PPP, paljon pieniä pisaroita - loppunut

Kaataja oli tyytyväinen, kun Riesalla ei ollut minnekään kiire. Koska toinen ei osoittanut kiinnostusta jalkoja kohtaan, uros vaihtoi alkuperäistä suunnitelmaansa, ja astelikin etujalan luo. Susi piti enemmän etujaloista, makuasiahan tuo oli. Muutama puraisu ja tehokas riuhtaisu, niin jalka oli jälleen irti. Kaataja asettui makaamaan tuuhea turkki sisältä kuivana mutta ulkoa paikoitellen verisenä. Siinä tyytyväisenä makoillessaan uros nakersi karibunjalkaa, nauttien päästessään vihdoin lempiharrastuksensa pariin. Pentuaika kun Kaatajalla oli jäänyt lyhyeksi, uros osasi vaikuttaa välillä erittäin pentumaiselta. Saaliin jalkojen nakertelu vain oli jotakin, mikä oli aina tuonut hyvän olon urokselle, kenties susi yhdisti sen niihin harvoihin hetkiin lauman narttujen seurassa. Narttujen tapa kun oli ollut tuoda urokselle saaliiden luita järsittäväksi, ja myöhemmin jalkojakin.
"Eipä kai mitään.."
Uros sanoi, vastaten toisen pohdintaan siitä, mitä susi kaipasi elämältään. Kaataja pärjäisi ilman seuraakin, mutta seura oli aina mukavaa. Uros pärjäisi ilman ystäviä ja laumaa, mutta ei elämä olisi mukavaa sitten. Näin se oli paljon mukavampaa, kun sai hyvässä seurassa nauttia elämästään. Sai saalistaa, kulkea vapaasti ja vaikka nakertaa jalkoja, jos halusi. Uros nautti tästä kerrasta, kun sai järsiä sydämensä kyllyydestä. Kaataja osasi arvostaa hyviä hetkiä, niin harvoin kun niitä osui hukan kohdalle.
Suuri harmaa susi käänsi päätään, kuullessaan hiljaisen äänen. Kaataja kuunteli hetken, kunnes totesi kaiken olevan hyvin. Se oli ollut vain jänis tai muu pieni eläin, joka oli paennut huomatessaan sudet. Uros tiesi Riesan lepäilevän, joten nakerrettuaan tämänkin jalan, halkaistuaan luun ja nuoltuaan sisällön, uros kävi hakemassa vielä toisen takajalan. Nakertelu oli mukavaa, toi ajanvietettä ja hyviä muistoja. Ja eritoten tässä masentavassa säässä oli hyvä löytää jotakin piristävää, kuten jalan nakertelua. Kaataja kuunteli kyllä valppaasti ympäristöään, haisteli ja katseli, mutta mitään ei kuulunut. Karibujen pako oli varmasti säikyttänyt pienetkin eläimet pesiensä suojaan. Niinpä susi saattoi rauhassa nakertaa jalkaa, silmissään riemun ja ilon kiilto, joka harvoin paistoi vakaan ulkokuoren läpi.

Riesa ihmetteli toisen intoa noihin jalkoihin. Narttu itse yleensä ei nakerrellut mitään sen suuremmin, paitsi jos saalis oli pieni ja ruokaa muutenkin vähän, mutta jos karibu kaadetaan kaksin, siitä riittää lihaa molemmille ihan riittävästi. Tokihan, jos hukka olisi ollut nälkäinen ja löytänyt haaskan tässä kunnossa, joka ainoa luu olisi tullut kaluttua. Varmaan. Mutta kukin taplaa tyylillään ja makuasioista ei voi kiistellä, kalutkoon Kaataja luita, jos se mukavaa oli.

Välillä Riesa tunsi itsensä kauhean vanhaksi ja järkeväksi. Välillä vähän liiankin. Kun joku, vaikka ihan aikuinenkin susi osoittaa pentumaisuuden merkkejä, ja ruskeaturkki ei innostu vaikka leikkiin, olo tulee niin kovin vanhaksi. Oliko elämänilosta lohjennut kuitenkin enemmän pois, kuin narttu oli luullut? Jos ei tuo leikkiin suostu? Ja silti. Ei Riesa halunnut olla pahansisuinen vanhus. Hukka olisi oikein kernaasti ollut se herkästi suuttuva kaksivuotias, joka kerran oli ollut, jos se vain olisi ollut mahdollista. Vuodet olivat vain karsineet pentumaisuutta, leikkisyyttä, riehakasta iloa, iloa yleensäkin pois. Jäljelle jäi kärsivällinen, elämäänsä lähes tyytyväinen Riesa.

Niin, harva ulkopuolinen kykeni ymmärtämään Kaatajan intoa jalkojen nakertamiseen. Tuskin uros ymmärsi sitä itsekään, tiesi vain nauttivansa saadessaan jotakin tekemistä. Vaan syvältä kumpuavat muistot pentuajasta, niistä harvoista hetkistä kun pieni susi sai olla pentu, eikä joutunut alfan koulittavaksi. Sillä tosi oli, lempeyttä sudelle ei pahemmin oltu osoitettu, alfauros oli vain halunnut kouluttaa Kaatajasta vahvan mutta käskyille alistuneen suden, ja onnistunut. Ainoastaan pesillä, narttujen tykönä Kaataja sai hellyyttä ja rakkautta, sai leikkiä ja nakertaa. Vain pienen osan pentuajastaan uros oli saanut olla pentu, aivan liian pienen. Vain muutaman ohilipuvan hetken päivässä, muutaman tunnin viikossa. Siksi nakertelu oli tärkeää Kaatajalle. Niillä harvoilla hetkillä oli urokseen suuri vaikutus - jos nartut eivät olisi osoittaneet lempeyttä, Kaataja saattaisi olla vain käskyjä noudattava, tunteeton susi, joka tappaisi kenet vain miettimättä jos käsky kävisi.
Ja olihan nakertelulla myönteisiäkin puolia - suu puhdistui, hampaat pysyivät hyvässä kunnossa, aika kului ja vatsa täyttyi.

Kaataja katsoi Riesaa nakertelunsa lomasta. Toinen lepäili tyytyväisen oloisena, joskin märkänä. Nopeasti oivallus valaisi suden mielen, ja Kaataja halkaisi luun, nuollen arvokkaan nesteen sisältä. Uros jätti jalan siihen paikalleen, lähtien astelemaan narttua kohti. Kaataja kumminkin istahti maahan muutaman sudenmitan päähän.
"Sinun tulee kylmä, jos makoilet vielä kauan sateessa."
Kaataja sanoi lempeästi, katsellen toista vihertävänharmaat silmät täynnä lempeyttä ja ystävällisyyttä. Riesan turkki oli niin kovin ohut Kaatajan mielestä, sillä pohjoisen sutena uroksen turkki oli kesälläkin tuuhea ja lämmin. Sateessa se oli hyvä, mutta... no, aurinkoisella säällä ohut turkki olisi ollut hyvä juttu. Tässä sateessa susi oli turkkiinsa tyytyväinen - vesi ei ollut vielä lähelläkään nahkaa, vaan kosteus ja sen myötä kylmyys pysyisi vielä kauan kaukana. Kyllä aikoinaan Kaatajankin turkki päästäisi veden läpi, mutta siihen kuluisi kauan. Paljon kauemmin kuin mitä Riesan kastumiseen kuluisi.
Uros odotteli jonkinlaista reaktiota nartulta, ja oli varautunut kaikkeen. Oletettavasti Riesa ärähtäisi jotakin sen suuntaista, ettei olisi Kaatajan asia hoivata narttua. Voisihan Riesa yllättääkin, ja jopa nousta ylös, valmiina lähtemään liikkeelle. Liikkuessa tulisi lämmin, ja ruokakin sulaisi. Saattoihan Riesa olla niitä, jotka nauttivat makoilusta ruuan jälkeen, eihän uros tiennyt nartusta liki mitään. Ei Kaataja Riesaa tuntenut, siksi uros ei sanonutkaan, mitä nartun pitäisi tehdä. Huomautti vain lempeästi, että susi kastuisi ja sen myötä kärsisi kylmästä, jos makoilisi paikallaan vielä kauan.

