Mättähältä mättähälle käy....( en keksi? Silkki ja Kotkankynsi tännepäin!)

"En ymmärrä, miksi isä tuon valitsi nartukseen! Heti hukkasi isän, kun jotakin yhtään erikoista tapahtui. Mikä parasta, kohta se hukkaa meidätkin. En haluaisi olla Korppi, kun isä löytää sen!" Kotkankynsi jatkoi heti Ärhämän lopetettua. Ilmeisesti emoa ei voinut vähempää kiinnostaa, mitä pennut ajattelivat, sillä eriparisilmäinen narttu marssi pois paikalta Murha vanavedessään. Kotkankynsi kuunteli, kuinka Ärhämä pohti Ronskin sukujuuria. Punaturkki ei voinut olla enempää samaa mieltä. Ronski oli niin... pehmo. Ei sellaista pentua voinut tulla, jos isänä oli mahtava Veri!

Ronskilla kiehahti yli. Pieni pentu suorastaan räiskyi kiukkuaan ilmoille vastatessaan Ärhämälle. Kotkankynsi pörhisti karvojaan.
"Veri ei pidä heikoista", pentu totesi yllättäen. Sen verran susi oli oppinut isästään. Veri ei todellakaan sietänyt heikkoja otuksia lähellään. Senpä takia Kotkankynsi uskoi, että isä varmasti pitäisi hänestä. Hän ei ollut heikko, punaturkki oli mieleltään vahva otus, toisin kuin Ronski. Niinpä Ronski ei voinut olla Veren pentu, tai sitten mokoma oli jotenkin viallinen. Yksinkertainen looginen päättelyketju, joka jätti huomioimatta erilaisuuden rikkauden. "Veri on ehkä isäsi, muttei varmasti tunnusta sinua poikanaan."

Hetkessä Ronski jo näytti surulliselta, kysellessään, miksi Ärhämä ja Kotkankynsi olivat niin ilkeitä. Urospentu ei keksinyt mitään vastausta, minkä uskoisi Ronskin ymmärtävän - punaturkkihan piti Ronskia jokseenkin yksinkertaisena ja siten täysin kykenemättömänä järkevään keskusteluun.
"Minä en pidä sinusta, joten varoituksesi on täysin turha", Kotkankynsi totesi punaiset karvat joka suuntaan pörhöllään ja häntä pystyssä. Siniharmaat silmät tuijottivat suoraan Ronskia kuin haastaakseen veljen vastaamaan jotakin harkitsematonta.

Ärhämä loikkasi sellaisella kiukulla Ronskia kohti, että turpeet sinkosivat kokkareina ilmaan sen takajaloista. " Minä sanon mitä lystään, mätäpaise!" Se räyhähti kidastaan, ja aikoi iskeä hampaansa veljensä kurkkuun.
" Tuollainen surkimus!" Ärhämä oli hurjana, sillä sen mielestä Ronskilla viimeisenä maailmassa oli mitään oikeutta sanoa sille, tai kellekään muullekaan; vastaan!
Hampaat jäivät kuitenkin iskeytymättä, sillä Ronski meni niin kertakaikkisen surkean näköiseksi, ettei Ärhämä, jonka sisällä asui kiltti, hellyyttä kaipaava pieni susihukka, saattanut kurmottaa tuota. Loppujen lopuksi, nehän tunsivat aivan samalla tavalla. Kumpikin oli hyvin onneton pieni sudenpentu. Ärhämä oli vihainen ja ilkeä siinä, missä Ronski yksinkertaisuuttaan sanoi sen.
" Ärh! Olet niin surkea, että eihän sinulle voi edes antaa selkään!" Se Ärähti kiukkuiseen sävyyn Ronskille, ja antoi sen mennä. Kotkankynnessä näytti olevan vielä halua möyhentää tuo hölmöläinen, mutta Ärhämä, ensimmäisen kerran eläessään; antoi olla.
Jos Ronski olisi vain jatkanut ärhentelyään, olisi Ärhämä todellakin päättänyt antaa sille selkäsaunan, mutta koska se onnistui löytämään Ärhämästä sellaisen kohdan, kuin tunteet, Ärhämän kiukku suli pois.

