PPP, paljon pieniä pisaroita - loppunut

Satoi. Tummat pilvet peittivät taivaan, saivat päivän hämärtymään illaksi. Maa oli jo pehmennyt, osittain muuttunut mutaiseksi liejuksi, osittain vain, no, pehmeäksi. Tuulta ei tuntunut, sade vain valui loputtomasti taivaalta, alas, alas, alas... Puista tipahteli vettä, pienet kasvit olivat ikäänkuin kyyryssä, yrittivät suojautua sateelta. Eläimet olivat lämpimissä, kuivissa pesäkoloissaan. Paitsi eräs.

Riesa taivalsi, yhä mieli korkealla, sateesta huolimatta, kohti tulevaisuuttaan. Narttu oli kulkenut kauan, viikkoja, mutta silti pako Hurjan ikeen alta riemastutti. Märkä, raskas turkki ei haitannut, upottava ja liukas maa ei haitannut. Kaikki tuntui olevan hyvin.
Hukka seisahtui ja katseli ympärilleen. Tuo oli pian jonkinmoisessa solassa, varmaankin, sade tosin hieman heikensi näkyvyyttä, mutta eiköhän tuo sola ollut. Hetken narttu harkitsi. Jäädäkö tähän odottamaan sateen loppumista, vai kulkeako vielä vuorten välistä? Siellä saattaisi olla suojaisampaa, sen Riesa myönsi, mutta silti. Jos siellä olisi laakso, se olisi varmasti jonkun lauman hallussa... Tämä pläntti tässä ei ainakaan tuoksunut merkkauksilta, mutta mistäs sen tiesi. Ruskeaturkki päätti ottaa riskin ja jatkoi matkantekoaan mutaisessa maassa. Metsä tarjosi pientä helpostusta sateelta, joka alkoi pikkuhiljaa ujuttaa tietään kohti hukan ihoa. Silloin tulisi kylmä. Eihän sade kovin rankkaa tai mitään ollut, pieniä pisaroita ja tiheään, mutta kun sitä oli nyt kestänyt jo aikansa, niin se kasteli aika tehokkaasti. Olihan tämä tietysti mukavampaa, kuin esimerkiksi navakka tuuli ja hirveä ukkoskuuro, mutta ne menivät nopeasti ohi. Tällainen masentava tihku... Sitä kesti päiväkausia. Sitä oli jo kestänyt jonkin aikaa, ja siksi maa ja kaikki muukin oli niin märkää.Ei ollekaan kiva.

Riesa alkoi saavuttaa solaa. Nyt, lähempänä, kun sumua muistuttava sade ei peittänyt vuoria sisuksiinsa, sola oli helppo nähdä ja tunnistaa solaksi. Oikealla puolella virtasi rauhallisesti isohko joki, ja narttu pysähtyikin hetkeksi juomaan. Vesi oli kylmää ja raikasta, virkistävää. Hetken kuluttua hän jatkoi matkaa.

Puut olivat aika korkeita, ja peittivät tehokkaasti näkyvyyttä. Vielä ei ainakaan mitään reviirimerkkauksia tuoksunut missään, ja se oli omiaan kohottamaan Riesan mielialaa. Ehkä tämä ei olisikaan reviiriä, ainakaan kokonaan... Tavallaan ajatus oli masentava. Nyt, aivan kuten silloin joskus, Riesa kaipasi laumaan. Tällaisena päivänä voisi vain käpertyä jokun laumalaisen kylkeen mukavassa luolassa ja nukkua sateen yli. Yksin eläminen sopi joillekuille, sitä narttu ei kiistänyt, mutta tuo ihaili niitä, jotka elivät yksin - ihan oikeasti yksin, ilman apua - eivätkä edes laihtuneet paljoa. Riesa oli hyvä metsästäjä, kyllä, mutta hyväkin metsästäjä tarvitsee isojen saaliiden kanssa apua, ja niitä pieniä pitäisi ahmia niin paljon.

Taidan olla laaksossa, Riesa tajusi. Vuoret olivat lähteneet erkanemaan toisistaan, mutta kaukana, kaukana häämötti jotakin tummaa. Se saattoi olla vain kuvitelmaa, mutta se saattoi olla myös vuoristo. Laaksosta toi pieni tuulahdus paljon muiden susien hajuja, myös jotain, joka saattaisi olla reviirimerkkaukset. Mutta ne olivat suhtkoht kaukana. Tämä taisi olla turvallista aluetta. Rauhallisin mielin Riesa vetäytyi suuren kuusen alle. Aivan yhtä hyvin voisi odottaa sateen loppumista ennen sen suurempia tutkimusmatkoja.

Tummien pilvien peittämän taivaan alla vaelsi toinenkin olento, susi joka ei kaivannut suojaan tästä masentavasta tihkusta. Kaataja kulki eteenpäin tasaista vauhtia, jolkotellen kohti solaa, josta laaksoon oli pääsy. Uroksen matka kulki solan ulkopuolelle, katsomaan ympäristöä sillä puolella. Kaikin mahdollisin tavoin kun Kaataja halusi auttaa alfaansa Haukkaa reviirin valloituksessa. Sitä ennen pitäisi vain löytää sopiva alue, jonka voisi valloittaa. Suuri susi oli kyllä haistanut jotakin uutta ja kummaa Viiman reviiriltä, ja kenties se oli osasyy tähän tutkimusretkeen. Kaatajan epäluulot vain voimistuivat, kun sama haju - joskin paljon heikompana ja vanhempana - palasi pois Ovelan reviiriltä. Vaan Ovelan puolella tuon hajun omaava susi oli häädetty pois, Viiman puolella taas... no, reviirien merkkaukset haisivat uudelle. Kenties tuolle tuntemattomalle sudelle, joka oli ensin uhmannut Ovelan rajoja ja sitten Viiman. Kaatajan pitäisi lähiaikoina käydä juttelemassa jollekulle laumalaiselle, ja selvittämässä hieman asioita. Kuinka uros inhosikaan olla pimennossa kaikesta!
Huomaamattaan oli suuri susi jolkotellut jo kauas, taittanut taivalta pitkiäkin aikoja kerrallaan. Jopa päivän Kaataja kykenisi nykyisen vauhtinsa säilyttämään, olkoonkin ettei kaipaisi niin pitkää taivalta. Sola oli jo lähellä.

Kuten oli myös Riesa, jonka tuoksu ei sateen takia kertonut Kaatajalle nartun sijaintia. Uros huomasi toisen vasta aivan lähellä, kun sade ei kyennyt estämään tuoksua, ja kun näkyvyys oli sen verran parempi, että Kaataja jopa näki toisen. Uros päätti tehdä pienen pysähdyksen, ja käydä tervehtimässä narttua. Mistäs sitä tietäisi - tuossa voisi olla uusi jäsen Haukan laumaan?
Kaataja laski häntänsä vaakatasoon, heilutellen sitä rauhallisesti puolelta toiselle. Korvat kääntyilivät, etsivät ääniä ja palasivat sen jälkeen taas taaksepäin. Susi osoitti koko ruumiillaan olevansa ystävä ei vihollinen, ja saapuvansa kaikessa rauhassa. Uroksella kun oli paljonkin kokemuksia siitä, mitä saattoi tapahtua, jos ei kertonut olevansa ystävä. Ennakkoluulojen uhri kun Kaataja oli, suuren ja massiivisen olemuksensa takia.
"Tervehdys, olen Karhunkaataja."
Uros sanoi pysähtyen nartun luokse, jättäen toki pienen välimatkan. Kohtelias ja ystävällinen susi kun Kaataja oli, ei tuo kyennyt pyytämään tilaa kuusen alta. Eikä susi sitä tarvinnut, olihan tuon turkki pitkää ja tuuheaa, pohjosen talviin kun oli uros tottunut. Susiuros jäi seisoskelemaan paikalleen, katsellen Riesaa ystävällisenä. Kaataja odotteli nartun reaktiota, jos Riesa ei pitäisi seurasta, uros lähtisi, jos Riesa taas haluaisi juttuseuraa, niin uros jäisi. Eihän Kaatajalla mihinkään kiire ollut, päin vastoin. Sitä paitsi pitäisi päästä selvittämään tämä uusi tuoksu Viiman rajoilta. Jos laumassa olisi ongelmia, Haukalla voisi olla kaipaamansa tilaisuus vallata alue. Sitähän Kaataja halusi - parasta Haukan laumalle, omalle laumalleen.

