Kaksi marjaa matkaa taittaen./ Jatkopeli - Blacky.

// Eli Blacky tänne Sodan kanssa, please~ :) //

Matka oli taittunut varsin verkkaasti, Sota oli seurannut isosiskoaan loppuun saakka. Ja mitä kaksikko oli nyt matkan aikana niitä näitä puhellut rajarikkureista, laumoista jne.

'' Onkohan vuoristolla saalista? '' Siirrettiin kysyvä katse Sotaan, ja kaarrettiin pehmeäkärkisiä korvia kohti sisarta. Kuolemaa hieman arvelutti, miten Veri reagoisi laumalaisensa puuttumiseen... jos reagoisi ollenkaan. Tuntui siltä, että Verelle oli useimmiten ihan se ja sama miten laumalaiset voivat, kunhan sillä itsellä oli kaikki hyvin.

((Here I come, with my grazy doggy.))

”Uskon että on. Ja jos tulee kova nälkä, niin onhan meillä toisemme”, Liekki sanoi ja virnisti. Se nuuhki ilmaa, muttei oikein saanut kirsuunsa muuta kuin palaneen käryä ja savun hajua. Jäljittäminen oli niissä olosuhteissa yllättävän vaikeaa, vaikka liekit olivatkin jonkin matkan päässä.
Liekki ei murehtinut mitä Veri ajatteli. Kaikkihan pakenivat tulta, kuka minnekin, eikä Liekki ollut poikkeus. Se kyllä palaisi pian alfansa helmoihin, (kunhan tuon löytäisi), osoittaakseen lojaalisuuttaan.
”Mmmm… Jos jokin on palanut kuoliaaksi, voimme koittaa syödä sitä mitä on jäänyt jäljelle”, narttu sanoi, ”Tai siis, enemmänhän täältä kuolleita löytää”.

Naurahdettiin kierosti. '' On sulla vääntynyt huumori. '' Oikeastaan, molemmilla oli todella kieroutunut ja omalaatuinen huumori, jokin muu Kuoleman sijalla olisi heti ottanut sen tosissaan ja lähtenyt käpälämäkeen. Mutta ei Turta, sillä se ymmärsi siskonsa huumoria.

Narttu haisteli vähäkasvuista maata, ja vilkuili silmäkulmistaan samalla. Täälläkin oli ollut jos jonkimmoista metsäpaloa. Mutta yhtäkään eläintä ei Kuoleman silmään osunut.

Pian olikin molemmat vuorten laidalla. '' No, ruvetaanko kivuta? '' Virnistettiin hieman, tummaturkkista ei oikein houkutellut lähteä kiipeämään vuoria pitkin. Mutta kai se oli pakko, jos hengissä halusi pysyä.

Hetken Sota katsoi vuoria tuskaisella ilmeellä. "Jjjoo..." se sanoi alkoi päättäväisesti kapuamaan. Ei tuo nyt mahdotonta ollut vaikeakulkuisesta maastosta huolimatta. Sitäpaitsi Sota haistoi raadon.

Turta lähti jo kiipeämään, odottaen että Sota tulisi perässä.
Narttu katsoi minne asetteli tassujaan, se astui varovasti vähän suuremmille, tasasille paikoille ja eteni omaa tahtiaan kohti vuorten huippua.

Viimein, ainakin Kuolema oli ylhäällä ravistamassa turkkiaan pienen tuhkakerroksen peittämänä. Odottaen että pien kielekkeen yli näkyisi Sodan pää.

'' Ääh, raskasta, ei tuota kyllä joka päivä jaksa! '' Marisi Kuolema viellä.

"No ei tosiaankaan..." Sota sanoi. Se kirosi jotain hiljaa ennen kuin loikkasi siskonsa vierelle. "Mutta tuo minulle passaa oikein hyvin", narttu jatkoi ja kääntyi epämääräisen läjän puoleen. Se haisi kuolleelta, mädältä ja vanhalta vereltä.
Se haisi välipalalta.
Kirjavaturkki meni lähemmäs, nuuhki ja tutki ja töni kuonollaan, lopulta todeten sen joksikin kuolleeksi sorkkaeläimeksi. "Mmm.. Kyllä tämä syöpäkelpoista on", Sota urisi ja alkoi uteliaana närppimään haaskasta paloja.

Käännyttiin hieman ruhon suuntaan, lipaistiin tummia suupieliä.

'' Joo, minullekin! '' Ja kuin pieni, innokas pentu lähdettiin ruhon luo ahmimaan vatsaansa täyteen mätää ruokaa.
Niin piankin tahriintui Kuoleman ohut peitinkarva verestä, samoin suunpielet. Kuolema nosti päätänsä hetkeksi ruhon sisältä, repimästä lihaa ja muita sisuskaluja suihinsa, ja suuri narttu lipaisi suupieliään. Ja laski sitten päätänsä taas, ja ryhtyi hammasrivistöllään nakertamaan selkärangan ympäriltä ties mitä lihaa ja jänteitä.