Ronski kuunteli Kotkankynnen sanoja. Se tunsi itsensä hyvin surulliseksi. Miten se muka poikkesi noista kahdesta niin paljon? Se ei ymmärtänyt.
"Mutta sinäkin olet heikko... Sittenhän isä ei pidä sinustakaan?" Ronski kysyi. Se näki itsensä samalla tasolla muiden kanssa, mitä tuli voimaan. Ainakin Kotkankynsi oli rehellinen.
Pentu ei vielä ymmärtänyt, mitä Kotkankynsi oli tarkoittanut ei tunnusta -osalla. Kyllä isä nyt tiesi, että Ronski oli sen poika. Ei susi sellaista unohda. Pentu ei kuitenkaan vastannut tuohon mitään ääneen.
"Miksi sinä et pidä minusta?" Se kysyi surkeana. "Mitä pahaa minä olen sinulle tehnyt?" Ronski ei muistanut mitään, missä se olisi voinut edes vahingossakaan tehdä jotain, mikä saisi toisen vihaamaan sitä niin paljon.

Ärhämän vielä hyökätessä kimppuun pieni pentu pelästyi. Sitä vastassa olisi kaksi sutta ja sen pitäisi pärjätä kummallekkin? Veljen kuitenkin pysäyttäessä hyökkäys, se katsoi hetken Ärhämää ennenkuin se pääsi kärryille tilanteesta. Ärhämä oli sittenkin ihan mukava. Se katsoi iloisena veljeään, muttei uskaltanut sanoa mitään, ettei toinen hyökkäisi uudelleen kimppuun.

Kotkankynsi tuijotti Ronskia, joka näytti surulliselta. Punaturkki oli jo kääntymässä Ärhämän puoleen ja ehdottamassa, että he lähtisivät kaksin jonnekin, kun Ronskin sanat iskivät pennun tajuntaan. Raivostuneena Kotkankynsi ärähti hampaat esillä ja karvat pörhöllään Ronskille.
"Minä en ole heikko!" Pentu ärisi raivoissaan, iskiessään kohti vahvempaa veljeään. Kenties ensimmäistä kertaa pienessä elämässään, punaturkki todella suuttui. Kotkankynsi oli ylpeä otus ja ilmeisen temperamenttinenkin. Pentu oli jo nappaamassa Ronskia, kunnes toinen jälleen näytti surkealta. Niin julmaa kuin pentu esittikin, oli Ronski kuitenkin veli, ja näyttäessään noin surkealta, Kotkankynsi tunsi pienen omatunnonpistoksen. Niinpä punaturkki pysähtyi, yhä vihaisesti äristen.
"Peru sanasi", pentu vaati kiukkuisen ärinän kohotessa kurkusta. Kotkankynsi oli ehkä pysähtynyt kesken hyökkäyksensä, mutta varmasti jatkaisi loppuun asti, jos Ronski sitä yllyttäisi. Olkoonkin, että siro pentu epäili saavansa itse kuonoonsa.

"En pidä sinusta, koska olet tuollainen", pentu tuhahti, mutta mulkoili veljeään edelleen. Eihän punaturkki voinut myöntää, että oli kateellinen Ronskille. Toinen oli niin isän rakenteen perinyt pentu kuin mahdollista. Kotkankynsi taas... niin, pentu oli sirompi. Ylpeä sudenpentu piti etuoikeutenaan, että hänelle olisi kuulunut isänsä voimat. Sen sijaan Ronskin kaltainen nyhverö oli saanut tuon lihaksikkaan ja massiivisen rakenteen. Ärhämä oli massiivinen, jopa Murha oli massiivisempi kuin Kotkankynsi. Mutta vielä Ronskikin. Miten epäreilua!