Riesa katseli toisen jyrsijäksimuuttumista omaan menneisyyteensä uppoutuneena. Miten monia hetkiä Havun kanssa he olivat vain olleet hiljaa, ehkä vähän jotain mutustellen. Ja kun Kaataja nousi ylös, oli narttu hetken näkevinään kookkaan harmaan suden kohdalla pienemmän, oudosti vihreään taittavan mustan uroksen... Harhakuva haihtui nopeammin kuin oli ilmestynyt, ja ruskeaturkin edessä oli jälleen neuvojaan saneleva Kaataja. Riesa ärisi hiljaa, syvältä kurkustaan. Vain pienen hetken. Sitten tuo kohotti jälleen päätään ja mulkaisi urosta korvat luimussa.
"Osaan edelleen pitää huolen itsestäni." Hetken aikaa jälleen tähän hetkeen palailtuaan narttu jatkoi. "Mitä, kyllästyitkö jalkoihin vai loppuivatko ne kesken? Haluatko jatkaa matkaa?" Ruskeaturkki nousi hitaasti seisomaan ja venytteli. Yleensä nartulla ei ollut tapana jäädä näin lähelle haaskaa oleilemaan, veren tuoksu houkutteli aina muita metsästäjiä. Tai raadonsyöjiä. Mutta tämä Kaatajan jalkainnostus...

Olihan narttu huomannut toisen omaansa paksumman turkin. Tällä turkilla pärjäsi kyllä oikein hyvin, etenkin kesäisin. Sadekaan ei vielä vähään aikaan tekisi tietään aluskarvan päälliosia syvemmälle, sillä se oli hieman hiipunut. Mutta olihan Kaatakin oikeassa. Jos liian kauan sateessa makoilee, tulee kylmä. Sateen aikana jos haluaa nukkua, on parempi etsiä jostain kiva, lämmin ja kuiva kolo tai luola, tai tosi tiivisoksainen kuusi, kuten se siellä paikalla, jossa Riesa oli tämänhetken seuralaisensa tavannut. Sen alla oli ollut oikein kuivaa. Olivathan nämäkin puut suojaa tarjonneet, sillä lehdet olivat suuria ja niitä oli paljon, näin keskellä kesää. Ei menisi enää kauaa, kunnes ne putoaisivat, antautuisivat syysmyrskyjen riepoteltaviksi. Silloin pitäisi viimeistään jokin kolo löytää, jos ei Riesa olisi vielä laumaan päässyt. Talvea ei oikein voisi taivasalla viettää.

Kaataja painoi päätään alemmas toisen mulkaistessa uroksen suuntaan. Korvat taittuivat taaksepäin, ja katse siirtyi reilusti sivuun Riesasta. Narttu vakuutteli aina osaavansa pitää huolta itsestään, mutta uros oli näinkin lyhyen ajan jälkeen eri mieltä. Kyllä Riesa varmasti pärjäisi suuripiirteisesti, mutta pienistäkin asioista piti huolehtia. Kuten siitä, tulisiko kylmä. Siinä vaiheessa, kun kylmä olisi varkain hiipinyt perille asti, lämmittely olisi paljon vaikeampaa. Helpompi oli pysyä liikkeessä, lämpimänä, kuin yrittää lämmitellä kun kylmä kerran olisi saapunut. Kaataja tiesi, että sanoisi nartulle vielä monta kertaa kylmyydestä, jos Riesa ei itse sitä huomioisi. Olkoonkin, että narttu ärähti joka kerta terävästi takaisin.
"En kyllästynyt, ja kyllä tuolla vielä yksi jäljellä on. Epäilin vain, että sinun tulee kyl-, sinä kyllästyt makoilemaan paikallaan, joten ajattelin, että voisimme jatkaa matkaa. Sitä paitsi tämä haaska haisee kauas, paikka vilisee pian eri kokoisia saalistajia."
Kaataja sanoi, muuttaen kesken kaiken sanomisiaan. Kyllä, uros oli ollut sanomassa, että Riesan tulee kylmä, mutta vaihtoi sen kesken kaiken kyllästymiseen. Turha Riesaa olisi enempää ärsyttää uroksen huolehtivalla tavalla. Niin, Kaataja ei todellakaan halunnut tahallaan ärsyttää ketään. Avuliaisuutta ja lempeyttä, sekä uroksille epätyypillistä huolehtivaisuutta uroksesta vain löytyi, joten tuo yritti parhaansa mukaan auttaa kaikkia ja huolehtia muista.

Uros vilkaisi vielä kerran toista, ennen kuin nousi seisomaan ja lähti liikkeelle kohti laakson keskustaa, järven laitaa. Kaataja oli ennenkin liikkunut tällä suunnalla, ja tiesi tarkalleen, mistä suunnasta laumattomien alueita löytyisi eniten, ja suosituin alue oli järven ranta. Siellä oli ei-kenenkään-maata, myöskin, eikä pelkkiä rajoja. Tältä alueelta haistoi kyllä rajamerkit, jos niitä etsi, mutta muutoin... no, saattoi kokonaan unohtaa edes olevansa lähellä reviirejä.
Kaataja vajosi ajatuksiinsa, miettien seuraavaa talvea ja eritoten lähestyvää syksyä. Hukalle koittaisi hyvä talvi, ainakin verrattuna edelliseen, nyt uroksella oli lauma. Oma perhe, oma paikka jonne mennä. Tuo johtaisi metsästysryhmää, saisi käskynsä Haukalta, tulisi pärjäämään hyvin talven yli, ilman huolta huomisesta. Niin, laumattomana talvi oli kurjaa aikaa - vaan enää susi ei ollut laumaton, ehei! Nyt oli lauma, koti, yksi suuri perhe, joka pitäisi yhtä joka tilanteessa.

Riesaa ärsytti. Narttu oli selviytynyt hengissä vuosikausia ennen Kaatajan äkillistä ilmestymistä ja huolehtivaisuutta.
"Seuraavasta hyökkään kimppuusi", ruskeaturkki lupasi arvaten, mitä toinen oli miltei sanonut. "Leiki sinä vain, pentu, jos leikityttää. Tai voit ottaa jalan mukaan", hukka ehdotti. Kyllästyminen ei ollut - ainakaan Riesalle - kovinkaan helppoa. Paikallaan oleilu oli mukavaa, ei tarvinnut haaskata välillä todella tarpeeseen tulevaa energiaa päättömään jolkotteluun ympäriinsä. Siksi narttu yleensä pääsikin nauttimaan kunnon juoksemisesta vain saalistaessaan: tuo ei viitsinyt turhan tähden haaskata energiaa spurtteihin, jotka loppujen lopuksi melko rankkoja olivatkin.

Kuitenkin Kaatajan lähtiessä liikkeelle Riesa lähti perään, kirien kevyesti toisen rinnalle. Hukalla ei ollut aavistustakaan, mihin he olivat matkalla, eikä se oikeastaan hurjemmin kiinnostanut. Nythän oli kai ollut tavoitteena liikkua ja pitää kylmä loitolla, eikä nimenomaisesti päätyä jonnekin tiettyyn paikkaan. Matkalla, jos narttu pitäisi silmänsä auki, saattaisi löytyä jopa jokin kolontapainen, johon käpertyä piiloon tältä tuskastuttavalta tihkulta. Jos se olisi hyvä, kuiva ja lämmin, mukava, sitä voisi heti maan kuivuttua ryhtyä valmistelemaan kylmää talvea varten. Talvi. Yksin, pitkästä aikaa. Ruokaa täytyisi etsiä luultavimmin lähes kaikki valveillaolon hetket. Paitsi jos tämä laakso olisi ihmemaa, ja täällä olisi ruokaa - laihoja eläimiä, mutta silti - paljon. Miten ihanaa olisikaan käpertyä lämpimään pesään, ystävän kylkeen, ja kuunnella, kuinka lumimyrsly raivoaa ulkona, kykenemättömänä pääsemään sisään. Se oli aina niin kotoisaa. Paitsi tietenkin, jos lumimyrsky kestäisi päiväkausia, viikkoja, ja jossain vaiheessa vaihtoehdot olisivat lähteä myrskyyn etsimään ruokaa tai kuolla nälkään ja kylmään. Siinä vaiheessa olisi toisaalta ollut kylmä ja nälkä jo niin kauan, ettei kotoisuudesta olisi tietoakaan. No, yhden yön lumimyrsky. Paitsi jos ei ollut kivaa koloa... Sitten olisi ulkona, lumimyrskyn armoilla. Yh.

Riesa - jälleen kerran - ravistautui irti ajatuksistaan. Nyt oli vielä kesä, turha sitä talvea murehtia, ennen kuin kohdalle osui. Kyllä sitäkin vielä ehtisi murehtia, totta tosiaan.