Riesa kuuli jo jonkin matkan päästä, että joku lähestyi. Sade vaikeutti lähestyjän haistamista, mutta eipä sillä paljoa muutenkaan väliä ollut: kaikkihan täällä olivat ruskeaturkille vieraita. Vieraan sitten pysähtyessä ja esittäytyessä Riesa pisti päänsä ulos kuusen suojista. Meripihkasilmät tarkkailivat hetken Karhunkaatajaksi esittäytynyttä urosta.
"Hei vain, Karhunkaataja. Olen Riesa", narttu vastasi pehmeästi. Tuon ilme oli utelias, ja hän katsoi kohteliaasti kookkaamman suden ohi. Hetken mietittyään Riesa astui kokonaan kuusen alta. Tuntui epäkohteliaalta pysyä piilossa, ja suojassa, johon tuskin molemmat olisivat mahtuneet.
"Osaatko kertoa minulle, missä olen? Onko täällä laumoja vai vain tätä ei-kenenkään-maata?" Aivan, uteliaisuus ensin. Pitihän tästä ehkä-laaksosta saada tietoja, jäisikö narttu tähän vaiko jatkaisiko matkaa, pidemmälle.

Hukka katseli Kaatajaa yhä uteliaana. Ainakin toinen oli tukevatekoinen. Niin, mistäköhän tuon nimikin on peräisin? narttu ajatteli huvittuneena. Riesan oman nimen alkuperää olisi enää hankala arvata: tuo kun ei ehkä vaikuttanut mitenkään riesalta. Tarinaa nimen takana ei saisi kuitenkaan nyt ajatella, sillä hukka ei haluaisi olla apea, ja ensimmäisen lauman - äidin - nimen alkuperän ajatteleminen sai tuon aina apeaksi. Nyt piti pystyä ajattelemaan järkevästi. Ehkä sitten joskus, kun alue, jolle narttu päättäisi asettua, oli se sitten tämä tai joku muu, olisi tuttu, sitten voisi ruveta tunteilemaan ja muistelemaan. Jos olisi vielä joku, jolle muistella...

Riesa karkoitti ajatuksen. Kyllä tuo aina seuraa saisi. Ystäviä. Ainakin toivottavasti. Nyt hukka käänsi koko huomionsa jälleen Kaatajaan, toivoen, ettei tuo ollut kertonut mitään tärkeää tällä välillä.
"Mm... Eikö sinua tämä sade haittaa?" tuo kysäisi kevyeen keskustelusävyyn. Juttukaveri voisi ollakin oikein mukava, näiden yksin taivallettujen viikkojen jälkeen.

Kaataja katsoi ulos tulevaa Riesaa ystävällisenä. Toinen ainakin vastasi esittäytymiseen omalla esittäytymisellään, joten Riesa vaikutti ainakin osaavan jonkinsortin tapoja. Toinen taisi tulla pois kuusenkin alta vain, koska Kaataja ei olisi mahtunut sinne. Vaan ei sade haitannut paksuturkkista urosta, sillä pientä tälläinen tihku oli pohjoisen lumimyrskyihin verrattuna.
Susiuros oli jo osannut odottaa seuravaa kysymystä, sillä Riesaa ei Kaataja ollut aiemmin tavannut. Muutoinkin toinen oli solan lähistöllä, melko varmasti siis vasta laaksoon saapunut. Vaan vastauksia ei uroksella ollut toisen kysymyksiin, ainakaan kovin varmoja. Hukka tiesi vain varmasti Haukan ja Ovelan laumoista, sillä Viiman lauma oli nyt yhtä suurta kysymysmerkkiä. Raja oli haissut kovin omituiselle, uudelle ja vieraalle, samalla niin tutulle. Omituista.
Riesan kysyessä seuraavan kysymyksensä, suden huomio kiinnittyi narttuun. Vihertävänharmaista silmistä leimusi huvittuneisuus - Riesa ei ollut ensimmäinen, joka kyseli jotakin Kaatajan selviytymisestä. Eikä viimeinenkään.
"Ei, ei haittaa. Olen pohjoisen asukkeja, tottunut lumeen ja jäähän liki ympäri vuoden. Tämä sade on hyvin pientä siihen verrattuna, ja vielä ainakin turkkini on onnistunut suojaamaan minua."
Uros sanoi huvittuneella äänellä. Ei Kaataja mitenkään ivallinen ollut, vilpittömän huvittunut vain. Moni oli kuluneen talven aikana ihmetellyt, eikö Kaatajaa haitannut lumi tai tuuli tai eikö uroksen ollut kylmä. Syystäkin Riesan kysymys huvitti, sillä se toi mieleen muistoja talven varrelta.

"No, yritän nyt vastata parhaani mukaan ensimmäiseen kysymykseesi. Olet laaksossa, lähellä ainoaa solaa. Täällä on laumoja, kaksi suurempaa ja ainakin yksi pienempi. Suuret laumat ovat Ovelan ja... Viiman laumoja. Siitä nämä reviirimerkkaukset. Pienemmällä laumalla, Haukan laumalla ei ole reviiriä, ainakaan vielä, mutta luotan siihen, että pian sen saamme."
Kaataja sanoi, yrittäen kertoa mahdollisimman paljon mahdollisimman helposti, turhahan sitä olisi selittää Riesalle asioita, jotka tuo unohtaisi huomisaamuun mennessä. Ehei, kun Kaataja nyt kerran kertoi laaksosta, tuo halusi kertoa niin, että nartun olisi helppo muistaa asiat.
"Ovela on vanha ja viisas uros, Viima taas nuorempi ja tumma narttu, Haukka sen sijaan on nuori mutta järkevä uros. Ei-kenenkään-maa on pieni alue järven rannalla, muuten koko laakso on Ovelan ja Viiman. Tosin Viimasta en enää ole varma, reviirimerkkaukset tuoksuvat uudelle. Saattaa siis olla, ettei Viimaa enää näy johtamassa laumaa. Mutta tämä on erittäin epävarma tieto, en ole vielä poikennut rajoilla tarkistamassa asiaa."
Uros kertoi lempeällä äänellään, lisäten oman epäilyksensä tietoiskun loppuun. Niin, varmasti toinen oli huomannut epäröinnin Kaatajan äänessä jo aiemmin Viimasta puhuttaessa, joten helpompi vain selittää asiat, niin kuin Kaataja oli ne tulkinnut. Vaan uros halusi täsmentää, ettei todellakaan tiennyt Viiman tilanteesta, arvaili vain.

Pienet pisarat takertuivat turkkiin, mutta uros ei jaksanut ravistella niitä pois. Pian tilalla olisivat jo uudet pisarat, yrittämässä tunkeutua iholle asti, kastellakseen koko suden. Sellaista tämä pienen pieni tihuttava sade oli - yllättävän kastelevaa, ollakseen niin pientä.

Riesa katsoi Kaatajaa uteliaasti. Mikähän yksinkertaisessa kysymyksessä noin huvitti? Toisen vilpittömyys oli kuitenkin hyvä asia, narttu ei voinut sietää niitä, jotka yrittivät olla joka käänteessä ivallisia. Ehkä tämä ensimmäinen tuttavuus olisikin oikein mukava ja ystävyyden arvoinen? Sen näkisi kyllä... Ruskeaturkki kuunteli tarkkaavaisena uroksen selityksen laumoista, hieman mielessään ihmetellen.
"Onko näillä Ovelan ja... Viiman laumoilla suuretkin alueet? Tai siis, miten iso tämä laakso oikein on, jos täällä on kolme laumaa?" narttu kysyi, pitäen tarkoituksella ennen Viiman nimeä samanlaisen tauon kuin Kaataja. Ahaa, narttu tuumi. Olet siis itse Haukan laumassa. "...pian sen saamme." Kenties hyvä tietää. Riesa kuunteli tarkkaavaisena, kun uros kertoi laumojen alfoista. Hetken aikaa se jaksoi hukkaa kuvittaa: Jos toinen sanoi Ovelaa viisaaksi ja Haukkaa järkeväksi, mutta Viimaa tummaksi, tarkoittiko se, että Viimalla ei ollut järkeä kehuttavaksi?
"Aikamoisia arveluja heität. Eihän vallankumoukset nyt aivan jokapäiväisiä ole... Mutta aiot uskaltautua tutkimaan asiaa, vaikka joku on epäilyidesi mukaan luultavasti hakannut taitavan entisen alfan henkihieveriin? Entä jos sinun kimppuusi hyökätään?" Riesa ei yrittänyt mitenkään peitellä sitä, että oli toisesta hieman huolissaan. Se kuului nartun luontoon. Ehkä se oli jokin puoliksi tukahdetutetun äidinvaiston kaltainen, kantaa huolta nuoremmistaan. Ehkä.

