin valkeammiksi. Uroksen keltaisiin silmiin syttyi vaarallinen pilke tämän huomatessa tunkeilijoiden kadonneen kukkulan taakse. Lähellä olevassa risukossa oli usein rusakoita. Nälkä lieni siis ajanut nämä kaksi kokeilemaan onneaan lauman saalistusmailla. Kookas alfa vilkaisi Liekkiä ja Hetkeä ja vastasi kummankin kysymykseen samaan aikaan: "Kyllä." se totesi ja sen kurkusta karkasi syvä, matala murina: "Seuratkaa minua. Yllätämme ne takaa päin ja näytämme niille, ettei meidän maillemme ole tunkeutumista."

----

Koko hiipi Varvun perässä ja nuuhki sekin aina välillä maata. Kookas uros ei ollut tottunut rikkomaan laumojen rajoja. Se oli aina kunnioittanut laumoja ja oli suurimman osan elämästään kuulunutkin sellaiseen. Ollut itse asiassa melkoisen korkea-arvoinenkin. Ei se mitään laumassa päättänyt, mutta betan aisaparina se oli kuitenkin nauttinut sellaisista eduista kuin runsas ravinto.

Koko oli niin keskittynyt tekemään massiivisesta ruhostaan pienemmän, ettei sekään huomannut kahta narttua ennen kuin Varpu lähes törmäsi näihin. Uros nosti päänsä ja luimisti korvansa, nostaen niskakarvansa pystyyn. Se ei ollut varma, pitäisikö nyt tapella vai perääntyä ja odotti Varvun päättävän, mitä tehdään. Varpu tosin ei näyttänyt tekevän mitään. Se seisoi narttujen edessä kuin maailmanomistaja ja tuijotti näitä aivan kuin olisi törmännyt kahteen laumattomaan. Puhuikin niille vielä.

Koko ei suinkaan ollut mikään pelkuri eikä turhan päiten alistuja. Se oli kuitenkin vanhojen tapojen uhri; he olivat tunkeilijoita jonkun muun reviirillä. Heidän ei olisi pitänyt olla täällä alkujaankaan. Miksi hänen piti seurata tätä pomottelevaa urosta? Se ei edes pitänyt hänestä. Koko kyllä piti Varvusta, eikä halunnut jättää tätä pulaan. Kenties siksi se ei ottanut tassujaan alleen nyt vaan jäi odottamaan tilanteen kehittymistä suuntaan tai toiseen.

Vain hieman ennen lähellä ollutta yhteentörmäystä Roihu huomasi, että he olivat saaneet rajarikkurit kiikkiin. Nartun turkki oli edelleen pörhössä ja se sai pitkäjalkaisen suden näyttämään jonkin verran kookkaamalta. Harmikseen Roihu kuitenkin huomasi, että silti hän jäi toiseksi näiden kahden uroksen rinnalla koonsa puolesta.
Pikaisesti Roihu vilkaisi, että Vainu oli edelleen mukana ja käänsi sitten katseensa uroksiin. Ruskeasilmäinen narttu ei pelännyt, vaan oli pikemminkin ärtynyt siitä, kuinka julkeasti nämä kaksi olivat tunkeutuneet heidän reviirilleen - tosin hyvillään Roihu huomasi kookkaamman suden näyttävän jopa hivenen epävarmalta tilanteen saaman käännöksen johdosta.

"Emme noin typeriä yksilöitä", Roihu vastasi kärkkäästi tummemman uroksen sanoihin. Hän tuijotti molempia haastavasti vaikka tiesi, että mikäli tästä tilanteesta syntyisi taistelu, he todennäköisesti jäisivät Vainun kanssa alakynteen. Hän luotti Vainun taistelutaitoihin siinä missä omiinsakin - olihan hän nähnyt Vainun hyökkäykset silloin omegakiistassa -, mutta oli realisti ja arvioi tilannetta ulkopuolisin silmin: he olivat kaksi pienikokoisempaa narttua vahvojen uroksien edessä. Jos tästä kehkeytyisi täydellinen yhteenotto, he tarvitsisivat apua.
"Tiedättekö te, kenen maalla seisotte?" narttu jatkoi haastavalla ja matalalla äänensävyllä. Hän mulkoili molempia vuoron perään ärtyneenä, mutta ei kokenut vielä tarpeelliseksi uhmailla sen enempää; uroksetkaan eivät näyttäneet järin uhkaavilta juuri sillä hetkellä.

