Mättähältä mättähälle käy....( en keksi? Silkki ja Kotkankynsi tännepäin!)

Mustaturkkinen valkea leukainenn korppi asteli suurkallion liepeillä kunnes sai kuonnosa vainun tutuista hajusita se tunnista poikansa oitis ja siirtyi liikkumaan noita kohti. Omituinen ilme kasvoillaan se pyyhälsi paikalle " mitä teette täällä päinne!? # se älähti penikoilleen arsin äkäisesti. se ei ollut oikeastaan vieläkään tajunnut olevansa emo. se oli kaivannut veren apua pentujen kanssa mutta urosta ei ollut näkynyt ja korppi oli lähes koko pienen lapsuuden opllut penikoiden kanssa hyvinkin ahkerasti.

Kotkankynnen teki mieli kirota koko äänijänteidensä voimasta, kun veli retuutti korpin ruumiin pennun ulottumattomiin. Samperin Ärhämä, miksei veli vain voinut antaa Kotkankynnen maistaa lihaa? Ei punaturkki olisi paljoa syönyt, vain sen verran, että voisi sanoa syöneensä kaatamastaan linnusta.
Punaturkki ärisi ja louskutti leukojaan, paljastellen terävää purukalustoaan varsin auliisti veljelleen.
"Minullekin kuuluu osa korpista, minä tapoin sen siinä missä sinäkin!" Pentu ärisi kiukkuisena. Painiottelu tästä jälleen tulisi, Ärhämä kun asettui korpin ja Kotkankynnen väliin, loikaten hampaat esillä kohti. Ennen kuin punaturkkinen uros ehti oikeastaan silmiään räpäyttää, kieri tuo tuhkaisessa maassa kiitos Ärhämän loikan. Pentu yritti repiä veljeään hampaillaan, koettaen saada karvatuppoja irti. Paksun pentuturkin läpi tuskin pahempaa vahinkoa terävilläkään hampailla saisi, muutaman naarmun ehkäpä, mutta karva voisi hyvinkin pöllytä.

Kotkankynsi halusi osansa, eikä ollut valmis luovuttamaan. Korppi kuului yhtä paljon kiukkuiselle punaturkille kuin suuremmalle, mutta vähintään yhtä kiukkuiselle Ärhämälle. Vasta mustaturkkisen, aikuisen suden saapuminen havahdutti Kotkankynnen kiukkuisista mietteistään. Emo älähti jotakin siitä, mitä kiltit rakkaat pennut täällä tekivät. Uros koetti jaloilleen, nousisi seisomaan mikäli ei olisi Ärhämän alla (ja mikäli veli silloin sallisi Kotkankynnen nousemisen). Jos pentu pääsisi pystyyn, punaturkki ravistelisi turkkiaan, ennen kuin tapittaisi siniharmailla silmillään emoaan.
"Me syömme. Saalistimme itse", pentu julisti ylpeänä, karvat pörhöllään tyytyväisyydestä. Kotkankynsi ei osannut pelätä emon saapumista, oikeastaan punaturkki ei pahemmin edes kunnioittanut emoaan. Vain sen verran, kuin oli välttämätöntä, muttei yhtään enempää. Olihan tuo sentään narttu. Ainoastaan halutessaan jotakin Kotkankynsi imarteli emoaan. Nyt sille ei ollut tarvetta. Pentu oli saanut ruokaa eikä ollut vaarassa.

" Hei äiti" Ärhämä tervehti emoaan. Se katseli tätä kohti korvat pystyssä ja heilutti pentu häntäänsäkin hieman. Ärhämästä tämä oli kunnollinen tervehdys, vaikka se todellisuudessa oli hyvin laimea. Pentu oli kuitenkin oikeasti iloinen nähdessään emonsa.
Ärhämä seisoi tukevan tanakasti ja mulkoili yhä Kotkankynttä, muttei kehdannut jatkaa tappelua kun emo oli paikalla. Ärhämän pulleroisen pennun ruumiin molemmilla puolilla oli irronneita karvahattaroita siellä täällä, mistä punakko nyt olikaan saanut otteen, ja Ärhämä olisi niin tehnyt mieli.......mutta se vain tyytyi urahtamaan veljelleen ja syljeksi samalla punaisia karvatuppoja kurkustaan. Se oli onnistunut vetämään niitä henkeensä ja joutuisi kohta kakomaan niitä sieltä pois, ellei muu auttaisi. Eikä Ärhämä missään nimessä halunnut joutua tekemään sitä veljensä ja emonsa edessä. Mistä tuo emokin tuohon nyt tuli?
" Me saalistimme, ja nyt ruokailemme" Kertoi Ärhämä ylpeänä saman, mitä veli aiemmin, ja se loikkasi takaisin korpin raadon puoleen alkaen raastaa linnusta vähiä lihoja irti, koettaen pitää sen etutassuillaan maahan painettuna. Mutustaessaan otuksen lihaa se mulkoili Kotkankynnen siniharmaita silmiä kohti, ja Ärhämän mielialasta voisi sanoa, että sen teki mieli näyttää kieltä veljelleen, jos susilla sellainen ele olisi.

Korppi katahti penikkoihinsa varsin lipevästi ja hammasta purren " Tuoko on saaliinne " korppi kyäsisi ja nosti kuononso ylös ikään kuin nyrpistäen kuonoaan. narttu tuhahti " pystynette varamsti parenpaakin " se tuhahti sitten ja istahti alas nuolaisten huuliaan. korpin ei tehnyt mieli syödä korppia. Toisaalta sen itse riittoinen ja itsekekseinen luonne oli pehmeä tuon selvittyä pentujensa kanssa tuli palosta. Sillä heräsi kysymyksiä toisensa jlkeen missä oli Veri missä oli muu lauma.
Se kyttäsi pentujaan vuoron perään # kai noista täytyy olal ylpeitä kun tuon ikäsienä korpin kaatavat ihan itsekseen # korppi ajatteli lakseutuessaan makuu asentoon.
se odotti että penikat olisivat syöneet saaliinsa kunens nousi jälleen istumaan " oletteko nähneet muita laumalaisia " se kysyi jopa ehkä kiltistikkin kunens sen psitävä katse porautui penikkoihin vuoron perään.