Riesa värähti. Jatkuva sade masensi, se kasteli turkin läpikotaisin. Pikkuhiljaa karvoja pitkin valunut vesi alkoi tavoittaa alemman turkin kerroksen, ja kunhan se sen jonkin ajan kuluttua läpäisisi, se saisi nartun palelemaan. Ehkä olisi ollut viisaampaa pysyä kuusen alla. Vaan se tuntui niin, jotenkin hölmöltä, ehkäpä, itse istuskella suojassa kuin kuningatar ja kysellä vieraalta urokselta kaikenlaista, kuunnella sitten sateessa seisovan vastauksia. Ei kiitos.
"Mutta, mitenkäs sinä tänne eksyit? Arvasitkin varmasti jo, että olen vasta saapunut, mutta olitko kenties tekemässä lähtöä, vai miksi liikuit vapaaehtoisesti tällä ilmalla? Eikö olisi vain mukavampaa nukkua jossain lämpimässä kolossa ystävän vieressä...?" Riesa odotti vastausta. Nyt tuo saisi ehkä ainakin tietää, jos toisella ei olisi koloa, jossa nukkua tai ystävää, jonka viereen käpertyä. Tuo toivoi, ettei tilanne olisi se. Riesa nyt aina pärjäsi, eikä surisi pahasti, vaikkei pärjäisikään, mutta omaa kohtaloaan narttu ei toivonut kenellekään muulle. Jättää monta kertaa ystävät taakseen, vaeltaa yksin, kauan. Kukaan ei toivoisi sitä muille.

Kaataja katsoi Riesaan, miettien. Oliko uros kertonut liikaakin? No jaa, eipä siinä mitään, kyllä Riesa olisi jotakin kautta saanut tietää uroksen olevan Haukan laumassa. Sama se, vaikka Kaataja olikin paljastanut sen itse. Kenties Riesaa voisi yrittää värvätä Haukan laumaan? Saisipahan lauma uuden jäsenen, jäseniä kun ei liikaa ollut. Ei todellakaan. Ja mitä enemmän jäseniä, sitä nopeammin reviiri, ja siitä taas seuraisi nopeasti kunnollinen, turvallinen laumaelämä.
"Melko suuret reviirit heillä on. Ainakin monta kertaa suuremmat kuin laumattomilla, vaikka laumattomia onkin paljon enemmän. Ja tämä laakso... no, kyllä siinä aikaa menee, kun kulkee laakson päästä päähän. Itseasiassa, lähdin liikkeelle järven luota, ja tämä on kolmas päiväni liikkeellä. En tosin ole pitänyt kiirettä."
Kaataja sanoi, vastaten avoimesti toisen kysymykseen. Turha Riesalta olisi asioita salata, varsinkin laaksoa koskevia. Riesa saisi asiat selville itsekin, mutta helpompi näin. Ainakin narttu osaisi vältellä reviirejä, jos ei muuta.
Uros käänsi korvansa eteenpäin, kuunnellen tarkasti toisen vastauksen suden arveluihin. Kaatajan häntä kohosi ylemmäs, kielien itsevarmuudesta ja uskosta. Ei uros silti uhkaavalta vaikuttanut, vain varmalta seuraavista toimista. Pian hukka kumminkin jatkoi häntänsä heiluttelua vaakatasossa, sillä vahingossakaan ei Kaataja halunnut antaa väärää kuvaa itsestään. Ylpeä tai liian itsevarma ei susi ollut, vain tietoinen siitä, miten tekisi ja mitä tekisi.
"Ei, vallankumoukset eivät jokapäiväisiä kyllä ole, mutta epäilen vain tätä. Kyllä, aion lähteä reviirien rajoille tutkimaan asiaa. Jos kimppuuni hyökätään, no, jos ei puhe tehoa niin sitten taistellaan ja paetaan. Tai kuollaan. Ei kai siinä muita vaihtoehtoja ole? Tietenkin se on mahdollista, että tapaan aiemmin Viiman laumalaisen, joka tietää mitä on tapahtunut vai onko mitään tapahtunut. Silloin rajoille lähteminen on turhaa. Jostakin syystä en vain luota tähän, vaan matkani suuntautuu kyllä jossakin vaiheessa rajoille."
Kaataja sanoi, lempeällä ja matalalla äänellään. Susi ei ollut huolissaan itsestään, uros joko pärjäisi tai sitten jättäisi maailman taakseen. Haukan lauman - oman laumansa - eteen Kaataja oli valmis uhraamaan terveytensä ja lähtemään rajoille, jos muuta kautta ei saisi asioita selville. Rajoilta hajut kertoisivat paljon, varmaan tarpeeksi. Uros vain halusi tietää, oliko Viima menettänyt paikkansa, ja jos oli, niin kenelle. Muulla ei ollut väliä Kaatajalle. Sitä paitsi, eihän sudella ollut ketään, joka jäisi oikeasti kaipaamaan Kaatajaa, jos tutkimusretki päättyisi huonosti. Haukka surisi ehkä hyvän metsästäjän menetystä, Turre kenties laumalaisen, muut eivät edes muistaisi suurta sutta.

Kaataja kiinnitti huomionsa narttuun, kun toinen värähti. Vaikutti siltä, että Riesa olisi pian kokonaan märkä, ja se taas toisi pian kylmyyden.
"Mene vain kuusen alle suojaan, muuten kastut."
Uros sanoi nartulle, toivoen toisen noudattavan kehotusta. Jotenkin Kaatajalle oli vain tullut sellainen kuva Riesasta, ettei toinen niin helpolla antaisi periksi. Jotakin niin... sitkeän kaltaista nartussa oli. Riesa oli varmaan kokenut paljon, oppinut selviämään itsekseen. Miksi voimakastahtoinen, yksin pärjäävä susi menisi suojaan toisen kehotuksesta? Niin, Kaataja ei tiennyt, mutta päätti silti yrittää. Ainakin uros olisi yrittänyt pitää nartun kuivana.
"Laumani asioilla liikun. Sekä tietenkin uteliaisuudesta Viiman laumaa kohtaan. Niin, kenties kolossa olisi mukava olla, jos olisi joku jonka viereen käpertyä."
Loppua kohti suuren suden ääni muuttui haikeaksi, sillä tosiaan, vaikka Kaataja oli hieman erakoitunut persoona, ei tuolla olisi mitään ystäviä vastaan. Kyllä laumaeläimen vaistot yhä elivät sudessa, kenties piilossa, mutta elivät kumminkin. Susi kaipasi ystäviä rinnalleen, mutta kohta sudella olisi lauma, lauma reviireineen ja jäsenineen. Silloin Kaataja ei enää olisi yksin, vaan olisi osa jotakin suurempaa. Vain sen ajatuksen voimilla uros jaksoi piinaavassa yksinäisyydessä, ajatuksella toivosta ja paremmasta tulevaisuudesta laumassa.

Riesa hymähti synkästi. "Ainahan laumat ovat suuruudenhulluja ja valtaavat alueen, jonka kykenevät hädin tuskin vain pitämään..." Narttu muisteli Hurjaa, jonka oli aina pakko yrittää vallata lisää maata. Jossain vaiheessa reviiristä olivat napsineet paloja niin muut laumat kuin laumattomatkin, susia kun ei ollut ollut tarpeeksi vahtimaan. Nämä laumat selvästi vain olivat saaneet pidettyä maansa hallussaan. Silti matkan pituus hieman yllätti.
"Järveltä? Joka on... Missä?" Jotenkin vain Riesasta tuntui, että tämän järven toisella puolella olisi vielä paljon maata, Kaataja vain puhui siitä siihen sävyyn. Se ei ollut se kaukaisin piste. Laakson täytyi olla valtava. Hiljaa narttu kuunteli toisen puhetta. Ilme muuttui mitäänsanomattomasta aavistuksen järkyttyneeseen.
"Mitä kaikkea olet oikein kärsinyt?" Vastausta odottamatta hukka jatkoi. "On minullakin ollut kovia aikoja, ja tiedän tarkalleen, miltä tuntuu menettää elämänilonsa, mutta miten voit puhua noin kylmästi, noin piittaamattomasti siitä, että ehkä kuolet? Miten sinä voit?" Riesan ääni oli järkyttynyt. Muistihan tuo, miltä tuntui menettää rakkaimpansa, miltä tuntui maata päiväkausia katsellen kuollutta pentuaan, miltä tuntui katsella muiden pennuistaan kasvavan, tietämättöminä oikeasta äidistään. Miltä tuntui katsella Hurjan ainaista hulluutta. Miltä tuntui tappaa toinen susi. Miten se aina vei osan itseä mukana...

Riesa karisti menneisyytensä taas syvemmälle. Älä ajattele sitä, narttu käski itseään. Älä ajattele...
"Ei, ei minun tosissaan tarviste", Riesa sanoi hieman kärsimättömänä. Tämä oli jo mietitty läpi. Ei. Toisen taas puhuessa narttu katsoi toista, surua silmissään. Ei ketään, jonka kylkeen käpertyä...
"Minulla oli. Oli." Ääni oli täynnä poissuljettua kipua. Tämäkin oli käyty läpi. Unohda ja päästä irti. Vaan se ei aina ollut niin helppoa.

