Tuntematon susi (päättynyt)

((Kuka tahansa Viiman laumasta saa tulla peliin. Rusko, joka häädettiin kotoaan ja on hyvin laiha, kaatui rinteillä. Se on yltä päältä veressä ja on likainen sillä se joutui ryömimään järven rantaan. Nyt se on ulvonut minkä pystyi haavoittuneena ja laihana))
Rusko oli epätoivoinen siinä maatessaan. Se oli jo ajatellut kuolevansa. Se ei edes kyennyt haistelemaan kunnolla eli sillä ei ollut mitään havaintoa oliko alue Viiman vai Ovelan. Jokatapauksessa oli saatava apua, ja eikä Ruskolla ei ollut mitään menetettävää. Jos lauma olisi äreä, sillä ei olisi väliä koska Rusko saattaisi kuolla kumminkin. Oli viileää ja aurinko laskisi kohta, vaikka olikin valoisaa.

"Tuisku..."Rusko ajatteli. Ajatukset olivat sekavia ja Rusko menettikin tajunsa pian. Se oli ulvonut paljon, ja se haistettaisiin kuivuneen ja vuotavan veren takia pian. Rusko ei ollut kauaa pyörtyneenä, vaan heräsi melkein heti. Rusko tunsi kipua toistaiseksi kaikkialla, mutta etenkin päässä, kyljissä ja jaloissa. Se oli tippunut jaloilleen mutta kaatunut teräviin kiviin rajusti ja lyönyt päänsä. Nyt se kamppaili ja yritti pysyä hereillä. Vielä kerran se ulvahti epätoivoisesti, osaksi kivusta osaksi että joku kuulisi. Rusko makasi kyljellään ja hengittäminen oli tuskallista. Se oli ollut sitä jo vähän aikaa laihuuden takia, mutta nyt erityisesti kun oli kaatunut liukkailla kivillä.
Kipu, mitä Rusko koki oli suunnatonta ja Rusko saattaisi kuollakin pian ellei joku tulisi. "Apua.." Se kuiskaisi, ja sen silmäkulmasta oli pieni kyynel.

Ainoastaan hiljaisuus tuntui vastaavan Ruskolle. Lukuunottamatta luonnon ääniä ei mikään antanut ymmärtää, oliko nuoren suden avunhuutoja kuultu. Järven vesi liplatti myöhäisen syksyn harmauttamana, ja taivaskin enteili sadetta. Ilma oli kolea ja pian sataisi luultavasti lunta.

Lopulta veden hiljaiseen liplatukseen sekoittui toinenkin ääni. Askelia. Askelia vedessä. Ne olivat hitaita ja varovaisia, mutta kulkivat kuitenkin päättäväisesti kohti. Tarpeeksi lähelle päästyään ne pysähtyivät, ja sitten oli taas aivan hiljaista.

Viiman lauman ruskeaturkkinen betauros seisoi parin sudenmitan päässä makaavasta raadosta ja tunsi lievää pettymustä. Haistaessaan verta se oli toivonut löytäneensä haavoittuneen karibun, joka olisi ollut helppo saalis. Mutta sen sijaan maassa makasikin verinen, viimeisiä hengenvetojaan vetävä nuori laumaton. Ainakaan tunkeilija ei haissut Ovelalta tai sen laumalaiselta, eikä Katala ollut tuntenut sen tuoksua ennen. Luultavasti se oli tullut vuorilta päin ja kokemattomana telonut itsensä rinteiltä tippuessaan. Sitä saattoi tapahtua kokeneemmallekin. Siksi kukaan ei kiipeillyt korkeammalla vuoristossa. Sudentassut eivät yksinkertaisesti soveltuneet siihen hommaan kauhean hyvin.

Katala oli jo kääntymässä takaisin, kun kuuli suden hiljaa inisevän apua. Se pysähtyi kesken askelen ja jäi tuijottamaan. Tavalliseksi harmaasudeksi uros oli suhteellisen pitkänmallinen ja luihu, ja sen turkki oli talvikarvaankin vaihtuessaan melko ohuen näköinen. Seikka, joka Katalaa harmitti aina pakkasaamuina. Ja öinä. Ja päivinä. Itse asiassa taukoamatta. Sen raajat olivat pitkät ja keho oli pikemminkin jänteikäs kuin lihaksikas. Missään tapauksessa se ei ollut roteva.

Ristiriitaisissa tunnelmissa uros kääntyi ja alkoi hitaasti kulkea kohti kaatunutta. Lauma ei tarvinnut uusia susia, joten tunkeilijan olisi hyvin voinut ajaa tiehensä. Nyt se tosin näytti olevan sellaisessa kunnossa, että tuskin pääsi ylös. Päästyään ihan toisen luokse beta nosti niskakarvansa pystyyn ja häntänsä korkealle. Sen valkeat hampaat välähtelivät vasten vaaleanpunaisia ikeniä.

