PPP, paljon pieniä pisaroita - loppunut

Riesa huokaisi.
"Ehkä minä olen sitten joku kummajainen..." Narttu jaksoi kyllä pienillä iloilla, mutta hädin tuskin. Joskus saaliin saaminen oli ollut valtaisa riemunpurkaus, nyt se aiheutti enää pienen nykäisyn. Saalista. Kivaa. Kauniita maisemia aina katseli omaksi ilokseen, mutta eipä paljoa muuta. Riesaa ei koskaan oltu kasvatettu epäluuloiseksi, ja ehkä siitä johtuikin, että narttu tunsi aika ajoin pohjan katoavan altaan, kun jälleen jotain rakasta vietiin. Luultavasti kohtalo keksisi piankin syyn, miksei tähän laaksoon voisi jäädä.

// Itse tätä pyysit, Silkki... VAKAVA inspispuute, joka saattaa johtua viime yön valvonnasta. //

Kaataja katsoi toista, ja järkytys loimusi jokaisesta eleestä. Vihertävänharmaat silmät suorastaan salamoivat järkytyksestä ja siitä juontuneesta liki raivon omaisesta tunteesta. Toinen ei saanut luovuttaa noin. Jos itse alkoi uskoa olevansa kummajainen, pian sitä olisikin. Itseään oli aina arvostettava, ei liikaa vaan oikein. Niin, että kykeni elämään sellaisena, kuin oli. Ja nyt Riesa oli, kaiken kokemansa jälkeen ja kenties sen seuraksena antamassa periksi? Ei. Ei niin kauan, kuin Kaataja eläisi.
"Riesa! Älä koskaan, ikinä, missään tilanteessa kadota arvostustasi itseesi! Se on vihoviimeinen virhe, minkä voit tehdä! Ajattele olevasi kummajainen, ja pian olet oikeastikin. Ei, itseään on arvostettava, jos on jokin piirre, jota ei arvosta, siitä voi yrittää eroon. Mutta itseään on arvostettava kokonaisuutena, tai olet tuhon oma! Sinä et kyllä luovuta, et noin helpolla, kaiken sen jälkeen. Muuten tähän asti sinnittely on ollut turhaa, aivan turhaan koskaan kestit uutta alfaasi, ja turhaan kestit kaikki elämäsi menetykset! Ei, nyt et kyllä anna periksi. Elämä on taistelua, sen läpi on kuljettava varmana itsestään. Hetken epäröinti, ja maailma iskee kipeämmin kuin koskaan."
Kaataja sanoi voimakkaalla äänellä, yrittäen saada nartun ymmärtämään asian. Suden katse oli lempeä, mutta järkyttynyt, sillä toisen puolihuolimattomasti lausuttu kommentti oli rikkonut sen vakaan kuoren. Niin, nyt Kaataja oli järkyttynyt, mutta yhä oma lempeä itsensä. Mitä nyt puhui voimakkaasti ja itsevarmasti, mutta silti. Lempeys ei poistunut, mitä nyt vain väistyi järkytyksen tieltä.
Uros hengitti syvään, koettaen rauhoittua. Tälläiset tunnekuohut eivät olleet Kaatajan tapaisia. Uros oli yleensä rauhallisuuden perikuva, vakaa kuin kallio, eikä todellakaan rikkonut vakauttaan tällä tavoin. Paitsi nyt. Kenties ainoana kertana vuosien sisään. Kaataja kun oli todellakin järkyttynyt Riesan sanoista, ja kenties tässä samassa paljastui alkuperäinen järkytys nartun menneisyyttä kohtaan. Vaan menneisyys oli mennyttä, sen kanssa olisi elettävä koska unohtamaan ei pystynyt. Tulevaisuus olisi edessä, sitä kohtaan olisi oltava varaukseton, ja eritoten lähestyttävä pää pystyssä. Jos jotakin Kaataja oli maailmasta oppinut, niin sen, ettei koskaan ollut syytä antaa periksi. Siitä ei ikinä seurannut mitään hyvää.

Riesa hieman säpsähti toisen äkillistä purkausta. Kuunneltuaan, mitä uroksella oli sydämellään, narttu hymähti.
"Tarkoitin sillä vain sitä kaikkea epäonnea, jonka olen kohdannut. Tai siis, miten moni susi, joka kävelee sinua vastaan, on lähes koko elämänsä jollain tavoin kärsinyt?" Kaataja sanoi, että elämä on taistelua. Se oli tietyllä tapaa tottakin. Joka paikassa myös kuuli, miten elämää ei voi jaksaa, jos ei ole jotain, jonka takia elää, jotain, joka saa tekemään sen kaiken, mikä pitää hengissä. Jotkut sanoivat, ettei elämä ole minkään arvoista, jos ei ole unelmia, tavoitteita. Ja sitten on Riesa, joka eli sillä pienellä ilolla, että ole hengissä, jolla ei ollut enää unelmia. Mutta taisteluun narttu oli valmis. Jos vain olisi jotain, jonka puolesta taistella.

Hetkeksi ruskeaturkin ajatukset harhautuivat Kaatajan suunnitelmaan. Uhkarohkeaan tutkimusretkeen, joka saattaisi päättyä rajarikkomukseen eli huonosti. Se oli outoa, miten paljon se huolestutti Riesaa. Olihan narttu tottunut siihen, että koko ajan nuorempia kohtaan oli sellainen olo, että heistä täytyisi pitää huolta, mutta että näin vahvana... Se oli uutta, outoa ja pelottavaa. Tai ei, ei kokonaan uutta. Mutta tunne oli niin kaukaa, kauan sitten haudattu, piilotettu, iäksi, kuten narttu silloin toivoi. Miksi sen piti nyt nostaa päätään? Miksi nyt, kun elämä oli lähes mallillaan? Olisi ollut niin mukavaa olla vapaa tutkimaan laaksoa ilman sitä huolta. Miksi nyt?

Uros huomasi nartun säpsähdyksen, ja katui heti tunteenpurkaustaan. Ei Kaataja ollut Riesaa halunnut säikäyttää, vain tehdä asian selväksi. Toisaalta, jos Riesa ymmärtäisi vain järkyttymällä, niin sitten uros tekisi asian selväksi niin. Mitä helpommin Riesa ymmärtäisi, sitä helpommalla Kaataja pääsisi. Uros kuunteli toisen vastauksen. Narttu puhui asiaa, itseasiassa susi ei ollut koskaan tavannut toista Riesan kaltaista sutta. Vaan onneton ja kärsinyt saattoi olla monella tapaa, vaikkei sitä päälle päin huomannut. Harvan kanssa uros oli menneisyydestä keskustellut, kenties monet muutkin olivat vain kärsineet vuosien mittaan.
"En tiedä. Jotkut kärsivät enemmän kuin toiset, vaan kaikki mikä ei tapa, vahvistaa. Ja sinä et anna periksi, vaan pidät pääsi pystyssä ja tahtosi vakaana. Olet vahvempi kuin muut, vaikka hirvittävän hinnan olet siitä joutunut maksamaan. Riesa, niin vaikeaa kuin se onkin, anna menneisyyden jäädä taakse. Olla menneisyyttä. Tässä laaksossa saat uuden mahdollisuuden elämään, uuden elämän. Jätä menneisyys taaksesi ja ole valmis tulevaisuuteen, ilman menneisyyden kahleita. Älä anna menneisyyden sitoa sinua kahleisiin, älä jää menneisyyden valtaan. Vaihda menneisyys parempaan tulevaisuuteen."
Kaataja sanoi lempeästi, puhuen varovaisesti. Sanat voisivat loukata jotakuta, mutta uros toivoi, ettei Riesa olisi näitä susia. Kenties Riesa kivahtaisi jotakin takaisin, mutta toimisi ohjeen mukaan. Se olisi sen arvoista - Kaataja toivoi kaikkea hyvää tälle paljon, liikaa kokeneelle nartulle. Maailma ei kaivannut enää uusia katkeria sieluja. Maailma kaipasi Riesan kaltaisia, paljon kokeneita mutta yhä maailmaa avoimesti katsovia susia. Niin, sitä maailma kaipasi. Tasapainon säilyttämiseksi.
Sillä liikaa oli katkeruutta, vihaa ja kateellisuutta maailmassa, vastapainoksi tarvittiin jotakin hyvää. Jotakin, joka oli kokenut pahuuden, mutta säilyttänyt puolensa, kestänyt maailman koettelemukset pystypäin. Jotakuta, joka tiesi pahuudesta kaiken, muttei epäröinyt vastustaa sitä, säilyttää omaa kantaansa, omaa puoltaan. Niin, Riesan kaltaisia kaivattaisiin enemmän. Liikaa oli nuoria - tai vanhempia - susia, jotka olivat iäksi sulkeneet itsensä maailmalta katkerina, kaikkea vihaavina sieluina. Näitäkin uros oli tavannut, siinä missä ystävällisiäkin. Maailman piti olla tasapainossa. Hyvän ja pahan oli tasoitettava toisiaan, kuten yö ja päivä. Ilman yötä ei olisi päivää, ilman päivää ei olisi yötä. Jos ei olisi hyvää, ei olisi pahaa, jos ei olisi pahaa, ei olisi hyvää. Monimutkaista. Ja samalla niin yksinkertaista.

