PPP, paljon pieniä pisaroita - loppunut

Kaataja kuunteli, miettien samalla tunnettaan, jossa ei ollut mitään järkeä. Miksi Kaataja piti Havua kilpailijanaan, eihän uros edes ollut tavannut toista! Miten saattoi olla mahdollista, että susi tunsi näin vahvasti jotakin, joka liittyi samalla tavoin Riesaan ja suteen, jota Kaataja ei ollut tavannut? Siitä uros oli varma, että Riesa oli asiassa jotenkin mukana, eihän susi muuten edes tietäisi mitään Havusta.
Narttu näytti pääsevän tarinassaan loppuun, ja toisen riemu poispääsemisestä siirtyi myös Kaatajaan. Susiuros tunsi itsessään, miten hyvältä pääsy pois moisen hirmuvaltaa ylläpitävän alfan silmien alta oli. Kaataja tunsi sen, kykeni itsekin riemuitsemaan toisen puolesta. Ehkä uros oli löytänyt sen yhteyden, jota oli etsinyt, sen heikon siteen, joka yhdisti näitä kahta sutta. Ehkäpä Kaataja joskus oppisi ajattelemaan kuten Riesa, oppisi ymmärtämään toista täydellisesti, ilman minkäänlaista epäselvyyttä.
Mutta siihen olisi vielä aikaa, siihen olisi paljon matkaa voitettavana.
"Minäkin olen onnellinen puolestasi."
Uros sanoi, viitaten toisen viimeisiin sanoihin poispääsystä. Niin, Kaataja kykeni tuntemaan tuon onnellisuuden ja ilon itsessään, kykeni nauttimaan siitä ja riemuitsemaan Riesan kanssa. Jaettu ilo on kaksinkertainen ilo, eikös?

// Todella lyhyt, mutta koirat kaipaavat ulos. //

Riesa katsoi Kaatajaa pehmeästi, häntä hieman heiluen, pyyhkien maata. Niin, nyt narttu oli sanut elämänkertansa kerrottua, eikä uros ollut kyllästynyt. Aika hyvä saavutus, vai?
Lämmin, hyvä olo sisällään ruskeaturkki tunsi olonsa hieman väsyneeksi. Tuo ei tosin tiennyt, että tuo hyvä olo johtui siitä, että narttu oli kertonut "salaisuutensa" jollekulle, sillä jaettu suruhan oli puolikas suru. Tyytyväisenä huokaisten ruskeaturkki asettui uudelleen makuulle, tummat silmät kimaltaen. Sateen ääni palasi tuon tajuntaan unettavalla tasaisuudellaan, houkutellen ja tuudittaen autuaaseen uneen. Riesa haukotteli.
"Jos nukuttaisiin sateen yli? Eiköhän aamulla taas aurinko paista ja pääsemme ulos", narttu sanoi. Tuo otti paremman asennon ja sulki silmänsä rentoutuneena. Jonkun vieraan, jonkun muun kuin Kaatajan seurassa olo olisi varmaan ollut hieman turvaton, tällä tavalla silmät kiinni, puoliunessa, mutta Riesa oli alkanut luottaa suureen urokseen, ja kykeni siis rentoutumaan täysin toisen läsnäollessa.

Ajelehtiessaan unen ja valveen rajamailla ruskeaturkki ajatteli. Lähinnä sitä Kaatajan olemusta, kun narttu oli puhunut Havusta. Jostain tuo ilme muistutti... Jostain, joka liittyi samaan, kuin se outo, lämmin tunne Riesan sisällä, joka oli tehnyt tiensä sisään aikaa sitten, ja yhä kummitteli nartun tajunnan rajoilla. Mutta se ilme... Voisiko se olla...? Mustasukkaisuutta. Sitä se oli. Se oli varma. Kaatajan ilme oli ollut mustasukkainen, mutta luultavasti uros ei ollut tajunnut, että se on mustasukkaisuutta. Ja heti tämän tajuttuaan Riesa vaipui uneen, joten kun tuo heräisi, viimeiset ajatukset tuntuisivat kuin unelta, eikä narttu olisi enää aivan yhtä varma kuin nyt.