Rusko oli pettynyt ja surullinen kun kukaan ei vastannut. Kuitenkin yht, äkkiä paikalle saapui susi. Rusko pelkäsi ja se sai juuri ja juuri alistumis asennon, vaikka kylläkin kyljellään ja häntä lähellä koipia, mutta ei voinut laittaa sitä kokonaan oikeaan astentoon. Nyt toinen murisi ja oli äkäisen näköinen. Tämäkö olisi Ruskon loppu? Maata hangessa jos ja kun toinen käy päälle? Ei. Siihen Rusko ei suostuisi. Nyt se vielä luimisteli minkä pystyi haavojen kanssa mutta jos toinen alkaisi uhkailla niin Ruskon pitäisi koittaa mitä sen jalat kestävät. "Voi.. Olen sinulle tietty tunkeilija.." Rusko vinkaisi, ja katsoi toista pelokkaasti. "Mutta ole kiltti..auttaisitko minua.? Tämä on töykeää että tällä tavalla marssin alueelle..." Rusko tunsi itsensä mäntiksi. Se ei todellakaan ollut marssinut paikalle vaan ryöminyt.
"..Mutta voisitko olla niin kiltti ja auttaa minua?.. Jos et, niin kertoisithan edes oletko nähnyt veljeäni.. Tuiskua?" Se oli aika pitkä lista mitä Rusko halusi, ja se yritti näyttää nöyrältä ja pelokkaalta mitä se tosiian olikin.
Rusko oli maannut aika kauan siinä, ja mietti kykenisikö seisomaan puhumattakaan kävelystä. Rusko kokeili liikuttaa jalkojaan, mutta niin, että ei vaihtanut alistumis asentoa. Toistaiseksi se voisi kävellä, mutt joutuisi varomaan vasenta takatassua. Se oli todella kipeä.
"No, joka tapauksessa ylös oli päästävä. Sanoi jalat tai toinen susi mitä tahansa." Rusko ajatteli ja jäi katsomaan arasti toista sutta.

"Sinulla on paljon kysymyksiä tunkeilijaksi." Katala murisi ja laski päätään alemmaksi. Ihan niin alas se ei kurottanut, ettäkö toinen olisi päässyt iskemään hampaansa siihen; haavoittuneet sudet olivat kuin haavoittuneet saaliitkin. Arvaamattomia ja herkkiä puolustautumaan.

Tulokas vaikutti sudelta, nuorelta sellaiselta. Suunnilleen samaa ikäryhmää, kuin laumaan vähän aiemmin tullut Tuisku. Tuiskua tämä nuorukainen näytti kyselevänkin. Lienivät samasta pentueesta. Katala vilkaisi taakseen. Se voisi jättää tämän tähän, mutta enemmin tai myöhemmin joku muu huomaisi sen. Katala ei voinut ottaa laumaan jäseniä, mutta se voisi toki ilmoittaa Viimalle tästä yksilöstä. Turha sitä nyt oli tähänkään jättää lojumaan. Mokoma kömpelö typerys ei päässyt edes ylös ja oli tarpeeksi epätoivoinen kinuakseen apua täysin oudolta sudelta.

Katala perääntyi edelleen häntä ja turkki pörhöllään. Enää sen ei kuitenkaan tarvinnut väläytellä tunkeilijalle hampaitaan, sillä tuosta ei olisi uhkaa kellekään. Kaikista vähiten Katalalle, joka hintelästä ulkomuodostaan huolimatta oli taistellut voitokkaasti. Ei se nyt varsinaisesti pitänyt itseään maailman parhaana taistelijana, eikä sen tarvinnutkaan. Se oli kyllin älykäs tietämään, milloin oli aika jättää väliin.

"Nouse ylös sitten." ruskea uros murahti ja tuijotti maassa makaavaa pistävästi: "Jollet pääse itse, olet yhtä kuin hyödytön ja voit saman tien ryömiä järveen hukkumaan."

