Uusi alku - loppu

Halla nyökkäsi Hohdolle osoittaakseen olevansa samaa mieltä, "Olet oikeassa. Voitaisiin kokeilla piirrittää karibu tai mikä eteen nyt sattuu tulemaan - jokin isompi kokoinen siis" Silkkiturkki katsoi puhuessaan Hohtoon, mutta antoi katseensa käväistä myös Muistossa. "Kävellään vielä hetki joen vartta pitkin, mutta pysytään kasviston suojissa", Halla suunnitteli ääneen.

Rajarikkuri asteli hiljaa eteenpäin, varoen jokaista askeltaan. Se yritti pysytellä matalana, ettei sen vaalea turkki hohtaisi kasviston uumenísta ja paljastaisi koko kolmikkoa. Halla ei pahemmin pitänyt syksystä, maasto oli aivan liian kirjava ja kurainen sen melkein valkoiselle silkkiturkille.
Hukka kohotti päätään ja liikautteli korviaan, jostain kauempaa tuntui kuuluvan hiljaisia askeleita. Loistavaa!, Halla hihkui ajatuksissaan. Se oli varma, että saalis ei ollut enää kaukana. Askeleet madaltuivat entisestään ja korvat kuuntelivat pienimmänkin rasahduksen. Tuuli ei vain tuonut minkäänlaista vihjettä siitä, mikä eläin olisi kyseessä. Juuri kun Halla oli innoissaan kääntymässä Hohdon ja Muiston puoleen, aivan läheltä kuului haukahdus. "Ei voi olla totta.."

Askeleet olivat varmasti kuuluneet tälle vieraalle sudelle, olisihan se pitänyt arvata. Halla kirosi puoliääneen ja kohensi ryhtiään. Haukahdus oli ollut ystävällinen, mutta silkkiturkki oli silti varautunut. Nyt ei auttanut paetakaan. Tai ehkä.. Halla vilkaisi Hohtoa ja Muistoa anteeksi pyytävästi, ennen kuin vieras susi kysyi kolmikon aikeita. Entisenä alfana ja alfan tyttärenä Halla luimisti Säteelle korviaan ja heilautti häntäänsä ystävälliseen sävyyn, muttei vielä sen enempää."Taisimme eksyä hieman, etsimme erästä vanhaa ystävää. On kuulemma liittynyt tähän.. Haukan laumaan jonkin aikaa sitten", silkkiturkki keksi nopeasti, toivoen että tämä Haukan laumalainen ei olisi ehtinyt kuulla kolmikon saalistus aikeista.

Muisto ja Hohto nyökkäsivät. Suunnitelma kuulosti hyvältä.

Kumpikin kävelivät niin hiljaa kuin vain pystyivät. Muisto ja Hohto kuulivat myöskin rasahduksen ja Muiston täytyi tehdä kovasti töitä, ettei olisi hihkaissut ääneen ja juossut kohti melko lähellä olevaa ääntä. Sen maha huusi jo nälissään. Kummankaan turkit eivät erityisemmin antaneet suojaa, mutta eivät myöskää hohtaneet maastosta. ´Nyt täytyisi luottaa onneen...´ Hohto ajatteli.

Hohto oli jänittynyt. Se ei malttaisi odottaa, että pääsisi saaliin kimppuun. Harmi vain, että ajatus myös jäisi ajatukseksi, sillä yhtäkkiä kuului toisen hukan ääni joka kuului mitä luultavimmin laumalaiselle. ´Onni taisi juuri hylätä meidät..´ Nopeasti Hohto hyppäsi vaistomaisesti Hallan ja Muiston eteen.

Hohto kelasi Hallan selityksen monesti päässään ja katsoi pian toista hieman epäuskoisesti. Ystävää? Jos laumalainen alkaisi utelemaan lisää, mitä he sanoisivat?

Muisto oli kiitollinen, että sai olla Hohdon takana. Se antoi turvan tunteen jo pelkästään seisomalla siinä. Muistokin katsoi hieman ihmeissään ystäväänsä, mutta päätti näytellä mukana. "Aivan niin! Ystävää.." Muisto myötäili Hallan vieressä. Hohto oli koko ajan valppaana ja tarkkaili muukalaista herpaantumatta. Se seisoi ylväänä häntä korkealla ja katsoi pistävästi takaisin, mutta ei näyttänyt mitään uhkaavia merkkejä. Jos selitys ei menisi läpi ja toinen aikoisi hyökätä, se olisi valmiina.

Säteen ystävällinen katse haihtui ja se tuijotti Hohtoa suoraan silmiin, vaikka puhui kaikille. "Vai niin. Etsitte vanhaa ystävää, ja eksytte voimakkaasti tuoksuvan reviirin rajan yli?" sen ääni kertoi, ettei se tosiaankaan uskonut moista hätävaletta. Säde oli myös närkästynyt siitä, että sen vieraanvaraisuuteen vastattiin valhtelemalla. Mutta silti, ehkä jopa piruuttaan, se lähti leikkiin mukaan: "Tunnen kaikki yksilöt ainakin nimeltä laumasamme. Voisin auttaa teitä, jos kerrotte, mikä tämän ystävänne nimi on.." Se virnuili nyt jo sadistisen näköisenä. Luulivatko nuo, että narttu uskoisi moista? Sekin oli ollut aikoinaan alfan tytär, ja sen jälkeen hyvin korkeassa asemassa eräässä laumassa, ja nyt Haukan laumassa.

Säde jatkoi ennen kuin antoi toisten vasata: "Kysyn uudestaan: Mitä te teette täällä? Ja olen tosissani, vieraanvaraisuuteni ja kärsivällisyyteni on lopussa" Sen ääni madaltui. Narttu oli jo lopettanut Hohdon tuijottamisen, ja katseli nyt kaikkien kasvoja muistaakseen ne. Hajutkin se yritti pistää mieleensä.
"Tahdotte varmaan itsekin lähteä ehjin nahoin?" Säde vielä lisäsi hyvin hiljaa.

Halla rentoutui aavistuksen Hohdon hypähtäessä silkkiturkin ja Muiston eteen, se tosiaan toi tiettyä turvan tunnetta. Jos Halla olisi ollut ihminen, se olisi tässä tapauksessa purrut huultaan. Se oli tuonut uudet ystävänsä reviirin rajojen sisäpuolelle vain päivän ruoan takia ja nyt kolmikko oli jäänyt rysän päältä kiinni. Silkkiturkki kallisti päätään katsellessaan Hohtoa edessään, ystävän käytös viestitti jotain mitä myös uskollisuudeksi voitaisiin sanoa. Muistokin oli lähtenyt mukaan valheeseen, jolla Halla toivoi rajarikkureiden selviytyvän. Sutta todella harmitti tilanne, johon ne olivat ajautuneet vain Hallan takia, mutta samalla se kunnioitti uusia ystäviään koko sydämestään.