Riesa toki kuunteli tarkasti, kuten aina, mitä Kaatajalla oli sanottavanaan, mutta tällaisen aihepiirin alueella narttu katseli poispäin. Paljonnähneet silmät tarkkailivat ympäristöä, yrittäen nähdä sateen läpi jotain - kenties maaston muuttumista, niitä vuoria, jotain. Yhtäkään elollista olentoa - heidän lisäkseen - ei ollut näköpiirissä. Kuin he olisivat jonkinlaisessa kuplassa, pehmeästä usavasta tehdyssä kuplassa. Muita ääniä ei kuulunut kuin Kaatajan puhe. Sekin kuulosti hiljaisuudessa aika voimakkaalta. Uroksen vaiettua Riesa katseli yhä poispäin, eleettömänä, miettien toisen sanoja.
Kaikki, mikä ei tapa, vahvistaa. Voihan sen noinkin ilmaista. Jos Riesa laitettaisiin elämään menneisyytensä uudelleen, vaikka täällä, tai jossain muualla, saattaisi narttu kestää sen paremmin kuin joku sattumanvarainen mukaannapattu tyyppi. Tai sitten ei. Ruskeaturkki saattaisi myös murtua täysin. Se riippuisi monista asioista.
Riesa ei antaisi periksi? No, siitä voitiin olla montaa mieltä. Vaan olisiko hän vahvempi? Fyysistä puolta Kaataja tuskin tarkoitti. Vahvempi kuin muut... Ei. Narttu ei jaksanut uskoa sitä. Päin vastoin, kuten jo aiemmin huomasimme hukan tiuskiessa menneisyytensä ilmoille, hermoromahdus saattaisi tapahtua.
Anna menneisyyden jäädä taakse... Tämän Riesa oli luullut tehneensä. Eikö hän ollut opetellut, yksin eläessään, nimenomaan unohtamaan ja antamaan anteeksi? Mihin olivat ne jääneet? Unohtanut ei Riesa ollut, edes osittain, mitään sen jälkeistä. Anteeksi narttu oli antanut vain Silmulle. Hurjalle anteeksiantoa... Pelkkä ajatuskin oli naurettava. Ei Hurja ansainnut sitä. Vaikka toisaalta... Ehkäpä anteeksianto olisi juuri se, jota Riesa oli ikään kuin etsinyt. Anteeksianto koko menneisyydelle. Ehkä se sitten jättäisi hänet rauhaan. Mutta se olisi vaikeaa. Vaikeaa. Kaikkein vaikeinta olisi unohtaa Havu ja pennut, sillä molemmat muistuttivat narttu hyvin vahvasti Hurjasta. Ensimmäisen oli Hurja tappanut ja toiset olivat Hurjan. Olisi pakko unohtaa...

"Luulin jo antaneeni anteeksi. Menneisyydelle. Kun sen niin kovin ponnistuksin opettelin, vuosia, vuosia sitten. Ehkö olin väärässä", narttu sanoi pehmeästi, hiljaa. Riesan katse oli jokseenkin tyhjä. Narttu oli kaukana, siinä yksinäisessä ajassa, joka oli muuttanut häntä niin paljon. Jonka oppeja hän ei halunnut unhotaa.

Kaataja katsoi hetken suoraan narttuun, kunnes käänsi katseensa sivuun. Pää kääntyi kokonaan Riesasta pois päin, uroksen tuijotellessa kauas nartusta, hakiessaan jotakin katsottavaan tämän samean vesisateen keskeltä. Maasto oli ankean harmaa, niin taivas kuin maa, kaikki muistutti jatkuvasti sateesta. Uros haki jotakin erikoista, huomion kiinnittävää, mutta tasainen harmaus ei sellaista tarjonnut. Nyt jos koskaan susi tarvitsi aikaa rauhoittuakseen ja kerätäkseen itsensä kokoon. Liian pitkälle tunteet olivat päässeet, liian pintaan. Näkyville. Sitä Kaataja ei itseltään suvainnut, tälläisiä epämääräisiä tunnekuohuja. Tunteet pitäisi pitää kurissa, kuten aikoinaan oli urokselle opetettu. Kaataja oli oppinut, ettei tunteita saanut päästää irti ihan miten vain. Siitä ei seuraisi mitään hyvää, kuten uros oli kokenut. Tuo oli joutunut riistämään susien henkiä tunteiden takia. Kun susi oli liian ylpeä, päästänyt itsetietoisuutensa pintaan, ei tuo kyennyt alistumaan, vaan taisteli kuolemaansa asti. Niin raaka maailma oli. Ja Kaataja ei missään nimessä halunnut olla sellainen, tunteilleen täysin alistunut persoona. Kaikki suden päätökset olivat yleensä järjen pohjalta tehtyjä, eihän tuolla ollut mitään suuria tunnekuohuja ketään kohtaan. Taisteluissakin Kaataja jättäisi tunteet sivuun, ja taistelisi liki sivullisena, ja siten valppaampana. Viha oli ehkä hyvä kannuste taisteluissa, mutta se altisti täysin turhille vaaroille ja turhiin riskinottoihin.
Riesan sanoessa, että tuo oli yrittänyt antaa anteeksi, Kaataja käänsi katseensa takaisin narttuun, nyt hallittuna. Uros oli saanut kerättyä itsensä kasaan, eikä silmissä leimunnut enää tunteiden paloa. Vaan tunteeton ei susi ollut, vain jälleen vakaa ja rauhallinen oma itsensä. Lempeys hohkasi joka liikkeestä, kuten myös vihertävänharmaista silmistä.
"Anteeksiantaminen on vaikeaa, mutta niin pystyy irrottamaan kokonaan. Muutoin jäljelle jää pian kosto, tarve kostaa jotakin, ja äkkiä on jälleen menneisyyden vanki. Mitä nopeammin pystyy jättämään menneisyytensä taakseen, sitä parempi. Riesa, usko minua - tämä laakso tarjoaa sinulle hyvän elämän, jos annat sille mahdollisuuden. Jätä menneisyys taaksesi, ja jatka elämääsi täällä, onnellisena ja iloisena. Anna elämän näyttää toinenkin puolensa, se onnellisuuden ja tyytyväisyyden täyttämä puoli. Ainut mitä tarvitset, on usko parempaan. Luota siihen, että asiat järjestyvät. Elämäsi muuttuu kerralla paremmaksi, jos annat mahdollisuuden siihen. Pitämällä kiinni menneestä jäät paitsi kaikesta hyvästä mitä tulevaisuudella olisi tuotavanaan. Elät vain päivästä toiseen menneisyytesi keskellä, jos et irrota. Anna menneisyyden lipua pois, kadota ulottuviltasi, ja olet valmis parempaan tulevaisuuteen. Hyvään elämään, jonka olet ansainnut."
Kaataja puhui vakaasti, mutta lempeästi. Niin, lempeys näkyi joka liikkeessä, mutta uros ei enää ollut tunnekuohunsa vankina. Ei, nyt uros puhui liki harkittuna. Se oli Kaatajan tapa, silloin harvoin kun ulkokuori murtui, se oli korjattava pian. Liikaa tunteita ei saanut päästää näkyville varsinkaan tuntemattomien seurassa. Tosin, oliko Riesa enää tuntematon vieras? Niin, siinäpä vasta kysymys ja pulma. Kaataja tiesi paljon nartusta, ymmärsikin toista jollakin hämärällä tasolla. Ehkä Riesa oli enemmänkin ystävä? Ei uros tiennyt. Tälläiset asiat vain olivat - kyllä Kaatajalle selviäsi jossakin vaiheessa, mikä Riesa oli. Tuntematon vai ystävä, se ratkeaisi vielä. Kunhan suuri susi jaksaisi rauhassa odotella. Vaan siitä Kaataja oli varma, ettei toinen ollut vielä niitä luotetuimpia, joilta ei tarvinnut peitellä mitään. Joille saattoi sanoa mitä vain, pelkäämättä reaktiota. Tai ainakin liki mitä vain. Niin korkealle ei kukaan kykenisi näin nopeasti kohoamaan. Vai kykenisikö? Ei Kaataja tätäkään tiennyt. Elämä osasi olla monimutkaista, tunteiden takia. Tosin, ilman tunteita ei olisi ideaa elää, kun oltaisiin vain tunteettomia kivikasvoja, jotka liikkuivat eleettömästi paikasta toiseen. Tunteet ehkä tekivät elämästä monimutkaista, mutta ne tekivät siitä erilaisen, erottivat sudet toisistaan. Toivat elämään jotakin uutta ja ennestään tuntematonta.

Riesan katse oli poissaoleva, ehkä tyhjä, sumuinen. Hukka oli kaukana, vuosien takana, satojen kilometrien takana. Tuo katseli elämäänsä kuin vanhaa filmiä, nopeutettua sellaista. Kaiken narttu muisti tarkasi. Hiljaa, suurin ponnistuksin narttu pyyhki filmiä sitä mukaa kuin sitä katsoi, pyyhki sen tyhjäksi vihasta, surusta ja katkeruudesta, jättäen jäljelle tyynet, onnelliset hetket, kuin valopilkut keskellä mustaa nauhaa. Tuskaisena narttu pyyhki nauhansa lähes tyhjäksi Havusta, pennuistaan, jättäen jäljelle vain Havun ensitapaamisen ja pentujen hyvästit. Turtana Riesa yritti ymmärtää Hurjaa, taistellen itsensä kanssa antaakseen anteeksi. Turtana, hitaasti, narttu pyyhki nauhansa tyhjäksi suuresta punaruskeasta uroksesta, joka oli tullut pilaamaan kaiken. Hitaasti Riesa antoi kaiken sen, mikä pimensi onnen täpliä nauhassa, raueta tyhjyyteen. Yhä vaieten narttu katkoi siteensä menneisyyteensä, sulki sen pehmeään kuplaan sisimpäänsä, ei väkisin, jolloin se pysyisi alati mielessä, vaan lempeästi, unohtaen. Hetkeksi susi sulki silmänsä, ja kohottaessaan jälleen katseensa tuon tummissa meripihkasilmissä oli aavistuksen verran erilainen katse - sama pehmeä, ystävällinen, vakava, mutta osa surumielisyydestä oli poissa. Oikeastaan näkyvää muutosta ei ollut tapahtunut, ja muistaisihan Riesa aina tapahtuneet asiat, nyt vain ehkä hieman vähemmällä kivulla.

