Orkidea saapuu laaksoon

"Sola, vihdoinkin!" Orkidea henkäisi nähdessään edessään solan. Nartu oli todella väsynyt pitkän matkansa jälkeen. Se oli vihdoin saapunut solaan ja laaksoon, mistä eräs hänen ystävänsä oli puhunut.
Orkidea oli lähtenyt vanhasta, pienestä laumastaan, jossa tämän veljet olivat vain pilkanneet pentueen ainutta narttusutta huonon metsästystaitonsa takia. Sitä joutui kuulemaan joka päivä, ilkuttiin, syrjittiin ja naurettiin, ei päästetty ikinä mukaan saalistamaan. "No ei todellakaan oteta sitä mukaan!" "Niin! Orkidea ei saa edes kuollutta jänistä kiinni!", olivat veljet aina huutaneet. Aina. Nyt se oli onneksi ohi.

Orkidean viimeinen muisto veljistään oli se, kuinka he riitelivät ja haukkuivat toisiaan. Orkidea uhosi, että lähtisi pois koko laumasta. Niimpä tämä lähti kävelemään poispäin, metsään, jossa tämä tapasin vanhan tutun ystävänsä. Orkidea kertoi ystävälleen, että aikoo lähteä, eikä jaksa kuunnella veljiänsä minuuttiakaan enää. Ystävä kertoi laaksosta, jonne Orkidea voisi mennä. Sinne olisi pitkä, pitkä matka. Pitäisi mennä ohi vuorien ja järvien, mutta se ei Orkideaa lannistanut. Orkidea lähti matkaan, se matkasi monia kuukausia tietämättä, löytäisikö ikinä laaksoon.

Nyt tämä pitkä matka oli palkittu. Laakso oli suoraan edessä. Orkidea oli niin täpinöissää ja innoissaan, ettei mitään rajaa. Jos susihukkanen ei olisi ollut niin väsynyt kuin oli, se olisi varmasti hyppinyt ja kirmaillut ympäriinsä innoissaan. Orkidea olisi todellakin heittäytynyt lumeen, peuhannut ja kierinyt siellä koko loppu päivän ja vaikka koko loppu elämänsä. Mutta ei, Orkidea oli todella väsynyt, hän ei ikinä ollut ollut näin väsynyt, mutta innoissaan samaan aikaan.
"Todellakin, vihdoin.. Olen täällä, laaksossa..."

//No tuli tämmönen lyhytpitkä :( //