((Anteeksi kesto. -_-"))

Tyytyväisenä Sota nuolaisi huuliaan. "Olen miettinyt", se sanoi ja nielaisi uuden mutustelemansa annoksen, "Että onkohan tämä paikka oikea minulle. Laakso, Sola ja sen jälkeiset niityt ja reviirien rajat..." Hetken hukka katseli autualla katseella tyhjyyteen, kuin kaivaten tai odottaen jotain. "Nämä laumat... Veri... Minä en kuulu tänne", Sota totesi epävarmasti. Epätoivontapainen kaiveli sitä. Mihin minä sitten kuulun, missä minun kotini on?

Narttu nosti päätänsä korvat höröllä ja kohdisti mietteliään katseensa siskoonsa.
'' No? Kuis nyt noin. '' Vastasi Kuolema hitaasti ja kaarsi korviaan sivuille.

'' Minä pahoitin mieleni saadessani tietää etten pääse Veren laumaan. Oletko sinä ihan varma tästä? Että haluat menettää paikkasi laumassa? '' Kuolema tiedusteli ja heilautti ystävällisesti tummahkoa häntäänsä.

"No joo. Minua arvostetaan siinä laumassa ja viihdyn, mutta en tunne oloani kotoisaksi - tosin, en ole koskaan, missään muuallakaan tuntenut", narttu jatkoi puheluaan hymähtäen ilottomasti. Se ei ollut laumasusi. Toisaalta Sota ei kestänyt yksinäisyyttäkään turhan kauaa, koska halusi jännitystä elämäänsä, adrenaliinia... "Ehkäpä unohdan kokonaan uskollisuuden ja muun paskan - mitä ei nykymaailmassa muutenkaan arvosteta - ja horjutan laumojen suloista tasapainoa heti kun se palaa", hukka puheli. Sota näytti taas itseltään haaveilevan katseen muuttuessa ilkeäksi, sekä keltaista palavien silmien kiiluessa kaukaisten liekkien heijastuessa niistä.
"Mutta viihdyn lauman siivellä vielä jonkin aikaa. Katsotaan, onko Veren lauma tapeeksi kiinnostava..." Kirjavaturkkinen susi repäisi palasen haiskahtavaa lihaa ja hetkessä ravisteli sen kidastaan alas. Näky muistutti siitä, miten susi todella oli petoeläin.
"Minusta oli ihanaa nähdä sinut, senkin kurja", narttu sanoi lempeähköllä äänellä heilautellen laiskasti häntäänsä. "Menen etsimään Verta", Sota jatkoi, "Tapa elääksesi, elä tappaaksesi... Miten vain, pääasia että teet molempia." Sota virnisti siskolleen vielä kerran, ennen kuin kääntyi Veren reviiriä reunustavaa vuorijonoa kohti.

((End? :D))

Kuolema kuunteli vähän liiankin tarkkaan, ja sen ilme saattoi näyttää varsin huvittavana. Sillä narttu yritti nyt näyttää vakavalta, yleensä sen naamavärkki kieli vain ja ainoastaan ilkikurisuudesta, kyynisyydestä ja välinpitämättömyydestä. Mutta nyt se tosiaan oli pehmentynyt.
'' No hyvä että mietit, ja jos Veren lauma ei sävähdytä niin liity messiin. Kylvetään kauhua yhdessä. '' Loppupuolella sanoistaan Kuoleman kasvoille vääntyi taas sama vanha virnistys, joka kertoi ilkeistä juonista nartun pienen pääkopan sisällä.
'' Jos mäkin tästä hinaan itteni laaksoon. Käyn tarkistamassa että Naali vetää viellä henkeä, ja syön tuoretta lihaa. '' Virnuiltiin ja nostettiin karvaperse ylös maasta.
Kuolemakin lähti askeltamaan kohti sisemmäs laaksoa. '' Joo samat sanat ei sun seuraasi mikään voita. '' Ja kuolema vain naurahti hyväntuulisesti jopa kieroutuneesti toisen sananlaskulle, jatkoi sitten puhettaan '' tulen joku päivä Veren rajamaille nuokkumaan. '' Kuolema vihjasi jo etukäteen, ja jatkoi sitten: '' mutta älä sitten odota että kyykin siellä jo huomenna. Hei vaan, Sota. '' Naurahdettiin ja sitten susi lähti pitkin askelin kohti vuorten laskua. Häntä heilahdellen kepeästi puolelta toiselle.

// Juups, kiitosta mukavasta pelistä ^^ //