Vainu valpastui huomatessaan Kokon ensimmäisenä kahdesta sudesta. Vainun pörhistäytyessä ja lähes kaksinkertaistettua kokonsa se oli vain hieman Roihua kookkaampi. Se ei ehtinyt puhumaan, kun Roihu avasi suunsa. Tuo tuntui osaavan asiansa, joten Vainulla oli aikaa tutkia Varpua ja Kokoa.

Varpu vaikutti itsevarmalle, mutta typerälle sudelle. Se uhmasi lauman reviirejä ja uhmaili kahdelle nartulle, joilta löytyi yllättävän paljon voimaa. Tietenkään Vainu ei uskaltanut aliarvioida kumpaakaan, koska ei tuntenut näitä.

Narttu siirsi terävän tuijotuksensa Kokoon, jonka koko suurentui nopeasti. Se oli ilmeisesti koettanut olla pieni ja huomaamaton, mutta nyt se koetti olla uhkaava. Vainu näytti hampaitaan tälle urokselle huomaamattaan, muttei sen enempää.

Vainu huomasi Ovelan hajun jostain kauempaa nyt liikkuvan. Se merkitsi siis apujoukkoja, joten nyt täytyisi käyttäytyä huomiota herättävästi kahdelle urokselle, ettei apujoukkoja huomattaisi. "Ettekö itse tunne reviirin rajojen kunniaa? En ihmettele lainkaan, että tuijotan. En nimittäin ole noin typeriä yksilöitä ennen tavannut." Vainu koetti herättää huomiota uhkarohkeilla sanoillaan. Sen lisäksi nartun uhkaava asento oli itsevarman lisäksi haastava.

Liekki käveli reippaasti. Ovela oli todennut että tunkeilijat yllättettäisiin takaa, ja sehän kävi Liekille mainiosti. "Uhkailemmeko me vain vai häädämmekö suoraan?" Liekki kysyi, kun he alkoivat lähestyä. Nyt hän näki kauempana olevat Vainun ja Roihun, muttei tuntenut kuin toisen. Toisenalisessa tilanteessa Liekki olisi heiluttanut Vainulle häntäänsä, mutta nyt ei totisesti tehnyt niin. Paikalla olivat myös kaksi rajarikkuria, toinen vähän isompi joka pysytteli taka-alalla. Liekki irvisteli jo nyt, ja pörhisti karvansa välimatkasta huolimatta.

Jos Ovela antaisi luvan hyökätä, luvassa olisi kylmää kyytiä noille kahdelle.

Kaksi narttua. Kaksi typerää, nyrpeää ja inhottavan suorasukaista narttua. Varpu nyrpisti kuonoaan ja näytti välinpitämättömältä. Aina nartut jaksoivat louskuttaa leukojaan, ihan kuin eivät muuta osaisikaan. Itsevarma uros ei letkauttanut korvaansakaan moisille uhkailuille. Sitä ei pätkääkään kiinnostanut kenen mailla seisoi. Ei sitten piirun vertaa. Ja mitä se noille nartuille edes kuului. "Pah, mitä vielä. Minua ei kiinnosta kenen maita nämä ovat", uros sylkäisi suustaan ärsyyntyneenä.

Nuo nartut olivat keskeyttäneet jänisjahdin. Ja se kismitti Varvun mieltä. Ärsyttävää, niin ärsyttävää. Varpu tuhahti ja jatkoi verkkaisesti jäniksen jäljitystä. Se ei jaksanut vaivata päätään nyt narttujen tuohtumisella. Sillä oli parempaakin tekemistä, nimittäin vatsansa täyttäminen.

Hetki asteli yhä Ovelan takalistoilla välillä Liekkini katsoen. Sitä ahdisti että Varpu kumppaneineen ei juuri hetkahtanut lauman läsnä olosta. Hetki odotti Ovelan lupaa hyökätä jonka se tekisi nyt hyvin mielellään.

Hetkeä suorastaan ahdisti tilanne. Se ei voinut sietää Liekin läsnä oloa mutta ei kuitenkaan voinut asialle mitään sen täytyi kestään tilanne sellaisenaan. Puuttui tilanteesta vielä se että narttu kaksikko alkaisi tapella vaikak rajarikkurit olivat paikalla. Hetkeä ärsytti myös suunnattomasti miten niinkin komea uros Kuin Varpu saattoi käyttäytyä tuolla tavoin. Hetken suupielet menivät mutruun ka hampaat palajstuivat. Matalan murinan saattelemana Hetki odotti lupaa hyökkäykseen ja tekisi selväksi että kaksikko oli väärällä aluella.