Kaataja oli samaa mieltä Riesan kanssa laumojen suuruudenhulluudesta. Niin, laumat veivät aina enemmän tilaa kuin tarvitsivat, ymmärtämättä että siten nostattivat enemmän vastustusta laumattomien joukossa. Vaan niin se oli aina ollut, eikä muutamasta toisin ajattelevasta sudesta olisi muuttamaan vanhaa ja toimivaksi todettua.
"Järvi on melkein keskellä laaksoa, hiukan pohjoisempana tosin. Laakson päästä päähän pääsisi kyllä parissa päivässä, jos pitäisi kiirettä. En vain nähnyt mitään syytä kiirehtiä, siksi matka kesti."
Kaataja sanoi, koettaen tarkentaa Riesalle laakson todellista kokoa. Kyllähän laakso suuri oli, eihän sinne muutoin olisi mahtunut kolmea susilaumaa. Vaan kuva jonka uroksen aiemmista puheista olisi voinut saada, olisi liioitellut laakson kokoa. Kyllä Kaatajan kaltainen, kestävä susi kykenisi juoksemaan laakson päästä päähän parissa päivässä. Matkaa kun oli alta 200 kilometriä.
Uros tarkkaili Riesan reaktioita, punniten seuraavaa vastaustaan tarkkaan. Niin, ei Kaataja edes ollut pahemmin elämässään kärsinyt, suurinpiirtein kaiken hukka oli itse valinnut. Joskus ehkä pakosta, mutta valinnut silti itse. Ennen kaikkea susi oli käytännöllinen, ja siitä heijastui aiemmat puheet. Kaataja ei varsinaisesti ollut menettänyt elämäniloaan, mutta ei suden elämässä pahemmin ollut mistä iloita. Selviämisestä seuraavaan päivään? Siinä kaikki. Ystäviä, niitä luotetuimpia ei ollut. Tokihan sudella oli laumansa, mutta juuri laumansa takia Kaataja oli lähdössä uhkarohkealle reissulleen kohti Viiman rajoja.
"Koska olen käytännöllinen. Enkä kykenisi siirtämään tätä tehtävää jonkun toisen harteille, sillä heillä on enemmän kuin minulla. Haukka ei itse voi tätä tehdä, eikä ikinä pyytäisi minua sitä tekemään, mutta teen sen itse, sillä Haukalla on laumansa huolehdittavana. Muillakin laumalaisilla on jotakin, mistä he eivät voi luopua. Minulla on vain elämäni, ja annan sen mielusti sen puolesta, että muut saavat elää hyvää ja täyttä elämää."
Kaataja vastasi, omalla lempeällä tavallaan. Matala ääni ei kuulunut sateessa kauas, kukaan ulkopuolinen ei voisi kuulla uroksen puheita. Vaan eihän täällä ollut ketään kuulemassakaan. Paitsi Riesa, joka ei millään suostunut palaamaan suojaan kuusen alle, Kaatajan kehotuksesta - ja Riesan omasta järjestä - huolimatta.

"Ei ehkä vielä, mutta kohta sinun on kylmä, jos annat sateen kastella itsesi."
Uros vastasi. Äänestä kuului, kuinka hukka liki vaati narttua siirtymään suojaansa, sillä Kaatajan itse ei tulisi kylmä pitkiin aikoihin. Tuuhea ja pitkä turkki suojaisi kosteudelta vielä kauan, estäen tehokkaasti kylmyyden saapumisen. Pohjoisen susia kun Kaataja oli.
Uros kyllä kuuli toisen sanat, tiedosti menneen ajan ja ymmärsi toista, muttei kyennyt vastaamaan. Mitä tuohonkin voisi sanoa? "Ai jaa, harmi" ? Tai "Ai, minulla ei olekaan koskaan ollut ketään" ? Ehei. Kaataja ei vain kyennyt tavoittamaan niitä sanoja, joita kaipasi, jotakin lohduttavaa mutta samalla piristävää. Varmasti Riesa oli onnistunut itse ratkaisemaan ongelmansa, joten piristys olisi paikallaan. Turha sitä oli suruissa murehtia, jos asiat olivat jo selvinneet.

// Yhyy, sinä vaan kirjoitat tuollaisia romaaneja ja minulta tulee ihan pätkiä.. 8'DD //

Riesa kuunteli, yhä tarkkaavaisena, kun toinen kertoi laaksosta. Iso alue. Tänne voisi ehkä jäädä, ainakin joksikin aikaa. Sitten jos vastaan tulisi joku inhottava otus, olisi ainakin tilaa kiertää toinen kaukaa. Ja vaikka susia olisi paljon, oli tilaa tällaisille kahden keskeisille tapaamisille kuin nyt. Vaikka laumat varmasti olivat vieneet suuren osan maasta, ehkäpä laumattomillekin riittäisi. Sitten uros vastasi Riesan järkyttyneseen kysymykseen.
"Käytännöllinen? Kutsutko sinä sitä käytännöllisyydeksi, ettei välitä omasta hengestään? Voi poikaparka, pidä siitä kiinni, se on arvokkainta, mitä omistat." Nartun ääni oli ehkä hieman järkyttynyt, ja olikin, mutta nyt siinä oli kylmä särmä. Tosiasiassa narttu ei aivan uskonut "elämä on arvokkainta mitä omistat"-ajatukseen, sillä elämä ei ollut minkään arvoista sellaisenaan. Piti olla ehkä tavoite, ystäviä, jotain, jonka takia elää. Kaikilla, ainakin lähes kaikilla, oli yksi asia, jonka takia jaksoi nousta aamulla ja jatkaa elämää. Jos sitä asiaa ei ollut, tai jos se vietiin pois, kaikki tuntuisi turhalta. SItä vain kuihtuisi pois. Riesa oli itse melkein kokenut sen. Kaataja taatusti oli epäitsekäs. Ja kyseessä ei ollut nyt kuitenkan ehkä se, että Kaataja ehkä marssisi kylmäverisesti omaan tuhoonsa, vaan se tapa, jolla toinen puhui siitä. Se Riesaa järkytti.

Riesa mulkaisi Kaatajaa kylmästi. "Osaan kiitos oikein loistavasti huolehtia itsestäni. Uskalla vielä kerrankin yrittää komentaa minua sen kuusen alle, ja en vastaa teoistani. Ja usko pois, minä osaan tapella." Tietenkään Riesa ei hyökkäisi, mutta tuo esitti asiansa vakuuttavasti. Niskakarvat olivat aavistuksen koholla ja huulet sen verran rutussa, että hampaat saisi paljastettua nopeasti irvistykseen. Mikäli uros ei jatkaisi aiheesta, narttu rentouttaisi itsensä pian.

//Gaah, tappi taas. =_= //

// Eikä, ei nämä sen pidempiä ole kuin omasi. (: //

Kaataja näki toisen järkytyksen ja huomasi ääneen hiipineen terävän, kylmän särmän. Ei uros ollut halunnut suututtaa toista, vaan vain sanoa asian niinkuin se oli. Elämä sellaisenaan ei merkinnyt Kaatajalle mitään. Miksi elää, jos ei ollut mitään, minkä puolesta elää? Tällä hetkellä uros eli laumansa puolesta, toimi laumansa takia, yritti parhaansa laumansa hyvinvoinnin takia. Ei uros tietenkään marssisi tahallaan suututtavaan Viiman laumalaisia, kävisi vain tutkimassa. Asia voisi päättyä hyvin tai huonosti, sen Kaataja tiesi. Kumminkin, uros teki sen Haukan lauman takia. Jonkun oli selvitettävä, mitä oli meneillään. Yhtä hyvin 'se joku' voisi olla Kaataja.
"Välitän kyllä hengestäni, enkä aio tahallaan hankkiutua ongelmiin rajalla. Mutta ei, mieltäni et saa käännettyä, menen rajalle tutkimaan. Jonkun on tehtävä se, ja se joku voin hyvin olla minä, jolla on suurimmat mahdollisuudet pärjätä. Harva yksinäinen rajavahti hyökkää kimppuuni, sen olen vuosien varrella oppinut. Elämä ei ole arvokasta, jos ei ole asiaa minkä takia elää. Elän laumani takia, ja rajallekin lähden laumani takia. Toivon selviytyväni sieltä hyvässä kunnossa, vain jotta voisin auttaa laumaani ja siten itseäni."
Kaataja vastasi, yhä lempeänä ja rauhallisena, vakaana itsenään. Ei uros hermostunut vähästä, eikä nähnyt tässäkään mitään syytä hermostua. Susi lähtisi rajoille, tutkisi vähän, hankkiutuisi laumalaisen kanssa juttusille... eihän siinä mitään pahaa ollut. Vai oliko? Pahinta mitä voisi käydä, olisi se, että Kaataja kohtaisi monta sutta, jotka yhdessä hakkaisivat laumattoman hengiltä. Vaan se oli hyvin epätodennäköistä, paljon suuremmalla todennäköisyydellä Kaataja ehtisi käydä rajoilla, tutkia ja poistua paikalta ennen rajavahtien saapumista.