Rusko oli huomannut toisen olevan arvosusi, tämän ylpeän käytöksen takia. Toisaalta, olihan Rusko tunkeilija, joten oli luonnollista olla äreä.
Kun Rusko kuuli kehotuksen nousta ylös, se ajatteli vasenta takatassuaan. No, Rusko yritti nousta, ja onnistuikin, vingahduksien saattelemana. Rusko otti pari askelta, ja vaikka se sattuikin etenkin käpälään, niin Rusko tiesi kuolevansa ellei nyt kärsisi. Toinen tuntui tietävän jotain Tuiskusta ja Rusko näki parhaaksi yrittää. Se tunsi nyt myös kyljissään kipua, ja kolahduksen takia myös päänsärky oli alkanut.
"Ymmärretävää, että hän kohtelee kuin roskaa. No, itsehän tänne tulin apua vinkumaan." Rusko mietti. Rusko katsoi toista arasti ja nöyrästi. Se varoi astumasta takatassullaan, joka oli nyrjähtänyt tai saanut hiusmurtuman.
(Kiire. Kirjoitin välitunnilla ja tulen koneelle viim. klo: 15.20)

Katala pysyi paikallaan toisen vaivoin vääntäytyessä pystyyn. Kun Rusko sitten oli päässyt jaloilleen ja seisoi siinä verisenä ja heikkona, uros käänsi sille selkänsä: "Seuraa minua."

Katala kuljettaisi Ruskon Viiman luokse ja esittelisi alfalle. Henkilökohtaisesti se ei osannut tuntea toista kohtaan sen enempää myötätuntoa kuin auttamisenhaluakaan. Toinen oli sille vain lauman reviirille tuppautunut tunkeilija. Tunkeilija kuitenkin puhui Tuiskusta, ja betana Katala halusi parasta alamaisilleen. Niinpä se ajatteli, että voisi esitellä uuden suden Viimalle ja ehkäpä Tuiskullekin, ja sen jälkeen antaa alfan päättää, miten edettiin.

Päästyään kauemmaksi järvestä Katala pysähtyi, nosti päänsä ja ulvoi kimeästi tuuleen. Aavemainen ääni kulki tuulen mukana kauas pesäluolille asti, jossa se vaimeana tiedotti muille susille tunkeilijasta. Ulvottuaan varmuuden vuoksi vielä muutaman kerran uros lopetti ja kääntyi taas katsomaan Ruskoa. Se pysyi kaukana haavoittuneesta ja katseli sitä arvioiden. Kenties tuon ruhjotun ulkokuoren alla voisi olla ihan käypä laumalainen. Kovin nuori se oli vielä, ja kuntonsa takia siitä varmasti olisi enemmän haittaa kuin hyötyä seuraavien viikkojen ajan. Mikäli Viima nyt haluaisi sen laumaansa ottaa. Heillä ei ollut enää pulaa susista, ja mahdollisiin liittyjiinkin alettiin suhtautua kylmäkiskoisemmin.

Kun Rusko kuuli kutsun, se lähti tulemaan hitaasti mutta varmasti. Sen kävelyn jokainen askel teki kipeää ja kylkiin koski. Päänsärky kuitenkin oli irrottamassa otettaan, ja tuntui se helpottavalta.
Rusko puoliksi arvasi kohtaavansa alfan, ehkä Viiman sillä alue tuoksahti siltä, kun Rusko viimein sai nenänsä toimimaan.
Oli hyvä, että se oli saanut toisen edes viemään sen johtajaa katsomaan. Tai, itsehän vieras oli sen päättänyt, mutta toisaalta olisihan susi voinut jättää Ruskon kuolemaan.
Rusko tiesi olevansa reipas ja oiva laumalainen, mutta nyt kun se oli tässä kunnossa niin ei sen todistamisesta tullut mitään

Rusko huomasi toisen olevan kylmä sitä kohtaan. Hyvä. Saihan siitä paremman kuvan, kun se taisteli itse kävellessään kuin että se klenkkaisi ja sitä paapottaisiin. Itseasiassa Rusko ei pitänyt sellaisesta.
Ruskosta tulisi kestävempi tämän jälkeen, ja se oli hyvä koska hän ei muutenkaan ollut pienistä ruikuttaja.
Kyseinen kipu vain oli jopa Ruskolle liikaa. Toisin kuin vieras susi, Rusko oli terveenä hoikka, mutta voimakas paksu turkkinen kulkuri, joka ei vähästä hätkähdä. Toinen sen sijaan vaikutti luisemmalta. Rusko ontui, mutta tavoittaessaan toisen jäi katsomaan tätä.

Katala jatkoi tuijotustaan hiljaisena ja tyynenä. Se suhtautui toiseen edelleen kuin tunkeilijana, mutta se ei estänyt betaa luomasta ensikäsityksiään nuoresta sudesta. Viimaa ei kuulunut eikä näkynyt ainakaan tällä hetkellä. Jos alfa olikin tulossa, oli se sen verran pitkällä, ettei heti päässyt paikalle. Niinpä Katalalla oli tosiaankin aikaa tuijottaa toista. Se etsi toisesta piirteitä, joista voisi päätellä sen luonteen. Kuuliainen se oli ainakin, sillä se oli alistunut suoraan Katalan käskyille ja seurannut haavoittuneenakin. Tästä päätellen se ei myöskään ollut ihan täysi idiootti. Kipuakin se kesti, joka kertoi sen olevan ellei sisukas, niin ainakin päättäväinen.