Ovela kiristi vauhtiaan: "Otamme tietenkin ensin selville, lähtevätkö tunkeilijat huomattuaan, etteivät ole yksin. Vältetään taistelua viimeiseen asti. Haavoittuminen talven kylmyydessä ei koskaan ole toivottavaa." uros totesi. Sen pitkät, tukevat jalat kuljettivat uroksen pian niin lähelle risukkoa, että se saattoi haistaa kunnolla tunkeilijat ja lisäksi kaksi laumansa sutta. Uros kohotti juostessaan kuononsa ja ulvoi taivaalle merkiksi siitä, että oli lähellä. Ei mennyt aikaakaan, kun uros sai viimein kunnon näköhavainnon.

Tunkeilijoita oli kaksi; suhteellisen suuri tummempi susi ja sen takana kookkaampi ja paljon vaaleampi susi. Tummea susi oli nokittain Vainun ja Roihun kanssa, eikä näyttänyt reagoineen niiden näkemiseen toivotulla tavalla. Kookas vaalea susi taas vaikutti hiukan epävarmemmalta. Kuullessaan Ovelan, Liekin ja Hetken askelet se käännähti ympäri ja luimisti heti korvansa, vetäen huulet pois hampaidensa edestä.

Kokon sydän pauhasi ja sen veri kiersi hurjana joka puolella. Äskeisen kahden nartun sijaan vastassa oli nyt viisi laumalaista. Se oli ehkä yksinkertainen, mutta tiesi kyllä koska voimasuhteet olivat sitä vastaan. Lisäksi se tunnisti kookkaan, vanhan uroksen Ovelaksi. Vielä Viiman laumassa ollessaan se oli joutunut joskus nokittain vanhan alfan kanssa, eikä totta vie halunnut kokea sitä uudelleen. Ei ainakaan nyt, kun vaari saapui paikalle elämänsä kunnossa ja vielä kahden hyväkuntoisen toisen suden kanssa.

Matala murina alkoi kummuta Roihun kurkusta. Hän katsoi molempia uroksia edelleen haastavasti, mutta tummemman lähtiessä jatkamaan saaliin jäljistystä, aivan kuin mitään ei olisi hetki sitten tapahtunutkaan, Roihu hermostui. Hän ei pitänyt etenkään tämän tummemman uroksen asenteesta, mutta onneksi suurempi uros takana vaikutti ymmärtävän tilanteen vakavuuden ainakin hieman paremmin.
Parilla nopealla askeleella Roihu säntäsi tummemman uroksen eteen, yrittäen katkaista tämän tien, ja jäi seisomaan paikoilleen muristen edelleen. Nämä vieraat sudet eivät saisi mitään saalista heidän reviiriltään, mikäli se vain Roihusta riippui.

Pian lähettyviltä kantautui tuttu ulvonta. Roihu höristi vain korviaan äänen kuullessaan, mutta ei kääntänyt katsettaan tunkeilijoista pois eikä lopettanut varoittavaa murinaansa. Hän kuuli, kuinka paikalle saapui useampikin susi kuin vain Ovela, ja se tuntui huojentavalta. Rajarikkurit olivat selkeästi alakynnessä ja pahassa pulassa.

Vainu loikkasi Roihun toiselle puolelle täysin pörhistyneenä ja uhmakkaana Varvun eteen muristen ja näytellen hampaitaan. Nyt kun Ovela oli ilmoittanut tulostaan, ei Vainu voinutkaan toteuttaa hieman aijemmin tulleen hyökkäystunteen toteutumista - vielä.

"Sinä herraseni, olet liian kaukana alueistasi ja sanon suoraan: Et tule selviämään kamusi kanssa hengissä, jos et kykene edes ymmärtämään omaa parastasi!" Vainu rähähti Varvulle, joka oli Kokon kanssa piiritetty Hetken, Vainun, Roihun, Ovelan ja Liekin toimesta. Kaikilta löytyi täydellistä voimaa ja ketteryyttä, jos jokainen käyttäisi taitojaan hyödyksi.

Koko ja Varpu taas saisivat ansionsa mukaan, niin kuin Vainu halusikin. Se tahtoi vihdoin vuodattaa jomman kumman verta ja mieluusti se hyökkäisi Varpun silmiin kiinni. Toisen saisi ansionsa mukaan ja loppujen lopuksi tuosta saisi tulla silmäpuoli. Jos Vainu osuisi yrityksessään ja jos se saisi luvan hyökätä.