Kaataja makoili kaikessa rauhassa, katsellen Riesaa. Hyväolo oli valtoimenaan myös suuren uroksen sisällä, vaan hyvää oloa varjosti epätietoisuus, ihmetys tuosta tunteesta. Kaataja oli varmasti kokenut sitä ennenkin, vaan siitä oli kauan. Miten ihmeessä tunne kohotti nyt päätään, kaikkien koettujen vuosien jälkeen? Uros ei todellakaan tiennyt, kun ei edes päässyt kunnolla selville tunteestaan. Sen nimeäminen oli vaikeaa, todella vaikeaa. Kuin juuri ja juuri näköpiirissä oleva, silti niin utuinen ja katoileva. Niin lähellä, mutta kumminkin niin kaukana.
"Nukutaan vain."
Kaataja sanoi, myötäillen nartun sanoja. Aamulla olisi varmasti parempi sää, ja silloin sudet voisivat lähteä omille teilleen. Toisaalta se harmitti Kaatajaa - uros ei halunnut erota nartusta. Riesan seura oli ihanaa, toi hyvää oloa ja luottamusta. Susi ei yksinkertaisesti halunnut eroon Riesasta. Vaan silti - Viiman lauman rajoja oli päästävä tutkimaan. Tämä haju kun oli uusi ja outo, niin tuttu mutta niin tuntematon.

Kaataja katsoi nukahtavaa Riesaa, kunnes tunsi itsekin väsymystä. Susiuros liikkui hiljaa, varovasti lähemmäs narttua. Yöllä voisi olla koleaa, joten Kaataja asettui hiukan lähemmäs Riesaa. Sateen tasainen ropina ja Riesan rauhallinen ja vakaa hengitys olivat ainoat äänet, mitä Kaataja kuuli. Pikkuhiljaa susi hiipui uneen, vajosi unen ja todellisuuden rajamaille. Uros ajatteli juuri ennen nukahtamistaan Riesaa ja outoa tunnettaan. Ratkaisua ei löytynyt.

// Aikaloikka. //

Aamuaurinko oli jo kohonnut taivaalle, vaan ohuen pilvikerroksen läpi ei aurinko näkynyt. Ei se olisi vanhaan karhunpesään muutenkaan yltänyt, mutta silti. Suuri uros Karhunkaataja oli jo hereillä, katsellen rauhallisena Riesaa. Omituinen tunne vain voimistui suden miettiessä edellistä iltaa ja yötä. Vaan yön yli nukkuminen ei ollut lainkaan selkiyttänyt Kaatajan ajatuksia. Päinvastoin.

Riesa heräsi aamulla virkeänä. Hetken tuo katseli ympärilleen ja kaksi asiaa tarttui mieleen: Kaataja, lähellä, ja karhun haju. Pian kaikki kuitenkin selkiytyi: narttu oli Kaatajan kanssa vanhassa karhun pesässä sateelta suojassa, ja että nyt oli varmasti aamu, mutta se, miten hän oli päätynyt näin lähelle toista jäi mysteeriksi. Tai ehkä uros oli päätynyt lähelle Riesaa, sillä narttu vaikutti olevan samassa kohdassa kuin illalla. Mutta outoa kyllä, suuren uroksen läheisyys ei häirinnyt, päin vastoin, nartun olo oli turvallinen ja rauhallinen, rento, kun toinen oli lähellä. Samoin ennen nukahtamista ajatellut ajatukset tulvivat mieleen, tosin mustasukkaisuuden nimeäminen tuntui lähes unelta - saattoiko se olla totta? Voisiko Kaataja olla Havulle, kuolleelle Havulle mustasukkainen Riesasta? Ei, sen täytyi olla unta.

Narttu vilkaisi Kaatajaa.Toinen taisi olla jo hereillä, ainakin oli silmät auki.
"Huomenta, aamuvirkku", hukka sanoi leikkisästi. Tuo oli rento ja koko ruumiillaan elehti, ettei ollut pahastunut Kaatajan läheisyydestä, ettei toinen säikähtäisi. Mikäs hätä tässä makoillessa, narttu tuumi. Oli lämmin, ulkoa kuului sateen sijasta hiljaista linnunlaulua, vatsa oli täynnä, oli seuraa... Sitten taas Riesan mieleen palasi uroksen aie lähteä Viiman rajoille, ja huoli palasi. Näkisikö hän Kaatajaa enää koskaan - hengissä ainakaan? Toisaalta, karumpaa kuin olla näkemättä Kaatajaa olisi löytää toisen ruumis. Inhottavaa.