Tai sitten se vain pelkäsi kuolemaa enemmän, kuin kipua.

"Missä sinä teloit itsesi?" beta kysyi. Sen eleistä ei kuultanut läpi minkäänlainen hoivavietti, mutta aavistuksen uteliaalta se kyllä vaikutti. Itse asiassa sen verran uteliaalta, että se otti lopulta muutaman askelen lähemmäksi ja katseli Ruskon haavoja vähän tiiviimmin.

Rusko huomasi että toinen tuijotti sitä, ehkä mittaili katseellaan. Kysymyksen kuullessaan se tuli vähän hämilleen.
"Saattaa olla typerää, mutta kaaduin liukkailla kivillä tuolla ylempänä." Rusko selitti ja puhui vähän nolostuneen ja häpeän sekaisena. "Minua ei ole luotu kivikkoon. Olen parempi maastossa selviytymässä kuin vuoristossa taapertamassa." Rusko oli hiukan itsevarmempi, ja ei kiivaalta ajatustyöltään miltei huomannut kipuja. Ruskosta jotenkin huomasi, että se oli terveenä voimakas ja ehkä peloton.
Se oli laiha ja runneltu, mutta lihasta oli kyllä ja Rusko tiesi itsekin olevansa tanakka muttei mitenkään valtaisa, toisin kuin sen veli, Tuisku.

Katala ei ollut yllättynyt; jotain tällaista se oli epäillytkin. Kokemattomat teloivat itsensä helposti vuoriston liukkailla rinteillä, varsinkin nyt kun oli kylmää ja kiviä peitti arvaamaton huurre. Ruskea hintelä beta kiersi Ruskon kerran kaksi ympäri, ja perääntyi sitten taas seisomaan kauemmaksi. Nyt kun tässä odoteltiin, se voisi kai tentata urokselta kaikkea sellaista tietoa, joka voisi myöhemmin olla hyödyksi.

"Mitä sinä puhuit siitä Tuiskusta?" Katala totesi. Kumma kyllä se ei vieläkään näyttänyt rennolta. Ikään kuin se ei olisi edes osannut rentoutua. Kunhan vaan oli ja jäykisteli. Se kaikki oli niin syvällä sen selkärangassa, että uros tuskin edes tiedosti toimintaansa. Se olikin niitä harvoja asioita, joita se ei itsessään tiedostanut. Oli tärkeää tuntea itsensä, jotta osasi manipuloida ja hallita muita.

Kun susi kiersi Ruskoa, Rusko oli jännitteessä, tarkoituksella. Se osoitti että vaikka ei luimistellut alistunut yms. se tiesi kumpi oli tilanteen herra ja osoitti siksi epävarmuutta.
Kun tuli puhe Tuiskusta, Rusko eteni varovasti keskustelussa, ettei olisi liian tunkeileva. Sillä itsellään oli yli miljardi kysymystä Tuiskusta, mutta antoi olla, pitkin hampain.
"Minut häädettiin omasta laumastani, ja olen etsimässä Tuiskua, koska hän on veljeni. Samaan laumaan aion pyrkiä, jos siihen laumaan halutaan veljeksiä joissa on molemmista hyötyä.. Terveenä." Rusko sanoi tahallaan koska melkein arvasi Tuiskun liittyneen vieraan suden laumaan. Miksi tämä muuten kyselisi?
Rusko laittoi lauseena perään korvat luimuun, sillä huomasi painottaneensa viimeistä sanaa ja yritti näyttää, ettei tarkoittanut isotella tai mitään. Rusko vain oli sellainen.

Katala kuunteli Ruskon sanoja, ja tämän lopetettua oli taas pitkään hiljaa. Punnittuaan hetkisen toisen sanoja se viimein totesi: "Vai niin. Entä, jos liityt laumaan, eikä veljesi olekaan siinä? Hylkäätkö uuden laumasi, mikäli saat selville, ettei veljesi olekaan siellä?" Katala kysyi. Se istui alas ja sen olemus rentoutui vähäsen. Lipevänä se veti korviaan luimuun ja toi päätään vähän eteenpäin, paljastaen taas hampaansa: "Minä ymmärrän kyllä. Minullakin oli veli." se totesi.

Katalaa todella kiinnostu kuulla toisen vastaus. Se voisi ratkaista paljon. Enemmän kuin mitään muuta, Katala nimittäin vihasi pettureita. Oli syy mikä tahansa, laumaa ei petetty. Ei koskaan. Lauma oli suden perhe, ja perhe piti suden elossa.