Vaalea turkki pörhistyi Säteen sanojen myötä. Ilmasta pystyi haistamaan kitkaisen tilanteen, jotain oli keksittävä. Halla vilkaisi Muistoon ja sitten Hohtoon, ennen kuin palautti katseensa takaisin Säteeseen.
"Kuulopuheiden mukaan ystävämme on tosiaan liittynyt Haukan laumaan. Mutta se on tosiaan vain puhetta!", sanojensa aikana Halla otti muutaman askeleen eteenpäin, melkein Hohdon rinnalle asti.
"Haluaisin tavata alfasi. Jos löydän ystävämme, olisin myös halukas liittymään laumaan. Ystäväni tässä.." Halla nyökkäsi Muiston ja Hohdon suuntaan "..tulivat mukaani turvaksi. Heille tulevaisuus on vielä avoin".
Silkkiturkki katsoi kiitollisesti ystäviään.
Hätävalhe oli hätävalhe. Ehkä Halla oli mennyt liian pitkälle. Se oli häädetty entisestä laumastaan alfan paikalta vain muutama kuukausi sitten. Sillä kyllä olisi potentiaalia liittyä uuteen laumaan, mutta ei se ollut ajatellut asiaa vakavasti vielä kertaakaan. Aiemmin se oli puhunut asiasta Muiston ja Hohdon kanssa ja kertonut näillekin haluavansa elää vielä jonkin aikaa ilman lauman sääntöjä. Nyt se yritti vakuutella Säteelle eleillään olevansa tosissaan, toivoen että Muisto ja Hohto ymmärtäisivät. Ne voisivat päästä helpolla, mutta Halla oli keittänyt itselleen ehkä liiankin tulisen sopan.


< tästäpä soppa syntyi ja vähän sekavaa tekstiä ^^' katsotaan jos Hallan tosiaan saisi laumaan, siitä voisi tulla aikamoinen 'agentti'. huh.. sekavaa tosiaan. hirmu valehtija hukan olen luonut :< >

Muukalaisen "ystävällisyys" oli kuin pois pyyhkäisty ja Hohto katsoi tiiviisti takaisin. Se ei kääntänyt katsettaan pois. Pienen pelon pystyi näkemään Muistosta. Toinen ei ollut enään niin ystävällinen, vaan enemminkin uhkaava. Kun Halla astui askeleen eteenpäin, Muisto otti vaistonvaraisesti askeleen taaksepäin.

Hallan "valhe", jos sitä siksi pystyi sanomaan, yllätti kaksikon totaalisesti. Aikoiko toinen tosissaan liittyä laumaan?? Eikö Halla ollut puhunut jäävänsä laumattomaksi ainakin toistaiseksi? Muisto hypähti Hallan vierelle ja Hohtokin siirsi katseensa Säteestä Hallaan. "Oletko tosissasi? Aijotko oikeasti liittyä??" Muisto kuiskasi Hallalle ja tökkäisi toista pienesti, kuin yrittääkseen saada toisen taas järkiinsä. Pienen paniikin pystyi nyt selvästi kuulemaan äänestä. Hohtokin näytti yllättyneeltä, mutta siirsi katseensa takaisin laumalaiseen. "Helpompi on paeta. Tällaisen takia ei tarvitse uhrautua mihinkään." Hohto mumisi. Nyt Hohto katsoi Sädettä uhkaavasti. Hohto ei halunnut, että sen ystävä joutuisi valheen takia mihinkään. Se puri hampaitaan yhteen, mutta piti ilmeensä tyynenä.

((Haha. Muisto ja Hohto eivät sulata Hallan ajatusta. Eivät sitten millään. xD ))

Lempeä ilme käväisi hetkeä kauemmin Säteen kasvoilla, kun se kuuli mahdollisesta liittymishalukkuudesta. Se ehti laskea häntäänsä pari senttiä, kunnes nosti sen takaisin epäluuloisena. Se ei kuullut tarkalleen, mitä muut kuiskivat, mutta nyt sillä oli monta hyvää syytä olla luottamatta muukalaisiin: Jos ne olisivat rehellisellä asialla, ne eivät kuskisi. Ja Säteen oli hankala uskoa liittymisväitettä, kun kaksi muuta näyttivät siltä etteivät olleet kuulletkaan koko asiasta.
Naaras kohotti kulmiaan. "Sinä ja ystäväsi ette nyt ihan vakuuta minua", se sanoi hitaasti Hallalle, "Mutta jos todella olet liittymishalukas, niin haluaisin kysyä, mikä sinussa olisi niin arvokasta laumallemme että vaivaudun kutsumaan alfani?" sen ääni ei ollut piikittelevä, vaan rauhallinen. Narttu alkoi olla jo vähän huolissaan pennuista, joita sen ei ollut tarkoitus jättää yksin näin pitkäksi ajaksi. Se yritti hoitaa tilanteen nopeasti pois alta. Oikeastaan Säteen ehkä täytyisi kohta kutsua Haukka. Mutta sitä se ei näyttänyt naamastaan - eihän se nyt voinut paljastaa olevansa totaalisen alakynnessä. Säde oli taistelukyvytön, ja vastassa olisi kolme sutta.
Helvetin helvetti... se ajatteli hermostuneena.

// Minä tungen myös mukaan, jos se ei ketään haittaa? //

Kaataja oli - kenties syyllisyyden tunnossaan - lähtenyt kiertelemään reviirille, toivoen kohtaavansa laumalaisiaan. Ulvomaan ei uros aikonut, sillä eihän hukka halunnut kutsua muita luokseen, se olisi ollut, no, ei nyt alentavaa kutsuttavaa kohtaan, vaan kaiken puolin sopimatonta. Niinpä Kaataja vaelteli, tutustuen samalla reviirin rajoihin.
Tuuli kantoi suden kuonoon neljän lajitoverin tuoksun. Mutta mikä huolestuttavinta, vain yksi tuoksuista oli etäisesti tuttu. Epäluuloisena uros lähti kiihdyttämään, siirtyen pian kevyestä jolkottelusta reippaaseen juoksuun. Hajut vain voimistuivat, mitä lähemmäksi Kaataja pääsi. Kyllä, yksi oli narttu, laumalainen - Säde? -, ja tuoksui pennuille. Varmaankin siis Säde. Vaan kolme muuta... eivät laumalaisia. Epäluulo valtasi enemmän alaa, mitä kolme tuntematonta sutta tekivät täällä?