Kaataja huomasi piankin nartun heränneen myös. Vaan Riesa ei vaikuttanut pahastuneelta uroksen läheisyydestä. Niinpä susiuros jäi paikalleen, makoilemaan siihen nartun lähelle, nauttien tästä läheisyydentunteesta. Oli hyvä olla toisen suden lähellä. Ei, oli hyvä olla Riesan lähellä. Riesan, johon saattoi luottaa ja joka luotti sinuun. Mikäs sen parempaa, kuin molempipuolinen luottamus?
"Huomenta itsellesi, unikeko."
Kaataja vastasi leikkisästi takaisin. Jos uros kerran oli aamuvirkku niin Riesa oli unikeko. Yksinkertaista. Koko suuren suden elekielestä näki, ettei Kaataja tarkoittanut pahaa sanoillaan, vaan vitsaili vain. Susi nautti aamusta, tästä heräämisestä nartun rinnalla. Kerrankin Kaataja oli saanut viettää yönsä toisen suden kanssa, turvassa ja rentona. Hyvin harvoin kun tätä tapahtui.
Uros olisi saattanut lähteä katsomaan ulkona vallitsevaa säätä, muttei halunnut nousta nartun rinnalta. Liian mukava oli makoilla tässä vanhassa karhunpesässä, Riesan rinnalla. Vaikkakin outo tunne, joka oli koko ajan enemmän pinnassa, jos uros vain ajattelikin Havua, häiritsi. Mikä ihmeellinen tunne tämä nyt oli? Kaataja tiesi sen olevan tuttu, ja pikkuhiljaa tuntui, kuin susi olisi päässyt lähemmäs tunnetta. Onnistunut selvittämään, mikä se oli. Vaan aina tunne lipui kauemmas, ulottumattomiin, ollen niin lähellä, mutta kumminkin liian kaukana. Aivan liian kaukana, selvitäkseen, liian lähellä lopettaakseen häiritsemisen. Kiusallista.

Riesa tuhahti uroksen unikeottelulle. Toisaalta, ihan ymmärrettävää. Olihan narttu itse kutsunut urosta aamuvirkuksi.
"No", ruskeaturkki sanoi, äkkiä vakavampana. "Aiotko lähteä sinne rajoille, sille uhkarohkealle reissullesi?" hukan silmät olivat vakvat, pyytävät, tai ehkäpä melkein enemmän anovat. Ettei Kaataja lähtisi. Että Kaataja jäisi Riesan seuraksi, vaikka vain vähän pidemmäksi aikaa. Narttu ei halunnut taas jäädä yksin, mutta oli epätodennäköistä, että ruskeaturkki saisi uroksen ympäripuhuttua, tai että toinen muutenkaan haluaisi jäädä nartun kanssa, vain olemaan, seuraksi, eikä lähteä mielenkiintoiselle mielenkiinnonrauhoitusretkelle rajoille, vaaraan. Todennäköisesti Riesa jäisi yksin, katsomaan, kun Kaataja katoaa poispäin, jäisi yksin, epätietoisena siinä, näkisikö enää koskaan uutta ystäväänsä.

Riesa havahtui ajatuksistaan juuri parahiksi kuullakseen Kaatajan vastaavan myöntävästi. Hetken narttu oli vaiti, sitten nousi ripeästi seisomaan. Jotenkin hukka tunsi olonsa petetyksi, aivan kuin... Aivan kuin... Jotain. Olo oli loukattu ja petetty, mutta nartun ulkokuori pysyi normaalina. Ehkä aavistuksen riuskempana kuin normaalisti, mutta muuten tavallisena. Luultavasti uros tosin arvaisi loukannensa Riesaa, mutta ihan sama. Ruskeaturkki kömpi ulos toista odottamatta ja hengitti syvään raikasta, sateentuoksuista aamuilmaa. Olo oli niin loukattu, vaikka pohjimmiltaan narttu ei ymmärtänyt sitä. Hänhän oli tiennyt, alusta asti, että Kaataja lähtisi rajoille! Miksi ihmeessä swe nyt näin järkytti? Miksi?