Rusko vastasi nopeasti. "Se on oma mokani, jos en pääse laumaan johon veli meni. Onhan se harmi, mutta kun valitsee itselleen lauman, niin siinä ollaan ja hoidetaan omat velvollisuudet ja uskollisuus paremmin kuin hyvin. Minä olen oppinut, että yhdessä selviydytään!" Rusko oli tosissaan. Sitä ei kiinnostanut pätkän vertaa mitä toinen ajattelisi uskollisuudesta, mutta se oli Ruskolle iso asia. Se nosti korvansa, mutta ei uhkaillut. Sillä vain oli vahvat mielipiteet.
"Jos minua ei häädetä laumastani -(Ruskolla oli sydämeen pistävä muisto siitä) - niin minä pysyn siinä. En hyökkäisi veljeeni ellei olisi aivan pakko, kahdesta syystä;" Ruskon epäryys oli kadonnut. Jotkin haavat alkoivaat taas vähän vuotaa kun susi jännitti lihaksiaan, ja kylkiin sattui, mutta sillä ei ollut nyt Ruskolle väliä. "Rakastan veljeäni, ja muistan hyvin, että hän on voimakkaampi ja kokeneempi, joten saattaisin kuolla." Rusko katsoi toista. Oliko toinen aivan hölmö, kun kysyi Ruskolta sellaisia? No, eihän susi Ruskoa tuntenut, mutta se silti tunsi olonsa loukatuksi. Äkkiä se rentoutui. Se katsoi vierasta ilmeellä joka tarkoitti: "Mitä sinä minusta kuvittelet?" Rusko seisoi vielä, mutta nyt jo sanoi: Anteeksi äkkipikaisuuteni. Se vain on minulle tärkeää." Rusko tunsi itsensä jälleen hölmöksi, ja ajatteli ettei sillä ollut enää mahdollisuuksia äskeisen purkauksen jälkeen. Ilme vaihtui anteeksi pyytäväksi, "Tälläinen minä olen" ilmeeksi, ja Rusko istahti katselemaan toista sutta.

Toisin kuin olisi voinut ajatella, oli Katala oikeastaan mielissään tästä vastauksesta. Se oli suhtautunut kookkaampaan Tuiskuun lähinnä hiukan tarpeettomana nuorena penikkana, jonka Viima otti laumaansa puolittain silkasta säälistä, mutta tämä oli sisukas. Tällä oli rohkeutta sanoa hänelle mielipiteensä, ja ennen kaikkea älyä alistua huomatessaan liian uhmakkaan äänensävynsä. Mutta ennen kaikkea, tällä oli terve mielipide laumasta ja sen tärkeydestä.

"Sinuna en riehuisi tuolla tavalla. Haavasi alkavat vuotaa ja menetät pian henkesi." beta totesi rauhallisesti. Se jopa nuolaisi huuliaan korostetusti, jotta toinen tajuaisin, ettei tässä oltu nyt tukkanuottasilla. Pahimmassa tapauksessa potentiaalinen penikka ottaisi ja kuolisi, ennen kuin Viima saapuisi paikalle. Se voisi olla jopa vähän sääli. Ihan turha yksilö tämä ei ollut. Ehkä siitä olisi johonkin joskus, mikäli Viima katsoisi asiakseen ottaa sen laumansa jäseneksi. Mikäli ei, se pitäisi varmaan surmata tai ajaa kuolemaan itse.

"Millä nimellä sinua kutsutaan?" beta kysyi lopulta. Selvästikin sen kiinnostus alkoi pikkuhiljaa herätä.

Rusko oli yllättynyt toisen reaktiosta, mutta ilonen. Taas kysymyksen kuultuaan se vastasi näppärästi (Rusko puhui totta koko keskustelun ajan ja sen ei tarvinnut suunnitella mitä puhui)Ruskoksi minua sanotaan."
Rusko katseli toista, korkea arvoista. Rusko oli vaivihkaa haistellut vierasta.
"Jos saan kysy, entä sinua?" Rusko vilkaisi jalkaansa, katsoi nopeasti toiseen, nuoli haavan puhtaaksi ja katseli taas toista. Se yteki kaiken nopeasti sillä oli valpaana.

(([i]Anteeksi, mutta minun pitää mennä nukkunmaan nyt, ja jos ehdin katson vastauksesi aamulla ja koneella olen viim. klo 16.00 Mielenkiintoinen peli, kertakaikkiaan! Tässä melkein itse tuntee olevansa Rusko. C: ))

[[Mukavaa jos peli miellyttää. Minäkin pidän siitä kovasti. Tällaiset keskustelupainotteiset pelit ovat suosikkejani. Huomisin, siis!]]