Kaataja ei viitsinyt sanoa yhtään mitään toisen kommenttiin jalkojen nakertelusta. Ei uros pitänyt itseään pentuja, ainakaan vain sen takia, että piti nakertelusta. Jos susi olisi ollut yhtään arvaamattomampi, tulisempi tapaus, Riesan sanat olisivat saattaneet aiheuttaa jotakin vahvempaa, ärsyyntynyttä reaktiota. Vaan koska uros oli oma vakaa itsensä, ei toisen sanat vaikuttaneet lainkaan. Takaa aistittava ilkeys, vaikkei Riesa vaikuttanutkaan vihamieliseltä tai ivalliselta, olisi voinut satuttaa herkempää olentoa. Kaataja sen sijaan oli rauhallinen ja vakaa, eläen periaatteella 'ei haukku haavaa tee'.

Uros oli tyytyväinen huomatessaan Riesan seuraavan. Kaataja nautti liikkumisesta, liikkuen rauhallisella vauhdilla, askeltaen hitaasti mutta todella pitkillä askelilla. Sen siitä sai, kun oli suurikokoinen. Kaataja jolkotteli tasaista vauhtia, miettimättä lainkaan liki kömpelöitä liikkeitään. Uroksella oli lihasmassaa vaikka miten paljon, lihakset olivat hyvin kehittyneet ja näkyvissä, mutta suuri koko toi pakosta mukaan kömpelöä olemusta. Eikä susi jaksanut nähdä vaivaa sen eteen, että kehittyisi ketterämmäksi. Tarpeeksi taitava Kaataja oli saadakseen ruokaa ja pystyäkseen puollustamaan itseään - muulla ei ollut väliä.
Kaataja mietti elämäänsä tyytyväisenä. Aiemmin susi oli ollut yksin, ilman laumaa. Olkoonkin ettei Kaataja kaivannut laumaa, kuten monet muut sudet. Uros oli oppinut elämään itse, ja muutoinkin oman päänsä sisällä susi oli erakko. Niin erilainen Kaatajan maailmankuva oli muihin verrattuna. Eli susi laumassa tai ei, tuo oli aina yksin. Ajatuksissaan ja siten teoissaan. Kyllä Kaataja reagoi reviirin rikkomiseen kuten muutkin, reagoi moniin muihinkin vaistomaisiin asioihin samoin. Sen sijaan syvemmät, ajatuksiin asti yltävät teot olivat uroksella erilaisia, niin eri tavalla susi maailmaa tarkkaili. Yhtä aikaa niin monesta perspektiivistä ja monella eri tavalla, nähden jokaisen asian monen sävyisenä. Ei maailma ollut mustavalkoinen, ainakaan Kaatajalle. Joka asiassa oli tusinan verran eri puolia, vaati vain taitoa erottaa ne kaikki.

No, osittainhan Riesa oli tarkoittanutkin lausahduksensa tietyn tason loukkauksena, kiitokseksi ylimalkaisesta huolenpidosta, jota ilman narttu tunsi oikein loistavasti selviävänsä. Pieni helpotus ajelehti jossain hukan sisällä, kun Kaataja ei ollut siitä pahastunut. No, ruskeaturkki ajatteli. Ehkä me olisimme selvinneet, vaikka hän olisikin pahastunut.
Narttu kohotti katseensa. Taivas oli harmaa, tasaisen, masentavan harmaa. Ei näkynyt edes sellaisia muutoksia, jotka kertoisivat paksummasta tai ohuemmasta pilvikerroksesta sillä kohdin. Oli vain harmaata. Se ei ollut tummaa, eikä vaaleaa, se oli hyvin mitäänsanomaton väri. Hyvin masentava väri. Riesa huokaisi.
"Olisi nyt edes parempi sää. Tällainen tihku ei varmaan haittaa, jos omistaa pesän, tai edes on jokin kolontapainen suojana, mutta matkaa tehdessä se on erittäin ikävää", hukka sanoi, lähinnä vain jotain sanoakseen. Hiljaisuus oli tällä hetkellä, toisin kuin yleensä, siedettävää, toverillista ja mukavaa, mutta ainainen pisaroiden tipahtelun kuuntelu kyllästytti. Sade oli helpompi unohtaa, a) kävellessä ja b) jutellessa, joten jos he kävelisivät ja juttelisivat, olisi sateen unohtaminen kaksin verroin helpompaa. Mikä oivallus. Nyt täytyisi vain keksiä puheenaihe ja pitää Kaataja äänessä.

Kaataja jatkoi matkaansa tasaista vauhtia, häiriintymättä maaston epätasaisuuksista. Uros ei kompuroinut kuopissa, väistellyt juuria tai kiviä, vaan tallusti vain eteenpäin. Tasaisella vauhdilla, rauhallisena ja vakaana, omana itsenään. Susi vilkaisi vierellään jolkottavaa narttua aina välillä, kuin varmistaakseen toisen pysyvän mukana. Ettei Riesa vain olisi kadonnut pois, tai livahtanut karkuun vauhdilla. Kaataja kuuli toisen puheen säästä, ja kuunteli samaa mieltä ollen. Vaan yksi asia uroksella oli eri, tämä sade ei vaikuttanut urokseen fyysisesti millään tavalla, henkisesti sen sijaan, no masentavasti. Sitä tämä sää oli, masentavaa. Kaatajan ei tarvinnut miettiä, milloin tulisi kylmä tai kastuisi. Uros oli oppinut nauttimaan etelän helposta elämästä, niin kuin susi tämän paikan elämää ajatteli. Talvisin pohjoisessa oli paikoitellen metritolkulla lunta, ja saalistaminen oli vaikeaa saaliiden vähyyden ja ylipäänsä lumen takia. Puhumattakaan pohjosen lumimyrskyistä... Niin, elämä täällä oli helppoa. Jopa masentavassa tihkusateessa.
"Niin, sää on kyllä masentava. Ja nyt pitäisi olla kesä! Pesää jos etsit, niin suosittelen etsimään vasta järven läheltä. Siellä on laakson suurin ei-kenenkään-maa, mutta jos oikeasti haluat paljon tilaa, niin laakson ulkopuolelle kannattaa suunnata. Laakso kun on suurimmaksi osaksi suurten laumojen alueita."
Uros sanoi lempeästi, ja huomaamattaan jälleen antoi neuvoja Riesalle. Niin, minkä Kaataja luonnolleen voi, uros oli avulias ja sillä siisti. Ja ehdottoman käytännöllinen, joka asiassa joka hetkenä. Sellainen uros oli, eikä tuo muiden takia itseään muokkaisi. Ei, vaikka Riesa uhkaisi hyökätä kimppuun seuraavasta huomautuksesta joka liittyi kylmyyteen. Jos uros kokisi sen tarpeelliseksi, tuo sanoisi vielä kerran - ja vaikka toisenkin, ja kolmannen - samasta asiasta, kunnes saisi Riesan ymmärtämään. Ei kannattanut leikkiä terveydellään, edes kesällä. Puhumattakaan talvesta.

Riesa nyökkäsi hitaasti. Niin, mikäs siinä, jos toinen laakson alueista kertoi, mutta jos ohjeisti toista muuten kuin pentua...
"Voisin yrittää etsiä jostain jonkun kivan pesän, talveksi. Ettei tarvitsisi yksin taivasalla palella..." Nartun ääni hiipui, sanomatta mitään toiveista päästä johonkin laumaan ennen talvea. Yksinäiselle sudelle, joka on tottunut laumaelämään, yksinäinen talvi ilman suojaa olisi todella kova. Ei se ehkä henkeä veisi, mutta heikentäisi pahasti. Ja heikkona ei ole hyvä olla.
"Ja sinä olit laumassa? Haukka, vai kuka on alfasi?" Tokihan Riesa nyt alfan nimen muisti, mutta esitti vain hieman huonomuistista. Yleensä, mitä narttu oli muihin susiin törmännyt, kukaan ei pitänyt täydellisyyksistä. Täydellisistä metsästäjistä, jotka olivat loistavia tappelijoita, muistivat ainakaiken ja olivat kaikkien suosiossa. Paitsi jos kyseinen täydellisyys sattui olemaan läheinen liittolainen, tai jotain sellaista. Jos joku vain törmäsi täydellisyyteen, yleensä heille ilkeiltiin ja heidät suljettiin porukasta. Ehkä siitä oli jäänyt tapa esittää muunmuassa huonomuistisempaa kuin narttu olikaan, ja sellaista, vaikka Kaataja tuskin olisikaan samanlainen kuin ne raukkamaiset neidit, jotka tällaista porukastasulkemista harrastivat. Kaatajaa tuskin olisi täydellisyys vaivannut, mutta vanhat tavat istuvat tiukassa.