Hitaasti, varovasti, kuin tunne tai hetki voisi hajota säpäleiksi narttu otti askelen eteenpäin. Oikeastaan hukka ei ollut edes huomannut pysähtyneensä, mutta maisemat olivat lakanneet muuttumasta edes sitä pientä määrää, joka sateen läpi näkyi. Olo oli omituinen, aivan kuin pitkän unen jälkeen olisi herännyt ja löytänyt itsensä lämpimältä, aurinkoiselta, hiljaiselta niityltä muistamatta, miten oli sinne päätynyt, tai ehkä kuin heräisi painajaisesta turvallisessa paikassa, mutta myös siltä, kuin olisi jostain kumman syystä unohtanut kaiken - muistinmenetys - itsesi, ystäväsi, kaiken, ja yhtäkkiä saisit rakentaa koko minäsi uudelleen, tyhjästä. Olotila oli omalla tavallaan haavoittuva, rauhaisa ja pelottava. Riesa hengitti syvään ja lähti letkeään hölkkään toivoen toisen seuraavan. Sade voimistui, nyt olisi mukava löytää jonkinlainen suojapaikka, olisi se sitten kuusi tai kolo, tai vain jokin kalliokieleke, jonka alle voisi istahtaa.
"Oletko yhä sitä mieltä, ettet tarvitse suojapaikkaa?" ruskeaturkki kysäisi Kaatajalta hilpeästi, viitaten voimistuvaan sateeseen. Pisarat tekivät yhteistyötä ja kasvoivat isommaksi. Ne kastelisivat nopeammin, mutta ehkä tämä masentava sade loppuisikin pian. Nyt narttu ei antanut itsensä vaipua ajatuksiin, tutkimaan tätä uutta ja outoa olotilaa, johon liittyi se kauan kadoksissa ollut, outo tunne, jolle hukka ei osannut antaa nimeä, vaan yritti keskittyä maastoon, sateen läpi, ja löytää jonkinlaisen suojapaikan. Ilta oli lisäksi saapumassa, se hämärsi pilvien pimentämää päivää entisestään. Ehkäpä, jos jokin kolo löytyisi, voisi pitää yhdistetyn ruokalevon ja kunnon unet. Ehkä aurinkokin paistaisi aamulla.

Riesa, omasta puolestaan, laski Kaatajan jo ystäväkseen. Narttu oli yksi niitä, joille kolme neljäsosaa maailmasta on ystäviä, vain muutaman hetken juttelun perusteella. Murto-osa siitä jäljelle jäävästä neljänneksestä oli inhottuja ja vihamiehiä, loppujen kanssa ei joko tultu toimeen tai heihin rakastuttiin suin päin. Ja nartusta tuntui, että tuo oli tavannut vain ystäviä ja inhottuja – ja Havun. Ajatus Havusta ei tällä kertaa tuonut mukanaan kipua ja inhoa, vain pehmeän ikävän. Ehkä jotain oli kuitenkin muuttunut niiden muutamien mietiskelyminuuttien aikana. Ajatus Havusta toi myös mukanaan muiston, muiston, johon ruskeaturkki ei aivan päässyt käsiksi, mutta siinä oli jotain tuttua... Tai ehkä tämän hetken olo oli se, jossa oli jotain tuttua. Kukaan ei ole täydellinen, eikä Riesakaan kaikkea muistanut, mutta miksi sen piti olla juuri tämä muisto, joka oli sumea? Vaikka se ilmiselvästi oli jotian tärkeää... Ehä hukka ei ollut pitänyt sitä tärkeänä, ehkä se oli silloin tuntunut itsestään selvältä, tai niin ihanalta tai kamalalta, ettei sitä kannattanut ajatella paljoa: sen muistaisi kuitenkin...
Nyt se ei tuntunut selkeältä, ei itsestäänselvältä, ei ihanalta eikä kamalalta, se oli vain uusi asia, uusi ja outo, ihmeellinen, jokin, jonka tutkiskeluun piti käyttää aikaa. Eikä se onnistuisi Kaatajan seurassa, sillä Riesalla oli epämääräinen olo, että tämä outo olo johtui Kaatajasta. Ei, narttu tarvitsisi yksinäisyyttä miettiäkseen tätä paremmin, ja koska ei tulisi kysymykseenkään häätää toista, narttu pääsisi miettimään asiaa tarkemmin vasta myöhemmin. Ja se siitä.

// Pahoittelen jo etukäteen kaikkia kirjoitusvirheitä. Tällä läppärillä on outo kirjoittaa... :D //

Kaataja seurasi tarkasti toista, nähden vain ilmeettömät, utuiset silmät, jotka eivät paljastaneet Riesan ajatuksia tai tunteita. Uros etsimällä etsi toisesta jotakin reaktiota, muttei löytänyt kuin rauhallisen ja usvaisen katseen, joka viesti siitä, ettei Riesan ajatukset olleet tässä hetkessä. Kärsivällisenä Kaataja odotti, katsellen ympäristöä, etsien ja tutkien. Narttu ei varmasti pitäisi siitä, että uros tuijottaisi toista, kun havahtuisi ajatuksistaan. Niinpä uros tuijotteli ympäristöä, etsi mitä vain katsomisen arvoista.
Riesa lähti pian liikkeelle, ilmeisesti itsensä kokoon saaneena. Kaataja ei halunnut sanoa mitään, kommentoida toisen tekemistä mitenkään. Uros antaisi nartun kertoa itse, jos Riesa kokisi sen tarpeelliseksi. Oli asioita, joista ei puhuttu jatkuvasti. Asioita, joita piti ensin miettiä, ratkaista itsekseen, ennen kuin sotkisi muita mukaan. Niin se vain oli. Kaikesta ei puhuttu ääneen, ainakaan ennen kuin asiat olisivat selvänä myös puhujalle itselleen.

Susi asteli Riesan rinnalla pitkällä, kömpelöllä askeleellaan, katsellen ympärilleen. Pisarat suurenivat, kastelivat yhä enemmän. Pikkuhiljaa koleus alkoi hiipimään varkain myös Kaatajan luokse. Vaikkei susi edes ollut vielä kastunut, ympäröivän ilman kosteus oli hivuttautumassa syvemmälle. Siinä menisi vielä aikaa, että tuuhea turkki kastuisi, mutta lopulta niinkin kävisi. Suoja olisi löydettävä, ja mahdollisimman pian.
"Kyllä suoja kelpaa, jos sellaisen löydämme."
Uros sanoi yhtä hilpeästi, ilme huvittuneena. Kyllähän sitä sateesta saattoi leikkiä laskea, niin kauan kuin oli kuiva. Sitten kun olisi märkä, olisi kylmä ja suojaa ei löytyisi, niin leikinlasku hiipui ja mieliala painui. Niin se oli aina mennyt. Valitettavasti.

// Tappi. Vaan äiti komentaa koneelta pois, joten ei auta kuin lähteä. Muutoin kone lähtee... //

Riesa olisi voinut mainita jotain siitä, mitä oli ajatellut, tuntenut, mutta se oli vaikeaa selittää, ainakaan niin, että siitä kukaan saisi selvää. Olo oli yhä outo, siinä oli osa sitä aiemmin tuttua tunnetta ja sitä haavoittuvaa heräämisen tunnetta. Kaiken sen ruskeaturkki kätki myöhempää tarkastelua varten ja keskittyi sen suojapaikan löytämiseen. Tuo kiihdytti hieman, letkeä hölkkä vaihtui paljon terävämpään raviin, ja narttu yritti nähdä jotain sumuisen sateen läpi. Joko sade oli niin tiheää, ettei siitä nähnyt läpi, tai sitten kyse oli yksinkertaisesti siitä, ettei siellä ollut mitään nähtävää. Saattoihan täälläkin olla niin, että laumoilla oli parhaat maat, ja laumattomille oli jätetty vain karut aukeat. Yleensä se meni niin, mikä oli ihan ymmärrettävää. Jos vastassa oli iso, vahva lauma, mitä mahdollisuuksia muutamilla järjestymättömillä laumattomilla oli? Ei paljon mitään.

Jokin sateessa vei Riesan huomion ja tuo hidasti hieman, vaihtaen suuntaa. Hetken kuluttua tuo saavutti kohdan, joka oli pistänyt silmään. Kyllä, se oli kolo, mutta hyyvin pieni. Ehkäpä jonkin pienen eläimen, mutta hajusta päätellen kauan sitten hylätty. Sudelle aivan liian pieni, joten huokaisten ruskeaturkki kääntyi takaisin. Mikäli Kaataja olisi seurannut nartun pientä mutkaa, tuo jatkaisi tästä sitten suoraan eteenpäin, muuten palaisi entisille jäljille ja jatkaisi niitä pitkin.