Katala mietti hetken, mitä tuohon vastaisi. Lopulta se tuli siihen tulokseen, että olisi oikeastaan se ja sama sanoa oikea nimensä. Jos Viima hyväksyisi tulokkaan laumaan, se saisi tietää Katalan nimen joka tapauksessa. Jos Viima taas hylkäisi tulokkaan, tunkeilija kuolisi, eikä nimen kertomisesta olisi kellekään mitään haittaa. Niinpä luihu beta nosti korviaan ja lakkasi irvistelemästä: "Sanovat minua Katalaksi. Mistä lienevät sen nimen keksineet." susi sanoi. Se seurasi Ruskoa tarkasti tämän puhdistaessa haavansa. Minne tässä nyt oikeastaan kiire olisi.

Oli oikeastaan ihan hyvä, että Rysko puhdisti haavojaan. Se näyttäisi paremmalta Viiman silmissä, jos ei olisi yltäpäältä mudassa ja veressä. Ihan niin paljoa Katala ei kuitenkaan ollut tulijasta kiinnostunut, että olisi osallistunut sen puudistamiseen. Sen sijaan se istui paikallaan ja tuijotti, ikään kuin jokainen Ruskon liike olisi ollut sen henkilökohtaista omaisuutta. Ikään kuin se olisi hallinnut tilannetta. Mikäli Rusko tekisi mitään, mistä se ei pitäisi, nuori susi saisi tuntea sen nahoissaan.

Katala oli niskan päällä, kuten yleensä. Ja, kuten yleensä, se piti siitä tunteesta.

Rusko oli tyytyväinen että Katala oli vähän lämmennyt sille. Rusko ravisteli liiat liat pois ja nuoli vuoto haavat puhtaiksi. Olisikohan sen vuoro kysellä? Ehkä oli parempi antaa Katalan olla tilanteen herra.
Ruskon puhdistettua itsensä se näytti paljon paremmalta, vaikka sisäisistä haavoista ei tietänyt. Käpälä oli kipeä vieläkin. Kyljet myös. Mutta nyt kun Rusko ei enää laiminlyönyt haavojaan jännitteellä, ja puhdistanut ne, niin Rusko alkoi jo vähän näyttää itseltään. Kipu ei ollut hellittänyt paljoa, mutta Rusko oli kertakaikkiaan itsensä näköinen, sillä sen pitkä talvikarva peitti haavoja vähän kun turkki ei ollut enää likainen ja verestä punainen.
Ruskon huomasi olevan laiha, kuitenkin voimakas mutta haavoittunut susi.
Juovatkin erotti ja Rusko olikin hivenen saman värinen kuin Katala.

"Katala, anteeksi vielä kun tungeksin alueelle. En ollut suunnitellut tätä näin.." Ruskosta oli asianmukaista olla pahoillaan. Se oli tunkeilija, ja vielä ehkä halukas laumaan liittyjä, joka oli vielä sillä lailla kompuroinut paikalle. Ei ollut ollenkaan Ruskon tapaista olla niin kömpelö.

Rusko katsoi Katalaa miettien. Miksi minä kyselen? Eikös ollut parempi antaa Katalan kysellä? Rusko katsoi varovasti Katalaa, ja istahti.

"Älä pyytele anteeksi. Voisin tappaa sinut rikkeistäsi, mutten tee sitä. En ainakaan vielä." Katala totesi. "Niinpä sinun ei tarvitse olla pahoillasi, koska se ei enää muuta mitään." ruskea betasusi jatkoi. Se alkoi vähän kyllästyä odottelemaan Viimaa, mutta peitti kärsimättömyytensä taitavasti. Se oli helppoa luettavaa aina silloin, kun halusikin olla. Ja yleensä se halusi, sillä väärinymmärryksiä sattui kovin usein, jollei elehtinyt selvästi ja painokkaasti.

"Mitä sinä sitten olit suunnitellut? Tuskinpa sinä tupsahdit tänne sattumalta, jos olet veljeäsi etsimässä." beta jatkoi. Sen häntä heilahti välillä laiskasti puolelta toiselle ja korvat sojottivat nyt eteenpäin. Lukuunottamatta aina vähän läpimätää katsetta ja pistävää tuijotusta se itse asiassa näytti olevan rento ja hyväntuulinen. Eihän sillä ollut enää suurempia syitä olla edes vihainen. Kaikki jatko riippuisi Viimasta.