Ruskeaturkki yritti parhaansa pitääkseen mielensä iloisena. Muista, olet ikiajat Hurjan ulottumattomissa, hukka ajatteli, taistellen pitääkseen Havun poissa mielestään. Ehkä se oli tämä maisema, joka masensi. Harmaa taivas, joka puolelta heitä ympäröi harmaa tihkusadeseinämä, ruoho oli littanassa maata vasten, ja värit ikäänkuin haalistuneet. Alue oli karu ja paljas. No, ruohoa ja pensaita oli, muttei metsää tai rehevää aluskasvillisuutta. Ehkä joku piti tästäkin, samalla tavalla, kuin Riesa viihtyi metsän vihreässä hämärässä.

Kaataja kuunteli toisen toiven pesän etsinnästä. Niin, samoin uroskin oli ajatellut - vaan ei ollut kyennyt pesää löytämään. Yhäkin uros oli pesäkoloa vailla, vaikka olikin ollut laaksossa jo vaikka kuinka kauan. Talven ajan, koko kevään ja nyt vielä kesääkin. Niin, vielä ei uroksella ollut pesää, mutta pian olisi. Haukan lauman alueilla, kuinkas muutenkaan. Kunhan nyt ensin saisi ne alueet... tai mistä Kaataja tiesi, ehkä laumalla olikin jo alue, tai ainakin yritys sellaista kohti. Kaataja ei ollut hetkeen tavannut alfaansa, kenties Haukan voisi joku päivä etsiä käsiinsä. Tai Turren, vanha susi tietäisi tyypilliseen tapaansa kaikesta kaiken.
"Pesän etsiminen voi olla vaikeaa, mutta aina kannattaa yrittää."
Uros sanoi, puhuen kokemuksesta. Tässä laaksossa jokainen ei-kenenkään-maalla oleva pesäkolo tuntui olevan varattu, tai sijaitsevan liian lähellä rajoja. Toki laumojen alueilla olisi vaikka kuinka vapaita koloja, mutta sinne ei ollut pääsyä kuin laumalaisilla. Ja jos halusi olla laumaton, sai tyytyä oloonsa pesättömänä, etsimässä suojaa myrskyihin vaihtelevilta paikoilta. Millon kivenmurikan takaa, milloin kuusen suojista. Jokusen kerran saattoi onnistaa ja löytää maastoon muotoutuneen kuopan, joka suojasi sen hetken. Vaan onni oli aina lyhyt aikaista, eikä sopivaa koloa tuntunut koskaan löytyvän.
"Kyllä, laumassahan minä. Haukkapa hyvinkin on alfani. Kuuntelit tarkasti - tosin vähempää en olisi sinulta odottanutkaan."
Kaataja lausahti, tehden kerralla selväksi, että oli itsekin huomioinut sanansa aiemmin. Nyt oli ainakin käynyt selväksi, että Riesa oli kuunnellut tarkasti, kun oli paitsi osannut yhdistää puhemuodon me Haukan laumaan, josta uros oli aiemmin puhunut ja vielä muistanut Haukan nimenkin. Vaikka ilmiselkeästi hiukan epäröi nimen kanssa. Kaataja ei oikein osannut sanoa, oliko epäröinti totta vai esitystä, sillä monet muut asiat puhuivat sitä vastaan, että narttu olisi huonomuistinen. Jos pystyi yhdistään puhemuodon, lauman ja alfan nimen, niin ei sitä typerä voinut olla. Tuskin siis huonomuistinenkaan.

Riesa virnisti pienesti.
"Kannattaa aina kuunnella tarkasti, kun joku puhuu lähistöllä, se tieto, mitä kuulee, voi joskus osoittautua todella tärkeäksi." Narttu oli läksynsä oppinut. "Vaan lähinnä sitä kuulee tolkutonta, tarpeetonta pölinää - vähän sellaista kuin tämä meidän jutustelumme." Hukalla oli naurua äänessään. Ja pesän kanssa, voi kyllä, Riesa yrittäisi. Sitten jonain kamalana pakkasyönä, kun narttu oli jäätymässä hengiltä, hän voisi antaa itselleen sen laihan lohdun, että edes yritti. Jos taas paleltuisi kuoliaaksi yrittämättäkään etsiä koloa, tulisi varmasti hyvin hölmö olo. Tai ehkä katkera. Vihainen, kenties, tai surullinen. Saattaisi iskeä paniikki. Kuolema oli aina suuri asia, ei siihen voinut valmistautua. Jokainen susi reagoi siihen eri tavalla. Suurimmat erot tulivat ehkä siitä, oliko kuoleva vanha vai nuori. Vanhat olivat yleensä rauhallisempia - kaikki oli nähty, mitä haluttiin nähdä. Nuoren suden kuolema oli surullinen: yleensä kuoleva oli sekaisin tai kauhuissaan, surullinen, koska olisi halunnut nähdä enemmän, kokea enemmän, varttua. Riesa suhtautuisi kuolemaansa tyynesti - jos olisi tehnyt kaikkensa sen estääkseen. Vaan jos hän kuolisi, koska oli ollut liian laiska etsimään suojapaikkaa, silloin olo olisi todella katkera.

"Sinä olet tainnut kuluttaa päivän jos toisenkin pesää etsien, vai? Erehdynkö?" ruskeaturkki kysyi pehmeästi. Monet etsivät, harvat löytävät, niinhän se aina meni. Kaiken kanssa. Onnen, perheen, rakastetun, saaliin, no ehkei saaliin, ainakaan aivan kokonaan, pesän, lauman kanssa, osittain, jos etsi hyvää laumaa. Korvikkeita löytyi, mutta se aito ja todellinen, se oli vaikea löytää.

Kaataja oli samaa mieltä toisen kanssa, kuuntelussa ei koskaan menettänyt mitään. Siinä oli paljon saatavaa, mutta vähän - jos ollenkaan - menetettävää. Kaikin puolin kannattava vaihtokauppa. Kuuntelu oli hyväksi, siinä sai paljon tietoa, ja tiedon avulla eläminen oli helpompaa. Jos tiesi alueen laumoista, oli helppo valita mieleisensä tai vältellä molempia. Jos ei tiennyt etukäteen, saattoi ajautua huonoihin tilanteisiin, joita olisi tiedon avulla osannut vältellä. Niin, tieto oli hyvä asia, sen mukana kulki taito. Tieto ja taito kulkivat aina yhdessä. Ja kuuntelu oli helpoin tapa saada tietoa, ja kaiken kaikkiaan se, missä oli vähiten menetettävää. Yleisin ja helpoin tapa, miksi siis hylätä se?
"Niin kannattaa. Kuuntelemalla ei voi menettää mitään, mutta voi saada paljonkin. Tämänkin keskustelun kuunteleminen - no, se ei ehkä ole hyödyllistä, mutta ei turhaakaan. Ei tätä kuuntelemalla voi menettää mitään, mutta satunnaisista tiedonjyvistä voi saada paljonkin."
Kaataja sanoi, ilmaisten kantansa toisenkin kuultavaksi. Ajatuksissaan uros oli tätä pyöritellyt useinkin, ja pyöritteli jälleen. Kaikki maailmassa kuuntelivat - maailma rakentui kuunteluun. Toinen piti ääntä, toinen kuunteli. Lintu lauloi, metsä kuunteli. Sudet ulvoivat, karibut kuuntelivat valmiina pakenemaan, jos ulvonta lähestyisi ja vaikuttaisi saalistuskutsulta. Niin, kaikki kuuntelivat ja pitivät ääntä, hiljaisinkin eläin piti pientä ääntä, jota joku pysähtyi kuuntelemaan. Kuuntelemalla kaikki toimi, ilman kuuntelua kaikki pysähtyisi paikallleen, mikään ei muuttuisi, mikään ei toimisi.
"Kyllä sitä talven kuluessa tuli pesää etsittyä. Kenties syynä oli suuri kokoni tai sitten pesien vähyys, mutta mieleistäni koloa en löytänyt. Kaikissa oli jotain vikaa, mikä oli liian lähellä rajoja ja mikä taas liian pieni. Niin, mikään ei ollut se oikea, sopiva pesä. Toivottavasti sinulla on parempi tuuri."
Kaataja sanoi, vastaten toisen kysymykseen avoimesti. Turha sitä olisi asioita salailla, varsinkaan näin vähäpätöisiä ja pieniä. Mitä Riesa edes tekisi tälläisilla tiedoilla? Ei niistä ainakaan haittaa Kaatajalle voisi olla, tai siis siitä, että Riesa tiesi nämä asiat. Kyllä uros ymmärsi, että oli asioita, joita ei kannattanut ääneen lausua - Kaatajallakin oli sellaisia salaisuuksia, joita ei kertoisi kuin luotetuimmalleen. Menneisyytensä tuo saattaisi kertoa, jos näkisi sen tarpeelliseksi, mutta oli asioita, joista ei kannattanut puhua kuin kuiskaten. Ja vain korville, jotka kuuntelivat ystävänä, eivät vihollisena.