Päästyään lähemmäs, Kaataja hidasti vauhtinsa jolkotteluun. Uros ei aikonut todellakaan rynnätä tilanteeseen, saamatta minkäänlaista käsitystä tilanteesta etukäteen. Tuuli kantoi mukanaan keskustelun pätkiä, joita valppaat korvat kalastivat. Nopeasti susi sai suuntaa-antavan käsityksen tilanteesta, ja lähti jälleen liikkeelle.

Kaataja asteli rauhallisesti paikalle, katsoen paikalla olevia susia jokaista vuorollaan. Suuren hukan askellus oli vakaa, ja täysin harkitusti uros asettui Säteen rinnalle. Vihertävän harmaat silmät kiinnittyivät hetkeksi narttuun, kuin kysyen, missä tarkkaan ottaen mentiin. Sen pienen hetken, kun uros katsoi Säteeseen, silmistä hohkasi rauhallisuus ja voima. Kaataja halusi rauhoitella narttua, kertoa, ettei toinen ollut enää yksin eikä näiden kolmen armoilla. Vaan Hohtoa, Muistoa ja Hallaa katse tarkkaili valppaana, mittaili susia ja arvioi tilannetta. Tuuhea häntä oli korkealla, tummanharmaan suden ryhti oli suora ja turkki pörhössä. Ennestään jo suuren kokoinen ja massiivinen Kaataja näytti näin vielä suuremmalta, ja samalla kertoi selvästi kolmelle rajarikkurille, ettei kannattanut lähteä pelleilemään uroksen kanssa. Säde ei yksin olisi kauaa pystynyt pitämään puoliaan kolmea sutta vastaan, mutta kaksin Kaataja ja Säde pystyisivät pidättelemään rajarikkureita sen aikaa, että muu lauma ehtisi paikalla. Jos se nyt olisi tarpeen. Voisihan se olla, että kolmikko toteaisi viisaammaksi poistua paikalta nopeasti, ja ehkäpä Haukan laumalaiset armahtaisivat rajarikkurit - tämän kerran.

< mukaan vain ^^ >


"Olen tosissani. Luulisin..", Halla vastasi Muistolle, tosin viimeisen sanan kohdalla niin hiljaa kuin pystyi. "Luota", se vielä kuiskasi lopuksi ennen kuin siirsi katseensa takaisin Säteeseen. Tilanteesta oli Hohdon sanojen mukaan helpompi paeta ja tottahan se oli. Säde oli yksin ja reviirin raja lähellä, jos ne nyt vain kääntyisivät ja lähtisivät juoksuun.. tai taistelisivat? Hallan kuvitelmat keskeytyivät äkisti. Uusi ja todellakin kookkaampi susi oli astellut rauhallisesti Säteen viereen. Silkkiturkki nielaisi tyhjää kohottaessaan katsettaan Kaatajaan, kuitenkaan tuijottamasta tätä suoraan silmiin.

Halla seisoi paikallaan itsevarmasti, peittäen pienen kauhukuvansa siitä miten vaivattomasti Kaataja voisi taittaa rajarikkurin niskat tuosta vain. Mutta nyt sille oli tärkeintä suojella ystäviään, päästä tilanteesta naarmuitta. Jos se olisi vain tajunnut aiemmin kuunnella Hohtoa eikä keksiä valheita.. Tosin, Halla kallisti päätään. Tämä lauma kiinnosti silkkiturkkia yllättävän paljon, reviirin rajoja tarkkailtiin tarkasti, eikä laumaan tunnuttu kelpuuttavan ihan ketä tahansa. Haasteita, Halla hymyili mielessään ja vilkaisi Sädettä. Silkkiturkin silmisti hehkui monenlaisia tunteita. Innostusta, halua, mutta myös pieni pala pelkoa sen itsensä ja ystävien puolesta. Halla olisi jälleen purrut huultaan jos olisi siihen kyennyt.

(( Tervetuloa vain. ^^ ))

Muisto katsoi Hallaa hetken. Toinen oli siis tosissaan. Tottahan Muisto luotti Hallaan, mutta... Muisto astui takaisin taaksepäin. Jos toinen tahtoi liittyä, niin antaa liittyä. Muisto luimisti pienesti korviaan, mutta uuden suden saapuminen sai sen höristämään korviaan. Toinen vaikutti vahvalta ja oli varsin kookaskin. Muisto pysyi visusti Hallan ja Hohdon takana ja yritti pysyä mahdollisimman näkymättömänä.

Hohto piti katseensa visuti Säteessä, mutta se kuunteli tarkasti, mitä Halla ja Muisto keskustelivat. He olisivat nyt niskan päällä, yksi vastaan kolme. Kookkaan suden saapuminen sai katseen irti toisestaja nyt se katsoi tiukasti uutta, tuntematonta sutta. Asiat mutkistuisivat nyt huomattavsti. Se varoi visusti antamasta minkäänlaisia uhkailevia eleitä. Nyt se seisoi ryhdikkäästi ja pörhisti huomaamattomasti karvojaan, jotta se näyttäisi edes hiukan suuremmalta. Jos Hohto oli jotain oppinut, niin vastustajalle ei saanut näyttää heikkouksia. Vaikka vierailla susilla ei ollut ainakaan vielä syytä hyökätä, oli se valmistautunut pahimpaan mahdolliseen tilanteeseen. Se purisi hampaitaan nyt yhteen, mikäli se osaisi.