Kaataja kiihdytti vauhtiaan Riesan mukana, ja huomatessaan nartun kaartavan sivulle, harmaa susiuros seurasi perästä. Kaataja huomasi myöskin maassa olevan kolon, ja tuhahti huomatessaan sen olevan aivan liian pieni. Edes Riesa ei mahtuisi tuonne. Suojan etsiminen jatkukoot, siis.
Kaataja oli jo jatkamassa matkaa Riesan perästä, kunnes tummempi kohta sateessa kiinnitti suden huomion. Uros kääntyi vaistomaisesti tuota tummaa kohtaa kohti, aikeinaan käydä vilkaisemassa, olisiko siinä vaikka kuusi tai suuri kivenlohkare. Päästyään näköetäisyydelle, susi murahti. Ei suojaa, vain matala pensas. Vaan hetkinen! Jokin liikkui pensaan takana, mutta sateen takia suden hajuaistin ulkopuolella. Kaataja astui muutaman askeleen lähemmäs, huomaten ketun. Punertava eläin oli myös hakemassa suojaa, ja löytänytkin kolon suuaukon.
Susi oli jo luovuttamassa, kolo johon kettu mahtuisi ei kelpaisi kahdelle sudelle. Ohimenevän hetken uros tunsi uteliaisuutta ja vilkaisi pensaan lähistölle, kohtaan josta kettu oli suojaansa pujahtanut. Tuttu haju kantautui Kaatajan kuonoon, heikkona ja vanhana, mutta yhtäkaikki selkeästi tunnistettavana. Karhu! Susi kääntyi innoissaan ympäri, kiertäen pensaan. Kyllä, matalan ja laakean pensaan juurakosta lähti tunneli, tarpeeksi suuri jopa Kaatajan ryömittäväksi. Pienen karhun pesä.

Uros kohotti kuononsa, ja ulvaisi matalalla äänellään lyhyesti, vain kertoakseen nartulle, että oli löytänyt jotakin. Kaataja odotti hetken, ennen kuin lähti häntä heiluen ryömimään pesään. Haju oli heikko ja selkeästi jopa viikkoja vanha. Karhua ei tarvitsisi pelätä. Ja kun kettu kuuli suden lähestyvän, eläin luikki pakoon toista reittiä pitkin. Kaataja ryömi lyhyen tunnelin päähän, varsinaiseen pesään, jossa oli tilaa kahdelle sudelle. Tila ei loppuisi, mutta ei sitä liikaakaan olisi. Sinne susi jäi makoilemaan, odotellen Riesaa. Jos narttua ei kuuluisi, uros palaisi takaisin päin etsimään toista.

Riesa oli jo kääntynyt jatkamaan matkaa, kun kuuli Kaatajan ulvaisun. Hajuaisti oli alati yltyvän sateen takia lähes turha, joten lähes sokeana ja kuulonsa perusteella narttu selvitti tiensä toisen luo, ja juuri parahiksi nähdessään uroksen menevän jonkin sortin koloon. Ahaa, karhun vanha, ehkäpä talvipesä? Riesa odotti hetken, ettei törmäisi tunnelissa päätä pahkaa Kaatajaan, ja sitten meni perässä. Pian ruskeaturkki saapui itse pesään ja löysi juttukaverinsa sieltä kotoisasti loikoilemasta. Hetken ajan näky oli aavemainen: tumma susi upposi tummaan taustaan, vain silmät kiiluivat ohuessa valokaistaleessa, joka jostain tunki sisään. Sitten nartun silmät tottuivat pimeään ja Kaatajan hahmo näkyi paremmin.

"Täällä ollaan jo ihan kotoisasti", Riesa hymähti. Tuo ravisteli itseään hieman, sen verran, mitä nyt näin pienessä tilassa saattoi ja asettui sitten makuulle. Pää laskeutui etujalkojen päälle ja hukka huokaisi. Tämä oli mukavaa. Kuiva, lämmin kolo, ja tuo tunnelikin kaartui niin, ettei sade päässyt sisään. Karhun haju - vaikka se vanha olikin - oli hieman häiritsevä, sillä se herätti jonkin vaiston, joka kehotti menemään äkkiä eri suuntaan, mutta eiköhän siihenkin tottuisi. Ja täällä ei välttämättä tarvitsisi olla kauaa, eiköhän sade lakkaisi aamuun mennessä.

Kaataja makoili rauhallisesti paikallaan, ja nähdessään Riesan saapuvan, uros siirtyi aivan pesän seinämään kiinni, jotta nartulle jäisi mahdollisimman paljon tilaa. Pesä kun ei suuri ollut, kaksi sutta kyllä mahtuivat, mutta lähekkäin sudet joutuisivat olemaan. Eihän karhu turhaan kaivaisi suurta pesää, vain sen kokoisen että itse sinne mahtuisi. Kaksi sutta täyttäisivät kevyesti pienikokoisen karhun pesän.
Kaataja tuhahti hyväntahtoisesti toisen sanoille.
"Kotoisa pesä, kieltämättä, ja se tarjoaa hyvän suojan sateelta."
Uros sanoi, vilkaisten Riesaa ystävällisenä. Narttukin oli asettunut makuulle ja näytti niin tyytyväiseltä, kuin tilanteen huomioon ottaen saattoi. Ei kolo täydellinen ollut, mutta riittävä - täällä ei kastuisi, ei tulisi kylmä eikä tarvitsisi miettiä mitä vaaroja voisi saapua. Täällä olisi turvallista nukkua, pelkäämättä mitään. Kuivassa ja lämpimässä, ja vielä ystävän seurassa. Saattoiko susi parempaa toivoa?

Kaataja laski päänsä etujalkojen päälle, katsellen tunnelia kohti. Koska tunneli kaartui, sadetta ei näkynyt, ja ilman sateen ääntä olisi hukka voinut unohtaa koko typerän vesisateen. Muita ääniä ei kuulunut, vain sateen tasainen rummutus maahan ja kahden suden hengitys. Sade peitti muut äänet, sulki nämä kaksi sutta sisälleen, kuin kuplaan jota äänet eivät kyenneet läpäisemään. Oli hiljaista, liki rauhallista. Sateen tasainen ääni oli väsyttävä, kuin yrittäisi parhaansa mukaan saada sudet nukahtamaan tasaisella rummutuksellaan. Vaan väsymystä ei Kaataja pahemmin tuntenut, uros vain oli rentona ja tyytyväisenä, vilkaisten aina välillä Riesaa. Toivottavasti narttu ei ollut kastunut pahasti vesisateessa. Uros ei itse ollut märkä liki mistään, mitä nyt turkin päällimmäinen kerros oli vesisateen kastelema. Muutoin Kaataja oli kuiva, tuon oli hyvä ja lämmin olla. Eikä hukka edes tuntenut yksinäisyyttä, olihan Riesakin täällä. Pitkiin aikoihin ei Kaataja ollut nauttinut näin toisen suden seurasta. Varsinkin nyt Riesan seura oli erittäin tervetullutta, sillä yksinään karhun pesässä makoilu vesisateen loppumista odotellessa kävisi tylsäksi.

Riesa huokaisi toisen siirtymiselle. Oli sitä tilaa hänellä muutenkin ollut, ei Kaatajan nyt itseään seinään asti tarvinnut litistää. Narttu huokaisi uudemman kerran, nyt tyytyväisenä. Hieman kastunut turkki ei pahemmin häirinnyt, näin pieni tila lämpeni nopeasti. Pohja oli yllättävän mukava ollakseen kovaksi tallottu maakuoppa, mutta ehkä ruskeaturkki oli vain löytänyt hyvän kohdan. Sateen tasainen, alati jatkuva ääni oli unettavan pehmoista. Kyllä, täällä oli kotoisaa. Hetken hiljaisuuden jälkeen Riesasta tuntui, kuin jotain pitäisi sanoa. Ei sinänsä, tämä hiljaisuuskin oli kotoisaa ja mukavaa, mutta ehkäpä muuten. Miten kukaan voisi koskaan tutustua toiseen, jos koskaan ei mitään puhuttu? Tosin saattaisi vaikuttaa tunkeilevalta, jos ruskeaturkki vain kyselisi toisen elämästä, ja luultavasti taas Kaatajalle olisi tylsää vain kuunnella, jos Riesa kertoisi oman tarinansa. Se oli pitkä, monimutkainen ja masentava juttu, ja nyt, kun narttu oli sen mukavasti saanut hetkeksi pois näkösältä, sitä ei ehkä olisi kovin miellyttävä kaivaa esiin. Vaikka kuka tiesi. Ehkä sen saisi vielä paremmin suljettua pois kertomalla se jollekulle, kokonaisuudessaan. Silti, Riesalla oli sellainen olo, että toinen kyllästyisi kuoliaaksi nartun kertoessa tarinaansa, ja siksi hukka ei avannut suutaan.