Kotkankynsi kyräili veljeään, joka hyökkäsi takaisin korpin raadon kimppuun. Ärhämän ketale. Pentu halusi osansa, itseasiassa, Kotkankynsi oli jo hyökkäämässä veljensä kimppuun, ennen kuin äidin sanat katkaisivat vihaiset mietteet uudemman kerran. Korppi kuulosti väheksyvän hienoa saalista, jonka Kotkankynsi ja Ärhämä olivat saaneet. Punaturkki vilkaisi veljeään, näyttäen loukatulta ja hämmästyneeltä. Pentu oli ylpeä hienosta saaliistaan, kyllä sen saaminen oli iso saavutus näin pienelle pennulle. Yleensä vasta yli puolen vuoden ikäiset pennut pääsivät mukaan saalistusretkille ja vasta vuoden ikäiset kunnolla saalistamaan. Kotkankynsi oli alle puolivuotias, nythän oli vasta kesän loppu ja pentu oli keväällä syntynyt.

Kenties ensimmäistä kertaa elämässään Kotkankynsi asettui Ärhämän rinnalle.
"Kyllä, se on saaliimme", pentu vastasi uhmakkaasti, häntä pystyssä ja karvat pörhöllään. Punaturkki vilkaisi veljeään, ennen kuin jatkoi. "Kaadoimme kaksistamme terveen, vahvan korpin. Harvat aikuisetkaan pystyvät siihen, joten parannettavaa ei paljoakaan ole."
Pentu oli jo unohtanut erimielisyytensä veljensä kanssa, sillä kyseessä oli molempien kunnia ja etu. Punaturkki kakaisi karvatupon pois kurkustaan, muttei edes mulkaissut Ärhämää. Kotkankynsi oli unohtanut, täksi hetkeksi ainakin, oman kiukkunsa veljeään kohtaan. Nyt piti yhdessä saada äiti ymmärtämään, miten hieno ja uljas teko korpin kaataminen oli.

Emon sanat sivalsivat pientä Ärhämää niin että tuntui, saaden sen entistä kiukkuisemmaksi. Vaikka pentu olikin arvannut vanhempiensa suhtautumisen tähän Ärhämälle itselleen suureen saavutukseen jo etukäteen, ei se tehnyt kirvelyn kestämistä yhtään helpommaksi. Ärhämä lopetti syömisen, vaikka olikin yhä nälkäinen. Se aikoi vetäytyä murjottaen paikalta, mutta Kotkankynnen uhma sai sen pysähtymään. Veli katsahti Ärhämän suuntaan kuin tukea hakien, ja omia sisäisiä haavojaan nuoleksiva Ärhämä oli tästä niin otettu, että tassutteli punaisen veljensä rinnalle, ja yhtyi tämän sanoihin. " Tämä oli hieno saavutus, sanot sinä sitä miksi tahansa!" Ärhämä haukahti emolleen tuijottaen tätä napakasti silmiin. Se oli asia, jota ärhämä ei ollut ennen tehnyt, ja nyt se huomasi ensi kerran, miten hullut silmät emolla oli...ne olivat eri paria, ja harhauttivat pennun ajatuksia, mutta sitten se siirsi keltaiset silmänsä emon silmien väliin, ja jatkoi; " Me kaadoimme kahdestaan korpin. Ja me pystymme tekemään sen kahdestaan uudelleenkin... Korppi."
Ärhämä nojasi aivan kirjaimellisesti veljeensä, mutta muuten sen olemus oli kuin kovaa kiveä ja se suorastaan rätisi kiukkua ja uhmaa.

/ No nyt lähti pojalla aika lailla homma lapasesta :D :D /

Korppi oli ikäänk uin liimannut korvansa niskaan kuunnelessana penikoidensä rätinää. sen ilkleä ilme korostui sen kylmän viileällä katseella juurikin eri paristen silmiensä johdosta. Korppi muokaisi penikoitaan hyytävästi.
" Ensinäkin te kaksi olette liian kaukana turva paikasta. toiseksi jos aijotte metsästys joukkoihin tuo saalis ei riitä yhdellekkään nälkäiselle täysi kokoiselle sudelle. Kolmanneksi minulle teistä ei yksikään puhu tuolla tavalla tiedoksenne vain en epäröi ettenkö voisi rangaista teitä käytöksestänne. Minä ja isänne olemme nähneet vaivaa teidän selviytymisenne eteen joten kunnioittakaa sitä senkin rääväsuut " Korppi ärähti yhä jylhä kylmä lme kasvoillaan. täytyihän sen myöntää että pennut olivat tehneet hienon työn ikäisekseen. mutta korpille se oli itsetään selää että HÄNEN jälkeläisensä yhdistetyllä veren temppera mentillä kuuluikin olla uhmakasta sekä voimaksta väkeä. niin se tuhahti ja käänsi katseensa tuhoutuneille pesille " Syökää saalinne vauhdilla meillä ei ole koko äivää aikaa kinastella tässä. meidän on kasattava lauma että näemme onko meitä enää henksisä muita. " korppi sanoi jopa hitusen verran huolta puheessaan. se nousi seisomaan ripakintuilleen ja kohensi turkkiaan ravistelemalla risuja turkistaan. " Sitä paitsi haluan että te kunnioitatte sitä mitä olette. en halua teistä kasvavan mitään samattomia vekaroita jotka ovat vain tiellä. " korppi parahti sitten ja odotti että penikat söisivät saaliinsa.