((Siitä vaan! Tervetulemas! :D))

Säde huojentui nähdessään laumalaisen tulevan, eikä välittänyt enää että sen helpotus näkyi naamsta. Säde heilutti häntääsä Kaatajalle, ja liikutteli korviaan edestakaisin. Se höristeli niitä välillä kiinnostuneena ja luimisti välillä varmuuden vuoksi. Se ei ollut nähnyt tätä kookasta urosta laumakokoontumisessa, ja koska silloin puhuttiin puuttuvsta Karhunkaatajasta, niin tämä oli varmaan se. Säde oli saanut sen käsityksen, että Kaataja oli metsästysryhmän johtajana arvokkain uros - saman arvoinen kuin Säde.
Sen kasvoilta paistoi kiitollisuus vastaukseksi Kaatajan rauhoitteluun.
Sitten se kääntyi takaisin tunkeilijoihin päin. "Oletan, että olet arvon Karhunkaataja?" se sanoi Kaatajalle vaikka katsoi kolmikkoa edessään. Se virnisti vahingoniloisena, pienesti ja salaa kolmelle tunkeilijalle. Etenkin Hohdolle.
Kaatajan mahdollisen vastauksen jälkeen se avaisi suunsa: "Olen Säde. Lähdin pentujeni luota vähän jaloittelemaan, kun haistoin nämä tässä. Yksi heistä on ehkä liittymässä, tämä etummainen tässä, kaksi muuta tulivat..Tuota noin.." Narttu loi Kaatajaan katseen, mikä tarkoitti, ettei se uskonut sanaakaan tunkeilijoiden versiota; "..Suojaksi.."
Sen mielessä käväisi, mitä Hohto, Muisto ja Halla ajattelisivat kun tajuaisivat, että niitä oli pidätellyt raskauden läpikäynyt narttu, yksin. Säde olisi itse joutunut pakenemaan jos kahakkaa olisi syntynyt.
Edelleen ivaa naamassaan se sanoi: "Ja tämä - Öh, liittyjä - tahtoisi jopa tavata arvon Haukan. Mutta ennen kun otan häntä vakavasti, nämä suojelijat saavat alkaa laputtaa. Ei reviirin rajojen yli niin vain marssita ilman hyvää syytä" Viimeisen lauseen se sanoi jopa vähän toruvan äidillisesti. Sillä oli ollut rankkaa, ja se purki ilomielin itseään rajarikkureihin. "Ja jos olet hyvällä asialla, muukalainen, niin tuskin tarvitset mitään selustaa". Se totesi katse nyt Hallaan pureutuneena.

Kaataja vastasi Hohdon tiukkaan katseeseen omalla, voimaa ja varmuutta uhkuvalla katseellaan. Sillä itsevarmuutta ei sudelta tässä tilanteessa puuttunut - Kaataja oli laumansa alueella, puollustamassa rajoja. Yksi ulvonta, ja lauma olisi paikalla, tukena ja turvana. Se jos mikä vahvisti muutoinkin voimakasta sutta.
"Oikein oletat", Kaataja vastasi Säteelle, varmistaen siten, että oli todellakin Karhunkaataja, joksi narttu tuota epäili. Säteen nimenhän uros tiesi jo etukäteen, Haukka oli kertonut tuosta nartusta, ja puhunut pennuistakin. Vaan ainakin nyt Kaataja saattoi olla täysin varma siitä, että rinnalla seisova narttu oli Säde.

Uros tarkkaili katseellaan kolmikkoa valppaana, mutta kuunteli samalla Sädettä tarkkaavaisena. Näin kukaan noista kolmesta ei voisi hyökätä huomaamatta. Toinen korva oli kääntynyt Säteen puoleen, toinen tavoitteli ääniä rajarikkureiden suunnalta. Kaataja oli valpas, ei uhkaava muttei ystävällinenkään. Susi vain seisoi valppaana ja itsevarmana, häntä korkealla pystyssä ja karvat pörhöllään.
"Jos todella olet hyvin aikein laumaamme liittymässä, et tarvitse suojaa ystävistäsi. Miksi laumamme sinua vastaan kääntyisi, jos vilpittömin mielin joukkoomme haluaisit?", uros lausahti Säteen lopetettua, puhuen suoraan Hallalle. Niin, Kaataja ei oikein uskonut mokomaan tarinaan. Kysymys oli tarkoitettu retoriseksi, sillä vastaushan oli varmaankin jokaiselle itsestään selvä. Varsinkin, kun kyse oli pienehköstä laumasta, jonka reviiri oli hyvillä mailla - ja kahden isomman lauman lähettyvillä.
"Suosittelisin lämpimästi, että kertoisitte totuuden. Nyt. Heti", Kaataja sanoi vakaalla, matallalla äänellään, tarkkaillen jokaista valppaasti. Uros pörhisti karvojaan vielä enemmän, jännittäen koko ruumiinsa joka lihaksen. Kaikesta näki, ettei tummanharmaa susiuros pelleillyt. Nyt oli paras taipua ja alistua. Matala murina kohosi suden kurkusta, kuin vakuudeksi. Hampaat pysyivät yhä peitossa, mutta tuskin olisi kaukana se hetki, kun Kaataja paljastaisi purukalustonsa. Ainakin, jos kolmikko yhä jatkaisi valettaan ja käyttäytyisi kuin mitkäkin laumanjohtajat. Uros ei haluaisi näitä kolmea satuttaa, eikä tappeluun joutua, mutta jos kolmikko ei tajuaisi alistua ja luikkia häntä koipien välissä pois, se olisi ainoa vaihtoehto.

Halla pörhisti turkkiaan Hohdon tavoin - vaikkakin laimein tulooksin - näyttääkseen edes hieman isommalta suuren Kaatajan edessä. Kahden laumalaisen keskustelu sai silkkiturkin höristämään korviaan. Kolmikkoa oli pidellyt emo! Ei elämä..Rajarikkureiden olisi ollut niin helppoa vain liueta paikalta, silloin kun vielä pystyi. Mutta nyt.. Halla vilkaisi Muistoon takanaan ja Hohtoon vieressään.

