Varjo (suoritettu)

((Tilanne on seuraavanlainen; Viima on rajapartioimassa, vahvistamassa reviirinsä rajoja, kunnes tuntee haavoittuneen Varjon hajun ilmassa.))

Ilta oli hämärtynyt ja edessä aukeavalle laajalle niitylle oli noussut sumua. Varmoin askelin ja rutiininomaisesti musta hahmo kulki niityn vierttä, hieman metsän suojissa. Ilmassa tuoksui kosteus. Taivaalle oli eksynyt muutama pilvenriekale, joka enteili selkeiden ja aurinkoisten päivien menoa. Sadetta olisi varmasti luvassa lähipäivinä.

Viima nuuhki edellisen rajapartion jälkiä ja merkkaili harvakseltaan vahvistaen reviirin hajua. Viimeksi rajapartiossa olleet, olivat merkkailleet melko vahvasti rajan, joten alfan ei ollut tarvetta muuta kuin jättää itsestään merkki sinne sun tänne. Pian mustaturkin kuonoon kantautui sumun kosteuden seasta haju, jota ei voinut olla huomaamatta. Se oli veren haju. Tuoreen veren. Narttu valpastui ja nosti päänsä ylös. Kuonosta tippui pieniä pisaroita, joita oli tarttunut heinikon kosteudesta. Viima tuijotti sumuun ja jäi vaisusti tarkkailemaan.

((Perhana, kirjoitin mahtavan vastauksen, ja foorumi oli kirjauttanut miut ulos. No, eipä mahda mitään, alusta sitten... :D Ja niin, päätin tuon rekisteröitymishäsellyksen vuoksi vaihtaa nimeni Ruskasta Ruskasulaksi, ettei kone vain ala valittaa nimen olevan jo käytössä. ^^))

Mustaturkkisen suden keltaisissa silmissä värähti epäilys.

Tämä uusi maa tuoksui susille. Musta oli tullut suuren lauman reviirille, jonka rajamerkit hän nyt haistoi. Tuuli kävi hennosti hänen takaansa, eli hän ei kerkeäisi karkaamaan takaisin ylittämälleen vuorelle ja sen yli, ennen kuin lauma hänet varmasti haistaisi. Vieläpä kun hänen omaan sudenhajuunsa oli nyt sekoittunut rautainen tuoreen veren tuoksu...

Kaksi päivää oli mustaturkki juossut henkensä hädässä, niin lujaa kuin hän runnelluista raajoistaan ruumiin haavat avoinna oli päässyt. Hän ei ollut voinut edes pysähtyä hoitamaan haavojaan, niin suuri oli pelko, että joku olisi hänen peräänsä lähetetty...
Hänen haavansa eivät olleet kovassa liikkeessä päässeet edes umpeutumaan, ja nytkin, hänen seisoessaan tässä uuden lauman hämärtyvässä rajametsässä, tipahteli hänen haavoistaan verta kostealle sammalelle.
Ne, ketkä nämä haavat ja ruhjeet oli aiheuttanut... Mustaturkkinen huokasi syvään. Isoveljen viimeiset tuskanhetket palasivat hänen mieleensä.

Väsyneet, ruhjotut raajat eivät suostuneet ottamaan askeltakaan. Pelko siitä, että tämä lauma olisi samanlainen kuin edellinen, oli jähmettänyt ne paikoilleen. Mustaturkki tiesi olevansa liian heikko puolustautumaankin.

Silti hän tiesi myös, että tässä tilassa hän ei yksin selviäisi, eihän hän kyennyt saalistamaankaan. Jos nämä sudet...

Toivo pilkahti hänen sisimmässään. Se toivo sekä taka-alalla kummitellut uteliaisuus saivat viimein hänen väsyneet ja haavoittuneet jalkansa ottamaan varovaisia askelia eteenpäin.

Äkkiä mustaturkki havahtui ja pysähtyi tarkkailemaan edessään levittäytyvää niittyä. Myötätuuli oli estänyt häntä havaitsemasta tulleensa erittäin lähelle toista sutta. Tuo naarassusi liikkui yksin, ehkä hän ei olisi kamalaksi vaaraksi mustaturkillemme. Tämä madalsi asentoaan ja etsi katseellaan hajun lähdettä.

Hän havaitsi tämän metsän reunalla niityn vastakkaisella laidalla ja äimistyi.

Vieras susi oli oli myös mustaturkkinen.