Ärhämä tuki Kotkankynnen sanoja, kuten punaturkki oli epäillytkin tapahtuvan. Yhdessä kaksi kovanaamaa ärähtelivät emolleen, mitkä varsinaiset rääväsuut. Urospentu seisoi karvat pörhöllään ja siniharmaat silmät tiiviisti Korppia tapittaen, nojaten yhtälailla takaisin Ärhämään. Varsinaiset veljekset, keskenään tappelemassa ja nyt yhdessä emoaan uhmaamassa. Taisi iskeä uhmaikä temperamenttisille pennuille.
"Kun me olemme täysikokoisia, yksikään karibu ei ole turvassa!" Kotkankynsi uhosi häntä pystyssä ja kaikki karvat jokasuuntaan pörhöllään. Uros ei hätkähtänyt Korpin uhkauksia, sen kuin laittaisi sitten pentunsa kuriin, jos sitä halusi. Kotkankynsi oli saanut korpin saaliiksi, ja tuo nartunketale kehtasi väheksyä sitä! Kyllä tällainen väärinkäsitys oli pakko korjata, muutoin Korppi voisi kertoa ties mitä arvon Verelle. Ja isän olisi pakko ymmärtää, miten hienon teon pojat olivat tehneet.
"Emme tarvitse yhtäkään kojoottia ruokittavaksi", pentu mutisi puoliääneen kääntyessään korpinraadon puoleen. Nopeasti punaturkki repi itselleen lihaa, syöden tyytyväisenä veristä lihaa. Paljoa ei Kotkankynsi syönyt, sillä pienen pennun vatsaa oli jo karibun raato aiemmin täydentänyt. Huuliltaan verta nuoleskellen Kotkankynsi siirtyi sivummalle, ettei Ärhämä suotta raivostuisi korpin maistelusta.
"Me emme ole saamattomia! Me metsästimme korpin!" Kotkankynsi uhosi jälleen uudistunein voimin. Punaturkki kyllä uhosi sanojen ja eleiden voimalla niin paljon kuin pystyi, muttei tehnyt mitään. Ei sudenpentu kimppuun hyökkäisi, kunhan vain purki turhautumistaan ja loukkaantumistaan sanailemalla Korpille.

// Metka, niin lähti kyllä Kotkankynnelläkin :D Rakastettavat kakarat, voi Korppi-parkaa. //

Emo mulkoili pentujaan viileästi. Ärhämä mulkoili sitä takaisin veljensä rinnalla, ja tuki tämän sanoja; " Tietenkään yksi korppi ei riitä aikuiselle! Mehän olemme pentuja! En uskonut että emoni on vielä kaiken lisäksi tyhmäkin! Pah! Isona emme tarvitse mitään metsästysryhmää, sillä pärjäämme ilman, saatpa vielä nähdä!"
Ärhämä kiihdytti kiukkuaan omila sanoillaan, ja astui tanakasti eteenpäin, kohti emoaan. Se seisoi häntärulla ylhäällä ja pienet korvat pystyssä kun jatkoi ärhentelyään tälle;" Sinä et ole kukaan sanomaan ketään saamattomaksi, emo! Itse et saa edes jälkikasvuasi hoidettua niin, kuin kunnon suden kuuluisi!" Tämän sanottuaan se kiepahti ympäri ja palasi elämänsä suurimman saaliin luo raastaen siitä hyvin kiivain elein palan pieniin hampaisiinsa. Se ei huomannut Kotkankynnen käyneen raadolla, mutta nyt se jätti hyvän tilan veljelleen, jos tämä vaikka haluaisi osansa. Ärhämän kiukku oli nyt kohdistunut toiseen osoitteeseen, ja punainen veli oli tällä hetkellä sen liittolainen. Eihän se alkujaankaan ollut ollut kiukkuinen veljelleen, vaan juurikin vanhemmilleen. Veli nyt vain oli sopiva kohde purkaa tunteitaan sillä hetkellä, mutta nyt oli paikalla itse emo, jolle Ärhämä ärhensi kaikella taidollaan. Pentu toivoi jossain sisikunnassaan, että saisi emonsa reagoimaan, vastaamaan sille jollain tavalla. Pikkuinen pentu halusi tulla kohdatuksi, eikä yliajetuksi ja vähätellyksi karvapalleroksi, jota potkittiin pois jaloista, kun oli tiellä, mokoma.
" Miksi siitä muusta laumasta kyselet?! Mihin sellaista surkimusten joukkoa tässä tarvitaaan?!" Ärhämä viel murahti nieltyään suupalansa, ja sitten se kumartui repimään lisää lihaa.

Korpin sisällä kuohahti se mulkaisi ärhämää vasten tahtoisesti ja astahti lähemmäs ja murahti varoittavasti " SINÄ et puhu minulel noin. Jos tietäisit millaista elämä ennen syntymäänne olisi tajuaisit tilanteen eri tavalla. toiseksi olisin yhtä hyvin voinut jättää teidät kuolemaan jos en välittäisi en olisi kantanut teitä kuumuuden läpi turvaan. väitätkö yhä että olen epä kelpo vanhemmaksi " korppi ärähti jos se ei hitustakaan olisi ollut ylpeä poikansa sinnikyydestä se olisi tarranntu penikkaan kiinni mutta se ei tehnyt niin sen oli pakko olla ylpeä siitä että penikalla oli luonetta. se uskaltautui uhoamaan melkeinpä jopa henkensä uhalla äidilleen.
kun puhe tuli laumalaisista korppi ravisti turkkiaan " Vaikka lalumalaisemme ovat saamattomia ja turhia otuksia me tarvitsemme niitä siltä varalta että kimppuumme hyökätään ja koska en ole nähnyt verta aikoihin on hyvä ottaa silloin jokainen tieto muista sustia mitä saamme irti. " Hetkeksi korpp ijopa unohti että oli kiukustunut penikoilleen noiden käytöksestä.