Rusko nuolaisi huuliaan ja vastasi tyynesti, jälleen rehellisesti:
" No, en aikonut kaatua ja vinkua apua, vaan tulla rehdisti rajllenne mutten yli, ja koettaa liittyä laumaanne.." Rusko oli levollinen, ja sen näköinenkin. Sitä vähän puistatti silti kun Katala muistutti että voisi tappaa Ruskon, mutta muuta pelättävää sillä ei ollut. "..ja kuten sanoin, katsoa onko veljeni siellä, jos ei, harmi, ja en hyökkäisi veljeni kimppuun kuin vasta pakosta.
Ruskon mahassa muljahti kun se ajatteli ettei sitä hyväksyttäisi, ja sille tuli kylmätväreet ajatuksesta kamppailla Tuiskun kanssa. Rusko oli sitä mieltä, että elämän olisi jo aika näyttää valoista puoltaan sille itselleen.

"Hyvin ymmärrettävää. En minäkään olisi nauttinut oman veljeni tappamisesta. Hän tosin ei myöskään koskaan ollut eri puolella kanssani. Koko ja minä olimme erottamattomat. Kunnes hän sitten menehtyi." Katala totesi. Ilmekään ei värähtänyt sen kertoessa veljestään, aivan kuin se olisi puhunut säästä. Näytti se ainakin ymmärtävän, että veljeksien välillä saattoi olla kiinteä tunneside. Aina ei ollut. Katalan oma sisko oli lähtenyt laumasta tuntemattoman uroksen mukaan vuoden ikäisenä, eikä Katala osannut edes kaivata sitä. Kokoa se sen sijaan kaipasi.

Tuskin huomattavasti uroksen korvat värähtivät taaksepäin. Kenties veljestä puhuminen ei ollutkaan sille niin helppoa, kuin se antoi olettaa. Tai sitten se vain kuuli jotakin takaansa, eikä jaksanut kääntyä kunnolla katsomaan.

Rusko katsoi Katalaa. Se tunsi pientä sympatiaa tätä kohtaan, ja ajatteli että olisi Katalalle parempi vaihtaa puheenaihetta.
"Olen pahoillasi veljesi puolesta.." Rusko sanoi ja vaihtoi puheenaihetta.
"Tuota.. jos pääsen laumaan, niin olisin utelias, onko täällä hyvin riistaa? Vastauksellasihan ei ole väliä, jos Alfa ei katso parhaaksi otta minua laumaan, ja.." Rusko jätti lauseen kesken, sitä puistatti ajatsus monesta sen kimppuun hyökkäävästä sudesta. Mahdollisesti myös Tuiskusta.
Rusko jäi katsomaan Katalaa kysyvästi.

((Vähän lyhyt. Olisi hyvä, jos Saiccukin liittyisi peliin, ettei Viimaa tarvitsisi odotella niin kauan.))

Jos susi olisi osannut nauraa, Katala varmaan olisi tehnyt niin. Se veti korvansa luimuun ja paljasti hampaansa, aivan kuin se olisi irvistänyt. Hännän laiskasta huiskeesta päätellen se oli kuitenkin uroksen omituinen tapa osoittaa huvittuneisuutta tai olla ystävällinen: "Ei todellakaan. Ei ainakaan nyt." uros vastasi. "Talvi on tulossa, ja talvi on raskasta aikaa. Nälkä on suuri, mutta niin on laumakin. Kyllä me pärjäämme. Kesällä taas on yltäkylläistä, ja silloin riistaa on runsaasti joka puolella. Karibuja. Karibunliha on hyvää. Oletko koskaan maistanut sitä?"

Viimaa ei vieläkään näkynyt, mutta Katala ei pitänyt sillä enää niin väliäkään. Tämä tulokas huvitti sitä silkalla olemassaolollaan. Penikka, mutta ihan potentiaalinen ja mukava penikka. Katalalla ei ollut mitään pentuja vastaan.

[[Saiccu lupautui vierailemaan pelissä pian. Kirjoita sinä vaikka vielä vuorosi, ja sen jälkeen odottelemme Saiccua, mikäli sopii? Heh, tämä on kyllä mielenkiintoinen peli, täytyy myöntää.]]

Rusko vastasi ikään kuin hymyillen: "En ole maistanut.. Vain kauriita.. ja ne minulle saalistettiin kun olin pieni pentu." Rusko oli aluksi inhonnut Katalaa, mutta nyt alkoi pitää siitä. Rusko oli sitä mieltä, että Katala oli hyvä beta. Määrätietoinen, mutta ystävällinen ja rento. Ainakin pienentutustumis hetken perusteella. Ruskon haavojen vuoto oli tyrehtynyt, mutta ne olivat kipeitä yhä. Takatassua kuitenkin jomotti, ja Rusko oli varma että oli täräyttänyt hermon tai jotain. Se katseli Katalaa, ja heilutti häntäänsä. Se todella piti Katalasta ja kunnioitti sitä - omalla tavallaan.
Rusko saattoi olla nuori, muttei kokematon. Katalasta voisi tulla sen ystävä, jos se selviäisi hengissä. "Sinä olet mukava. Tiedä se, että jos pääsen laumaanne, ja olen ystävällinen sinulle, en aijo syrjäyttää sinua. Olisin surkea beta." Rusko näytti ystävälliseltä, ja hännän heilutus jatkui. Se näytti, ettei vihjaillut mitään, vaan puhtaasti ilmaisi vilpittömyytensä Katalalle, Viiman betalle.