((Aika pitkä tuli, pahoittelen... :D))

((Eipä tuo mitään, kukin kirjoittaa omalla tavallaan ja pitkät vastaukset ovat itseasiassa pelkästään plussaa. Varsinkin näin alussa. Lisäksi se kielii pelilleen omistautuvasta pelaajasta! ;3 Ja uskoisin, että jos koitat vaihtaa nimesti Ruskaksi tuolta käyttäjätiedoistasi, niin onnistunee, sillä sinulla ei ole tuota Ruska-nimistä profiilia täällä, joten nimen pitäisi olla vapaa. Kannattaa ainakin yrittää, jos tahdot käyttää tuota Ruska-nimeä))

Veri tuntui kuonossa yhä vahvemmin. Eikä tuo veri ollut vähäistä hajun perusteella. Viima valpastui ja oli huomaavinaan tumman hahmon sumun seassa. Suden ja verensekainen tuoksu voimistui ja alfa päätteli kyseessä olevan haavoittunut susi. Siitä tuskin olisi vaaraa terveelle nartulle. Mustaturkkinen lähti aluksi varovaisesti liikkeelle. Askel askeleelta, heinänkorsien kosteuspisarat tarttuen Viiman vatsahapsuihin ja turkkiin jaloissa, narttu läheni suden hahmoa. Lopulta Viima oli niin lähellä, että näki suden sumuharson lomassa.

Nartun ei ollut tarvetta käyttäytyä uhkaavasti loukkaantunutta kohtaan. Suden ominaishaju kertoi, että se ei kuulunut mihinkään laumaan, lisäksi tämä oli myös naaraspuolinen. Viima tutki katseellaan ja haistellen muutaman metrin kauempana vierasta narttua. Sumu sai veren tuoksumaan raskaammalta.
"Mitä sinulle on tapahtunut ja miksi olet täällä?" Viima kysyi melko neutraalisti. Tämä naaras voisi olla myös mahdollisuus Viiman laumaan, jossa uroksia oli suurin osa. Jos haavoittunut ei vain kuolisi haavoihinsa. Viima laski päätään hieman alemmas. Häntä roikkui rentona, eikä alfalla ollut minkäänlaisia uhkaavia eleitä. Itseasiassa Viima käyttäytyi jopa hieman huolestuneesti ja emomaisesti. Pieni hoivavietti läikähti sisällä tuota elämän runtelemaa nuorta, naarassutta kohtaan.

((Kokeilin nimimerkin vaihtoa, mutta kone väitti sen olevan käytössä. No, eipä se haitanne, kyllä miulle tämäkin nimimerkki kelpaa. ^^ -- Ja ihan näin ilmoitusluontoinen asia, muuttohommien takia joutuu vastaamistani odottelemaan sunnuntaihin (10. päivä, sen jälkeen olen linjoilla taas) asti, pahoittelen...))

Toinen mustaturkkinen lähti tulemaan haavoittunutta kohden. Haavoittunut hermostui ja hänen sydämensä alkoi takoa rinnassa. Se sattui, sillä veren vähettyä sydämen työ oli käynyt raskaammaksi. Hermostus laantui hieman, kun lähestyvä susi ei osoittanut uhkauksen elkeitä. Varmuuden vuoksi musta veti silti häntänsä koipien väliin ja painautui maahan korvat alistuneetsi luimussa. Liike koski haavoihin ja hän vingahti hennosti.

Vieras narttu pysähtyi parin metrin päähän tutkailevan näköisesti. Musta vilkuili arasti tätä vierasta, varoen silmiin katsomista, tuntien olonsa hetki hetkeltä helpottuneemmaksi. Jossakin syvällä heräsi uteliaisuus tätä vierasta kohtaan, ja hän kurotti nenäänsä kohti nartun hajua.

Kuullessaan vieraan kysymyksen musta ensin hätkähti ja sitten rentoutui kysymyksen ollessa uhkaukseton.
"Kaksi päivää sitten kuljimme isoveljeni kanssa liian läheltä suuren susilauman rajaa." Musta nielaisi. "Olimme vain ohikulkumatkalla etsimässä aluetta jonne asettua.... Lauma huomasi meidät, ja lähti ajamaan meitä takaa. Olisimme päässeetkin karkuun, mutta lauma ajoi meidät kivikkoiseen ja sakeaan metsään ja pysäytti matkamme kallion juureen. Siellä he..." Musta värähti ja painoi päätään, "Tappoivat veljeni. He nauroivat ja ilkkuivat, kun veljeni yritti puolustautua... Pakottivat minut katsomaan, pitelivät kiinni. Sitten he siirtyivät minun kimppuuni... En tiedä, miksi he päästivät minut, mutta muistan yhä sen naurun jonka he räväyttivät perääni kun juoksin pois.
Juoksin kaksi vuorokautta sokeasti eteenpäin, pysähtymättä, sulkien kivun pois mielestäni. Vasta tuon vuoren juurella..." Musta katsahti taakseen, "... havahduin, ja lähdin sitä nousemaan. Ja nyt... En tiedä minne menisin. Minulta vietiin ainoa rakas susi sekä terve ruumis, hyvä ettei henkikin. En tiedä, mitä tekisin..."