Koska Ärhämä varsin auliisti jätti tilaa Kotkankynnelle, ei uros voinut jättää tilaisuutta käyttämättä. Pentu asteli veljensä luokse ja kumartui syömään edes hiukan saaliista. Verisiä huuliaan nuoleskellen pentu peruutti hetken kuluttua, sillä oli saanut syödäkseen tarpeeksi. Ärhämä pitäkööt loput, Kotkankynnelle riitti. Punaturkin viha kiehahti uudelleen, kun emo vastasi vain Ärhämän uhitteluun. Pitikö Korppi punaturkkia niin vähäpätöisenä, ettei edes viitsinyt huomioida sitä? Kotkankynsi pörhisti karvojaan itsepäisenä ja astahti askeleen lähemmäs emoaan häntä pystyssä.
"Jos kimppuumme hyökätään, ne saamattomat kojootit ovat kaukana hetkessä. Ei niistä ole tappelemaan saati puolustamaan meitä", Kotkankynsi uhosi. "Pärjäämme paremmin ilman moisia turhia suita ruokittavana." Kyllä pennun oli myönnettävä, että laumalaisten joukossa saattoi olla muutamia kelvollisia yksilöitä, mutta suurimmaksi osaksi lauma koostui tutisevista nahjuksista. Turha ruokkia hyödyttömiä suita.
"Ne ovat tyhmiä, eivät ne mitään tiedä. Hyvä jos tunnistavat oman häntänsä!" Pentu ärisi vastauksena tietoihin Verestä. Niin, eivät typerät laumalaiset kuitenkaan mitään tietäneet, jos ei Korppi tiennyt. "Miten niin et tiedä isästä?" Punaturkki kysyi yllättyneenä. Kyllä kai Korpin olisi korkeimman nartun aseman saavuttaneena pitänyt tietää, missä Veri kuljeksi. Nähtävästi ei emo tiennyt. Miten turhauttavaa. Kotkankynsi halusi tietää missä isä meni, jotta voisi yrittää hankkia isänsä suosiota. Pennun pitäisi näyttää, mihin kaikkeen otus pystyi ihan itsekseen. Eihän Veri saanut ajatella, että Kotkankynsi olisi heikko!

Ärhämä raastoi viimeiset lihan rippeet irti korpin raadosta, ja siirtyi sitten vasan ruholle täyttämään mahaansa. Se ei ollut vieläkään aivan tyytyväinen emonsa reaktioon. Se oli yhä pennun mielestä liian laimea ja välinpitämätön, mutta sillä oli jo niin mahdoton nälkä, että sen oli aivan pakko keskittyä kiukuttelun sijaan syömiseen. Muuten se pian tuupertuisi mättäiden väliin nälkätokkurassa. Onneksi Kotkankynsi oli kuitenkin syönyt ja jaksoi jatkaa samalla linjalla.

" Ai. Vai tietävät nuo kurjat kakkakikkareet sinua, itse alfanarttua paremmin, mitä arvon Verelle oikein kuuluu? Pöh taas, äiti!" Ärhämä puuttui puheeseen kun oli lopulta saanut pullean palleromasunsa täytetyksi. Ärhämää ärsytti. Mitäs jos isä oli lähtenyt käpälämäkeen siksi, että oli todennut pentunsa ja niiden emon niin surkeaksi joukoksi, ettei se halunnut olla niiden kanssa missään tekemisissä?!

Korpin silmät tuijottivat ärhämää hyvin tiukasti tuon puhuessa korppi ei kyennyt edes tajuamaan kun oli kohottanut tassunsa ja yrittänyt huitasta ärhämää kuonolle. se murahti varoittavasti ja mulkaisi kotkankynttä " en ymmärrä miksi pelastin teidät tuli palolta te kuvittelette vaativanne huomiota ja äidillastä kohteliaisuutta ja käyttäydytte itse tuolla tavalla. valitettavasti minä en teidä missä isänne on ja toivoisin jonkun tietävän. ja teidän päättömien olisi hyvä poppia lauman tarkoitus ellette halua lähteä täältä. jos kuvittelette että voitte niskotella minulle ta iisällenne loputtomiin teiltä lähtee henki. ja se ei ollut uhkaus vaan totuus. " korppi ärähti jopa myrkyllisesti sen eri pariset siltmä tuijottivat vuoron perään kumpaakin pentua sen hyytvät valkeat purukalustot olivat esillä emo oli kerrassaan pelottava näky.

Ilmeisesti rakastetun emon pitkä pinna alkoi loppua, kun kauhukakarat vain jatkoivat nenille hyppimistään. Korppi paljasti valkean purukalustonsa mulkoillessaan myrkyllisesti jälkikasvuaan eriparisilla silmillään. Kaiken kaikkiaan, emo vaikutti varsin vihaiselta ja itsevarmalta noin uhkaillessaan. Kotkankynsi ei sävähtänyt myrkyllisiä katseita, vaan tuijotti häpeilemättä eriparisiin silmiin takaisin. Pentu ei enää astellut eteenpäin, muttei peruuttanut puolta tassun mittaakaan. Punaturkki ei enää uhkaillut, sillä niin tyhmä ei pentu ollut, että vihaista emoaan kävisi vielä ärsyttämään. Varsinkin, kun Korppi näytti valmiilta käyttämään hampaitaan, jos pennut vielä jatkaisivat pienien päidensä aukomista. Vaan ei Kotkankynsi peruuttanutkaan, tai muutoinkaan osoittanut alistuvansa. Pentu seisoi yhä neljällä jalallaan tasapainoisena, punaiset karvat joka suuntaan pörhöllään ja häntä jämäkästi pystyssä.
"Isä on varmasti hoitamassa jotakin hyvin tärkeää tehtävää, jota ei luottanut muiden hoidettavaksi sen tärkeyden tähden", Kotkankynsi julisti ylpeänä. Niin, poikaparka piti isäänsä täydellisyyden perikuvana. Veri oli voimakas, mahtava ja kaikin tavoin täydellinen. Veri oli kerrassaan mahtava isä. Pentu oli ylpeä voidessaan sanoa Veren kaltaista sutta isäkseen. Punaturkki saattoi suorastaan tuntea isänsä voimakkaan veren virtaavan suonissaan.