// Hittauksesta sovittu.. //

Kaataja katsoi Riesaa iloisena ja tyytyväisenä. Onnellisena. Uros nautti olostaan, nautti Riesan seurasta, kenties enemmän kuin kenenkään muun seurasta. Nartun kanssa oli niin helppo, niin luonteva olla. Ja jollakin hämärällä tasolla Kaataja tunsi ymmärtävänsä toista, ymmärtävänsä Riesan ajatusmaailmaa ja monia, monia muita asioita. Kuin uros olisi äkkiä oppinut toisesta kaikenlaista, ja eritoten arvokasta sudelle oli tämä yhteys. Yhteenkuuluvuuden tunne.
Lopulta Riesa kysyi kysymyksen, jota Kaataja oli jo osannut odottaa.
"Kyllä, kyllä aion."
Uros vastasi matalalla, lempeällä äänellään. Liki saman tien tapahtui monta asiaa - uros tiedosti Riesan reaktion, näki hetken verran nartun silmissä petetyksi tulemisen tunteen. Vaan hetkessä Riesa oli jälleen ulkokuorensa ympäröimä, toimi ripeämmin ja kireämmin kuin yleensä, mutta muutoin liki täydellisen normaalina. Nartun astuessa ulos, Kaataja seurasi nopeasti perässä. Kyllä susi ymmärsi loukanneensa toista, ja halusi selittää.
"Riesa, minä... minun on pakko mennä. En saa rauhaa, ennen kuin teen sen. Älä ymmärrä väärin, paljon mielummin jäisin sinun kanssasi tänne. Mutta minulla ei ole vaihtoehtoja. Niin paljon kuin haluaisinkin olla kanssasi, en voi. Vasta, kun tämä on hoidettu alta pois, voin rauhallisin mielin tulla luoksesi uudelleen. Jos vain... huolit minut luoksesi."
Uros puhui täydestä sydämestään, miettimättä sanojaan lainkaan. Niin, moni muu susi olisi miettinyt mitä sanoa, vaan ei uros. Ei nyt. Nyt Kaataja puhui suoraan, puhtaasti sydämestään, sanoi mitä tunsi, ei mitä ajatteli. Susi katsoi Riesaa lempeänä, ystävällisenä, vaan kaiken takaa paistoi haikeus. Kaipuu toisen seuraan, jo nyt, vaikkei Kaataja ollut edes vielä lähtenyt.

Riesa katsoi Kaatajaa vakavana. "Jos vain huolit minut?" Ja miksi ihmeessä narttu kieltäytyisi toisen seurasta, Kaataja kun oli ensimmäinen sitten Jäynän, jonka kanssa hukka oli oikeasti tuntenut olonsa kotoisaksi. Saihan Riesa helposti ystäviä, tunsi olonsa mukavaksi monen seurassa, mutta Kaataja oli erilainen. Jotenkin... Hänen seurassaan oli ehkä vielä mukavampaa. Kuin normaalisti muiden. Ruskeaturkki pysyi ilmeettömänä, näyttämättä, miten paljon toisen lähtö satutti, näyttämättä, miten paljon toisen sanat merkitsivät.
"Etkö sitten voisi yrittää selvittää sitä raja-asiaa joltakulta muulta? Joltain laumattomalta, vaikka, tai jotain? Tai vähän myöhemmin? Onko sinun pakko mennä juuri nyt?" Nartun ääni oli vaimea. Jälleen kerran näin. Elämä antoi jotain kaunista, jotain, jota voisi verrata lähes onneen, ja sitten vei sen pois, kuin ilkkuen Riesalle. Ilmeettömyys karisi pois, ja jäljelle jäi paljon nähnyt, mutta hämmentynyt, loukattu ja surullinen olento.