Nämä olivat siis Säde ja arvon Karhunkaataja. Silkkiturkki päätti painaa nimet ja hajut visusti mieleensä, ihan vain varmuuden vuoksi. Se vältteli katsomasta kumpaakaan suoraan silmiin, muttei suostunut alistumaan vielä hetkeksikään. Ei tosin Hohdon tapaan uhkaillutkaan, yritti vain olla näyttämättä heikkouksiaan. Kaatajan alkaessa puhua nyt Hallalle, silkkiturkki luimisti korviaan pettyneenä. Pienen pieni murahdus pääsi jostain mahanpohjalta valloilleen. Totuus oli kerrottava, vai? Halla vilkaisi jälleen ystäviinsä.
"Hyvä on, hyvä on. Ensimmäisenä, olemme kaikki kolme uusia täällä, emme tunne alueita tai laumoja. Vain huhuja. Meillä oli nälkä joten..", Halla puhui nopeasti, mutta hiljeni sitten hetkeksi. Se ei uskaltanut enää katsoa Säteeseen tai Kaatajaan päinkään. Silkkiturkki puristi silmänsä kiinni, kuin odottaen iskua. Odottaen hetken mitä tapahtuisi, se vielä jatkoi: "Mutta olen oikeasti kadottanut ystäväni, lähdin laumasta muutama kuunkierto sitten", Halla avasi silmänsä. "Susi tarvitsee lauman ympärilleen" Sanat olivat kuiskaus. Osoitettu lähinnä Muistolle ja Hohdolle, siitä nämä olivat puhuneet aiemmin. Samassa Halla tunsi kylmää kuononpäässään. Vain pienen hetken susi pystyi erottamaan kuonollaan tähden. Lunta! Halla kohotti katseensa yläilmoihin. Tuhansia, ei vaan, miljoonia lumihiutaleita tanssahteli hiljaa alas taivaalta. Silkkiturkin olisi tehnyt mieli pyörähdellä innoissaan, hypähdellä kohti tähtiä ja napata niitä suuhunsa. Mutta kuin salama kirkkaalta taivaalta, Halla muisti missä oli ja laski nopeasti katseensa. Sehän oli melkein tarjonnut itseään tapettavaksi paljastamalla kaulansa.

Kahden vieraan suden käytös alkoi tosissaan ärsyttämään Hohtoa. Kylläpä sitä oltiin niin polleana että.... Se piti kuitenkin naamansa peruslukemilla. Sitä nautintoa se ei toisille antaisi, että näyttäisi hermostuneelta. Kumpa nupo kaksi osaisivat lukea ajatuksia... Kuulisivat kunniansa... Nyt se siirsi katseensa Kaatajasta Säteeseen, joka ei edes yrittänyt peitellä vinoiluaan. Hohto päätti antaa samalla mitalla takaisin. Se piti naamansa rentona kuin missäkin piknikillä ((huom. vertauskuva! Sudet eivät tiedettävästi tunne piknikkiä ;) )) ja hymyili vinosti Säteelle. "Juuri tällaisen tilanteen takia me olemme mukana." Hohto lausahti ja katsoi Kaatajaa.

Muisto katsoi Hallaa... Toinen oli hyvin selittänyt tilanteen. Muisto katsoi yhtäkkiä taivaalle, kun näki Hallankin kiinnittävän huomion sinne. Ensilumiko? Muiston häntä alkoi pienesti heilua ja se oli jo unohtanut, missä tilanteessa se oli.

Säde tunis itsensä varmemmaksi Kaatajan rinnalla. Se katsoi vähän nuhdellen nuorsutta joka vihdoin kertoi totuuden. Vai ruokaa varastamassa? Narttu irvisti halveksuvasti.
Karhunkaataja ei ollut tullut taistelemaan, se oli selvä. Säde sen sijaan alkoi hikeentyä näihin kolmeen, jotka tuntuivat pitävän Haukan laumaa vaarattomana, mitättömänä...
Ruskeaturkki tuijotti Hallaa suoraan silmiin. Säde oli kokenut, se pystyisi tässäkin kunnossa aiheuttamaan vakavia vammoja nuoremmalle. Mutta se oli ihan eri asia, voisiko se satuttaa nuorsutta.
Kaksi muuta sen sijaan...Ne olivat jo varttunita. Ne olivat vastuussa teoistaan.
Hän on nuori, viaton...Puhdas.. ruskeaturkki ajatteli tuijottaen edelleen uhkaavasti Hallaa. Tuon taas voisi repiä kappaleiksi, ihan vain huvin vuoksi, se ajatteli vilkaistessaan nopeasti Hohtoa. Pieni hymyntapainen käväisi sen naamalla, mutta muuten Säde tuijotti Hallaa nujertavalla ilmeellä. Sinä et pärjää minulle..Älä kokeile.. narttu ajatteli ja toivoi, että Halla jotenkin ymmärtäisi eikä antaisi Säteelle syytä käydä sen kimppuun.

Uros katsoi kolmikkoa mielenkiinnolla. Vai että ruokaa hakemassa... no, olihan Kaatajakin moista harrastanut, ja nyt osasi olla tyytyväinen, ettei ollut kärähtänyt. Suden lempeämpi puoli halusi vain isällisesti neuvoa kolmikkoa, että lähtisivät eivätkä palaisi, mutta toisaalta Kaataja tiesi, ettei voisi luottaa siihen. Rajarikkurit - ja eritoten ruokaa tavoittelevat sellaiset - oli häädettävä pois kunnolla. Muutoin he palaisivat, kun nälkä taas koittaisi. Talvi kun oli saapumassa, ja ruoka vähenisi muutenkin. Ei olisi oikein, että laumattomat kävisivät viemässä lauman ruuan. Ehei.
"Nyt kuulostaa jo paremmalta", uros tokaisi, kun Halla oli saanut puhuttua loppuun. Niin, mielummin totuus, miten karmea se sitten olikin, kuin vale. Susi arvosti rehellisyyttä, joten oli tyytyväinen, kun Halla oli myöntänyt, mitä kolmikko oli oikeasti täältä hakemassa.
"Jos yhä tahdot liittyä laumaamme, suosittelen sinua miettimään sanasi tarkoin. Alfa tuskin katsoo suopein silmin rajarikkureita, jotka tulivat ruokaa reviiriltä hakemaan. Vaan ei se ole este laumaan pääsyyn, jos olet lauman arvoinen", susi sanoi rauhallisesti, osoittaen sanansa Hallalle. Jos toinen todella haluaisi liittyä, Kaataja kutsuisi alfaansa ilomielin. Kunhan kaksi kaverusta, jotka selkeästi eivät halunneet liittyä, häipyisivät. Uros käänsi pian katseensa Hohtoon ja Muistoon. Muisto näytti uppoutuneen kokonaan ensilumen pauloihin, mutta Kaatajaa moinen ei hätkäyttänyt. Lumi oli lunta, ja uroksen kotiseuduilla sitä oli vaivaksi asti.
"Mutta mitä teihin kahteen tulee... Ette selkeästi halua laumaan, joten en ymmärrä, miksi yhä täällä olette. Luulisi nyt, että siinä vaiheessa, kun näitte ensimmäisen laumalaisen, olisitte lähteneet pois. Sen sijaan seisotte yhä siinä. Yhäkö kuvittelette, että voisitte jatkaa kesken jäänyttä saalistusta lauman mailla?", Kaataja puhui vakaalla, matalalla ja voimakkaalla äänellään. Katse kiersi Hohdon ja Muiston väliä, odottaen ja painostaen. Susi halusi tietää, mitä nämä kaksi täällä tekivät. Muuta kuin saalistivat, siis.
Uroksen häntä oli korkealla, turkki pörhössä, ryhti hyvänä. Susi katseli suoraan kohti, odottaen. Kaataja halusi ratkaista tilanteen mahdollisimman nopeasti ja kivuttomasti, mieluiten siten, että rajarikkurit poistuisivat häntä koipien välissä eivätkä katsoisi taakseen. Ja kaikki tietenkin ilman tappelua. Vaan vaikutti siltä, että ainakin Hohto ei hätkähtäisi yhteenottoa, sen verran itsevarman oloisesti toinen seisoi. Kaataja alkoi jälleen murisemaan, kuin haastaen kaksikkoa. Jääkää ja tapelkaa tai lähtekää ja alistukaa oli selkeästi haasteena. Uros ei pelkäisi yhteenottoa, muttei sitä halunnutkaan. Vaan ei täällä koko päivää voisi seistä ja ihmetellä. Sitä paitsi, taistelusta tulisi lyhyt ja yksinkertainen - lopputuloksena rajarikkurit joutuisivat kumminkin lähtemään. Nyt oltiin sentään lauman alueella, lauma olisi lähellä. Yksi ulvonta, ja jokainen liikkumaan pystyvä laumalainen ryntäisi kuka mistäkin suuntaa tänne. Siihen asti uros uskoi pärjäävänsä kahdellekin sudelle, ja voisihan Säde auttaa kykyjensä rajoissa.