Korppi oli ihan kelpo emo, vaikkei Kotkankynsi sitä emolleen myöntäisi helpolla.

Pikkuinen musta pennunpallero tuuskahti takapuolelleen karrellepalaneiden mättäiden sekaan. Sen kuonon päällistä kirvelsi. Kirvelsi niin kamalasti! Emon tassu oli mojahtanut siihen ilkeästi, ja hiukan toisenmoinen sudenpenikka olisi ulissut kivusta, mutta eihän toki Ärhämä. Isä antaisi aivan varmasti huutia, jos tietäisi pentunsa vinkuvan kuin mikäkin hiirulainen!
Urospentu keräsi itsensä maasta, ja jäi tananakasti seistä napottaen tuijottamaan Korppia, joka näytti hurjalta. Suorastaan pelottavalta pienen pennun mielestä. Se ei kuitenkaan saanut pentua tekemän muuta, kuin tuijottamaan emoaan yhtä tiukasti kuin Kotkankynsikin sitä tuijotti, ja ärisemään tälle raivoissaan. Ärhämä tunsi itsensä hyvin loukatuksi, ja oli vihainen kuin syksyinen ampiainen. " Senkus pistät hengettömäksi!" Se kurlasi syvältä kurkustaan, ja koetti saada pientä itseään kasvamaan vielä hiukan isommaksi. Piru vie, Ärhämäpä ei perääntyisi! Hyvähän emon oli puhista kiukusta ja tuuppia penikoitaan nokalle, kun oli monin verroin suurempi!
Todellisuudessa Ärhämä oli oikein tyytyväinen siihen, että oli saanut emonsa reagoimaan itseensä aivan oikeasti, vaikka Korppi olikin osoittanut hurjaa pitkämielisyyttä pennunriiviöidensä edessä.
Ärhämä ei vain osannut tunnistaa tälläisiä ajatuksia itsessään, ja jatkoi vain ärhentelyään.

korppi ei ehtiynt edes taantua kun ärhämä jatkoi nuljuiluaan se siirsi äkäisesti katseensa ärhämään sen eripariset silmät tuijottivat tuota. " Jos aijot jatkaa tuota käytöstä vielä pitkään saat lähteä laumasta YKSIN. käytöksestäsi ei olisi edes isäsi ylpeä. jos haluat näyttää olevasi jotain lakkaa isottelemasta vanhemmillesi. en todellakaan aksvattanut sinua tuollaiseksi ja katsokkin että se oli viimeinen kertasi kun uhoat minulle sillä sen jälkeen saat uhota isäsi kanssa ja tiedät ettei se olekkaan enää näin yksinkertaista. " Korppi murahti siirtäen katseensa punaturkkiseen korpinkynteen " koskee myös sinua " se totesi pennulle joka oli selvästi jo huomannut että korpin kärsivällisyys oli todellakin lopussa. ei mennyt aikakaan kun pikimusta melko kookas pentu saapui paikalle tuokin varsin itsekkeskeisesti.
Murha korpin tytär saapui paikalle. murha oli aina ollut itsekseen eikä piitannut veljistään pätkääkään saati sitten vanhemmistaan se pysähtyi ryhdikäänä paikalleen ja ka oli saada korpin nauramaan sillä se oli huvittavinta mitä narttu oli koskaan nähnyt. Korppi oli unohtanut poikiensa kanssa kinastelun ja katsoi eripari silmillään murhaan " mistäs sinä tulet " se tiuskaisi murhalle joka nosti kuononsa ylös " Se ei kuullu sinulle " se totesi ja tästähän korppi vasta innostui se murahti äänekkäsäti kohti murhaa " Sinullakaan ei ole varaa niskuroida senkin karvapallo " murha ei hätkähtänytkään emonsa piikittelystä vaan katsoi ali arvioivasti veljiään ja oli kun ei olisi kuullutkaan korppia lainkaan.
Korppi sen sijaan älähti itsekseen. " joko tulette tai sitten jäätte tänen ja poistutte silmistäni en jaksa enää kuunnella teidät epämääräistä piipitystänne. " se lausui ja käänis selkänsä jokaiselle pennulleen * Missä hitossa Veri sinä olet kun sinua tarvitaan...* se ajatteli korppi oli väsynyt pentujensa kanssa kinasteluun ja sillä olisi alfa nartun tehtävätki edessä lauma tulisi kasata pian.

// No jos minä nyt tulen tänne Ronskin kanssa... :3 //

Ronski oli seurannut äitinsä hajua jo vaikka kuinka kauan, melkein iäisyyden Ronskin mielestä. Pian se kuitenkin haistoi myös muita tuttuja hajuja ja se sai siitä lisää motivaatiota jatkaa. Se päästi pienen ulvahduksen tapaisen ja ryhtyi juoksuun. Hieman kömpelönä se välillä muksahti naamalleen, mutta jatkoi pienen ravistelun jälkeen reippaasti matkaansa. Kun se kuuli väittelyä, se tiesi täysin varmasti ketä paikalla oli. Se ulvahti uudelleen ja sen häntä vispasi kuin viimeistä päivää.
Kun se pääsi paikalle, ensimmäisenä se meni äitinsä luo ja se yritti nuolla sen suupieliä ja se vikisi iloisena jälleennäkemisestä, vaikka ei siitä nyt niin kovin kauaa ollutkaan. Sen häntä vispasi edelleen kuin ropelli. Oli Korpin reaktio mikä hyvänsä, se siirtyisi pian hyörimään sisarustensa ympärillä. "Terve teille! Mitä teille kuuluu? Mistä te riitelette? Ei saa riidellä. Silloin tulee paha mieli." Se yritti tökkiä kuonollaan jokaista vuoroperään ja se piti pientä ölinää.