// Nysä.. ._. //

Uros makoili rentona paikallaan, nauttien olostaan. Hyvä suden oli olla - tuo oli kuiva, lämpöä riitti eikä nälkäkään vaivannut. Seuraa oli ja pesä oli kotoisa. Tällä hetkellä Kaatajan elämä oli mallillaan, hetken verran liki täydellistä. Niin lähellä täydellistä kuin mahdollista, parhainta mitä susi oli pitkiin aikoihin kokenut. Hetkessä kaikki huonot asiat olivat poissa, jättäen jälkeensä vain hyvänolon tunteen, jonka susi toivoi kestävän kauan.
Vaikkei hiljaisuus ollut painostava tai ahdistava, Kaatajan teki mieli sanoa edes jotakin. Ei tuo ikinä oppisi tuntemaan Riesaa, jos ei puhuttaisi. Ajatuksista pääsi helpoiten selville puhumalla, ja jos tiesi miten ja miksi toinen ajatteli, niin kuin ajatteli, olisi helppo tutustua toiseen. Vaan mistä tässä pitäisi alkaa puhua? Kaataja oli varma, ettei Riesaa kiinnostaisi uroksen menneisyys lainkaan, sillä nartun kokemiin asioihin verrattuna uros oli päässyt helpolla. Tietenkään Kaatajasta ei tuntunut siltä, menneisyys oli kipeä. Uros oli jättänyt menneisyytensä taakseen, antanut sen olla menneisyyttä, mutta ei se tuskaa poistanut. Vähensi vain.
Jostain oli aloitettava. Kaataja päätti kokeilla onneaan - ainahan kertomisen voisi katkaista, jos narttu vaikuttaisi tylsistyneeltä.
"Muistatko, kun sanoin olevani pohjoisesta? Olen kaukaa lumisilta seuduilta, jossa kesä on äärimmäisen lyhyt ja saalista on vaikea saada suurien lumikinosten takia. Siellä minä kasvoin, alfauroksen opettaessa. Vaan sitä, mitä tuo uros opetti, ei pennuille ollut tarkoitettu. Mieti nyt, opin taistelemaan ennen kuin edes kahta vuotta olin elämää nähnyt! Ainoastaan lauman nartut osoittivat rakkautta ja lempeyttä. Uros koulutti käskyillä, ja jo pienenä opin tottelemaan heti. Narttujen seurassa olin kuin kuka tahansa pentu, leikin ja eritoten nautin jalkojen nakertelusta."
Kaataja aloitti, hieman kankeasti, mutta aloittipahan kumminkin. Suden silmien edessä näkyi hetken verran nuo tutut maisemat, suuret lumimäärät ja vuoret. Vaan nopeasti susi karkotti nämä näyt, ja keskittyi tähän hetkeen, katsoen Riesaa lempeillä silmillään.
"Mitä suuremmaksi kasvoin, sitä enemmän laumalaiset pelkäsivät minua. Moni sanoi alfan kouluttaneen pahimman vihollisensa, sen joka syrjäyttäisi vanhan uroksen. Vaan koskaan en edes uneksinut vastustamasta alfan käskyjä, vaan tein kuten uros sanoi. Pian johdin metsästysjoukkoja, ja olin muutoinkin arvostettu jäsen pienessä laumassamme. Elämässäni ei ollut valittamista - en ollut koskaan kokenut mitään parempaa. Olin täysin tyytyväinen laumaan ja asemaani. Eräänä päivänä saalisretkellä ryhmäni kohtasi toisen lauman hajujäljet. Saman kokoisen, jollei hitusen suuremmankin lauman jäljet. Sen päivän saalistus oli siinä, palasimme pesille saman tien. Alfapari ei millään suostunut uskomaan minua, kun vakuutin että voisin ratkaista ongelman. Kauan asiasta käytiinkin keskusteluja, kunnes lopulta sain luvan lähteä vieraan lauman juttusille. Yritin ratkaista asian rauhallisesti, keskustelemalla, vaan nuori ja ylpeä alfa ei siihen suostunut. Lopulta tilanne kärjistyi taisteluun, vaan ei vieraan lauman alfauroksella ollut mahdollisuuksia. Muutama minuutti, ja uros alistui hävinneenä, suostuen etsimään oman laumani alfan."
Kaataja jatkoi, hiljentyen sitten. Ei, tarina ei ollut vielä lopussa. Uros vain tarvitsi aikaa kootakseen ajatuksensa. Seuraavaksi kun hukka oli tehnyt jotakin, mistä ei vieläkään ollut varma, oliko teko oikea. Niinpä Kaataja tarvitsi hetken aikaa kootakseen itsensä, valmistautuen kertomaan kenties elämänsä suurimman virheen. Samalla uros vilkaisi narttua, kuin etsien jotakin merkkiä tylsistymisestä.

Riesa otti hieman paremman asennon ja piti päätään koholla Kaatajan puhuessa. Tämän narttu halusikin kuulla, joten olisi tyhmää näyttää kyllästyneeltä - uros saattaisi vaikka lopettaa tarinansa kesken, vedoten Riesan tylsistymiseen. Toisen hiljentyessä ruskeaturkki pysyi vaiti, katsellen jalkojaan, sillä tuo epäili, vaistosi, että vielä oli lisää, jotain oli jäänyt kertomatta. Kaataja tuskin kertoisi mitään enempää, jos narttu hoputtaisi, tai typerästi sanoisi jotain "niin, jatka" tyyppistä. Okei, johinkin tilanteisiin se saattoi sopia, jos toinen vaikka vaikuttaisi unohtuneen, mutta nyt, kun Kaataja vaikutti ajattelevan jotain, pohtivan, niin hoputtaminen olisi typerää. Joten Riesa oli vaiti ja mietti toisen elämäntarinaa. Ruskeaturkki oli sentään saanut rakkautta ja ystäviä, elämä oli ollut helppoa... Kaislan kimppuun hyökkäämiseen asti. Toisaalta Kaatajan elämä oli saattanut olla jopa osin rankempi kuin nartun, sillä toinen ei ollut saanut mtään, Riesalta kaikki oli viety. Mutta toisaalta taas... Jos et paremmasta tiedä, miten osaat mitään kaivata? Riesa oli sentään saanut maistiaisia elämän onnesta, pieniä, kauniita hetkiä, jotka oli riistetty pois.

Sateen ääni voimistui voimistumistaan ulkona. Tuuli valitti vaimeasti ja pisaroiden pehmeä ääni alkoi pikkuhiljaa muuttua terävämmäksi. Toivottavasti sisään ei tulisi mitään tulvahyökyä, sillä se ensinnäkin kastelisi pahasti ja toiseksi saattaisi olla vaarallista. Sillä vaikka tässä pesässä olisikin toinen suuaukko, se saattaisi olla susille ahdas tai kenties suunnata niin korkealle, ettei vesi valuisi sieltä pois. Ja siitä aukosta, josta vesi tulee sisään, olisi turha yrittää ulos, sillä virtaus olisi voimakas. Nytkin heidän tulotunnelistaan kolon pohjalle valui pieni noro vettä, mutta se nyt oli ymmärrettävää, jos ajatteli sateen voimakkuutta. Nyt olisi typerä nousta ylös ja mennä vilkaisemaan sateen määrää, Kaataja kun taisi yhä miettiä. Ehkäpä tämän jälkeen Riesa voisi kertoa oman tarinansa, tosin lyhennettynä, vahvasti lyhennettynä. Ei yksityiskohtia, vain yksinkertaiset päälinjat. Muuten Kaataja kyllästyisi ja pahasti. Riesa huokaisi hiljaa, laski päänsä takaisin etujalkojensa päälle ja antoi ajatustensa harhailla.

Uros mietti, muisteli, ajatteli. Tuo tutki tilannetta mielessään, etsien vastausta taas pintaan nousseeseen kysymykseen - oliko lauman jättäminen ollut oikea teko? Kaataja haki sanoja, joilla selittää asian Riesalle, niin että toinen pystyisi ymmärtämään. Tai ainakin jättäisi tuomitsematta kovin pahasti. Uros ei itsekään tiennyt, oliko teko oikea vai ei, mutta menneisyyttä ei kyennyt muuttamaan. Vain tulevaisuutta saattoi muuttaa.
"Kun... Kun olin saanut taivuteltua nuoren alfan tahtooni, minä... lähdin. Noin vain, pois, katosin. Jätin laumani, koko elämäni ja... vain lähdin. Ensin vietin aikaa pohjoisessa, mutta tuttujen seutujen näkeminen satutti. Siksi lähdin kokonaan pois, vaelsin kohti etelää, kunnes lopulta saavuin tänne. Sen illan jälkeen, jolloin lähdin nuoren alfan lauman luo, lähdin vanhasta laumastani taistelemaan uuden alfan kanssa, niin, sen jälkeen en ole nähnyt laumaani. En edes tiedä, selvisikö lauma talvesta, uusista tulokkaista, mistä vain mitä vastaan tuli. Sen sijaan että olisin ollut auttamassa, kuten kunnon laumalainen, minä hylkäsin laumani, edes hyvästelemättä. Vuosien huolenpidosta kiitin vain hylkäämällä laumani, jättämällä heidät oman onnensa nojaan. En rikkonut lupaustani, jonka annoin alfaurokselle - lupasin vain selvitä hengissä kohtaamisesta. En puhunut mitään palaamisesta. En rikkonut lupaustani, mutta silti. Hylkäsin laumani."
Kaataja puhui, katsellen narttua. Odottaen sitä hetkeä, kun uroksen sanat uppoaisivat Riesan tajuntaan ja susi reagoisi. Antaisi tuomionsa, haukkuisi Kaatajan maanrakoon tekonsa takia. Niin, uros ei todellakaan osannut sanoa, miksi lähti. Silloin se vain oli tuntunut välttämättömältä - kadota, poistua, häipyä. Jättää kaikki entinen taakse, aloittaa alusta.

Uros käänsi katseensa pois Riesasta, katsellen häpeissään maata etutassujensa alla. Suuri susi tiesi, että oli toiminut väärin, täysin kunniattomasti, mutta käytännöllinen Kaataja oli tiennyt alitajuisesti, että vain lähtö ilman hyvästejä kävisi. Jos susi olisi palannut laumansa luo, lähtö ei olisi tullut kysymykseenkään. Ilman hyvästejä, vain katoamalla, oli Kaataja saattanut laumansa hylätä. Ei erota laumasta, vaan hylätä. Hylätä lauma oman onnensa nojaan, pahimmalla mahdollisella hetkellä. Syyllisyys oli raskas taakka uroksen harteilla, vaan ei siitä eroonkaan päässyt. Ainakaan näin helpolla.