Riesa kuunteli, jälkeen ja aina kuunteli, pää kallellaan.
"Liian pieniä? No, toisaalta voin uskoa sen", narttu hymähti vilkaisten itseään huomattavasti kookkaampaan urokseen. Ruskeaturkki oli tottunutkin pienessä pallossa nukkumaan, joten pieni kolo ei olisi ongelma - paitsi jos kolon olisi kaivanut joku siiseli tai sen kokoinen eläin. Silloin sinne ei kyllä susi mahtuisi. Mutta pienen suden kokoinen kolo. Se saattaisi olla hieman epämukava, mutta pieni tila ainakin lämpenisi isoa nopeammin ja paleltumisen vaara pienempi. Vaan jos kolo on iso ja sillai, siellä - lämpimässä ja suojassa - mahtuisi kävelemään, ja se jos mikä pitää lämpimänä. Kaveri kyljessäkin, tai mikä vielä parempi, monta kaveria kyljessä, olisi myös hyvin tehokas lämmittäjä. Sudet kun ovat luonnostaan niin lämpimiä.

Tuuri. Jos Riesalla kävisi tuuri. Riesalla! Oli helppo huomata, ettei Kaataja tiennyt nartusta vielä mitään. Ei Riesalla tuuri kävisi. Riesalla ei ollut koskaan, koskaan käynyt tuuri. Kaikki oli aina vain kadonnut, riistetty nartulta, onnenjyviä harvassa ja nopeasti kuolevia. Oma lauma, mukava seuraava lauma, Havu, pennut, seuraavaa laumaa ei narttu enää Hurjan ajoilta onneksi laskenut, mutta kaikki se, mitä narttu oli arvostanut, mikä olisi voinut olla tuuria, kaikki se oli aina kadonnut, hajonnut kuin karvatuppo myrskytuuleen. Tuuria ei pahemmin nartun elämästä löytynyt.
Ainoat merkit, jos niitä osasi etsiä, tästä tunnemyrskystä, olivat pään hienoinen laskeutuminen ja surullinen, kaikkensamenettänyt katse. Ei muuta. Riesa oli oppinut taitavaksi tällä alalla.

Kaataja suuntasi huvittuneen katseen toiseen, Riesan sanoessa uskovansa liian pieniin koloihin. Urosta huvitti aina kaikenmoinen viittaaminen hukan kokoon - eihän Kaataja itse ollut päättänyt kasvaa suureksi ja massiiviseksi. Niin oli vain käynyt, eikä sitä valintaa ollut uros itse tehnyt. Sudella ei ollut ollut mitään sanottavaa siihen asiaan, koko oli geeneissä. Olihan se odotettavaa, että jos vanhemmat olivat suuria, niin pentukin olisi suuri. Vaan siltikin... no, Kaataja todellakin oli suuri. Varsinkin näiden "etelän susien" - kuten uros laakson susia nimitti - mittapuulla. Eteläisempänä oli aina ollut pienempiä susia, pohjoisessa taas lumihankien takia suurempia. Niin luonto oli asian määrännyt, niin asia oli.
"Minkä minä koolleni voin? Voit uskoa, että jos olisin saanut valita, olisin valinnut toisin. Vaan ei tälläisia asioita voi valita, siksi olen nyt suuri ja monesta pelottava. Sinä et sentään vaikuta pelkäävän minua kokoni takia."
Kaataja sanoi huvittuneena, mutta lopusta hieman haikeana. Niin, moni suhtautui varauksella suuren kokoiseen suteen, sillä helpostihan Kaatajan kokoinen hukka saattoi olla uhka. Suurempi ja sen takia voimakkaampi kuin monet muut, totta kai se aiheutti ennakkoluuloja. Liikaa uros oli niistä elämänsä aikana kärsinyt, liikaa alistuakseen itse ennakkoluuloihin. Kaataja lähestyi kaikkia avoimesti, muodostaen käsityksensä ajan kuluessa. Ulkonäkö ei koskaan kertonut mitään luonteesta, suuri saattoi olla lempeä - kuten Kaatajan tapauksessa - pieni taas pippurinen ja ilkeä, katala juonittelija. Mikään ei ollut sidoksissa ulkonäköön, susi näytti siltä miltä näytti, ja oli luonteeltaan mitä oli. Mitään yhteistä ei tarvinnut ulkonäön ja persoonan väliltä löytyä. Vaikka moni kuvittelikin toisin.
Kaataja huomasi nartun mielenmuutoksen, muttei sanonut mitään. Itsekseen susi kumminkin mietti, oliko sanonut jotakin väärin ja loukannut tahtomattaan Riesaa. Mitään sellaista ei kumminkaan tullut mieleen, mutta muistaessaan nartun aiemman asenteen huolehtivaa käytöstä kohtaan, Kaataja jätti kysymättä, mikä oli vikana. Kyllä uros huomasi miten surulliselta Riesa näytti, ja koettikin tavoittaa toisen katsetta. Mikäli susi tavoittaisi katseen, tuon vihertävän harmaat silmät kertoisivat päällimmäiset tunteet, eritoten huolen nartun puolesta. Oliko kaikki hyvin? Selväsi ei. Vaan uteliaisuus oli joskus hyväksi, joskin Kaataja epäili nartun kertovan itse, jos jokin asia painoi mieltä. Ainakin, jos halusi Kaatajan siitä tietävän. Niinpä uros ei udellut mitään Riesalta, jatkoi vaan tasaista jolkotteluaan eteenpäin.

Hetken Riesa arveli toisen huomanneen hetkellisen masennuksen, mutta koska uros ei kysynyt mitään, ei ruskeaturkkikaan palannut aiheeseen. Tuo ei ollut tottunut puhumaan itsestään, tunteistaan tai ajatuksistaan kovin vapaasti näin tuntemattomassa seurassa. Sillä mitä narttu tiesi Kaatajasta? Ei mitään. Toinen oli kookas uros, Haukan laumasta, joka ei ollut löytänyt itselleen koloa ja oli hieman tai melkoisen huolehtiva. Muuta? Ei mitään. Ei menneisyydestä, ei mistään, mitä toinen maailmasta ajatteli, ei mitään. Siis tuntematonta seuraa.

Riesa tuumi hetken sanojaan, ennen kuin puhui,
"En todellakaan tarkoittanut mitään sellaista, että haluaisit ehkä olla tuon kokoinen, enkä halunnut loukata, joten jos loukkasin, pyydän anteeksi." Uroksen loppukommenttiin narttu heilautti häntäänsä vaisusti.
"Miksi pelkäisin? Olen aika luottavainen taistelutaitojeni suhteen. En nyt tarkoita sinun kykyjäsi vähätellä, luotan vain itseeni ja omaan taitooni selviytyä. Etkä ole missään vaiheessa käyttäytynyt uhkaavasti, tai muutenkaan antanut mitään syytä olla epäluuloinen suhteesi." Ja Riesa kun oli Riesa, ei Riesa koskaan epäilisi toisia syyttä, varoisi tai muutenkaan käyttäytyisi pelkäävästi, jos toinen ei ole ollut Uhkaava. Ja vaikka uhkaava olisi ollutkin, ei narttu silti käyttäytyisi kuin hakattu rakki. Sen verran itsetuntoa ruskeaturkilla oli.