Riesan liki raivoisa reaktio Kaatajan auttamisyritykseen sai uroksen peruuttamaan muutaman askeleen. Toinen oli vaikuttava niskakarvat hieman koholla ja hampaat irvessä. Sitä ei voinut kieltää. Uros istahti alas, ja katsoi toista varovasti.
"Selväksi tuli. Anteeksi Riesa."
Uros sanoi nöyrästi, katsellen hieman Riesan ohi. Ei, lempeä uros ei millään tavoin vastustanut nartun tahtoa, jos Riesa halusi oleilla sateessa, niin olkoot. Kaataja ei haluaisi satuttaa Riesaa, edes vaikka toinen hyökkäisi ensin. Uros ei ollut väkivaltaista sorttia, jos joku hyökkäsi niin hukka vain puollustautui, ja ensimmäisen tilaisuuden tullen pakeni paikalta. Pelkurimaista jonkun mielestä, muttei Kaatajan. Turha olisi satuttaa jotakuta ilman syytä. Kyllä uros reviirinrajoilla taistelisi, koska silloin taistelulle olisi syy. Mutta ilman syytä, tai täysin turhan syyn kanssa ei Kaatajaa saisi taistelemaan.

// Öhöm, ai ei vai ole? >_< //

Riesa huohahti. "En puhu nyt siitä, että olet lähdössä sinne rajoille. Ei se nyt mitään, sen ymmärrän. Tavallaan. Puhun nyt siitä tyylistä, siitä sävystä, jolla sanoit. Kuin sillä ei olisi merkitystä, kuoletko! Sitä minä tarkoitan." Riesa katseli hieman toisesta ohi, nyt rentoutuneena, hieman surumielisen näköisenä.
"Ymmärrätkö?"
Hetken aikaa narttu seisoi hiljaa, pää hieman painettuna, miettien, antaen Kaatajalle aikaa miettiä. Omasta mielestään tuo oli päästänyt nyt menneisyytensä liiaksi pintaan, kaikki, mitä Kaataja teki tai sanoi toi mieleen jotain nartun kipeästä menneisyydestä. Ensimmäisestä laumasta ja Kaislasta, yksinäisyydestä, toisesta laumasta, Jäynästä, Silmusta, Hurjasta... Havusta. Havukin oli mielessä. Kun vastaan kävelee kookas, tummahkonharmaa susi, ei Riesa vain voinut olla ajattelematta pienempää, mutta kookasta silti, mustaa sutta. Havu oli ollut vielä melko erikoisen värinen: musta turkki oli taittanut vihreään, siitä varmaan nimikin johtui. Havu. Riesa huokaisi. Olisi pakko unohtaa. Tai ainakin nyt kyetä ajattelemaan ilman menneisyyden haamuja, kyetä näkemään Kaataja, ei Havua. Narttu ravisteli itseään.
"Kävellään vähän." Sen kummempaa vastausta odottamatta hukka lähti kävelemään laakson suuntaan, toivoen uroksen seuraavan.

// Must go.. //

Kaataja kuunteli Riesaa tarkkaavaisena, sillä narttu tuntui takertuneen uroksen liki huolettomaan asenteeseen omasta elämästään. Niin, susi ei kyennyt tajuamaan, miksei saisi vaarantaa itseään jonkin paremman puolesta. Mielummin niin, kuin todeta, että Haukan laumalla olisi ollut mahdollisuus reviiriin, mutta koska kukaan ei uskaltautunut selvittämään asiaa, mahdollisuus meni jo. Niin, Kaataja oli vakaasti sitä mieltä.
"Kyllä, minä ymmärrän. Vaikutin ehkä liiankin huolettomalta, en nyt sentään ole ensimmäisenä taiteilemassa jyrkänteillä kun tilaisuus tulee."
Uros sanoi, selkeästi huvittuneena lopussa. Niin, itsemurhahakuinen ei Kaataja ollut, mutta tälläisissa tilanteissa, joissa oli pakko valita elämän ja kuoleman väliltä, uros valitsi monesti vaarallisemman tien. Kenties viisautta, kenties typeryyttä. Vaarallisemman tien päässä oli suurempi palkinto, helpomman päässä kun ei yleensä ollut mitään. Näin uros ajatteli, näin susi toimi.

Riesan lähtiessä liikeelle, Kaataja seurasi. Toinen kulki kyllä väärään suuntaan Kaatajan alkuperäisen matkasuunnitelman kannalta, mutta. Mitä vain Riesan takia, eikös? No ei nyt sentään. Nartun seura vain oli mukavaa, Riesa oli mukava juttukumppani. Äkkiä oivallus valaisi Kaatajan. Uroshan voisi kysellä Riesalta, joka oli juuri tullut solan läpi, miltä ulkopuolella oli näyttänyt. Ainakin susi pääsisi nopeammin Viiman lauman reviirille, tutkimaan uutta hajua.
"Riesa, miltä solan toisella puolella näytti? Olisiko siellä tilaa lauman reviiriksi?"
Kaataja kysyi, astellen rauhallisesti toisen rinnalla. Uroksen askel oli suuri, mutta askeleiden tahti hidas. Muutoinhan Kaataja olisi harpponut menemään, ja Riesa jäänyt jälkeen. Siksi Kaataja oli sovittanut askeleensa nartun tahtiin, liikkuen samaa vauhtia Riesan kanssa. Askeleensa pituudelle ei uros jaksanut tehdä mitään, helpompi oli kävellä hitaammin kuin lyhentään askelia. Tuntuihan suuresta sudesta oudolta liikkua pienillä liikkeillä, koko olento kun oli niin suuri.

// Lyhyeksi jäi, kun tuli kiire. //

Riesa virnisti suden tavalla. "No, hyvä että asia selvisi." Narttu itse ei voinut ymmärtää itsetuhoisuutta. Tuo oli kokenut paljon, inhottavaa ehkä lähinnä, muttei oikeastaan koskaan ollut ajatellut elämänsä lopettamista tarkoituksella. Olihan nälkäkuolema ollut lähellä muutaman kerran, mutta sekin vain sen takia, että hukka oli ollut niin rikki, eikä jaksanut etsiä syötävää. Ei mistään sairaasta "en-halua-elää-ja-siksi-lopetan-syömisen"-jutusta. Ruskeaturkkia rasittivat myös koko maailmalle katkeroituneet penskat. Jos yksi susi on pilannut elämäsi, onko sitä pakko kaikille raivota? Riesa oli lähinnä vetäytynyt itseensä, muuttunut vakavammaksi elämän koettelemusten edessä. Niin se vain meni.

"Riippuen miten lähelle solaa haluat jäädä. Solan takanahan on koko muu maailma, ja siellä on loistavasti tilaa vielä muutamalle laumalle. Mutta aika lähellä solaakin on vain ei-kenenkään-maata, kaipa sinne nyt yksi reviiri mahtuisi." Riesa oli iloinen Kaatajan seuraamisesta. Yksin liikkuminen oli niin tylsää. Ei ollut juttukaveria, metsästys ei sujunut, kylminä öinä paleli. Riesa oli laumaeläin henkeen ja vereen.
Kävely oli mukavaa. Kävellessä oli paljon helpompi unohtaa, ajatella jotain muuta kuin tapahtunutta. Saattoi vahtia maata, ettei kompuroisi, tuulta, ja hajuja yleensä, jos jossain olisi helppo saalis, tai josko jossain olisi ehkä joku kiva luolantapainen, tai josko jossain olisi vieraita susia... Mitä vain. Juostessa oli vielä helpompi unohtaa. Nyt Riesa ei halunnut juosta. Juostessa taas juttelu oli hankalampaa, ja tällä hetkellä ideana oli juttelu. Joten kävely oli hyvä ratkaisu.
"Hei, mennäänkö me väärään suuntaan? Haluatko mennä tutkimaan solan toisella puolella olevaa maastoa?" narttu kysäisi äkkiä. Tuo vilkaisi kysyvän ilmeen kera Kaatajaan ja hidasti aavistuksen. Tokihan hukka voisi ylimääräisen lenkin tehdä ja käväistä toisen kanssa katsastamassa solan lähistön, toiselta puolelta, jos vain uros pyytäisi.

Kaataja jatkoi tyytyväisenä kulkuaan Riesan rinnalla. Toisen alkaessa puhumaan solan takaisesta alueesta, uros kuunteli tarkkaavaisesti. Kyllähän susi tiesi asiat, olihan tuo itsekin kulkenut solan kautta tänne laaksoon. Mutta suden oli varmistettava muistonsa, ja kyllä, Riesa kertoi kaiken todeksi. Ei-kenenkään-maata, yhden reviirin verran ainakin. Siinäpä iloinen uutinen Haukalle - tällä tavalla saatettiin välttää taistelu reviiristä, kun aluetta ei tarvinnut ryöstää toiselta laumalta.
Riesan kysyessä, oliko matkan suunta väärä, Kaataja virnisti susimaisesti takaisin nartulle.
"Ei enää, nyt suunta on taas oikea. Sain jo selville tarvitsemani ulkopuolisesta alueesta. Ei-kenenkään-maata, siinä se."
Kaataja sanoi huvittuneena, mutta lempeänä. Niin, susi ei kaivannut muuta tietoa solan ulkopuolisesta alueesta. Jos siellä pystyi liikkumaan hyvin - kuten Kaataja muisteli -, siellä oli metsää ja avomaata, ainakin suden muistojen mukaan, se olisi riittävä tieto Haukalle. Alfa voisi itse päättää, haluaisiko lähteä tutkimaan aluetta, vai miten toimisi. Kaataja olisi hoitanut oman osuutensa reviirin etsinnästä.