// Hemmettiin tämä foorumi ja hemmettiin tämä miniläppäri, ne inhoavat rooliani. Ensin fooru tuhoaa ja sitten kun tässä koneessa fn onkin ctrlin paikalla niin se tuhoutui uudelleen. Tämä on nyt toooosi lyhyt. =_='' //

Riesa katsoi Kaatajaa lievästi huvittuneena.
"Tuostako olet kantanut syyllisyyttä koko ikäsi?" Vastausta odottamatta narttu jatkoi. "Olet vastuussa itsestäsi, et muista. Ja en minäkään tiedä, ovatko ystäväni, laumani enää hengissä. Vain alfa on vastuussa laumasta, et sinä. Jos olisit jäänyt, lauma saattaisi olla hengissä, mutta se saattaisi olla myös kuollut, ja sinä sen mukana. Olisiko se hauskaa?" Ja ruskeaturkin mielestä jokainen nuorena kuollut susi oli myös turhaan kuollut susi.
"Et sinä ole tehnyt mitään väärää. Tai et ainakaan mitään, minkä minä laskisin vääräksi", narttu sanoi pehmeästi.

Mietteliäänä hukka nousi istumaan.
"Ja sittenkö saavuit tänne?" hän haki vahvistusta epäilyksilleen. Mikäli niin olisi, eli Kaatajan kertomus olisi loppu, Riesa voisi aloittaa omansa. Se oli pidempi, luultavasti jonkun mielestä surullisempi, mutta narttu itse ei ollut vielä osannut päättää. Joidenkin mielestä elämä oli surullisempaa, jos koskaan ei ollut onnea elämässä, joidenkin mielestä taas surullisempaa silloin, kun oli hieman onnea, joka heti riistettiin pois. Olihan se ehkä niin, että jos onnea ei koskaan ollut, niin ehkä sitä ei osannut kaivata tai jotain, mutta ruskeaturkki ei tiennyt omaa kantaansa. Kenties Kaatajan tuomio auttaisi Riesaakin tekemään päätöksensä.

// Hmph. Jos et sattunut huomaamaan, näitä näppäimiä on muutenkin ihan oudoissa paikoissa. :D //

Kaataja tuijotteli häpeissään maata, häntänsä alas painaneena ja korvat niskaan taittuneina. Suden katse oli häpeän täyttämä, sillä uros tiesi tehneensä väärin. Tai no toisaalta, Kaataja ei ollut rikkonut lupauksiaan, vaan säilyttänyt lojaaliuutensa vanhaa alfaa kohtaan. Uros ei ollut luvannut palata laumaan, eikä suojella laumaa. Vain selvitä hengissä kohtaamisesta, minkä Kaataja olikin tehnyt.
Nartun sanat saivat suden kohottamaan päätään. Korvat kääntyivät eteenpäin, vain jäädäkseen epävarmasti liikkeelle. Milloin valppaasti pystyyn, milloin niskaan taittuneina. Vaan hetkinen - Riesa ei vihannut uroksen ratkaisua, ei edes pitänyt sitä vääränä. Narttu näytti ymmärtävän, pitävän Kaatajan valintaa jopa kunniallisena. Uroksen silmiin syttyi toivo ja lempeys Riesan puhuessa. Joku oli Kaataja puolella tässä asiassa, vihdoinkin! Vaan toisaalta, uros ei ollut koskaan aiemmin luottanut kehenkään näin paljoa, että olisi kertonut. Kaataja oli aina pitänyt menneisyytensä piilossa nimenomaan tämän viimeisen, ratkaisevan päätöksensä takia. Niin varma susi oli ollut siitä, että tuo päätös tuomittaisiin vääräksi.
Riesa ei ajatellut niin, vaan tuki urosta. Piti sutta hyvän päätöksen tekijänä.
"Niin, sitten saavuin tänne."
Kaataja sanoi lempeästi, liki iloisena. Luottamus teki hyvää sudelle, se oli kuin kirkas valo pimeässä. Vihdoinkin Kaatajalla oli joku, johon luottaa kaikessa, aivan kaikessa. Takkuun ja Turreen, jopa Haukkaan saattoi luottaa, mutta ei uros silti olisi mennyt menneisyyttään näille kertomaan, ainakaan näin avoimesti kuin Riesalle. Riesa oli erikoistapaus, Riesalle saattoi kertoa vailla huolta. Narttu herätti luottamusta käytöksellään, herätti joitain kauan piilossa uinuneita vaistoja ja tunteita Kaatajan sisässä. Uros piti nartusta paljon, toinen oli hyvä ystävä, luotettava ja rehellinen.

Kaataja arveli toisen haluavan vastavuoroisesti kertoa menneisyydestään enemmän. Kyllähän Riesa oli jo sanonut pääpiirteittäin, mitä oli tapahtunut, mutta... No, nyt uros vain odotti, rauhallisesti maaten. Kärsivällisenä ja vakaana, tyytyväisenä ja onnellisena.

Riesa huomasi tyytyväisenä toisessa tapahtuneen muutoksen. Hyvä, jos ei murehtisi sitä enää. Narttu - istuessaan - kohensi hieman asentoaan.
"Noniin, tässä se tulee..." Sitten hukka katsahti hieman, ehkä häpeillen? Kaatajaan. "Sano heti, jos alat kyllästyä. Heti", ruskeaturkki vannotti.
"Synnyin aika keskikokoiseen laumaan, melkoisen kauas tästä laaksosta. Olin nuorehkon alfanartun toisen pentueen kolmanneksi vanhin pentu. Jo pienenä sain hyvän opin itseni puolustamisessa, leikimme paljon sisarusteni kanssa. Kasvoin iloisena ja onnellisen tietämättömänä ulkomaailmasta. Kolmivuotiaaksi asti elämäni oli helppoa ja iloista: laumalla oli suuri reviiri ja ruokaa riitti, kaikki oli hyvin. Sitten, en edes tiedä miksi, eräs lauman nartuista, Kaisla – taisi olla minua vuoden vanhempi – alkoi ärsyttää minua. Siis että hän teki asioita, joiden tiesi ärsyttävän minua aivan silmittömästi. Olin tuolloin melkoisen kiivas. Hän sanoi aina ne sanat, jotka saivat minut kiehumaan, toimi aina mahdollisimman ärsyttävästi. Ja tiedän, että hän teki sen tietoisesti. Kerrankin sanottuaan minulle jotain, ja minun taistellessa itseni kanssa, etten olisi hyökännyt hänen kimppunsa, hän katsoi minua säälivästi ja sanoi, ”On se niin surullista, kun jotkut antavat muiden ärsyttää itseään.” Se riitti. Aivan yksinkertainen lause. Minulla napsahti. Tuntui, kuin olisin katsonut maailmaan punaisen usvan läpi ja hyökkäsin hänen kimppuunsa. Se tappelu oli lyhyt ja raju, Kaisla ei ollut kovinkaan taitava. Muita laumalaisia rynni paikalle. Alfauros sai minut lopettamaan Kaislan tappamisen – olisin todellakin pian tappanut hänet – ja ajoi minut pois. En koskaan saanut tietää, jäikö Kaisla henkiin. Toivon, ettei jäänyt." Riesan ääni synkkeni loppua kohti. Tuo veti henkeä, ja, vilkaistuaan urokseen, jatkoi.
"Itse vaelsin nimettömiä erämaita. Aiemmin olin aina metsästänyt laumassa, ja huomasin yksin metsästämisen yllättävän hankalaksi. Suurin saalis, jonka sain, oli yksinäinen, nuori ja haavoittunut karibu. Laumasta en koskaan saanut suurta saalista kaadettua, joten yleensä ateriakseni jäi jänis tai jokin sen kaltainen pikkuotus. Nuorena ja katkerana vihasin vanhan laumai alfaa ja Kaislaa etenkin – ensimmäistä häädön takia ja jälkimmäistä sen aiheuttamisesta. Vuosi kului. Minun oli pakko tietyllä tavalla varttua – ei täysikasvuinenkaan susi pärjää yksin, jos ajattelee ja toimii kuin pentu. Minulla oli lisäksi paljon aikaa ajatella. Sen vuoden aikana onnistuin päästämään irti kaikesta, antamaan anteeksi. Tiesin alfan tehneen hyvän ratkaisun. Onnistuin jopa lähes olemaan Kaislalle kiitollinen: hän oli opettanut minulle, ettei nopeasti kiivastuvana pärjää. Silloin tein varmasti elämäni kannattavimman päätöksen: en enää koskaan menettäisi malttiani.
Tuo yksin eletty aika opetti minulle paljon. Se opetti minut rauhallisemmaksi, mutta ruokaani puolustin siitä eteenpäin kiihkeästi. Se opetti minut unohtamaan, antamaan anteeksi, mutta myös luovuttamaan. Kääntämään selkä ja kävelemään pois, jos vastassa on joku, jolle et voi pärjätä. Se oli minulle arvokasta aikaa." Hetken nartun katse oli utuinen, hän oli jossain kaukana, kaukana. Silmiään räpytellen narttu palasi tähän hetkeen, Kaatajan luo vanhaan karhun pesään.
"Ja sinulla mahtaa olla hyvin tylsää", Riesa sanoi hämillään. Narttu ei ollut oikein tottunut vain puhumaan, vetämään toisen rikkumatonta huomiota puoleensa. Se oli outo kokemus, mutta ehkä Kaataja halusi kuulla lisää. Ehkä.