Ärhämä pyöräytti keltaisia silmiään ja tuhahti.
" Kuule, Kotkankynsi, eikö vain anneta tuon olla rauhassa tuollainen...eihän sille mitään voi, vaikka sen kuinka pieksisi, samanlaisena se pysyy." Pentu sitten sanoi ääneen ja teki suurieleisesti lähtöä päinvastaiseen suuntaan kuin emo ja muut.
Oikeastaan Ärhämä olisi halunnut nähdä, mitä kummaa ilmestyisi lopputulokseksi matsista Kotkankynsi vastaan Ronski...kyllä vain, se olisi ollut oikein mielenkiintoista. Mutta ehkä joskus toiste...ja jos nuo kaksi veljestä nyt rupeaisivat turkkinuottasile, niin johan emo olisi samantien takaisin paikalla, eikä Ärhämä tahtonut sitä nyt. Se halusi unohtaa koko emon.
Ärhämä jäi katselemaan punaturkkia. Tulisiko se?
Samalla se mietti, että oli tosiaan jollain mennyt ruumiit ja pääkopat pahasti sekaisin Ronskin ja Kotkankynnen kanssa.

Veljesten mielestä Ronski oli tuollainen. Mitä lie se tarkoittikaan. Se ei edes tiennyt, oliko se kehu vai haukku. Tapansa mukaan pentu antoi asian olla. Tässä porukassa ei kannattanut vatvoa samoja asioita turhan kauan. Ne jäisivät vaivaamaan ja uusia tulisi koko ajan. Hulluksihan siinä tulisi.

"Joko sinä olet lähdössä?" Se kysyi Ärhämältä, sivuuttaen sanojen perumisen. "Menetkö sinäkin?" Ronski kysyi Kotkankynneltä. Se oli iloinen, että ainakin Ärhämä antoi sen olla. Nyt se toivoi, että Kotkankynsi unohtaisi äskeisin kahakan ja keskittyisi nykyiseen keskusteluun. Eihän Ronski olisi voinut tietää, että sen mielestä totta ollut kommentti voisi suututtaa toisen. "Minne ajattelit mennä?" Ronski kysyi kolmannen kysymyksensä heti perään Ärhämältä.

Kotkankynsi kihisi kiukusta, mutta vastoin ennakko-olettamusta, uros antoi ensimmäisen kerran pienessä elämässään loukkauksen olla. Ronskia ei kannattanut kuunnella, eihän tuollainen heikko otus tiennyt mistään mitään! Samalla jossakin pienen pennun sydämessä pisti ilkeästi. Kotkankynsi oli tottunut haukkuihin, Ärhämän kanssa veljekset eivät muuta tehneetkään, mutta jokin siinä, että loukkaus tuli Ronskilta, satutti enemmän. Ronskista ei uskonut moista, sillä Ronski ei vain ollut yhtä ilkeä kuin veljensä. Ronskin kuului olla se, jota höykytettiin, koska... äh, no se nyt vain oli Ronskin paikka! Kotkankynsi peitti ajatuksensa ja tunteensa tottuneesti. Veljien ei tarvinnut tietää, mitä punaturkki mietti.

"Tulen", Kotkankynsi vastasi sanattomaan kysymykseen, jonka Ärhämä suuntasi katseellaan. Punaturkki astahti suuremman veljensä luokse, valmiina poistumaan paikalta. Pentu halusi unohtaa Ronskin sanat, jotta voisi unohtaa yllättävän omatunnonpistoksensa. Tuntuiko muista tältä, kun Kotkankynsi lateli loukkauksiaan? Tuntuiko Ronskista tältä? Punaturkki ravisti pienesti päätään kuin koettaisi ravistella epämiellyttävät ajatuksensa pois. Pennun katse muuttui kovemmaksi, kun susi karaisi itseään tulevaa varten. Kotkankynsi ei voisi vain rynnätä pois Ronskin luota. Silloin veli voisi nähdä, miten kovin viaton totuus oli Kotkankynttä satuttanut. Niinpä punaturkin oli kestettävä niin kauan, kunnes Ärhämä olisi valmis lähtemään. Toivottavasti se tapahtuisi pian.