Tai niin Kaataja ainakin halusi uskoa. Mistä sitä ikinä tiesi, mitä tapahtuisi. Voisihan käydä niin, ettei kukaan laumalainen olisi riittävän lähellä. Tai että kukaan ei kuulisi kutsua. Tai ei reagoisi siihen. Vaihtoehtoja oli monia. Vaan uros luotti siihen, että lauma olisi lähellä ja seisoisi suden takana ja turvana, kun susi puollusti laumaansa. Susi suorastaan hohkasi itsevarmuutta, astuessaan askeleen lähemmäs rajarikkureita. Hampaat paljastettuina, olemus ryhdikkäänä, ja muutoinkin äärimmäisen uhkaavana Kaataja astui vielä toisen askeleen, katsellen susia vuorotellen. Tilanne ratkaistaisiin nyt.

Halla luimisti korviaan katsoessaan Sädettä, kuitenkaan väistämättä tämän katsetta. Silkkiturkkia ahdisti tuijottaa toista suoraan silmiin tälläisessä tilanteessa, mutta ei halunnut tyhmyyttään alistua - ainakaan vielä.
Kaatajan alkaessa puhua, Halla käänsi hieman päätään isompansa suuntaan. Korvat kääntyivät eteenpäin ja kieli pyyhkäisi nopeasti suupieliä, etujalat polkivat maata pari kertaa. Lauman arvoinen.., Halla avasi suutaan niin, että näytti kuin susi olisi hymyillyt. Kun Kaataja alkoi puhutella Muistoa ja Hohtoa vakaalla äänellä, Hallan turkki pörhistyi tahtomatta. Hohto tuntui seisovan niin itsevarmasti, vaikka sitä melkein puolet isompi uros susi paljasti jo rivin teräviä hampaitaan. Halla itse otti askeleen taaksepäin, vetäen samalla korvansa uudestaan vasten kalloa.
"Tiedän olevani laumanne arvoinen, me kaikki olemme", silkkiturkki murahti hiljaa hampaidensa lomasta, näyttämättä niitä kuitenkaan liikaa. "Kaikki teemme joskus virheitä, mutta kun käyttäydyt noin..", Halla otti askeleen nyt eteenpäin, ollen melkein kuonokkain Kaatajan kanssa. "..et tiedä mitä tulet menettämään", susi kuiskasi ja kääntyi. Se saattoi olla kohtalokas virhe, mutta Halla otti sen riskin.

Ellei Hallan kimppuun nyt hyökättäisi, se nykäisisi Hohtoa hännästä kävellessään turhankin rauhallisesti näiden ohi.

Muisto katsoi ihaillen Hallaa, kun tämä puhutteli laumalaisia niinkin rohkeasti.

Jos Halla pääsisi kaksikon luo saakka ja tuntisi nykäyksen hännässään, se loisi viimeisen tiukan katseen Säteeseen, ennekuin perääntyisi, pitäen kaksikkoa koko ajan silmällä.
Muussa tapauksessa hän hyppäisisi Hallan avuksi.

Muisto olisi kummassakin tapauksessa takaa-alalla. Jos he pääsisivät perääntymään, hän perääntyisi muiden mukana. Jos asiat eivät luistaisi kuitenkaan niin hyvin, Muisto tärisisi peloissaan, kykenemättä tekemään mitään, vähän matkan päässä muista.

((Anteeksi kesto en älynnyt että on minun vuoroni -_-''))

Säde puolestaan katsoi halveksuen Hallaa, kun tämä puhutteli laumalaisia niinkin epäkunnioittavasti, ja tilanteeseen nähden typerästi. Se paljasti hampaansa, ja murahti matalasti. Sekin otti pari askelta eteenpäin.
Vaikka Kaataja ja Säde olivat sen ymmärryksen mukaan saman arvoisia, toimi Säde silti toisen pillin mukaan - tässä tapauksessa. Uros oli ilmeisesti kokeneempi rajarikkureiden kanssa.

Kyllä, haaste tuntui olevan selvä. Mutta ei näille neropateille. Vaikka se ei olisikaan järkevää, niin mahdollisesti tulevan - eikä vain mahdollisesti - häädön aikana se ei säästelisi tilaisuutta hyökätä kimppuun. Ainakaan rajojen ulkopuolella. Se oli väsynyt ja heikkona, mutta uskoi pystyvänsä juoksemisen aikana puremaan ihan yhtä ikävästi. Ilkeän haavan saisi takajalan ja vatsan väliin, se teksi varsinkin juosessa kipeää.. Narttu suunnitteli.