// Tule tule. :) //

Korppi näytti räjähtämispisteeseen asti ajetulta otukselta. Kohta pennut saisivat selkäänsä. Ärhämä jatkoi vielä kapinaansa, mutta Kotkankynsi vain seisoi hiljaa paikallaan, tarkkaillen tapahtumia. No eikös Murhan pitänyt tunkea paikalle... Punaturkki pörhisti karvojaan, muristen Murhalle vastaukseksi. Toinen oli niin olevinaan!
Ennen kuin punaturkkinen urospentu ehti älähtää mitään ilkeää siskolleen, seuraavakin pentu saapui. Ronski. Kotkankynsi olisi halunnut pyöräyttää silmiään ja polkea jalkaa turhautumisesta - minkä pentu olisi tehnyt, jos olisi ollut ihminen. Nyt punaturkki vain jännittyi ylvääseen asentoonsa, tarkkaillen jokaista siniharmailla silmillään.

Ronski oli niin lapsellinen! Toinen hyöri ja pyöri ympyrää. Kun velipoika sitten uskaltautui tökkimään kuonollaan Kotkankynttä, punaturkki murahti varoittaen, samalla kun nappasi ilmaa Ronskin naaman edestä. Älä sinä tule siihen tökkimään, tai saat kuonoosi, Kotkankynnen koko olemus huusi, kun punaturkki irvisteli hampaat esillä veljelleen.
Korppi päätti, että oli aika lähteä. Hetken Kotkankynsi halusi kapinoida, näyttää, että pärjäisi yksin. Ettei pentu tarvitsisi emoaan mihinkään. Vaistot kumminkin voittivat, ja punaturkki oli valmis seuraamaan emoaan, mikäli Korppi lähtisi suuntaamaan jonnekin. Parempi emon ja typerien, lapsellisten, mitättömien sisarusten luona, loppujen lopuksi, pentu ajatteli.

"Et sinä, äiti, tiedä, mistä isä on ylpeä ja mistä ei, kun ei sitä näy mailla ei halmeilla! Turhaan louskutat! Minä uhoaisin oikein mielelläni isäni kanssa, mutta minulla ei ole sellaista mahdollisuutta!"Ärhämä, pieni karvatollo, urisi aina vain emolleen, ja irvisteli niin, että puhtaanvalkea purukalusto näkyi.
Se urisi tyytymättömänä myös Murhalle, joka näytti saapuvan paikalle patsastelemaan, ja oli niin ollakseen, että oikein tosissaan ärsytti sekin. Mokomakin narttu!

Sitten Ärhämä kuuli jostain aivan läheltä ulvahduksia..kerran, kaksi. Se irrotti katseensa Murhasta ja vilkuili ympärilleen...Ronski! Voi ei! Ronski oli niin sietämättömän...sietämätön! Kun veli tuli Ärhämän luo vienosti ölisten, Ärhämä käänsi päänsä tästä pois päin ja koetti olla, kuin ei olisikaan. Siitä huolimatta Ronski tuli liki ja tökki naamaan pikkuisella kuonollaan, ja tämä tietenkin oli Ärhämän mielestä, no; ärsyttävää. Se ärähti ja louskautti hampaitaan Ronskin kuonon edessä. Näykkäisisikin vielä napakasti, jos osuisi." Menetkös siitä!" Se tuhahti loppukommentiksi ja toivoi kantansa Ronskin läheisyydestä olevan tälle sillä selvä.

Emo kääntyi ja näytti lähtevän. Pennut saisivat joko mennä perässä tai pärjätä itsekseen. Kiukusta jo valmiiksi kiehuva Ärhämä kiukustui entistä enemmän. Inhottava emo! Ärhämä ei missään nimessä halunnut jäädä yksinään tänne keskelle palanutta korpea, se olisi kamalaa, sen pentu tiesi. Mutta ei se suurin surminkaan suostuisi seuraamaan emoaan, joka itsetyytyväisenä patsastellen poistui noin vain....sittenhän se olisi voittanut!
Ärhämä iski pikkuisen takamuksensa maahan niin että tuhka pölähti;
" Minä en ainakaan aio tulla. Olen sitten yksin, kuten halusitkin!" Se ilmoitti napakasti, ja sillä oli hyvin murjottava olemus. Varovasti se kuitenkin vilkuili kulmiensa alta Kotkankynttä kohti...aikoisiko tämä seurata? Ikäväkseen Ärhämästä näytti siltä, että punaturkki olisi lähdössä emon matkaan.

// Voiko emo kantaa vielä tämän ikäisen penun niskasta jonnekin? Ajattelin vain, että se olisi Ärhämälle mitä nöyryyttävin ja sapettavin kokemus, ja aivan oikein ;) //

Murha joka katsoi veljiään varsin vähäpätöisesti ei piitannut muiden sanosita. siitä saattoi jopa saada kuvan että se olisi kuuro. kun penikostia tyynein saapui paikalle epämääräinen tuhahdus kuului murhan suu pielien välistä. " typerys " se totesi.