Kaataja huomasi toisen jättävän asian sikseen. Selvä, jos Riesa ei halunnut puhua masennuksensa syistä, niin Kaataja ei utelisi. Luottamus rakentuisi hitaasti, jos Riesa ei haluaisi luottaa, niin ei uros siitä loukkaantuisi. Ei susi itsekään luottanut Riesaan niin paljoa, että olisi alkanut vaikka menneisyydestään juttelemaan. Niin, luottamus ei tullut hetkessä, varsinkaan kun ei edes yritetty hankkia luottamusta. Mitä nyt vain juteltiin ja kuljettiin yhdessä, siinä se. Kun saavuttaisiin sen ihmeellisen hajuisen reviirirajan kohdalle, tiet eroaisivat. Kaataja lähtisi tutkimaan reviirin rajaa ja Riesa jatkasi matkaansa ei-kenenkään-maalle, etsimään pesäkoloaan. Siinä se. Tavattaisiin ehkä uudelleen, jos hyvin kävisi, jos huonompi tuuri, niin elettäisiin toisistaan tietämättöminä pitkän aikaa.
"Ei, et todellakaan loukannut. Et sinä noin vähällä minua loukkaa, kun puheissasi ei edes ollut mitään loukkaavaa."
Kaataja sanoi selkeästi huvittuneena, silmissä näkyi ilkikurinen pilke ja susi virnisti susimaisesti. Virnistys vaihtui nauruun nartun seuraavien sanojen mukana, ja niin uros jolkotteli eteenpäin kita avoimena ja kieli suupielestä roikkuen. Riesahan meinasi sotkeutua sanoihinsa, kun yritti yhtä aikaa tehdä selväksi, ettei epäillyt, mutta samaan aikaan yritti olla loukkaamatta Kaatajaa. Uros nauroi susimaisesti vielä hetken, ennen kuin rauhottui, ja vilkaisi Riesaa huvittuneena.
"En minä tiedä. Monet vain pelkäävät kokoani, vaikka yritän aina lähestyä mahdollisimman ystävällisesti. Ennakkoluulot ovat yleisiä, vaan mistä minä tietäisin, mikä minussa on niin pelottavaa? En minä itse itseäni pelkää!"
Kaataja sanoi, lopussa jälleen äärimmäisen huvittuneena. Susimainen nauru alkoi uudelleen, kieli roikkui suupielestä, heiluen pienesti askelten tahdissa. Niin, urosta huvitti aina vastaavanlaiset keskustelut. Mistä Kaataja olisi voinut tietää, miksi tuota pelättiin? Kokoa uros oli aina epäillyt, mutta ei tuo varmasti voinut tietää. Äkkiseltään suden ainoa ero muihin oli suuri koko, ja erilaisuus oli pelättyä. Niin ainakin Kaataja oli huomannut. Erilaiset kärsivät aina eniten, ne jotka sulautuivat muihin tulivat aina toimeen. Erikoisuus oli jotakin, mitä pelättiin ja arvostettiin, kadehdittiin ja vihattiin. Niin, sitä erilaisuus ja erikoisuus olivat. Monia asioita, niin hyviä kuin huonoja. Riippui aina katsojasta ja tuon näkökulmista asioihin.

Riesa pohti toisen sanoja.
"Ehkä siinä on se, että tuollaiset lihasmötikät yleensä mielletään jonkun alfan luottotappajiksi, tai muuten vain sellaisiksi, että tykkäävät laittaa ryppyilijät ojennukseen." Kyllähän narttu itsekin muisti nuorempana - pienenä, taitamattomana, hyväuskoisena ääliönä - pelänneensä kookkaita susia, ja miksi? Koska he olivat kookkaita. Vau. Suurenmoista älykkyyttä. Olihan se niin pelottavaa, että toinen oli sinua isompi. Sinänsä se oli hyvinkin outoa, sillä koko ajanhan sudet olivat tekemisissä itseään isompien otusten kanssa - äkkiseltään nyt vaikka karibut. Ne olivat sutta paljonkin isompia, tappoivat täysikasvuisen, taitavan sudenkin helposti, ja silti niitä ei yleensä pelätty. Ehkä se johtui siitä, ettei niillä ollut raateluhampaita ja että ne juoksivat karkuun, mutta eiväthän sudet niitä isompia olleet. Miksi siis pelätä isoja susia? Sen Riesakin ymmärsi, että jos on nähnyt, että iso susi on paha, inhottava - kuten Hurja - mutta että jos toinen lähestyy ystävällisenä, uhkailematta, niin mitä pelottavaa siinä on? Korkeintaan niska tulee kipeäksi. Tai ehkä se pelkäämättömyys oli vain ruskeaturkin omaa logiikkaa, tuo kun ei pahemmin pelännyt surkean elämänsä päätöspistettä. Ehkä se menikin niin, että ne, jotka onnettomina takertuivat elämiinsä, menettivät ne ensimmäisinä, ja ne, joilla ei ollut kiirettä lähtöön, saivat jäädä. Kuka tiesi, millä perustein sairauksiin ja onnettomuuksiin kuolevat sudet valittiin.

Nyt jo, siinä jolkotellessaan rennosti eteenpäin, Riesa piti koko ajan silmänsä ja korvansa auki. Jos vaikka jo matkalla löytyisi kolo, joka ei näyttäisi asutulta. Korvat tuo piti koko ajan auki, ettei vain kukaan pääsisi huomaamatta löhestymään. Säikähtely oli inhottavaa, joten kun kulki aistit valppaina pääsi ylimääräisistä ja turhista säikähtelyistä.

Kaataja kuunteli toista, miettien. Vai että alfojen luottotappajat? Ryppyilijöiden ojentajat? Ei kyllä täsmännyt lainkaan Kaatajaan. Uros oli useinkin todennut, ettei ulkonäkö määrännyt luonnetta - senhän susi kykeni itsekin huomaamaan. Kaataja ei ollut väkivaltainen eikä uhkaileva, vaan ystävällinen ja nöyräkin, omalla käytännöllisellä tavallaan. Uros punnitsi aina mitä tilanne edellytti, ja toimi sitten sen vaatimalla tavalla. Uros alistui ja nöyrtyi, jos tilanne sitä vaati, ja uhkailisi, jos se olisi parempi vaihtoehto. Joskus Kaatajakin erehtyi, mutta pääasiassa hukka toimi oikein, ainakin tilanteet yleensä sujuivat hyvin. Harvoin uros oli täälläkään joutunut pahemmin miettimään tekemisiään, vaan toiminut vaistonsa varassa. Ja suurimmaksi osaksi oikein.
"Kaipa se on niin. Säälittävää ennakkoluuloisuutta."
Uros sanoi, lopusta jälleen haikeana. Niin, ennakkoluulojen keskellä Kaataja oli joutunut elämään vaikka kuinka kauan, itseasiassa koko elämänsä. Aina tuli vastaan susia, joilla oli ennakkoluuloja, sitä ei voinut kiistää. Vaan ennakkoluuloja vastaan kykeni taistelemaan, kuten Kaataja jatkuvasti teki. Osoitti koko ruumiillaan olevansa kaikkea muuta kuin uhkaava pahis, joka repisi ryppyilijän kappaleeksi. Tai höykyttäisi ihan vain huvin vuoksi. Tai koska oli suurempi ja siten muka oikeutettu alistamaan pienempäänsä.
"Olisi niin kätevää, jos olisi... normaali. Normaali ulkonäöltään siis. Välttäisi kaikki ennakkoluulot ja epäilykset, joita ulkonäkö aiheuttaa. Miten helppoa elämä olisikaan!"
Uros pohti ääneen, katsellen eteenpäin. Kaatajan ajatukset kulkivat omia mutkaisia polkujaan, kun uros mietti sanomisiaan. Riesan kanssa oli mukava jutella, harvoin pääsi puhumaan näin vapaasti ja rennosti kenenkään kanssa. Eikä nartun kanssa hiljaisuuskaan häirinnyt - hiljaisuus oli ystävä, lempeä ja kotoisa. Vaan ei puheessakaan mitään vikaa ollut, kun puhuttiin ystävällisesti, tasavertaisina. Ilman ennakkoluuloja ja epäluuloa. Ilman mitään pahaa, vain rauhallisina ja toistensa seurasta nauttien. Kenties puhe oli vain tapa unohtaa ympäröivä todellisuus, ja keskittyä vain vieressä kulkevaan suteen? Niin, kenties. Kukapa tietää.

"Niinhän se on." Riesan ääni oli tietyllä tapaa haikea. Ennakkoluulot olivat myrkkyä. Jos narttu olisi jättäytynyt ennakkoluulojen varaan, silloin joskus, olisi hän aina, aina juossut Havua karkuun. Mutta jos narttu olisi kuunnellut itsesuojeluvaistojaan, ei Havu ehkä olisi kuollut. Kuka tietää.