// Tosi tappia kun tuo Silkki hoputtaa, niin vähän ikään kuin ajatus katkesi. //

Kaataja katseli toista lempeys silmissään, valmiina lähtemään. Vaan sitä ei uros kyennyt vielä tekemään, sillä ei olisi oikein jättää Riesaa tuohon mielentilaan, hylätä toista. Kuten uros oli laumansa hylännyt. Ei, Kaataja odottaisi, yrittäisi selittää ja rauhoitella toista. Olkoonkin, että uros vihasi pitkiä jäähyväisiä, hyvästejä ja muita eroamisen pehmittämisyrityksiä. Mielellään susi olisi vain kääntynyt ympäri ja kadonnut kaukaisuuteen - ainakin, jos paikalla olisi ollut kuka tahansa muu susi. Riesalle ei uros kyennyt tekemään niin, ei kaiken jälkeen. Ei sen jälkeen, mitä narttu oli joutunut kestämään.
Jälleen tuo omituinen tunne kohotti päätään, vaan Kaataja ei nyt keskittynyt siihen. Riesa oli tärkeämpi. Tärkein, Riesa oli tärkein.
"Minä yritän selvittää asian mahdollisimman turvallisesti. Jos kohtaan laumalaisen tai laumattoman, joka tietää jotakin, selvitän asian häneltä. Jos taas en, menen rajoille. Riesa, minun on pakko mennä, ei ehkä tällä hetkellä, mutta mahdollisimman pian. Viivyttely ei muuta tosiasiaa."
Kaataja sanoi lempeästi, katsellen toista vihertävänharmaat silmät lempeyttä täynnä. Uros ei mielellään lähtisi, vaan haikealla mielellä, kaivaten takaisin, mutta susi oli liki pakkomielteen rajalle lähdöstä kehittänyt. Olisi pakko, aivan pakko lähteä rajalle, tutkia asia... ja sitten palata Riesan luo.

Nartun ulkokuori murtui, ja tunteet paljastuivat. Kaataja toimi hetken mielijohteesta, liki vaistomaisesti, ja astui lähemmäs Riesaa, koettaen puskea kevyesti päällään narttua. Uros halusi rauhoitella Riesaa, muttei tiennyt kuinka sen tekisi. Ei uros voisi luvata palaavansa - vai voisiko? Rauhoittaisiko se Riesaa, jos Kaataja lupaisi selvitä hengissä? Tuskinpa. Susi ei uskonut toisen siitä rauhoittuvan. Ei uroskaan olisi Riesan tilanteessa lupauksia uskonut, sillä miten kukaan voi luvata selviävänsä hengissä. Ja kun lupauksen antaja olisi kuollut, ei sanan rikkomisella olisi enää mitään väliä tuolle.

Riesa vain seisoi aloillaan, antaen Kaatajan puskea. Olihan toinen aika hellyyttävä, selvästi vasten normaalia käyttäytymismalliaan viivytteli. Teki mieli sanoa, että uros menisi, menisi nyt kun oli jo menossa, eikä viivyttelisi, mutta miten narttu voisi koskaan sanoa jotain, joka ajaisi Kaatajan pois? Ruskeaturkki ei ollut koskaan uskonut voivansa oppia luottamaan kehenkään näin lyhyessä ajassa, mutta ehkäpä kookas uros oli sellainen, joita jotkut kutsuivat sukulaissieluiksi tai sielunkumppaneiksi tai sanottiin, että joillakin "synkkaa", tai jotkut ovat samalla aaltopituudella, ja mitä väliä sanoilla oli, kun merkitys oli sama ja tärkein? Ja koska narttu tunsi, ettei ollut oikein vaatia Kaatajaa pysymään täällä, ei kukaan pitänyt diktaattoreista, mutta koska ei myöskään kyennyt ajamaan toista pois, tai kehottamaan lähtemään sinne rajoille, oli hukka hiljaa. Hiljaisuus tuntui useinkin hyvältä vaihtoehdolta, etenkin, jos se oli mukavan rauhaisaa, kuten usein Kaatajan kanssa, eikä vaivaantunutta ja väkinäistä, kuten usein muussa seurassa. Hukka käänsi katseensa urokseen, silmät täynnä kaipausta, muttei kyennyt avaamaan suutaan, rikkomaan tätä kotoisaa, rauhaisaa, pehmeää hiljaisuutta.