Kaataja kuunteli Hallan puheen. Niin, varmasti jokainen näistä susista oli lauman arvoinen. Jokainen susi, jolla oli jotain annettavaa laumalleen, oli lauman arvoinen. Kaataja tiesi sen, muttei yllättynyt, kun rajarikkurit näkivät paremmaksi kääntyä ja poistua. Kieltämättä vallinneessa tilanteessa olisi ollut vaikea liittyä laumaan, sillä ennakkoluulot ja väärinkäsitykset olivat voimassa. Ja ne muuten olivat eläneet vahvoina. Molemmin puolin.

Kaataja katsoi rajarikkureiden perään. Toisaalta sen olisi tehnyt mieli lähteä perään, varmistaa, että tuo kolmikko poistuisi kokonaan ja pysyisi poissa, muttei uros lähtenyt. Sen sijaan Kaataja jäi paikalleen seisomaan, häntä pystyssä, turkki hiukan pörhöllään, yhäkin vaativana ja uhkaavana. Uros aikoi vahtia, että rajarikkurit menisivät pois - ja pysyisivät poissa. Uudelleen jos Kaataja nämä sudet kohtaisi rajojen lähistöltä, susi ei edes uhkailisi. Uros hyökkäisi suoraan kimppuun. Uhkaukset oli annettu, tilanne oli rauennut. Olisi rajarikkureiden omaa typeryyttään koetella onneaan uudelleen, kiertää hiukan pidemmälle ja palata takaisin reviirille. Jos Kaataja ei olisi vastassa, varmasti joku toinen laumalainen olisi.
"Toivon mukaan he ymmärtävät pysyä poissa rajoiltamme... ja mitä sinuun tulee, toivoisin ettet sinäkään kävisi rajoilla. Oli onnesi, että satuin haistamaan teidät. Nuo kolme olisivat voineet tehdä pahaakin jälkeä, jos olisit yksin joutunut ajamaan heidät pois", Kaataja lausui lempeällä, matalalla äänellään. Turkki tasoittui jälleen, häntä laskeutui hieman alemmas, heiluen ystävällisyyttä osoittaen puolelta toiselle. Susi ei mitenkään koettanut vähätellä Sädettä ja nartun toimia, mutta halusi tehdä asiansa selväksi. Ei rajoille, ennen kuin pennut olisivat kasvaneet ja Säde voimistunut. Siihen asti voisi pysytellä sisemmällä reviirillä. Kaataja toki myönsi, että narttu oli toiminut hyvin, kun oli niinkin kauan pidätellyt kolmea rajarikkuria yksinään ja heikossa kunnossa, mutta samalla Säde oli vaarantanut paljon. Itsensä ja pentunsa. Uros halusi varmistaa, omalla lempeällä tavallaan, ettei Säde enää joutuisi vastaavaan tilanteeseen, ennen kuin olisi siihen valmis. Ja siltikin, ei yksin kolmea vastaan. Alivoima ei ollut hyvä juttu. Ei vaikka asiaa miten päin kääntelisi.

Hallan nykiessä Hohtoa pari kertaa hännästä, silkkiturkki kääntyi vielä vilkaisemaan Sädettä. Tuore emo irvisteli kolmikolle uhkaavasti, mutta Halla tyytyi vain virnistämään tälle susimaisesti takaisin. Nuorukainen vilkaisi vielä Kaatajaa - viimeisen kerran - ennen kuin käänsi noille kokonaan selkänsä. Vaikka Halla oli ollut typerä, ehkä ripauksen rohkeakin, se kuitenkin älysi olla vielä varuillaan. Säde ei varmasti näyttänyt hampaitaan vain leikillään.
"Jos tuo isompi kaveri ei olisi tullut paikalle..", Halla mutisi hampaidensa lomasta kolmikon päästessä muutamia metrejä reviiriltä poispäin.
"Anteeksi, olen todella pahoillani tuosta tapahtuneesta", silkkiturkki puhui nyt selkeämmin, osoittaen sanansa Muistolle ja Hohdolle. Lauseensa lopuksi se vielä nyökkäsi taaksejääneisiin Säteeseen ja Kaatajaan. "Menin liian pitkälle..", Halla jatkoi ja painoi päänsä. "..ajattelin vain että pääsisimme nopeasti pois tilanteesta, vaikka valehtelu oli tyhmää. Mutta oikeastaan, valehtelin siitä vain suunnilleen puolet", silkkiturkki puhui osaksi itselleen, osaksi uusille ystävilleen. Halla halusi vain että kaikki olisivat hyvällä mielellä. Että kaikki olisi sopusoinnussa. Mutta todellisuudessa se oli vain sekoittanut pakkaa entisestään. Ehkä siksi se oli vain alkanut ladella valheita valheiden perään, välttyäkseen taistelulta ja rajarikkuri tuomiolta. Mutta oli se tosiaan puhunut tottakin. Vähän.

Halla pysähtyi hetkeksi ja katsoi vielä taakseen.

Hohto olisi venyttänyt toista silmäluomeaan ja näyttänyt kieltään kahdelle laumalaiselle, mikäli se olisi osannut. Loppujen lopuksi, hän oli vielä nuori susi, joka ei tuntunut tietävän kaikkea tämän maailman menosta, vaikka niin luulikin.

Muisto kulki kaksikon edellä. Tilanne oli ollut pelottava ja hän halusi pois siitä ja äkkiä. Hohto kulki nyt Hallan vierellä. "Niimpä. Niillä kyllä on ruokaa yllinkyllin. Siitä olisi riittänyt meillekkin.." Hohto mumisi vastaukseksi. Muisto ei saanut selvää mitä kaksikko oli mumissut, mutta antoi asian olla. Seuraavan hän kyllä kuuli. "Ei tarvitse pyydellä anteeksi. Kenellekkään ei sattunut mitään ja me olimme juonessa yhtälailla mukana..." Muiston häntä alkoi heilua, kun se puhui. Nyt se oli vain tyytyväinen, että kaikki oli päättynyt loppujenlopuksi hyvin.

Hohtokin puuttui puheeseen. "Olen samaa mieltä. Mutta täytyy kyllä myöntää, että ehkä menit hiukan liian pitkälle valehtelussa. Säikäytit.." Hän sanoi suoraan. Hän ei tarkoittanut pahaa sanoillaan. Muisto ja Hohto katsoivat reviireille viimeisen kerran ja olisivat voineet näyttää kieltään uudelleen, jos olisivat osanneet. Heidän katseensa kertoi kaiken halveksunnan ilman sen erikoisempia merkkejä tai ilmeitä. "Pihit idiootit!" Hohto huusi vielä peräänsä ja toivoi, että kaksikko olisi kuullut sen. Muisto ravisteli päätään. 'Uhma ikä' Joskus heidän roolit vaihtuivat ja Muisto oli se, joka joutuisi katsomaan Hohdon perään.