Korppi sen sijaan käänsi äkäisesti päänsä murhaan " sinä pidät suusi kiinni ja lakkaat kuvittelemasta olevasi jotain mitä et ole " korppi otti asekeleen jos toisenkin eteenpäin ilmeisesitkkin punarturkkinen poikansa Ronski perässä. ei mennyt aikakaan kun paikalle saapunut ilo pilleri sai neidon eripaeri silmät sulkeutumaan " mitä minä tein väärin saadakseni tuollaiset vekarat elätettäväksi " se puhui lähes itsekseen vain tarkka korvainen kuulii ollakseen kyllin lähellä. pian suunsa avannut ärhämä sai korpin eri parisilmät kohdistettuna istuvaan pentuun " VAi niin, kuvittelet varmasti oelvasi hyvinkin viisas ja mainoa elikko käyttäytyessäsi tuolal tavalla. saaneen ilmoittaa sinulle pienne seikan. ET TULE SELVIÄMÄÄN TUOLAL ASENTEELLA KOITA NYT TAJUTA SE JO SAAT SELKÄÄSI HYVIN ÄKKIÄ " turhautunut emo huusi ärhämälle " Jos jäät tiedät ettei takaisin ole tulemista ja voit poistua reviiltä välittömästi " se lisäsi ja käänsi katseensa ronskini ja murhaan " Tuletteko vai ette. meillä on kiire " se tuhahti sitten.

Murha ärähti tyytymättömästi ja huokaisi nostaen takamuskensa sitten ylös se vilkaisi ronskiin ja muihin veljiinsä viimeisenä ärhämään joka pisti viimeiseen asti vastaan emolle ja lähti liikkumaan emoaan kohti.

Korppi oli räjähtämis pisteessä ja mikäli sen katse voisi tappaa ruumiita olisi nyt useampi vastaan tuleva. mustaturkkinen narttu lähti kävelemään eteenpäin välittäen siitä ketä sen perässä enää tuli.



( sopiiko teille jos tästä nyt siirryttäisiin sitten tuonne kokoontumis peliin jossa korppi onkin jo kutsumassa väkeä paikalle saataisiin sitten sekin peli pyörimään :) )

Ronskin korvat siirtyivät sivulle kun jokainen torjui sen tervehdykset. "Minähän sanoin, että riitelystä tulee paha mieli. Kaikilla teillä on paha mieli eikä kukaan usko vieläkään minua."
Emon huuto Ärhämälle sai Ronskin siirtymään tyynen Murhan taakse "suojaa". Siskon tyyneys hieman rauhoitti sen mieltä. Jos Murha liikkuisi, Ronski liikkuisi sen mukana. "Ärhämä, kannattaa uskoa äitiä. Sitähän isäkin on aina hokenut. Eikö olekin? Että täytyy tuntea paikkansa. Etkö muistakin isän joskus sanoneen jollekkin laumalaiselle noin?" Ronski lausui siskonsa takaa. Se vain haluaisi, että jonkinlainen sopu syntyisi. "Sinulla on nyt paha mieli koska et ole samaa mieltä äitin kanssa. Kun olet äitin kanssa samaa mieltä, sinulla ei ole enää paha mieli." Se yritti selittää veljelleen, että kapinointi on turhaa.

"Minä tulen mukaan!" Ronski lausui iloisena. Sen häntä nousi korkealle ja se oli tyytyväinen, että emo oli huomannut sen ja Ronski oli saanut näyttää tälle kuinka kiltisti se tottelisi. "Joko mennään? Minne me mennään? Onko isä siellä?" Ronski kyseli uteliaana. "Tulettehan tekin?" Ronski kysyi vielä Kotkankynneltä ja Ärhämältä.

// Mulle käy :3 //

// Sinne kun siirrytään, niin pitää muistaa aikaloikka. Tämä pelihän sijoittuu heinä-elokuulle, kun taas kokoontumispeli joulu-tammikuulle. Eli siinä pelissä pennut ovat jo yli puolen vuoden (laskujeni mukaan 7-8kk), kun tässä ne ovat n. 3kk (?) Mutta siirtyminen kuulostaa hyvältä. Voimme vaikka sopia, että tuon väliajan (eli syksyn ja alkutalven) pennut ovat kulkeneet Korpin mukana ympäri reviiriä etsimässä laumalaisia, tms.? Ja nyt ne kokoontuvat emon kanssa kutsumaan laumaansa. //

Kotkankynsi vilkaisi Ärhämää, kun toinen yhä kapinoi. Punaturkin teki mieli ärähtää veljelle, että toinen oli typerä, mutta Ronskin aloittaessa valistamisensa, urospennulla kiehahti. Nopeasti punaturkki oli Ärhämän rinnalla, mulkoillen sekä emoaan että Ronskia.
"Ole sinä avuttomuuden huipentuma hiljaa! Tuntisit itse oman paikkasi - se on karibujen tallottavana, mikäli et tiennyt", pentu ärisi karvat pörhöllään Ronskille. Emon huutaminen sai Kotkankynnen kapinamielen jälleen leimahtamaan. Tuolla nartulla ei ollut mitään oikeutta huutaa heille, Veren pennuille. Korppi ei edes tiennyt Verestä, joten mokoma narttu oli täysin hyödytön.
"Niin, et voi tietää, mistä Veri olisi ylpeä ja mistä ei, kun et edes tiedä, missä isä on!" Kotkankynsi jatkoi samoilla linjoilla Ärhämän kanssa. "Rääpäle, pelottaako sinua kun olet kuuron takana suojassa? Voi pientä, missä paapojat ovat kun pikku-Ronski tarvitsee apua! Mitä luulet, Ärhämä, pitäisikö meidän auttaa sitä? Jos vaikka vietäisiin se perheensä pariin, varmasti jäniksiä löytyy lähistöltä... Ei mutta, hermoheikkohan säikähtäisi niitä", Kotkankynsi piikitteli Ronskille. Urospentu viittasi myös sisareensa, josta puhuikin kuurona. Ärhämälle puhuessaan punaturkki vilkaisi tuota kuin tosissaan pohtisi mahdollisuutta viedä Ronski kaninkoloon.