Kaataja kuunteli toisen kommentit. Niin, jos uros tylsistyisi - äärettömän epätodennäköistä - susi kyllä voisi siitä sanoa. Vaan Kaataja uskoi, ettei tylsistyisi, nartulla kun vaikutti olevan paljon enemmän kerrottavaa, kuin uroksella. Kaatajan elämä oli ollut, no ei nyt tavallista, mutta suhteellisen yksinkertaista. Riesalla taas... no, toinen oli varmasti kokenut paljon.
"Kyllä sanon."
Uros vakuutteli toiselle, että jos tylsistyisi, kertoisi kyllä. Riesan aloittaessa, Kaataja kohotti päätään, kuunnellen korvat tarkkaavaisesti pystyssä, ilme lempeänä ja rauhallisena. Uros ei halunnut olla liian utelias, mutta kyllä tuota kiinnosti, mitä narttu kertoisi. Varmasti jotakin järkyttävää, jotakin, jonka kestäminen oli ollut hirvittävää.
Kaataja kuunteli, rauhallisena ja rentona, mutta kiinnostuneena. Niin, Riesalle oli tapahtunut paljon enemmän, kuin Kaatajalle. Jo alusta asti se oli selvää - uros vain kuunteli, miettien välillä, miten pahasti elämä oli narttua kohdellut. Susi painoi jokaisen nimen, tapahtuman, asian, kaiken mieleensä, sillä se voisi osoittautua tärkeäksi myöhemmässä vaiheessa. Olisi typerää kysyä jälkikäteen, että "Mitäs sillon tapahtui?". Kaataja aikoi muistaa kaiken, mitä narttu sanoisi, painaa jokaisen asian mieleensä. Vain siten saattoi oppia tuntemaan toisen, opetella muistamaan asiat, lopulta ajattelemaan samoin kuin toinen. Silloin voisi puhua sielunkumppanista, kun ymmärtäisi toista tarkalleen.

// Lyhyt, mutta eipä ole paljon kirjoitettavaa.. :D //

Riesa virnisti suden lailla toiselle, veti henkeä ja jatkoi.
"Vaikka siedin yksinäisyyttä, kaipasin seuraa. Muita ympärillä, apua metsästyksessä. Halusin laumaan. Halusin myös lauman, jossa voisin elää vähintään yhtä onnellisena kuin edellisessä. Ryhdyin siis etsimään sopivaa. Vaelsin pitkiä matkoja, ja kun vihdoin löysin alueen, jolla eli paljon saaliseläimiä ja joka oli hajujäljistä päätellen suuri alue keskikokoisen lauman hallussa. Jäin niin, että lauma löysi minut iltaan mennessä. Esittäytymiseni ja kaikki sellainen meni oikein hyvin, ja alfauros - vanha ja viisas - hyväksyi minut laumaan. Oi sitä autuutta! Koko ajan joku lähellä, saalistus oli helppoa ja ruokaa riitti, sain ystäviä. Oli eräs Jäynä, nuori ja vallaton narttu ja Havu... itseni ikäinen uros. Olin onnellinen." Hetken epäröinnin jälkeen hukka jätti pois tunteensa Havua kohtaan. Kaiken muunkin henkilökohtaisen narttu aikoi jättää pois, mutta kaiken muun Riesa kertoisi tarkasti. Niin tarkasti kuin muisti.
"Aika kului, ja pikkuhiljaa kohosin arvojärjestyksessä, aina betaksi asti. Nyt vasta onnellinen olinkin. Mutta eihän mikään kestä ikuisuuksia. Eräänä yönä, aivan tavallisena yönä, alfauros lähti rajoja tutkimaan. Aamupuolella, kun taivaanranta muuttui jo kalpean kellertäväksi, kuulimme kauheaa murinaa ja rähinää, repimisen ääntä. Jossain tapeltiin ja rajusti. Hetkeä myöhemmin alfauros saapui pesälle. Ihmettelen vieläkin, kuinka hänen onnistui tulla niin kovaa. Uros oli yltä päältä veressä, yksi jaloista selvästi poikki, kurkku revittynä. Hän hengitti vaivalloisesti, mutta hänen onnistui pihahtaa "älkää antako sen vallata... laumaa." Olimme täysin häkeltyneitä. Minkä? Kenen? Vastaus saapui pian. Lievästi haavoittunut tulenpunainen, kookas, nuorehko uros kiisi pesille. Vieras susi, ennen kuin ehdimme paljoa tehdä, kumartui vanhan alfan puoleen - tuo makasi maassa - ja pihahdettuaan "hävisit, vanhus" repi tuon kurkun vielä enemmän auki ja puri henkitorven tohjoksi. Vanha susi kuoli nopeasti. Loppu lauma, alfanarttu - tiineenä - ja minä eturivissä ryhmityimme tiiviiksi porukaksi, nuorimmat keskellä. Mutta meitä oli ehkä vain kahdeksan. En muista siitä yöstä paljoakaan muuta kuin pelon." Hukan ääni tärisi. Hetken nieleskelyn jälkeen narttu - jälleen - jatkoi.
"No, se tulenpunainen, joka oli esittäytynyt Hurjaksi, päätyi sitten uudeksi alfaksi. Tappeli puolen lauman kanssa, minut mukaanlukien, koska emmehän tietenkään halunneet tuollaista iljettämystä lauman johtoon. Ei meistä ollut paljoa vastusta Hurjalle - missä lie oppinsa saanut, taitava se oli. Laumassa meno muuttui. Alfa ei koskaan metsästänyt, söi vain ensimmäisenä ja ison osan. Alempiarvoiset laumassa laihtuivat. Samalla alfanartun synnyttämisen aika läheni. Jännitimme kaikki, miten Hurja suhtautuisi pentuihin - nehän olivat vanhan alfan. Se selvisi pian. Eräänä lämpimänä, pehmeänä alkukevään yönä alfanarttu - Silmu - synnytti kolme kaunista pientä pentua. Hurja tappoi ne kaikki alle kolmen päivän ikäisinä. Silmu oli maassa. Hän vaelsi ympäriinsä kuin elävä kuollut, hädin tuskin söi. Pelkäsimme kaikki hänen puolestaan.
Pelkäsimme myös itsemme puolesta. Jos ja kun Hurja suuttui, hän vain meni ja löylytti jonkun laumasta. Viattomia yleensä. Muutama päivä pentujen kuoleman - tai no, tapon - jälkeen Silmu haukkui Hurjan lyttyyn jostain. Hurja suuttui, ja pahasti, mutta koska ei halunnut repiä alfanarttua käänsi katseensa minuun. Alfa lähti uhkaavana lähestymään, niskakarvat pystyssä ja hampaat paljastettuina. Kai minä satuin olemaan jotenkin lähellä tai muuten vain rasittava ja hän halusi minua kiusata. Hurja hyökkäsi, ja vaikka tappelin kaikin voimin vastaan, uros repi kylkiäni ja kurkkuani. Luulin kuolevani. Kun Havu poukkasi varjoista ja syöksyi äristen Hurjan kimppuun, ensimmäinen ajatukseni oli, että jäisin ehkä sittenkin henkiin. Sitten tuli paniikki. Hurja oli Havua paljon massiivisempi ja parempi taistelija. Havu jäisi häviölle." Ja pätkäistyään tarinansa sopivasti narttu katsahti toiseen.
"Etkän kyllästy? Lopetanko?" Jälkimmäinen kysymys tuli hieman leikkimielisesti, sillä tuskinpa Kaataja haluaisi kesken jättää, kesken tappelun. Seuraavaa osaa tarinastaan Riesa inhosi, ja epäröi hieman, kertoisiko ja jos, niin miten. Siksi ruskeaturkki katseli ajatuksissaan maahan. Pian tuo huokaisi, sitten kaatsahti pää kallellaan urokseen, odottaen vastausta.

Uros kuunteli nartun ääntä, nartun tarinaa. Kuunteli, kunnes unohti kaiken muun kuin sanat joita Riesa lausui ja nartun itse. Sade unohtui, tuo tasainen rummuttava ääni poistui Kaatajan mielestä. Kolossa oleva lämpö, joka lämmitti ihanasti, ei enää tuntunut missään. Kahden märän suden haju sekoittuneena karhun tuoksuun ei enää ansainnut huomiota osakseen. Uros kykeni näkemään edessään Riesan kertomat asiat, näkemään silmiensä edessä tyystin toisenlaiset tapahtumat. Kaataja kykeni jopa näkemään Hurjan, tuon kamalan ja punertavan suden. Hurjan, joka ennestään viljeli suuriin susiin kohdistuvia ennakkoluuloja. Myrkytti mieliä, saaden kaikki suuret sudet huonoon valoon.
Kaataja huomasi nartun pitämän pienen tauon, ja siitä läpi paistavan epäröinnin. Havu oli ollut enemmän, kuin "Riesan ikäinen uros.". Havu oli ollut nartulle tärkeä, sen verran Kaataja uskoi ymmärtävänsä nartun elekieltä ja ajatuksia. Vaan enempää ei Kaataja asiaa ruotinut mielessään, jos Riesa ei halunnut kertoa Havusta enempää, Kaatajakaan ei utelisi enempää - eikä edes yrittäisi arvuutella enempää. Kaikki mitä Riesa kertoi, olisi arvokasta. Mitä siis siitä, jos narttu jättäisi kipeimmät kohdat kertomatta, jättäisi jotakin välistä? Kaikkea ei voinut saada, ja siihen ajatukseen Kaataja oli tottunut.
"En kyllästy, jatka pois vain."
Uros sanoi ajatuksissaan, vaan selkeästi saattoi huomata, että suden ajatukset askartelivat Riesan kertomien asioiden parissa. Kaataja mietti, painoi asioita mieleensä ja tutkiskeli niitä. Yritti ymmärtää narttua kuulemansa perusteella, löytää niitä syitä, miksi Riesa teki kuten teki. Ja menneisyys kertoi yleensä paljon luonteesta, ainakin Kaatajan itsensä tapauksessa. Uros odotti jatkoa, katsellen narttua tarkkaavaisena, mutta lempeänä. Kaataja ei missään nimessä vaatisi toista kertomaan, jos Riesa haluaisi lopettaa kesken. Nartulla oli oikeus päättää omasta elämästään, kertomisistaan ja tekemisistään. Kaataja ei aikonut sitä oikeutta toiselta viedä. Edes vahingossa.