Hukka tuhahti synkästi. "Olisit varmasti ennakkoluuloista vapaa, mutta mietipä elämääsi muuten. Olisiko hauska elää laaksossa, jossa on kaksi-kolmekymmentä samannäköistä sutta?" Riesa oli oppinut arvostamaan erilaisuutta. Mikään ei ollut rasittavampaa kuin otukset, jotka näyttivät yhdestä muotista valetuilta. Tai vaikka jotkut karibut, taas kerran. Olihan niidenkin joukossa erilaisia, erinäköisiä, mutta susille kaikki ilmenivät samanlaisina tai typerämpinä: pakoon juoksevana massana tai omille teille lähtevinä.
"Ja älä nyt sano, että kaikki olisivat luonteeltaan erilaisia. Ei sitä päälle näkisi, kovin pitkälle. Okei, yksi saattaisi olla arpisempi, toinen alistua nopeasti ja kolmas ärhennellä kaikille, mutta silti, mitä eroa? Olemme sentään lähes kaikki edes jonkin verran erinäköisiä. Mieti karibulaumaa: kaikki samanväisiä, samannäköisiä ja reagoivat pitkälti samoin tavoin. Se olisi tylsää elämää." Ja yksi ainoista syistä elää, Riesan mielestä, oli se, että elämässä oli iloa. No, se oli viime aikoina nartulta itseltään puuttunut, mutta mitäs pienistä.

Kaataja kuunteli toista. Niin, elämä muuttuisi tylsemmäksi, mutta helpommaksi. Ei helppous ja ilo kulkeneet käsi kädessä, eivät todellakaan. Sitä paitsi, entä sitten, mitä siitä, mitä muut ajattelisivat? Uros pystyisi helpommin kommunikoimaan muiden kanssa, kun susilla ei olisi ennakkoluuloja Kaatajaa kohtaan. Vaan nyt ennakkoluuloja löytyi vaikka muille jakaa, minkä Kaataja oli ikäväkseen huomannut. Ennakkoluulot myrkyttivät mielen, myrkyttivät kaiken ympäriltään pahemmin kuin rutto tyhjensi metsän. Tai metsäpalo. Niin, ennakkoluulot olivat kuin metsäpalo, tuhosivat kaiken hyvän ympäriltään, ja jättivät jälkeensä vain mustaa hiiltynyttä aluetta. Samoin kävi susille, ennakkoluulot tuhosivat kaiken hyvän ja jättivät jälkeensä mustiksi myrkyttyneitä mieliä ja katkeria susia. Niin, sen ennakkoluulot tekivät. Yhtä nopeasti kuin metsäpalo ennakkoluulot myös levisivät, tarttuivat sudesta toiseen. Kuten tuli tarttui puusta uuteen, leviten nopeasti ja kaiken tuhoavasti. Niin myös ennakkoluulot, nuo mielen myrkyttäjät tekivät. Levisivät vauhdilla ja pysäyttämättömästi.
"Mutta elämä olisi helpompaa. En ole koskaan väittänyt, että helppo ja ilo olisivat aina yhdessä. Ehei, elämä olisi tylsää, mutta helppoa. Tai ainakin helpompaa."
Kaataja vastasi toiselle, täysin ajatuksissaan. Niin, uros ei jaksanut keskittyä väittelyyn, vaan antoi asian lipua mielestään. Sen sijaan oli tärkeämpää tekemistä. Suunnitella retkeä rajoille, niin että se vielä onnistuisi hengissä. Kaataja ei todellakaan aikonut marssia rajoille kuolemaan. Ehei, sieltä palattaisiin ehkä haavoilla, mutta hengissä. Sitä paitsi, uros luotti tilanteen arviointikykyynsä. Jos harkintakyky pettäisi, niin silloin Kaataja olisi pulassa. Vaan jos tilanne olisi uhkaava, susi voisi aina paeta. Ei olisi pakko antautua taistelukosketukseen, olkoonkin että toinen susi tulkitsisi sen helposti pelkuruudeksi. Kaataja ei välittänyt muiden mielipiteistä. Niin kauan, kun Kaataja itse arvosti itseään sellaisena kuin oli, kaikki oli hyvin. Niin vakaa oli uroksen itsetunto, niin korkea ja voimakas tuo tunne oli. Ei, uros ei alistuisi muuttamaan itseään muiden tähden. Ei koskaan.

Kaatajan sanat vetivät Riesan aivan vakavaksi ja narttu pysähtyi. Hän katsoi liikkumattomana, kuin patsas, Kaatajaa kohti. Toinen toivottavasti pysähtyisi, ja jos uros katsoisi hukkaa kohti, Riesa puhuisi.
"Ja mitä järkeä on elää, jos ei elämässä ole mitään ilon aihetta? Mitä järkeä on kituuttaa täällä, jos joka hetki on kärsimystä, jos ei ole mitään, mitä päivältä odottaa - koskaan? Mitä järkeä?" Koko suden olemus oli vakava. Silmät olivat aavisuksen haastavat, mutta muuten täysin mitäänsanomattomat. Puheensa ajan ruskeaturkki yrittäisi tavoittaa Kaatajan katsetta, sitten katsoisi pois. Riesa tiesi mistä puhui. Kaksi pitkää kesää. Kaksi pitkää kesää oli kulunut siitä, kun narttu viimeksi oli herännyt odottaen päivältään jotain muutakin kuin ankeutta. Kaksi kertaa olivat vuodenajat kulkeneet ympyrän sen jälkeen, kun Riesa oli tuntenut aitoa elämäniloa.
"Jos sinulla on elämässäsi jotain, jota todella arvostat", narttu kuiskasi. "Pidä siitä kiinni. Varjele sitä hengelläsi. Ilman iloa elämäsi ei ole minkään arvoista." Meripihkasilmät olivat vakavat.
"Minä tiedän, mistä puhun." Ja hukka käänsi katseensa, katsoi maata mitäännäkemättömin silmin. Ajatuksissaan Riesa oli jossain onnellisessa, iloisessa paikassa Havun ja heidän, ei Hurjan pentujen kanssa. Se olisi ollut elämisen arvoista. Vieläkään ei narttu voinut ymmärtää, kuinka jaksoi elää. Kuinka jaksoi nousta, olla ystävällinen ja iloinen tuntemattomille, vaikka ei tuntenut mitään. Se oli rankkaa, mutta vielä ei Riesa tuntenut olevansa valmis päästämään irti. Ei vielä.

// Tappia.. //

Riesan pysähtyessä, Kaataja reagoi nopeasti, ja pysähtyi myös, kääntyen nartun puoleen. Uros oli jo kysymässä, aistiko Riesa jotakin outoa edestäpäin, kunnes katsoi narttuun. Ahaa, Riesalla oli jotakin sanottavaa. Riesan alkaessa puhumaan, Kaataja kuunteli tarkkana ja vakavana. Niin, jos ei ollut iloa, miksi elää? No, aina voisi olla pieniä iloja, mutta... no, kyllä se pidemmän päälle kävisi kamalaksi, ankeaksi. Toisen kuiskatessa hiljaa jatkoa, Kaataja heilautti korviaan, kuunnellen vielä tarkemmin. Niin, jos olisi jotakin, mitä arvostaisi, siitä pitäisi pitää kiinni. Mutta ei, uroksella ei ollut mitään, mistä pitää kiinni. Kaatajan ilokin oli vain jokapäiväistä iloa, iloa onnistuneesta saalistuksesta, iloa uuden suden tapaamisesta. Mitään pysyvämpää ei suden elämästä löytynyt.
"Vaan iloa voi olla pienikin ilo. Iloa on onnistunut saalistus, uusien asioiden tai tuttavuuksien kohtaaminen, elävänä selvitty päivä, hyvä sää... mikä tahansa pieni asia voi tuoda paljon iloa. Ja sitä iloa ei mikään voi riistää."
Kaataja sanoi. Niin, yksinkertaisten asioiden tuomaa iloa ei voisi mikään viedä pois, mutta harvat tunsivat iloa yksinkertaisista asioista. Valitettavasti. Kaataja tunsi iloa kaikesta, mistä saattoi, joka asiassa oli jotakin mistä pystyi iloita. Kaikessa oli jotakin hyvää, iloista, pirteää, parempaa lupaavaa. Joka auringonnousussa, jokaisessa tähtikirkkaassa yössä. Aivan kaikessa. Kunhan vain osasi katsoa.
"Vaan kun elämässä ei ole mitään? Ei ole mitään, mitä arvostaa, mistä pitää kiinni, mitä varjella. Ei ole mitään. Sitä vain on. Yksin."
Kaataja sanoi hiljaa Riesalle. Niin, jos oli yksinäinen susi kuten Kaataja, ei elämässä ollut mitään, mitä varjella ja vaalia, mitä hoivata ja mistä pitää kiinni. Jollei yksinkertaisia iloja laskettu. Hiljaa uros puhui, surullisena ja haikeana, sillä tämä asia oli jotakin, mistä Kaataja tiesi paljon. Elämästä ilman mitään. Vasta äsken susi oli saanut lauman, syyn minkä puolesta elää. Siihen asti uros oli elänyt ilman mitään. Yksin ja hylättynä, sivustaseuraajana joka ei koskaan saanut kokea onnea tai muuta kestävää tunnetta. Vain yksinäisyys oli uroksen seurana. Muut tunteet olivat ja menivät, hyläten suden aina kun Kaataja sitä vähiten odotti. Ja siksi se satutti eniten, juuri kun kaikki tuntui olevan hyvin, kaikki kääntyikin päälaelleen, ja uros oli jälleen pohjalla. Se satutti. Jatkuva putoaminen.