Korvat eteenpäin nojautuen hän kuunteli, mikä toisen oli näin kauas ajanut. 'Vai oli vielä niitäkin laumoja olemassa, jotka eivät vetäneet yhtä köyttä', alfa huomasi ajattelevansa. Viimalla kun ei koskaan ollut pienintäkään aikomusta laiminlyödä yhtäkään laumalaistaan. Lauma oli heille elinehto ja perhe. Ilman tätä laumaa ja sen tuomaa tukea, Viiman lauman susilla ei olisi toisiaan ja kenties joillakin saattaisi olla vielä huonommat oltavat. Jokunen voisi olla jo jopa menehtynyt.
Viima ei kuitenkaan tahtonut ajatella mitään tällaista nyt, vaan paremminkin lauman tulevaisuutta.

Se, mitä Viima kaipasi laumaansa, oli potentiaalisia narttuja. Jos tämä vieras susi ei kuolisi vammoihinsa, hänestä voisi olla hyötyä laumalle, sekä tietenkin sudella hyötyä laumasta. Mustaturkkinen kaarsi loivasti toista mustaturkkia ja haisteli etäältä, kunnes yhtäkkiä askelsi lähemmäs varmoin askelin. "Pysy aloillasi." Viima sanoi ja alkoi nuolemaan vieraan suden haavoja. Veri maistui rautaiselta ja lämpimältä, mutta ei sellaiselta, joka saisi nälän aikaan tai saalistusvietin heräämään. Ei, tämä veri ei ollut sellaista. Alfa nuoli huolellisesti aukinaisia haavoja, ne eivät saisi päästä tulehtumaan, muuten tuon suden henki olisi varmasti viiksikarvan varassa.

Mustan mielessä välähti, että hän oli saattanut sittenkin puhua liikaa. Miten vieras reagoisi kuultuaan hänen tarinansa?

Musta veti häntäänsä tiukemmin koipiensa väliin, kun vieras otti muutaman tutkailevan askeleen hänen ympärillään. Yhtäkkiä tuo vieras lähti tulemaan kohti, ja musta jännitti kaikki lihaksensa valmistautuen epätoivoiseen pakoon, jos toinen sellaiseen aihetta antaisi. Kun edelleenkään vieras susi ei osoittanut minkäänlaista uhkauksentapaistakaan, uskalsi musta pysyä pyynnöstä paikoillaan.

Pehmeän kielen kosketus ensin säikäytti, sitten ihmetytti mustaa. Lopulta hän kuitenkin rentoutui täysin - hän ymmärsi, ettei toisella sudella ollut aiettakaan satuttaa häntä. Lämmin kieli tuntui hyvältä, niin henkisesti kuin ruumiillisestikin - kuinka suuresti tuo outo susi osoittikaan luotettavuutensa, miten hän täysin vieraan suden kohdatessaan ryhtyi puhdistamaan tämän haavoja, vaikkei edes ollut koskaan tätä toista tavannutkaan...

Kielen nuolaisut toivat mustalle mieleen muiston hänen äidistään, jonka jaloissa oli vielä vuosi sitten onnellisena pyörinyt. Ne herättivät mielessä myös jotakin muuta, tunteen, jota hän ei ollut koskaan ennen tuntenut.

Rajattoman uskollisuuden.

Viime päivien jännitys ja pelko purkautuivat samassa ulos huokauksena ja laajana haukotuksena. Ilo, onni ja helpotus syttyivät hänen sisällään - ehkä hän voisi vielä selvitä!

"Kiitos, ihmeellinen susi", musta sanoi täydestä sydämestään. "Olen sinulle henkeni velkaa. Saanhan liittyä seuraasi?" Musta haisteli varovasti lähelle tulleen vieraan tassuja. Suden hajussa oli muutakin, kuin tämän ominaistuoksu. Hän kuului laumaan. Mustaa ajatus samalla innosti, samalla epäilytti. Olivatkohan muut laumalaiset yhtä ystävällisiä kuin hän?

Yhtäkkiä musta muisti mitä oli unohtanut. "Nimeni on Varjo."