Riesa veti henkeä ja mietti. Kertoisiko hän Kaatajalle kaiken, valehtelematta? Kenties voisi valehdellakin, se olisi helppoa, mutta se saattaisi tulla ilmi ja sen jälkeen Kaataja ei enää milloinkaan luottaisi Riesaan. Outoa kyllä, se tuntui pahalta. Ettei uros enää koskaan luottaisi. Narttu henkäisi ja jatkoi tarinaansa.
"Hyökkäsin toisesta suunnasta Hurjan kimppuun, mutta - Havu niskassaan roikkuen - tuo tarttui minua niskasta ja paiskasi päin erästä puuta. Taisin mennä vähäksi aikaa tajuttomaksi, ja kun heräsin, olin niin sekaisin, etten osannut kuin katsoa, kun Hurja löylytti Havua. Repäistyään Havun kurkun auki Hurja heitti hänetkin päin puuta. Siinä vaiheessa sain itseni ylös, ja kompuroin Havun luo. Se ei saanut olla totta. Ei. Ei. Vielä kerran hän katsoi minuun ja sitten katse lasittui.
Olin niin turta. Turta. Tämä ei voinut olla totta. Havu ei voinut olla kuollut. Ei. Voinut. Mahdotonta. En tiedä kuinka kauan siinä seisoin, mutta havahduin vasta, kun Hurja hyökkäsi sivusta kimppuuni. En voinut käsittää, miksi. Oli kai se inhotus saanut jo vihansa purettua, kun tappoi Havun. Uros kuitenkin repi kylkeäni, joten en voinut kuin yrittää puolustautua. En voinut paljoakaan." Riesa sulki silmänsä, painoi päänsä ja jatkoi hiljaa, hyvin hiljaa. Kuin ei puhuisi Kaatajalle. Kuin puhuisi itsekseen.
"Kun hän kiersi taakseni toivoin voivani kuolla. Hurja oli suuri ja raskasrakenteinen, ja kun hän nousi selkääni, pysyin vain hädin tuskin jaloillani. Yritin karkuun, mutta uros repi niskaani ja takaraivoani pahasti. Kun hän vetäytyi luotani kaaduin ja jäin siihen makaamaan koko yöksi. Toivoin voivani kuolla." Siltä Riesan ääni kuulosti nytkin: kuin tuo toivoisi voivansa kuolla. Ääni oli matala, lyöty, häpäisty. Antamatta kuitenkaan Kaatajalle aikaa miettiä liikaa tai ryhtyä säälittelemään ruskeaturkki jatkoi.
"Pian kävi ilmi, että olin tiineenä. Ajatus oli hirvittävä. Kannoin sisässäni tuon murhaajan pentuja! Kului reilut kaksi kuuta, olin vain hädin tuskin hengissä. Silmu pakotti minua syömään, hänen ansiostaan tai takiaan elin. Kun pennut syntyivät, ehdin olla niiden luona vain päivän, sitten Silmu riisti pentuni. Jäin pesän suulle makaamaan ja pian Silmu kantoi ulos yhden pennuista. Se oli kuollut. Kaksi päivää makasin siinä, tuijottaen mitäännäkemättömin silmin pentuni ruumista. Olin viisivuotias ja se oli elämäni hirveintä aikaa.
Oli minulla laumassa vielä ystävä. Jäynä muuttui tyystin suremiseni aikana. Hänestä tuli hiljainen ja vakava ja hän tuki minua hyvin paljon. Jäynän ansiosta elin pentujeni syntymänkin jälkeen. Hän pakotti minut syömään. Juomaan. Kuljin hänen kanssaan loputtoman pitkiä aikoja reviirimme rajoilla, vain kävelimme hiljaa, nauttien rauhasta. Löysin maailman ja itseni uudelleen." Nyt nartun ääni oli tyystin erilainen, pehmeä, iloisempi. Kuin se, joka oli puhunut muserretulla äänellä, olisi ollut tyystin eri susi. Joku muu, kuin Riesa.

Uros kuunteli jälleen, painoi sanat mieleensä. Toisen puheet Havusta, jo pelkkä se tapa, jolla Riesa lausui Havun nimen, sai Kaatajan epäilykset varmemmiksi. Havu oli ollut enemmän, paljon enemmän kuin ystävä tai luotettu. Uros olisi voinut vaikka lyödä vetoa siitä, että Havu oli ollut Riesan rakastettu, puoliso, tai ainakin jokin sen kaltainen. Outoa kyllä, jokin varsin epänormaali, Kaatajalle liki outo ja syvälle haudattu tunne kohotti päätään. Uros ei osannut kuvailla tunnetta, se oli kuin... Havu olisi kilpailija, vihollinen. Ei Kaataja ymmärtänyt tunnettaan lainkaan.
Sisäisestä taistosta kieli vain silmien lasittunut katse, vaan vaikka uros taisteli itsensä kanssa, tuo kuuli hyvin toisen sanat. Raivo valtasi suden - uros vihasi, vihasi verisesti Hurjaa. Hurja ei ansainnut elämää, Hurjan pitäisi kuolla. Vaan ehkä toinen oli jo kuollut? Yhtä kaikki, uros päätti vakaasti, että jos joskus tapaisi tuon tulen punaisen suden, Kaataja kostaisi tuolle kaiken, mitä Riesa oli kärsinyt. Kaiken mitä kaikki muutkin olivat kärsineet Hurjan takia.
Uros kuunteli tarkkaavaisena, huomaten nartussa tapahtuneet muutokset. Ensin tuo synkkyys, ja sitten iloisuus. Kaiken vastaavanlaisen Kaataja painoi mieleensä, syvälle muistiinsa, muistaakseen ja ajatellakseen näitä asioita joskus myöhemmin. Nyt olisi aika kuunnella tarinaa pidemmälle, odottaa sen sulautumista nykyisyyteen. Sitä hetkeä, kun Riesa astui tähän laaksoon, tapasi Kaatajan. Uros odotti tarinan lopetusta, sitä jolloin menneisyys päättyisi ja nykyisyys alkaisi.

Riesa katsoi Kaatajaa epäröiden. Uroksen olemus oli muuttunut selvästi, kun hukka oli puhunut Havusta. Ehkä... Ehkä se jotenkin liittyi samaan asiaan, kuin se outo, joskus niin tuttu tunne... Mutta. Nyt nartulla oli tarina kerrottavanaan, joten narttu painoi tuon ilmeen muistiinsa, jotta voisi miettiä sitä silloin, kun yrittäisi selvittää oman, oudon tunteensa nimeä.
"Taistelutaidoistani saan silti kiittää Kuuta. Hän oli lauman vanhimpia uroksia ja todella taitava taistelija. Sen jälkeen, kun eräs lauman nuorista uroksista oli haastanut minut, päihittänyt minut ja vienyt betan paikkani, anelin Kuulta oppia. Hän suostui. Lähes kaksi vuotta Kuu opetti minua, salaa Hurjalta. Hän ei vain opettanut taktiikoita, vaan paljon muutakin, kaikkea ja mitä vain, mistä saattaisi olla apua taistelussa. Imin kaiken mahdollisen tiedon itseeni. Minua ei toiste syrjäytettäisi, mistään." Riesan ääni muuttui ehkä jopa hieman uhkaavaksi lopussa. Uhka niille, jotka uskaltaisivat yrittää syrjäyttää hukan jostain. No, heitä sietikin sääliä. Mutta tarinaa oli vielä vähän jäljellä, joten ruskeaturkki kertoi senkin, keveään äänensävyyn.
"Opittuani kaiken, mitä Kuu saattoi opettaa ja Hurjan taas kerran ilkeiltyä minulle sain tarpeekseni. Jätin hyvästit Jäynälle ja pennuilleni, jotka olivat kaksivuotiaita ja kauniita, eivätkä tienneet olevansa pentujani. Sitten, yksinkertaisesti kävelin tieheni. Sanoin meneväni tarkastamaan rajoja, eikä kukaan sanonut mitään. Kuljin rennosti, aivan normaalisti rajoille asti. Sitten säntäsin juoksuun ja jätin kaiken taakseni. Olin niin onnellinen päästyäni pois", Riesa lopetti pehmeästi. Aivan, mikään ei ollut koskaan tuntunut niin hyvältä kuin Hurjan taakse jättäminen. Edes uuden lauman löytäminen, siis silloin, kuin laumalla oli vielä ollut vanha alfa, ei ollut tuntunut niin ihanalta. Ja, Riesa tuumi, tuskin mikään koskaan tuntuisikaan yhtä ihanalta.