Riesan katse oli täynnä surua, nyt, kun narttu ei halunnut eikä jaksanut sulkea sitä pois. Kaatajalla tuskin oli ollut yhtä kamalaa kuin hänellä, mutta ehkä liippasi lähelle.
”Iloa on pienikin ilo”, ruskeaturkki myönsi. ”Mutta miten kauan sitä jaksaa elää vain sillä, että on elossa? Korkeintaan muutaman kesän. Ei sen enempää.” Jos Riesa olisi nuorempi, ei tuo olisi kestänyt edes sitä, vaan vanhempana, paljon nähneenä ja kokeneena pakottautui jatkamaan ilman sen suurempaa tehtävää tässä maailmassa.
”Väärin”, narttu hymähti synkästi. ”Kyllä senkin voi riistää. Et saa saalista, et selviä päiväistä.” Sarkastisena hukka vielä jatkoi. ”Mutta kun olet kuollut, se tuskin paljoa häiritsee.” Jokaisella pilvellä on kultareunus ja aina voi mennä huonommin. Mikäs sen mukavampaa? Mutta pohjimmiltaan Riesa oli Kaatajan kanssa samaa mieltä: kaikessa oli jotain hyvää, ja sen kyllä löysi, jos vain osasi katsoa. Kas, mikä sattuma, narttu tuumasi.
”No, sittenhän olet kuin minä”, ruskeaturkki sanoi kirpeämmin kuin oli tarkoittanut. ”Ensimmäisestä laumastani minut häädettiin, koska miltei tapoin erään toisen laumalaisen, toisen laumani alfa tapettiin, uusi alfa oli varsinainen iljettämys, joka tappoi alfanartun pennut, vain, koska ne olivat vanhan alfan, joka tappoi rakastettuni, jonka pentujen takia lähes kuolin nälkään, kun alfanarttu vei ne minulta, sitten eräs ”ystäväni” vei minulta betan paikkani repien minua aivan turhan paljon. Siinä laumassa opin puolustautumistaitoni ja sieltä lähdin muutamia viikkoja sitten, ja jätin Jäynän yksin Hurjan armoille, vain, koska halusin suuressa itsekkyydessäni pois. Jäynän ansiosta olen yhä hengissä, enkä tiedä, elääkö hän enää edes.” Riesan ääni hiipui pois. Sanat oli sanottu kylmästi, kuin jonkun toisen elämästä. Tai ehkä vihaisesti. Ainoa – ehkä nyt Hurjan lisäksi – jota narttu saattoi vihata oli menneisyys, eikä sen vihaaminen auttanut mitään. Kaipa tuo vihasi itseään. Tai inhosi.
”Anteeksi. Ei ollut tarkoitus kuulostaa noin... Vihaiselta.” Riesan ääni oli tyyni, hallittu, mitäänsanomaton – jälleen kerran oli suuret tunteet suljettu sisimpään, jossa ne taas muhisivat seuraavaan purkaukseen asti. Ruskeaturkki odotti lähes henkeään pidättäen Kaataja vastausta. Toivottavasti uros ei suuttuisi Riesan kivahtelusta. Ei narttu ollut tarkoittanut sanoa niitä niin, Hurjalle vain teki niin mieli yhä kostaa.

Kaatajan silmissä näkyi hyväksyntä, toisen myöntäessä pienenkin ilon olevan iloa siinä missä suuremmankin. Vaan toisen seuraavat sanat, puheen riistämisestä, Kaataja tuhahti. Niin, toki, mutta sitten olit kuollut, eikä ilo enää merkannut sinulle mitään. Siinä vaiheessa ei ollut väliä sillä oliko onnellinen ja iloinen vai ei. Silloin oltiin kuolleita, ja se siitä. Kuolleet eivät välittäisi vastaavista asioista, ehei. Kuolleet olivat kuolleita, eivätkä enää kokisi iloa. Näin se meni, oli aina mennyt ja tulisi aina menemään. Kuolema oli osa elämää. Jokainen, joka halusi elää, joutui maksamaan siitä, kärsimään sen tähden. Ja lopulta kuolo korjaisi mennessään.
"Tuossa olet väärässä. Pienilläkin iloilla jaksaa elää kauan, sillä kaikissa asioissa on pieniä iloja. Jos ne osaa löytää, maailma on pientä iloa täynnä. Kyllä sillä elää kauemmin, tai ainakin mi..."
Kaataja vastasi lempeällä sävyllä nartulle, loppulauseen hiipuessa pois. Niin, pienilläkin iloilla pystyi elämään melkein iloisena ja onnellisena - Kaataja oli siitä hyvä esimerkki. Uroksella ei ollut ystäviä - ei kun olipas, Takku, tuo pieni susi, jonka Kaataja oli kohdannut eräänä myrskyisenä talvipäivänä, ja tarkemmin ajatellen myös Turre, vanha susi joka oli alunperin auttanut uroksen Haukan laumaan. Ja näin ajatellen Haukkakin saattoi olla ystävä, olihan tuo alfa Kaatajalle -, ei perhettä, ei edes laumaa. Tai lauma oli vasta tullut, susi ei oikein vielä osannut mieltää kuuluvansa laumaan. Ajatukseen tottuminen vei aikaa, jota Kaatajalla ei ollut vielä ollut. Kyllä uros tottuisi laumaansa nopeasti, ja päästyään täysin lauman arkeen, olisi tottuminen helpompaa. Näin, yksin ja laumattomien alueilla vaellellessaan oli vain vaikea uskoa siihen, että lauma oli jossakin. Ja että olit osa sitä laumaa.
Uros kuunteli hiljaa toisen puheen. Myötätunto hohkasi suden olemuksesta, Riesan puhuessa kirpeästi, liki kivahdellen. Loppua kohden ääni kumminkin hiipui ja hiljeni, ja kylmä sävy helpotti. Kaataja oli kuunnellut tarkasti mutta myötätuntoisena ja lempeänä - toinen oli kokenut paljon pahaa. Varmasti arvet olivat eivätkä niin helposti parantuneet. Sieluun ja sydämeen saatavat haavat olivat ne, joiden paraneminen kesti jopa vuosia. Kyllähän ruumiiseen tulevat haavat... no, ne parantuivat hetkessä.
"Älä pyytele anteeksi turhaan."
Kaataja lausui lempeästi. Niin, susi ei nähnyt mitään syytä anteeksipyytämiselle. Kyllä uros ymmärsi, ettei äänestä kuultu viha ollut Kaatajaan suunnattua, vaan johonkuhun menneisyyden hahmoon, tai itse menneisyyteen. Muuta susi ei sanonut, mutta elekieli kertoi paljon enemmän. Susi oli lempeä ja vakaa, myötätuntoinen, ja halusi ehdottomasti auttaa kaikessa missä kykeni. Sen Riesa olisi ansainnut, kerrankin jotain ajatukset poisvievää, hyvää. Liikaa pahaa narttu oli nähnyt, ja tulisi varmasti vielä näkemään. Kaatajan oppi maailmasta oli yksinkertainen - älä luota. Maailmaan ei koskaan saanut luottaa, sillä aina kun sitä vähiten odotti, uros oli huomannut, maailma tuli ja riisti kaiken. Eikä välttämättä antanut enää koskaan takaisin. Kuten Kaatajan tapauksessa.