Niin, liki kierosti Kaataja jätti kertomatta, miksi suunta oli muuttunut taas oikeaksi. Ei suinkaan vain sen takia, että laakso oli täällä - täällä oli myös Viiman lauman rajat, ja eritoten se yksi kohta, joka haisi kaikista voimakkaimmin erikoiselle. Koko raja muuttaisi pian tuoksuaan, jos Kaatajan epäilyt osuisivat oikeaan. Täällä uros voisi käydä tutkimassa rajaa rauhassa, etsimässä tietoa jota kovasti kaipasi. Hankkiutumassa ongelmiin, kuten Riesa asian ilmaisi.
Kaatajan askel oli tasainen, vakaa ja rauhallinen, kuten susi oli itsekin. Vihertävän harmaista silmistä hohkasi lempeys ja ystävällisyys, suden katsellessa ympäröivää maailmaansa kaikessa rauhassa. Mihin Kaatajalla olisikaan ollut kiire? Kyllä reviirin rajat odottaisivat huomiseen, Haukallekin voisi kertoa asioista vasta myöhemmin. Näin ollen susi saattoi hyvinkin nauttia tästä rauhallisesta matkanteosta Riesan kanssa, jutella tai olla juttelematta, nauttia lajitoverin tarjoamasta tuesta. Jos nälkä yllättäisi, kaksikko voisi kaataa karibun tai jonkin muun eläimen ruuakseen. Jos tulisi kylmä, voisi aina käpertyä toisen kylkeen lämmittelemään. Kaikki oli helpompaa, kun oli toinen susi mukana tukemassa. Laumaeläimiä kun sudet olivat, ainakin suurin osa. Kaataja nyt oli jotakin siltä väliltä - yksinolo välillä oli mukavaa, muttei seurakaan pahasta ollut.

Riesa taivalsi hiljaisuudessa. Eihän aina tarvinnut jutella turhanpäiväisyyksiä. Vai tarvitsiko? Jos seurana oli joku inhottavus, silloin tuli aina sellainen olo, että hiljaisuus piti täyttää kaiken maailman jorinalla. Nyt nartun olo ei ollut ollenkaan sentyyppinen. Kaikkea muuta. Hiljaisuus oli kotoisa, toverillinen, kiva. Miksi turhaan sitä särkemään? Hukan ilme oli rento, tyytyväinen, askel hiljainen ja pitkä. Hetken kuluttua narttu vilkaisi seuralaiseensa.
"Onko sinulla nälkä?" tuo kysäisi hiljaa. "Täällä on - ainakin hajuista päätellen - paljonkin saalista." Riesa itse oli hieman tai melkoisen nälkäinen. Matkalla oli ollut saalista, oikein hyvinkin, mutta suurin osa karibuja, jotka ovat vaikeita kaataa yksin, ilman, että ne ovat haavoittuneita etukäteen.

Mikäli Kaataja sanoisi, ettei ole nälkäinen, narttu jatkaisi matkaa sanoen, ettei hänelläkään ollut. Jos taas uros olisi nälkäinen, tuo ryhtyisi etsimään tuoretta hajua, ilmasta tai maasta.

// Sorry for this shortness, pienoinen ispiraationpuute. >_<'' //

Kaataja antoi hiljaisuuden laskeutua kaksikon välille, sillä hiljaisuus ei nyt ollut painostavaa, uhkaavaa hiljaisuutta, joka sai olon kiusautuneeksi. Päin vastoin, nyt hiljaisuus oli susien puolella, hiljaisuus oli mukavaa, rauhoittavaa, kotoisaa. Ei sen erikoisempaa. Vaan miksi olisi täytynyt täyttää näin ihana hiljaisuus turhalla höpinällä, joka ei edes johtaisi välttämättä mihinkään? Silloin puhuttiin, kun oli asiaa, nyt kun ei ollut, niin sitten saattoi olla hiljaa. Siinä se. Turha hyvää hiljaisuutta olisi pilata huonolla keskustelulla.
Suden kuonoon kantautui tuoreita karibun hajuja, jossakin lähettyvillä oli siis lauma. Nälkä kohotti päätään uroksen vatsassa, sillä koko kolmen päivän matkustuksensa aikana oli ruoka jäänyt vähemmälle. Rajoja kun ei susi ollut halunnut rikkoa, ja paikoitellen ei ollutkaan mitään muuta, kuin rajoja.
"Kyllä ruoka kelpaa, mutta pärjään ilmankin, jos sinä et kaipaa ruokaa."
Kaataja sanoi, vastausta odotellen. Ilmeisesti Riesankin oli nälkä, sillä narttu alkoi haistelemaan, etsimään tuoretta hajua. Uros toimi samoin, laskien ensin kuononsa maahan. Hetken aikaa kierreltyään, Kaataja löysi lupaavan hajun, tuoreen karibun jättämän jäljen. Kohottaessaan kuononsa ilmaan, toivo laantui hetkeksi. Täällä haisi voimakkaasti karibu, monta sellaista. Lauma. Ainut mahdollisuus olisi säikäyttää eläimet, ja toivoa jonkun kompuroivan omiin askeliinsa. Ei kannattaisi hiipiä lauman lähelle, sillä hyökätessään lopulta yhden kimppuun, kaikki muut lähtisivät paniikin vallassa juoksemaan joka suuntaan. Siinä jäisi helposti alle, ainakin kun metsästämässä oli vain kaksi sutta. Jos olisi edes viisi tai kuusi, olisi helpompaa ja voisi hyökätä suoraan. Kun susia olisi tarpeeksi, pakokauhuisinkin karibu osaisi kääntyä ja juosta poispäin. Kahta sutta harva karibu kumminkaan tajusi väistää, juoksisi vain läpi pakokauhunsa ohjaamana. Ja siinä susi jäisi helposti häviölle.

Kaataja lähti seuraamaan lauman hajua, koettaen löytää loukkaantuneen tai muuten vaan heikomman jäsenen. Tälläista ei tuntunut löytyvän, mutta uros ei ollut valmis luovuttamaan näin helpolla.
"Koetetaanko onneamme?"
Susi kysyi, viitaten sanoillaan laumaan. Varmasti Riesakin oli haistanut lauman lähelläolon, ja ymmärtäisi mitä uros meinasi. Kaksi sutta kaataisi yksikseen liikkuvan karibun, varsinkin jos saisivat väsyttää eläintä ensin tarpeeksi kauan. Kaksi sutta kaataisi haavoittuneenkin karibun helpolla. Mutta lauman kimppuun hyökkääminen kaksistaan, no se oli jo onnen kauppaa. Vaan maittava ateria karibu olisi, sitä ei voisi kieltää.

Kaatajan todettua, että ruoka kelpaa, Riesa ryhtyi etsimään mahdollista saalista. Narttukin masentui lauman haistaessaan. Mutta toisen esittäessä kysymyksensä oli ruskeaturkki heti mukana.
"Koetetaan."
Vilkaistuaan urokseen - lähestyvän jahdin tuoma innostus silmissä kimaltaen - hukka lähti hölkkäämään hiljaa kohti laumaa. Tuulta ei pahemmin ollut, se oli paha, mutta ne pienet puuskat, mitkä aina välillä puiden märkiä oksia huojuttivat, tulivat karibujen suunnasta. Susia ei ehkä haistettaisi.

Riesa pysähtyi vähän matkan päähän ja kääntyi toivottavasti seuranneeseen Kaatajaan päin.
"Meillä kannattaisi olla ehkä juoni, vai? Jos vain ryntäämme lauman sekaan, siitä ei tule mitään. Saattaisimme saada ehkä yhden erotettua, mutta jos se ei ole vasa, se on siinä. Nuo -" hukka katsahti karibuihin. "- ovat hyvin syöneitä. Ne jaksavat juosta. Kyllähän mekin, mutta minä en ole ainakaan kamalasti viime aikoina syönyt. En tiedä, kauanko jaksan karibun vauhtia. Joten toisen meistä kannattaa säikäyttää lauma, ajaa se siihen suuntaan, jossa toinen on odottamassa. Odottaja voi jostain pusikosta loikata mukaan ja pääsee paljon lähemmäs, ehkä jopa saa jonkun eläimen haavoitettua." Hukka katsoi Kaatajan suuntaan vakavana. Hieman ohi, kuten aina, mutta silti toiseen päin. Ilme oli ehkä aavistuksen - leikillisesti - haastava. Hyväksy tai esitä parempi. Niinhän se aina meni. Jos toisella oli ehdotus, oli paras hyväksyä se, tai jos et voi hyväksyä, hyvä selitys miksi, tai parempi ehdotus. Oli typerää vain sanoa "no ei, kun ei tuo minulle kelpaa" kykenemättömänä omaan ehdotukseen. Jos Kaataja lähtisi sille linjalle, Riesa kävelisi saman tien pois. Ja se siitä.