((Tottamooses, on hyvä että Saiccukin tulee. Katsotaan, miten Viima suhtautuu Ruskoon - Toivottavasti hyvin..))

Kutsuva huuto oli kiirinyt puiden latvustoja hipoen Kiteen korviin. Ulvonta oli peräisin Katalalta ja hänellä oli ilmeisesti Viimalle hyvin tärkeää asiaa. Kide nosti kuononsa kohti taivasta ja varmisti Katalan kutsua eteenpäin. Kide oli nimittäin lähteny Viiman kanssa jänisajoon ja naaras päätti varmuudeksi ilmoittaa asiasta alfalleen, koska ei ollut varma olisiko Katalan tavoittelu saavuttanut Viiman. Hetken päästä kajahti alfan vastaus. Melkoisen läheltä Kidettä itseasiassa ja Viima tiedotti Kiteelle saaneensa viestin ja lähtevänsä tavoittamaan betaa.

Aikaa kului runsaasti ja taival Katalan luokse oli pitkä. Mustaturkki hölkkäsi kuono kuuran peitossa kohti paikkaa, jossa Katala todennäköisesti oleskeli. Lumi pöllysi suden perässä ja vatsakarvoihin takertuva lumi alkoi paakkuuntua. Viima suunnisti kohti kallioista kukkulaa ja nousi rinnettä ylös. Nietokset tekivät kulkemisesta ajoittain hankalaa, mutta alfa yritti kiiruhtaa parhaansa mukaan. Pian katse osuikin kahteen suteen. Toinen susista oli mustaturkille aivan outo. Siksipä Viimaa mietitytti, miksi Katala oli tämän seurassa. Beta kun oli melko pidättyväinen. Eiköhän asia kuitenkin selviäisi.

"Katala, kutsuit minua", Viima läähätti hengästyneenä ja höyry kidasta nousi rytmikkäästi tuprahdellen. Musta turkki oli aivan jääkiteiden, kuuran ja lumipaakkujen peitossa, kun alfa seisahtui Katalan vierelle. Viima vilkaisi toista sutta, joka ilmeisesti oli loukannut itsensä pahasti. Sitten alfa lipaisi kuonoaan ja tasoitteli hengitystään siirtäen huomionsa jälleen Katalaan. "Mistä on kyse?".

Katalan koko olemus muuttui heti, kun se havaitsi Viiman. Sen häntä nousi ensin korkealle, aivan kuin se olisi alfana odottanut toista vertaistaan paikalle. Viiman tullessa lähemmäksi sen häntä kuitenkin laskeutui koipien väliin ja se tervehti alfaansa tyypilliseen tapaansa ylidramaattisen alistuvasti. Korvat olivat litteinä vasten päälakea ja huulet oli vedettu pois hampaita peittämästä. Katalan "virne" oli kaikkea muuta kuin ystävällisen näköinen, mutta se oli uroksen tapa. Kokokin oli osannut sen, mutta käytti sitä huomattavasti harvemmin ja yleensä vain tervehtiessään veljeään.

"Johtajani. Päiväni on taas astetta kirkkaampi." Katala totesi ja hieraisi kuonollaan alfansa kaulaa. Sitten se perääntyi, nosti korvansa ja tuntui muuttuvan lipevästi lobbarista asialliseksi, jähmeäksi betaksi. Pakollisen teatraalisuuden jälkeen oli taas aika ottaa elämä vakavasti.

"Löysin tämän pyrkyrin järveltä. Se on loukannut itsensä. Olisin jättänyt sen maahan kuolemaan, mutta se ilmoitti haluavansa liittyä. Koska se pääsi vielä jaloilleenkin, ajattelin että sinä johtajana päätät sen kohtalosta. Mikä tahansa tahtosi sitten onkaan." Katala selitti. "Se on nuori uros. Sanoo etsivänsä veljeään Tuiskua. Kömpelö ja hiukan taitamaton, mutta on sillä ainakin sisua." beta kertoi. Sillä oli ollut aikaa tehdä omat päätelmänsä Ruskosta, ja nyt se saattoi ne alfansa tietoon. Viima päättäisi, olisiko tässä penikassa mitään harkitsemisen arvoista, vai ajettaisiinko se tiehensä.