// Toosi tappi. Aivot ehkä unessa? //

Kaataja puski lempeästi, hellästi, nauttien nartun läheisyydestä. Riesa vain seisoi, vaan mitä muuta uros olisikaan voinut odottaa? Kaataja nuolaisi suupieliään peruuttaessaan askeleen verran, katsellessaan suoraan Riesaa kohti, silmät lempeinä ja haikeina. Susi ei halunnut rikkoa hiljaisuutta, muttei kyennyt jäämään enää hetkeksikään. Mitä kauemmin Kaataja olisi Riesan seurassa, sitä vaikeampaa lähteminen olisi, niin urokselle kuin nartulle.
Liki katkerana susi teki päätöksensä, astahti vielä kerran lähemmäs ja puski narttua. Harmaa turkki kohtasi ruskean, lomittautuen yhteen, uroksen puskiessa hellästi Riesaa. Kaataja haki heti puskemisensa jälkeen lyhyen katsekontaktin, ennen kuin kääntyi ja lähti reippaassa jolkottelussa kauemmas. Tuo viimeinen katse oli täynnä lempeyttä ja haikeutta, täynnä kaipuuta takaisin nartun seuraan.
Kaataja vaihtoi jolkottelun juoksuksi, juosten pois rauhallista vauhtia. Turha lähtöä ja poistumista oli pitkittää, jos lähdettiin niin lähdettiin ja jos aiottiin kadota, niin mieluiten nopeasti.

Juostuaan hetken verran, uros pysähtyi, kääntyen katsomaan taaksepäin. Suden kuono nousi korkealle, ja matala ulvonta kohosi ylös Kaatajan kurkkua. Ulvonta oli kaipuun ja lempeyden täyttämää, selkeästi hyvästiksi ulvottua. Hetken verran tuo matala ulvonta kaikui ilmassa, kuuluen laajalle alalle. Vaan vain yhdelle sudelle tuo ulvonta oli tarkoitettu, tuo ulvonta täynnä lupausta ja toivoa palaamisesta. Kaataja ulvoi Riesalle.
Ulvonta päättyi, ja uroksen matka jatkui reipasta vauhtia kohti Viiman lauman rajoja. Nyt olisi aika tutkia tämä reviirin hajumerkkien muutoksen aiheuttanut tapahtuma, jonka jälkeen Kaataja voisi etsiytyä Riesan luo. Toiveikkaana uros jolkotteli eteenpäin, valmiina kohtaamaan tulevan.

// Kiitos mahtavasta ja pitkästä pelistä! (: Otetaan joskus uusiksi, eikös? //

Riesa vain seisoi, mieli täynnä epäilystä siitä, että tämä olisi viimeinen (ja, no, ensimmäinenkin) kerta, kun narttu näki Kaatajan. Toisen puskettua ruskeaturkkia vielä toisen kerran ja juostua pois kääntyi hukka katkerana poispäin. Katkeran ei pitänyt kuulua Riesan sanavarastoon, mutta siellä se nyt oli, ja sana sopikin oivallisesti tämän hetken tuntemuksiin. Kaataja oli juossut pois, lähtenyt katsomatta taakseen. Kun uros vielä ulvoi takaisin, ruskeaturkki vain käveli poispäin vaivautumatta kuuntelemaan tosissaan, vaivautumatta vastaamaan. Mitä väliä vastauksella oli, kun se, jolle narttu olisi vastannut, oli matkalla tuhoonsa ja narttu itse saisi kipeitä muistoja ilmankin haikeaa vastausta. Elämä antaa ja elämä ottaa, niin se meni. Pieni maistiainen siitä, millaista elämä olisi saattanut olla, tai saattaisi olla, millaista se joillain oli, ja sitten, kaikki vietiin pois yhdessä hetkessä, niin, että jäljelle jäivät vain muutamat uudet, kipeät muistot. Hieman lisää tarinaa. Mitään muutakaan ei tuntunut Riesan elämässä olevan. Tarina. Kaikki oli niin epätodellista, eihän kenellekään oikeasti voinut käydä noin! No, nartulle kävi. Aina. Henkisesti väsyneenä ruskeaturkki lysähti vielä märkään maahan ja jäi siihen, vain tuijottamaan ja ajattelemaan.

// Kiitos itsellesi, ja mikä ettei. 8D //