Kaataja oli tyytyväinen nartun vastaukseen, sillä jos ei koskaan riskeerannut mitään, miten mikään voisi toimia? Niin, ruokaakaan ei saanut ilman riskiä, ja nyt sitten koetettaisiin onnea, saataisiinko karibu kiinni. Riesan lähtiessä liikkeelle, Kaataja seurasi. Narttu vaikutti kokeneelta saalistajalta, mikä oli hyvä. Susiuros itse oli taitava saalistaja, laumassaan metsästysjoukkojen johtaja, ja lihasmassaa sudelta löytyi. Jos Kaataja vain kömpelyydestään ja hitaudestaan huolimatta pääsisi loikkaamaan karibuun kiinni, eläin kaatuisi varmasti. Susi kun oli suurikokoinen, ja vielä äärimmäisen massiivinen. Se olikin toinen tarina, saisiko Kaataja tilaisuuden päästä tarpeeksi lähelle karibua.
"Muuten suunnitelmasi on hyvä, paitsi että. Tuo lauma on suuri ja karibut reagoivat tunnetusti miten sattuu. Ne joko säikähtävät suunniltaan, kun näkevät suden - ja ryntäävät kuka minnekin. Tai sitten ne eivät välitä, tai lähtevät juoksemaan laumana yhteen suuntaan. Itse sanoisin, että paras taktiikka on lähestyä eri suunnilta huomaamattomana, ja päästyään tarpeeksi lähelle, hyökätä suoraan kohti ennalta valittua saalista. Jos saalis kompuroi, voitto on varma, jos ei, niin sitten ei. Yksin lähteminen tuon lauman sekaan ei ole suotavaa, ne saattavat rynnätä paniikkisina kaikki eri suuntiin, ja ohops, sitä jää jalkoihin."
Kaataja vastasi, heittäen oman ideansa ilmoille. Kyllä, susi oli yksinkertainen olento, jos asian sai tehtyä helpommalla, uros tekisi sen niin. Mieluiten Kaataja valitsisi jonkun reunoilla syöpöttelevän karibun uhriksi, ja lähestyisi sitä samalta puolelta laumaa Riesan kanssa, mutta kumminkin niin, että sudet eivät ole aivan vierekkäin. Se takaisi sen mahdollisuuden, että lauma lähtisi varmasti kauemmas susista - ei siis huolta alle jäämisestä. Sen sijaan, jos uhriksi valittu karibu ei kompuroisi, voisi saalistus osua täpärälle. Siinä tilanteessa vain nopeus ratkaisisi.

// Lyhyt. //

Niin, riskithän ovat elämän suola ja hyökkäys paras puolustus, ja Riesa ei jäisi ihmettelemään ruoan kanssa. Kaatajan - jota hukka olikin epäillyt taitavaksi saalistajaksi - vastaus ihmetytti.
"Hei, ruohonsyöjät takertuvat elämiinsä lähes tiukemmin kuin muut eläimet. Ei ne tyhmiä ole, ja vaikka pakokauhuisia olisivatkin, eivät ne saalistajan päältä juokse. Hyökkäävät, ehkä, mutteivät juokse meidän suuntaamme pakotarkoituksessa. Ongelma tulee siinä vaiheessa, jos meitä on kaksi ja ne ovat umpikujassa. Silloin ne tulevat päälle." Riesa oli tämänkin kokenut. Yksi heistä oli silloin rampautunut ja myöhemmin kadonnut.
"Kyllä ne välittävät. Jos ne eivät välitä, ne kuolevat." Nartun ääni oli iloinen. Saaliseläimen kuolema tiesi sudelle aina ruokaa, siksi asia oli iloinen.
"Mutta okei, jää sinä tähän, menen vähän kauempaa. Odota, että katson takaisin, sitten mennään." Narttu tihrusti laumaa kohti. "Niiden ollessa paikallaan on oaha sanoa, mikä on heikko... Valitaan uhri sitten, kun ollaan liikkeellä. Jos joku horjuu, kompuroi tai ontuu, tai muuten vain jää jälkeen, valitaan se, okei?" Vastausta pahemmin odottelematta narttu katosi pensaikkoon.

Narttu mateli äänettömästi lähes vatsallaan eteenpäin. Suunta oli tiedossa, ja pian hukka pääsikin etukäteen valitulle paikalleen. Hän tiiraili pusikoiden välistä. Pahus, tästä ei näkynytkään Kaatajaa. Riesa palasi hieman taaksepäin, ja kyllä, nyt näki toisen. Riesa etsi uroksen katsetta, täysin rentona, ettei antaisi uhkaavaa kuvaa, ja jos tavoittaisi sen, nyökkäisi ja katsoisi pois. Sitten narttu lähtisi ryömimään piilossa kohti saalista.

Kaataja suuntasi toiseen epäluuloisen katseen. Riesan kokemukset eivät olleet samanlaisia uroksen itsensä kanssa - Kaataja oli itse monta kertaa ollut pakoreitillä, ja meinannut jäädä jalkoihin. Ja uros oli aikoinaan nähnyt metsästysryhmänsä yhden hyvän jäsenen joutuneen kolmen peuran pakoreitille. Niin, paniikkisina eivät peurat katsoneet minne ryntäisivät, juoksisivat vain pois kohti avointa maata - ja jos se olisi yhden suden takana, peurat jyräisivät yli. Mutta väittelemään Kaataja ei aikonut alkaa. Tehdään sitten kuten Riesa. Uros tiesi, ettei itse jäisi karibun jalkoihin, sillä Kaataja luotti vaistoihinsa, ja ehtisi väistää. Kuten ennenkin.
Kaataja heilautti korviaan ja häntäänsä myöntymisen merkiksi. Uros olisi tehnyt tämän eri tavalla, sillä Riesan valitsema tapa oli enemmänkin laumalle suunnattu. Ja nyt saalistamassa oli vain kaksi sutta, olkoonkin, että molemmat olivat taitavia metsästäjiä.

Suuri susi tavoitti Riesan katseen, ja heilautti jälleen korviaan merkiksi. Susi kiersi laajalla kaarella täydellisesti lauman taakse, katsellen Riesan suuntaan. Hetkessä Kaataja lähti liikkeelle, juoksemaan kohti laumaa matalasti muristen. Karibujen päät kohosivat, niiden huomatessa jatkuvasti lujempaa juoksevaan Kaatajaan. Hetkessä eläimet olivat liikkeellä, Kaatajan kiihdyttäessä karibujen vauhtiin. Matala murina kohosi yhä suden kurkusta, mutta silmissä näkyi ilon pilke. Sitä se saalistaminen teetti.
Kaataja odotti Riesan esiintuloa, ja hyökkäisi saman uhrin kimppuun. Loppujen lopuksi Riesan oli tehtävä valinta, sillä toisin kuin Kaataja, Riesa ei voisi jäädä ihmettelemään näkyville. Kaataja oli valmiina siirtymään nopeasti Riesan tueksi, kun toinen olisi valitsemansa karibun kimpussa.

Kaatajn lähtiessä vauhdilla ampaisi Riesakin liikkeelle. Nartun silmät liikkuivat hurjaa vauhtia tuon yrittäessä löytää heikon yksilön. Eräs nuori karibu jäi sydämenlyönniksi paikoilleen, se epäröi. Riesa kiihdytti. Tuo epäröinti maksaisi eläimelle hengen. Nyt eläin ampaisikin jo liikkeelle, ja se ontui hieman. Vain hieman.
"Karhunkaataja! Tämä!" hukka huusi, tarkoittaen aivan edellään juoksevaa eläintä. Karibu oli helppo saavuttaa, se oli jäänyt niin pahasti muusta laumasta jälkeen ja oli muita hieman hitaampi. Riesa - väistellen eläimen potkuja - lähti siirtymään niin, että tästä kiihdyttäessään saisi karibun erotettua laumasta. Niin narttu kiihdyttikin, toivoen Kaatajan olevan jossain melko lähellä, valmiina jatkamaan jahtia, jos Riesa epäonnistuisi. Hukka näykki eläimen kupeita, ja joutui äkillisellä sivuloikalla jälleen väistämään potkua. Hetki meni, ennen kuin narttu pääsi takaisin saaliin rinnalle. Nopeasti, sydämenlyönniksi, ruskeaturkki upotti hampaansa eläimen etupolveen, sitten jäi vähän kauemmas. Karibu horjui, mutta jatkoi pakoaan, nyt täysin kolmijalkaisena. Susimaisesti virnistäen narttu kiri helposti eläimen kiinni, loikkasi kiinni kurkkuun ja sopivaan kohtaan ajoitetulla riuhtaisulla kaatoi eläimen. Riesa ei vain saanut leukojaan tarpeeksi nopeasti irti ja riuhtautui mukaan. Hetken paniikki ja hukka hellitti otteensa kaatuen karibua aiemmin. Onneksi, muuten nartun kallo olisi saanut murskaantua, jos karibu olisi pudonnut päälle. Hengästyneenä narttu pyrki jaloilleen, loikkasi karibun vierelle ja upotti hampaansa sen kurkkuun repien. Sitten Riesa horjahti vähän kauemmas ja istahti alas.
"Ei ehkä ihan suunnitelmien mukaan... Kaatuipas kumminkin."