((Ai tämä onkin minun vuoroni..Tulkaa toki hätyyttämään, jos minusta ei kuulu))

Ruskeaturkki pyöräytti silmiään huudolle. "Lapsellista.." se mutisi ja kääntyi Kaatajaan päin. Häntä ja karvat olivat laskeutuneet, ja se oli taas oma monipuolinen itsensä. "Mihin päin olet menossa? Minun täytyy palata pentujen luo, mutta voin jäädä hetkeksi niin voimme jutella", se sanoi reippaasti. Säde piti Kaatajaa samanarvoisena, mutta ei nöyristellyt sille yhtään. Olisi oikein sopivaa, jos uros alistuisi sille - mitä ei varmaan tulisi koskaan tapahtumaan.
Nartulla oli mielessä, että se puhuisi tästä arvo-asiasta ihan suoraan Kaatajalle. Se ei halunnut kenenkään palvovan sitä, mutta pelkkä hiljainen tieto ylemmästä arvosta riitti.
Säteen toinen korva sojotti yhä loittoneviin tunkeilijoihin päin. Se kääntyisi Kaatajaan vasta, kun kolmikko olisi tarpeeksi kaukana. Ja tuskin ne palaisivat. Ne eivät voineet olla ihan niin typeriä.

((Taas lyhyt! Apua mitä minulle on tapahtumassa? :O))

Kaatajan silmistä paistoi huvittuneisuus, kun huuto kantautui ilman halki. Säteen kommentoidessa, että moinen oli lapsellista, Kaataja huvittui vielä enemmän. Kaikkea ei kannattanut ottaa itseensä. Jos kolmikko sai mielihyvää siitä, että ne saattoivat huudella ties mitä poistuessaan, niin antoi niiden tehdä niin. Turha tuhlata voimia asiaan, joka ei loppupelissä haittaisi ketään.
Säteen puhuessa, että tuon pitäisi palata pentujen luokse, Kaataja kääntyi takaisin nartun puoleen.
"Kiertelen rajoilla, jotteivät nuo palaa. Me ehdimme vielä jutella, mutta pentusi varmasti kaipaavat sinua. Palaa vain niiden luokse, minä etsin sinut joku toinen päivä, ja puhumme silloin", uros lausahti. Niin, Säde voisi poistua pentujensa luokse, ne olivat olleet jo tarpeeksi kauan ilman emoaan. Kaataja odotti hetken, josko Säteellä olisi jotakin sanottavaa, ennen kuin lähti seuraamaan rajoja, hiukan niiden ulkopuolella tosin. Kaataja aikoi varmistaa, ettei tämä kolmikko palaisi. Ja säikyttelymielessä uros kiersi rajojen lähistöllä. Jos kolmikko kääntyisi, he haistaisivat tuoreet jäljet, Kaatajan jäljet. Se voisi havahduttaa, ja lopettaa tunkeutumisyritykset. Susi ei katsonut enää taakseen, jolkotellessaan rajoilla valppaana.

// Tämä oli minun puolestani sitten tässä. (: Kiitos pelistä, ja Blacky, voit halutessasi aloittaa pelin jonnekin päin reviiriä, niin tuon sitten Kaatajan sinne juttuamaan Säteelle. (; //

"Totta, ainakin otin opikseni", Halla tuhahti Muistolle ja Hohdolle. "En tee niin enää toista kertaa", silkkiturkki lupasi vielä, ennen kuin kääntyi poispäin Haukan laumalaisista. Susi naurahti Hohdon viimeiselle kommentille ja olisi itsekin näyttänyt kieltään jos suinkin olisi pystynyt. Halla tyytyi vain huiskauttamaan häntäänsä ja kävelemään pystypäin kohti laumattomien alueita.

Muutamien minuuttejen kuluttua kolmikko olisi saavuttanut reviirin rajan. Silkkiturkki käveli edelleen arvokkaasti eteenpäin, jos vaikka Säde tai Kaataja olisi lähtenyt varmistamaan, että kolmikko todellakin poistui alueelta.
"Tämä ystäväni, Siipi, todellakin katosi kauan aikaa sitten. Jäljitin hänet tänne, mutta en ole nähnyt, haistanut tai kuullut enempää", Halla kertoi pienen hiljaisuuden jälkeen. Silkkiturkki oli pyöritellyt asiaa mielessään häädön jälkeen. Entisen ystävänsä sijasta se oli löytänyt kaksi uutta ystävää. Susi huiskautti häntäänsä iloisena ja katsahti Muistoon sekä Hohtoon. "Mutta olen todella iloinen että tapasin teidät"

< Kiitos pelistä Silkki, (: >

[Anteeksi kesto!! ]

Muisto ja jopa Hohto hymyilivät susimaista hymyään Hallalle. Turvallisen välimatkan päähän päästyään Muistokin uskalsi ruveta mahtailemaan. Se nosti häntänsä korkealle ja oli, kuin kyseinen susi ei olisi pelkoa tuntenutkaan koko aikana. "Hyvä. Vieraan lauman rajoille ei ole menemistä." Muisto vastasi Hallan sanoihin. Se itsekkin oli ottanut oppia tapahtuneesta. He rikkoisivat rajoja seuraavan kerran vasta, kun he olisivat oikeasti liittymässä johonkin laumaan.

Kaksikko kuunteli Hallan lyhyttä kertomusta korvat tarkkana. "Jos kuulemme tai näemme tämän Siiven, kerromme siitä sinulle. Lisäksi voimme sanoa, että olet etsinyt häntä.." Hohto sanoi ja vilkaisi taakseen. Täytyi varmistaa, ettei laumalaiset saaneet outoja päähänpinttymiä.

Hallan viimeisin kommentti sai mukavan tunteen kummassakin sudessa. "Niin minäkin." Kumpikin sanoi yhtäaikaa. Kun tarkemmin asiaa mietti, Muistolla eikä Hohdolla ollut koskaan ollut ystäviä tai edes tuttuja. Heillä oli aina ollut vain heidän oma perheensä. Jonkun 'ulkopuolisen' suden ystävyys oli uutta ja hienoa. Sitä he kait odottivat tulevalta laumaltakin. "Toivotaan, että tapaamme tämän jälkeenkin.." Hohto sanoi.