Liekki hölkkäsi Ovelan vieressä, vähän taaempana. "Selvä..." se vastasi alfalle, ja alkoi piirittämään tunkeilijoita. Se asettui sopivan kauaksi kahdesta muusta laumalaisesta, ja nosti häntäänsä. Sekin oli huomannut toisen suden käytöksen, ja tämä narttu hermostui vähemmästäkin- vaikka kyseessä olisi laumalainen. Koko hiukan pelotti Liekkiä. Se muisti aiemman kohtaamisensa suuren suden kanssa, eikä hyvin ollut käynyt. Kuitenkin se peitti tunteensa hyvin eikä antanut ajatuksen muutenkaan häiritä.

((Anteeksi lyhyys, Liekillä vaan ei nyt tapahdu mitään.))

Varvun kulku oli estetty. Ne kaksi narttua olivat tulleet tielle. Ennen kuin Varpu ehti avata kitaansa vastatakseen Roihulle ja Vainulle, oli paikalle tullut muutama hukka lisää. Tilanne näytti pahalta kaksikon kannalta, mutta Varpua se ei huolettanut. Sitä ei jaksanut kiinnostaa muiden louskutukset. Uroksen edessä tönöttävät nartut aukoivat kitojaan minkä ehtivät ja Varpua alkoi pikkuhiljaa kyrsimään tuo narttujen asenne. Nartuista ei koskaan ollut mitään hyötyä, muuta kuin kiima-aikoina. Muuten ne olivat vain heikkoja ja ärsyttäviä olentoja. Varvun pinna kiristyi, kun hän seurasi noita kahta narttua edessään. Ihan varoittamatta ja täysin arvaamatta Varpu syöksähti kohti Roihua hampaat irvessä ja yritti purra tätä kaulaan.

Varpua ei kiinnostanut, miten Koko reagoisi eikä häntä kiinnostanut, hyökkäisikö juuri paikalle tulleet sudet kimppuun. Varpua kiinnosti vain ja ainoastaan päästä tukkimaan noiden kahden ärsyttävän nartun kuonot.

Hetki seisoi Ovelan takalistoilla tutkaillen tilannetta odottaen Ovelan päätöstä tunkeilijoista. HEtki tiesi että huksita tuli ottaa selvää piankin. Hetkeä kuitenkin ahdisti että hän oli paikalla yhdessä Liekin kanss,a toisaalta Hetki halusi unohtaa kok onartun mutta toisaalta taas ei halunnut huomioida Ovelaa siitä että kaksikon välillä oli kinaa. Joten HEtki yritti keskittyä tilanteeseen ja kulkisi Ovelan mukana kkunens toisin käskettäisiin. Hetkelle oli tärkeää ola mukana tälläisissä kahakoissa rakastihan HEtki kaiken mosita hässäkkää missä sse kykeni näyttämään miten oma ruuminsa hlalitsemin voi toimia.

Ovela ehti olla paikalla vain hetken, tarkkailla tunkeilijoita hampaat irvessä, kun toinen toimi. Kaksikosta pienempi ja tummempi hyökkäsi äkkiarvaamatta kohti Roihua ja tavoitteli sen kaulaa. Ovelan sisällä kuohahti ja se ponkaisi eteenpäin repiäkseen röyhkeän tunkeilijan riekaleiksi. Sen vihaa lietsoi vielä kovemmaksi se, että Roihu oli sen valittu narttu. Narttu, jonka kanssa se saisi pentuja, tai ainakin niin suunniteltiin.

Koko huomasi Varvun teon liian myöhään. Se ei pitänyt tilanteesta yhtään ja olisi mieluusti paennut paikalta muualle, kun Varpu hyökkäsikin kita ammollaan kohti sitä yhtä eteen sattunutta narttua. Samaan aikaan Ovela, se iso ja vanha alfauros, ponkaisi eteenpäin aikomuksenaan ilmeisesti puolustaa laumalaistaan. Koko tunsi sydämessään kaipuuta; joskus silläkin oli ollut lauma, joka oli puolustanut sitä samanlaisella, sokealla raivolla. Alfa, ja etenkin beta, jotka olivat valmiit kuolemaan sen puolesta ja joiden puolesta se olisi ollut valmis antamaan henkensä.

Nyt kookkaalla uroksella ei ollut kuin Varpu. Varpu, joka vihasi sitä ja oli sen rinnalla vain, koska se oli kookas ja hyödyksi. Koko ei kuitenkaan valittanut. Se halusi pitää huolen ystävästään, vaikka se veisikin sen hengen. Niinpä se hyökkäsi empimättä Ovelan ja Varvun väliin turvatakseen ystävänsä selustan.