Korppi lähti liikkeelle marssien varsin mielenosoituksen omaisesti poispäin. Kotkankynsi seistä jökötti paikoillaan, häntä pystyssä ja karvat pörhöllään. Kapinahenki oli jälleen herännyt, ja pieni pentu koki ylpeyttään loukatun, joten nyt oli aika tehdä asialle jotakin. Ärhämää vilkaisten Kotkankynsi mietti jatkoa. Ehkä pennut voisivat kapinoida ja jäädä tänne, kunnes seuraisivat myöhemmin emon jälkiä perästä? Silloin ei tarvitsisi myöntää häviötä emolle.

" Mahtaa isä katua sitä, että otti sinut alfanartukseen, jos hukkaat yhdenkään meistä! Et edes pysty hoitamaan sitä juttua, joka on narttujen työtä; pentujen hoitoa!" Ärhämä murisi emonsa perään yrittäen ajatella isänsä ajatuksia ja istuanökötti tukevasti alallaan.
" Minä jään, ja tulen takaisin kun huvittaa!"
Ärhämä oli niin oman kiukkunsa vallassa, ettei se osannut ajatella ollenkaan järkevästi...ei pienellä pennulla ollut mitään mahdollisuuksia selvitä yksinään, kyllä se sen tiesi. Mutta juuri nyt penikka ei vain välittänyt asiasta.

Ärhämän iloksi se sai punaisen veljensä takaisin rinnalleen. Hahhaa! Siitäs sait! Se ilkkui mielessään emoaan, ja katsahti itsetyytyväisenä Kotkankynteen joka piikitteli tuota ärsyttävää mäkäräistä; Ronskia, niín nasevasti, että Ärhämää likipitäen nauratti. Sellaista sudennaurua vain...itseasiassa sudenpennun naurua, joka tietenkin on hieman kimeämpää.
" Ei siitä jänistä saa, vaikka toki on jäniksillekin häpeäksi mainita tuota niiden joukkoon kuuluvaksi. Susi se on, vaikka mätä sellainen. En suurin surminkaan kuitenkaan usko, että tuo on meille sukua...olen varma, että emo on käynyt jonkun muunkin luona siihen aikaan kevättalvella...ei tuolla ole sama isä kuin meillä!"
Sitten Ärhämä vilkaisi Kotkankynttä kohti yht'aikaa kuin veli katsahti siihen, ja se uumoili, että tuo ajatteli samaa kuin sekin...pakko tappio olisi niellä, sille ei voinut mitään, mutta ainakaan sitä ei tarvinnut tunnustaa.
Ärhämä haukotteli leveästi. Se teki sen koska sen pieni levoton mieli kaipasi rauhoittelua, ja se tahtoi rauhoittaa kaikkia muitakin. Sitten se laskeutui mustaan maahan makuulleen; teatraalisen rauhallisesti, ja alkoi nuoleksia tassujaan puhtaaksia aterian tähteistä. Se teki selväksi sen, ettei ollut hetkeen hievahtamassa yhtään mihinkään.

/^^ Silkillä ok ehdotus; hyväksyn ma ainakin. Pelaan tässä kyllä vielä varmaan ainakin yhden vuoron, mutta voin tuoda Ärhämän jo nuorukaisena tuonne kokoontumispeliin...vaikka heti. /

Korppi tuhahti se ei enää jaksanut vaivautua sanomaan mitään vaan lähti kulkemaan eteenpäin seurattiin sitä tai ei.
Murha joka oli välinpitämttömän tyhmä välisllä nousi seisomaan ja mulkaisi veli kultiaan ilkikurisesti ja siirtyi liiikkumaan emonsa perään.


( juu sinen vain :) korppi poistuu täältä nyt kun sillä meni hermot nappuloidensa kanssa :) )

Ronski järkyttyi. Se oli koittanut vain saada sovun emon ja pentujen välille. Eniten se kuitenkin järkyttyi Ärhämän kommentistä, kuinka Veri ei olisi sen isä. Ärhämä ja Kotkankynsi eivät selvästikään tienneet, missä menee Ronskin raja, jopa tällä pennulla oli rajansa. Se ärähti nyt ensi kertaa sen pienen elämän aikana. Jokainen karva tuntui nousevan sen pienessä mutta jykevässä ruumiissa. Kukaan ei sanoisi sille noin. Muut haukunnat se kyllä nieli. Veri oli sen isä ja Korppi oli sen emo ja se oli todella ylpeä saadessaan olla niiden pentu. "Veri on minun isäni, etkä sinä vaivainen pentu voi muuttaa sitä, vaikka kuinka paljon haluaisit!" Se sanoi ja katsoi Ärhämää suoraan silmiin. "Älä enään KOSKAAN sano noin, tai saat katua." Se vielä lisäsi tosissaan.

Yhtäkkisen alkuvihan jälkeen tuli suru. "Miksi te olette niin ilkeitä? Onko se teistä edes hauskaa?" Se kysyi. Sen häntä laski ja sen korvat laskeutuivat sivuille. "Minä en pidä ilkeistä susista..." Ronski sanoi kuin jonkinlaisen varoituksen kaksikolle. Jonain päivänä kaksikko vielä menettäisi veljensä tuolla käytöksellä.

Ronski kääntyi emonsa ja Murhan puoleen ja se heilutti näille häntäänsä. Murhasta Ronski piti. Toinen ei haukkunut eikä häätänyt sitä välittömästi pois. Välinpitämättömyys kävi sille paremmin kuin hyvin. Siksi se lähtisi mielellään emonsa ja siskonsa mukaan, ennemmin kuin jäisi röyhkeiden veljiensä luo.

//Oho... Sehän suuttu. :O //