Sumu alkoi sakenemaan ja yö teki tuloaan. Sumun seasta ei nähnyt kunnolla taivaalle syttyviä tähtiä. Tänä yönä kuu oli melkein täysi, mutta se ei ollut vielä noussut. Kun verenvuoto oli suurimmilta osin tyrehtynyt, Viima lopetti toisen haavojen nuolemisen. Hän lipoi vielä huuliltaan kuivuneen veren ja maiskautti suutaan. Susi katseli vierasta ja hymyili itsekseen. Hän saisi haavoittuneesta oivan laumalaisen. Ja jos hän selviäisi, hänestä saisi hyvän emon pentueelle ja lauma kasvaisi. Eikä varmasti tulisi toista samanlaista ikävää tapausta, niin kuin juuri laumasta karannut tiineä narttu. Viima tutki katseellaan haavoja, hän vilpittömästi toivoi, ettei haavat tulehtuisi.

"En minä ole ihmeellinen. Olen vain laumamme alfa." susi hymyili leveästi. Viima näytti tyytyväiseltä, Varjo tahtoi seurata häntä mikä tarkoittaisi loppupeleissä sitä, että Varjosta tulisi uusi laumanjäsen. "Minä olen Viima ja pidän sinusta huolta laumassamme. Se on kuin suuri perhe jossa pidämme toistemme puolia. Pystytkö kävelemään? Voisimme lähteä kohti pesäluoliamme, siellä olisit turvallisessa ympäristössä." Viima kysyi ja kääntyi puoliksi jo kohti suuntaa, jossa pesäluolat sijaitsivat.

Varjo höristi korviaan. Häntä auttanut susi oli laumansa alfa! Kunnioitus Viimaksi esittäytynyttä sutta kohtaan kasvoi entisestään Varjon sisällä. Hän ei muistanut, millaista oli elää laumassa, olihan hän joutunut veljiensä kanssa karkaamaan hyvin nuorena edellisestään heidän alfaisänsä tultua hulluksi. Ja nyt hänellä oli tilaisuus liittyä uuteen laumaan - kaikki oli jälleen kääntymässä hyväksi, vieläpä niin nopeasti, ettei Varjo tuntenut pysyvänsä tapahtumien perässä.

Varjo tunsi edelleen olevansa hyvin heikko, mutta pieni hetki maassa maaten toisen puhdistaessa hänen haavojaan oli saanut voimia hiukan palaamaan. Nyt kun verikään ei enää vuotanut eikä turkki siitä inhottavan tuntuiseksi vettynyt, yritti Varjo nousta jaloilleen. Muutaman huteran, pentumaisen haparoivan yrityksen jälkeen hän seisoi suhteellisen vakaana, mutta väsyneenä valmiina vielä pienen matkan taittamiseen.
"Pystyn", hän sanoi, "Olen juossut kaksi päivää, enköhän kykene juokseman vielä vähän." Pieni sudenhymynkare häivähti hänen kasvoillaan.

Alfa ravisteli turkkiaan hieman. Sumun kosteus oli saanut turkin menemään littanaksi. Viima vilkaisi vielä Varjoon ja lipaisi huultaan. "Seuraahan minua." mustaturkkinen narttu sitten sanoi ja kääntyi hitaasti kohti pesäluolien suuntaa. Se ei sännännyt heti jolkotukseen, vaan käveli rauhallisesti. Viima hidasti välillä matkaansa varmistaakseen, pysyisikö haavoittunut uusi laumalainen mukana. Suden hetki lähestyi, yön pimein ja kylmin hetki. Kaksi mustaa susinarttua sumun seassa kellertävät silmät kiiluen.

Viima oli tyytyväinen. Ehkä laumalla oli vielä tulevaisuus.

((Tämä tällä selvä. Voit vastata viestiin vielä, mutta laitan pelin suoritetuksi. Anteeksi hieman pitkittyneestä liittymispelistä vielä kerran. ^^' Ja eikun peliä suunnittelemaan Varjolle.))

Varjo lähti jännittynein mielin seuraamaan Viimaa. Lihakset olivat kerenneet hieman jäykistymään venyttelyn puutteesta ja ontuminen oli tästä syystä hieman pahentunut, mutta ajatus tuonnempana odottavasta turvallisesta laumasta sekä hänen uusi, ystävällinen alfansa valoivat häneen voimaa ja uskoa tulevaisuuteen.

Muutaman kerran Varjo jäi hetkeksi alfastaan jälkeen, mutta Viiman pysähtyessä häntä odottamaan saattoi matka taas jatkua metsän syvenevässä pimeydessä, hitaasti mutta varmasti, lauman pesäluolia kohti.

((Ei haittaa, ei ollenkaan, vaikka vähän pitkittyi. ^^ tästä vastauksestani tuli valitettavan lyhyt, koska kirjoitan tätä välitunnilla, mutta ei kaiketi haitanne. :) Kiitos mukavasta pelistä!))