// Tappi, kun netti menee.. //

Kaataja oli kokenut saalistaja, niin yksikseen kuin laumassa. Tuo näki saman tien, mitä eläintä kohti Riesa juoksi, ja reagoikin saman tien. Uros oli jo matkalla Riesan huutaessa ohjeita. Kaataja kiihdytti toiselle kyljelle, huomaten tilaisuutensa siinä hetkessä, kun Riesa joutui väistämään potkua. Uros tarttui etuhartiaan, riuhtaisten koko massallaan taaksepäin. Kaataja käytännössä siirsi kaiken painonsa takajaloilleen, pysähtyen. Repeävän lihaksen ääni, ja karibun etujalka oli poissa pelistä. Riesa hoiti mallikkaasti varsinaisen kaadon, joten Kaataja vain pysytteli sivussa, valmiina toimimaan.
Kaataja huomasi, miten karibu uhkasi kaatua Riesan päälle, kun toinen ei saanut irroitettua otettaan. Suurikokoinen uros loikkasi voimalla päin eläimen kylkeä, ohjaten siten karibun kaatumisen enemmän sivulle kuin eteen. Susi oli jo siirtymässä kurkun kimppuun, mutta Riesa hoisi homman. Kaataja vain katseli toisen repimistä, lievästi paheksuen. Tuonkin olisi voinut hoitaa mallikkaammin, ja uroksen teki mieli tarttua karibua aivan kallon tyvestä, ja purra voimakkailla leuoillaan. Yksi puraisu, ja karibu olisi hengetön. Sen sijaan Riesa repi kurkun auki, ja vielä hirvittävällä vaivalla... Olisi voinut purra henkitorven tohjoksi, sekin olisi ollut helpompaa. No, mikä Kaataja oli muita arvostelemaan. Jokaisella oli oma tapansa ja suosikkinsa.
"No ei kyllä suunnitelmien mukaan, ehei. Tuurilla kaatui, mutta kaatui silti. Onneksi et jäänyt alle, se oli lähellä."
Kaataja sanoi ystävällisesti, mutta lievä paheksunta olisi huomattavissa, jos tarkasti kuunteli. Susi olisi tehnyt asian toisin, vähemmällä sähellyksellä. No, uros päätti nyt unohtaa tämän, ja siirtyi kyljen viereen. Kaataja repi kyljen auki, kumartuen nauttimaan lämpimästä lihasta. Hukka tunsi kuinka voima virtasi jäseniin - kuin kuolleen karibun elinvoima siirtyisi ruokailuhetkessä suteen. Kenties se menikin niin, mistäs Kaataja sitä olisi voinut tietää. Nyt uros vain söi, jättäen reilusti tilaa Riesalle. Toisella oli yhtä suuri oikeus ruokaan kuin uroksellakin, ja Kaataja jätti toiselle tilaa. Siitä vain syömään.

Riesa nousi seisomaan ja ravisteli hieman itseään. Sitten narttu asettui saaliin mahan viereen. Hetken nuuhkittuaan hukka söi tiensä kyljestä läpi etsien maksaa. Sen löydettyään ruskeaturkki jatkoi takapäähän. Näin suuresta saaliista riittäisi ehkä kahdelle sen verran, ettei tarvitsisi jalkoja syödä. Ne olivat - etenkin polvesta alaspäin - lähes silkkaa jännettä ja luuta. Ei kiitos.

Siinä syödessään narttu tunsi vatsansa täyttyvän. Nälkähän tuolla oli usein, lähes koko ajan, mutta jos edes pahimman nälän saisi pois... Sitten taas voisi jaksaa monet päivämatkat. Tämä laakso vaikutti mukavalta, tai ainakin, jos yleensäkin sai näin helposti ruokaa, joten täältä voisi ehkä sen kauankaivatun lauman hommata. Voisi olla mukavaa.
"Onko täällä aina näin helppo napata saalis?" Riesa kysäisi ruokailunsa lomasta. Mikäli vastaus olisi myöntävä, narttu varmasti jäisi. Tokihan talvi oli asia erikseen, mutta talvisin nyt saalista ei ollut helppo löytää mistään.

// Tappi taasen.. >_< //

Kaataja söi, nautti lämpimän lihan mausta suussaan, tuntien voiman palautuvan jäseniinsä. Niin, vasta syödessään uros huomasi, miten nälkä tuolla tosiasiassa oli. Ei sitä ollut huomannut kolmen päivän vaelluksen aikana, mutta jälkikäteen ajatellen susi mietti, ettei ollut syönyt koko matkan aikana lainkaan. Eikä sitä edeltävänä päivänäkään muuta, kuin yhden pienen fasaanin. Nyt olisi hyvä hetki syödä reilusti, niin jaksaisi taas.

Uros sai lopulta täytettyä vatsansa, siirtyen toisen etujalan puoleen. Muutama voimakas puraisu polveen, ja uros tunsi jalan antavan periksi. Tottuneesti susi repäisi jalan irti, siirtyen kauemmas saaliinsa kanssa. Kaataja kävi maahan makaamaan, alkaen järsimään tyytyväisenä jalkaa. Luuta oli hauska pureskella, olkoonkin että jos susi olisi halunnut, tuo olisi voinut murskata luun pieneksi silpuksi. Sen sijaan susi nakersi jalkaa liki pentumaisella innolla. Järsiessään luuta kaikki lihan ja nahan palaset irtosivat hampaista, ja sitä paitsi nakertelu oli mukavaa ajanvietettä. Kun nyt ei ollut kiire minnekään. Uros tiedosti Riesan kysymyksen, mutta ei vastannut siihen heti. Kaataja halkaisi luun taidokkaasti, nuollen luuytimen tyytyväisenä. Jalan nakertelu oli aina yhtä mieltä piristävää. Tosin siitä oli aikaa, kun uros oli viimeksi saanut mahdollisuuden tähän.
"No periaatteessa kyllä. Näin kesäisin saalista löytyy, ja jos saa saalistukseen apua, ruokaa saa helposti. Kyllä täältä löytyy jäniksiä ja fasaaneja, mutta kuka niitä nyt jaksaa koko kesän saalistaa? Peuroja ja karibuja on reilustikin, ja saalistus on pääasiassa erittäin helppoa.
Uros sanoi, vilkaisten kaipaavasti toista jalkaa. Jos Riesa ei osoittaisi minkäänlaisia lähtemisen merkkejä, Kaataja tallustaisi takajalan luokse, ja repäisisi senkin irti, ja lähtisi järsimään sitä. Jos Riesa taas vaikuttaisi halukkaalta jatkamaan matkaa, Kaataja seuraisi perässä.

Riesa katsoi Kaatajan jalannakertelua, ja hymähti. Narttu tunsi olonsa kylläiseksi ja mukavaksi, ja syötyään kaikessa rauhassa vielä lisää, niin, että vatsa olisi varmasti täynnä ja että hukka jaksaisi kauankin syömättä. Nähdessään Kaatajan ilmeen, jolla tuo katsoi jäljellejäänyttä etujalkaa Riesa hymähti uudelleen. Hukka asteli hieman kauemmas, katsoi kivan kohdan erään puun alta ja kellahti siihen.
"Syö sinä se jalkasi, jos noin kovasti tekee mieli..." Ruskeaturkki haukotteli ja otti mukavan asennon. Tässä kohti maa oli vain hieman märkä, puun runsaat lehdet suojasivat maata tehokkaasti. Riesa asettui kerälle, suojautuakseen kosteudelta mahdollisimman hyvin, mutta niin päin, että meripihkasilmät, jotka tuikkivat tuuhean hännän yli, näkivät Kaatajan ja muutenkin mahdollisimman paljon ympärilleen.
"Tänne voisi ehkä jäädäkin. Vähän kauemmaksi aikaa... Tilaa taitaa olla, ja ruokaa. Ja hyvää seuraa. Mitä muuta voi susi elämältään toivoa?" Märästä turkista huolimatta nartun olo oli lämmin ja mukava. Hän luotti siihen, että jos jotain ongelmia ilmenisi, Kaataja varoittaisi ajoissa, tuo kun luultavasti oli valppaampi - karibunjalankin kimpussa ollessaan - kuin Riesa, puolinukuksissa.