Lumos (suoritettu)

((No niin, tilannekuvausta hieman. Niin kuin hahmolomakkeessakin luki, niin Lumos on eksynyt Viiman alueelle. Tällä kertaa Viima itse on kulkemassa niillä main ja vaistoaa vieraan oleskelevan lähistöllä.))

Kellertävät vaahteranlehdet putoilivat leijuen tuulen mukana maahan. Syksy oli tehnyt tuloaan jo tovin. Sudet olivat toki aistineet tämän hyvissä ajoin. Mustaturkkinen naarassusi vaelsi pudonneiden lehtien seassa, jotka olivat värjäytyneet ruskan eri sävyisiksi. Vaikeat ajat koittaisivat pian, sillä näillä alueilla syksy ei kestänyt kauaa. Pian olisi talvi jo ovella ja kiistely ravinnosta alkaisi Ovelan lauman kanssa. Tämä sai alfanaaraan mietteliääksi. Viima ei kuitenkaan kerennyt pohtimaan asiaa sen pitemmin, sillä raikas syystuuli toi mukanaan jotain mielenkiintoista, ehkä uhkaavaakin. Vieraan suden haju pisti Viiman kuonoon. Asia ei muuten olisi ollut mitenkään erikoinen, jos kyseessä olisi ollut reviirin rajojen vahvistaminen, mutta näinkin pitkällä reviirin rajojen sisälle oli joku uskaltautunut. Kyseessä ei voinut olla mikään hukka Ovelan laumasta, ellei joku niistä olisi ollut niin uhkarohkea kirppusäkki, joka uhmaisi yksin ylivoimaa.

Viima haisteli ilmaa kuono pystyssä ja yritti jäljittää mistä päin vieraan suden haju tulisi. Tuon hajun perusteella kyseessä oli naaras, joten Viiman ei ollut tarvetta kutsua paikalle taustatukea. Jos taas kyseessä olisi ollut uros, ei alfa olisi välttämättä yksin pärjännyt. Koskaan kun ei tiennyt, yltyikö kahden vieraan suden kohtaaminen rähinäksi.

[ here we come :) ]



Syksy. Oli se aika vuodesta jälleen, kun luonto pukeutuisi kirjavaan ruskapukuunsa ja alkaisi valmistautumaan talveen. Siinä samalla, melkein kilpaa luonnon kanssa valmistautui talven tuloon myös luonnon helmassa asuvat eläinkunnan edustajat. Niin pienet jänikset kuin suuret karhutkin, sekä näillä main etenkin sudet.
Yksi näistä susista oli Lumos, joka oli tietoisesti hakeutunut susilauman reviirille, vaikka se tiesikin sen olevan hiukan uhkarohkeaa. Olisihan mahdollista, että lauma ei ottaisi ketään joukkoonsa, vaan hätistäisi naaraan pois alueiltaan verilöylyn päätteeksi tai jotakin vastaavaa. Sen riskin Lumos oli kuitenkin päättänyt ottaa. Se tahtoi olla osa jotakin suurempaa ja löytää paikan itselleen tästä maailmasta. Se kaikki voisi löytyä lauman parista, niin se ajatteli pienessä päässään. Ruskeaturkkinen naaras asteli hitaasti eteenpäin, katsellen ympärilleen. Lumoksen korvat olivat painuneet luimuun, mutta se johtui ainoastaan hienoisesta syystuulesta, joka tuntui kiusalliselta päästessään puhaltamaan herkkiin korvanlehtiin. Kellertävien silmien katse harhaili maastossa ja naaras oli varuillaan. Se ei tahtonut tulla yllätetyksi tai joutua hyökkäyksen kohteeksi.
Usean kerran naaras oli juuri tällä lailla liikkunut vierailla mailla ja joutunut jonkun piirittämäksi, minkä jälkeen se oli yleensä kokenut kovia. Siitä kielivät useat arvet Lumoksen turkin piiloissa.

Naaras lipaisi hennosti vaaleanpunaisella kielellään tummanruskeaa kirsuaan ja pysähtyi seisomaan kahden puun viereen. Sen vaisto kertoi, että jokin liikkui lähistöllä.

Tuuli pyöritteli sammalmättäiden päälle pudonneita lehtiä, jotka leijuivat viimeiseen lepoon. Viima asteli lehtien seassa jäljitellen vieraan suden hajua. Naaras päätti suunnistaa läheisen mäennyppylän päälle, ehkä sieltä käsin saisi näköhavaintojakin. Musta hukka kahlasi ruskankirjavien lehtien seassa kohti mäen lakea. Se jäi seisomaan ja tarkkailemaan ympäristöä mielestänsä hyvälle paikalle. Alfa seisoi itsevarmasti ja näyttävästi esillä, tämä olisi helppo huomata, mikäli tunkeilija olisi vain valppaana. Viima halusikin tulla nähdyksi, sillä se saattaisi pelottaa vieraan suden tiehensä, kun kerran näin syvälle lauman reviiriä oli uskaltautunut tulla. Mielessään mustaturkkinen naaras kirosi röyhkeät laumattomat ja toivoi kiivaasti, että tunkeilija ottaisi jalat alleen vilkkaasti. Tietenkin Viima hieman vauhdittaisi vierasta hukkaa, jos se ei heti äkkäisi poistua reviiriltä. Korvat pystyssä ja kaikki aistit valppaina Viima seurasi ympäristöä.

Naaras katseli ympärilleen. Kaikkialla oli syksynkeltaista, joka sekoittui oranssiin, jossa oli pieni vivahde ruskeaa ja punaista. Lumos piti syksystä tällaisena, ei sellaisena vesisateena ja kylmänä tuulena. Epävarmana naaras nuolaisi huuliaan ja asteli hetkeksi erään hiukan korkeamman, keltaisia lehtiä täynnä olevan pensaan suojaan. Lumos oli tavallaan näkösuojassa, mutta suoja ei auttaisi sitä, jos se, joka kulki lähistöllä olisi jo huomannut hänet. Hetken naaras seisoi piilossaan, kunnes pää matalalla se astui jälleen esiin. Lumos seisoi pienellä aukiolla, korkeiden puiden ympäröimänä. Se oli siinä kuin tarjottimella ja se tiesi sen itsekin. Ehkä liiankin hyvin, mutta siltikään se ei nyt pelännyt.

Lumos oli juuri aikeissa jatkaa matkaansa, kun se päätään kääntäessään huomasi jotakin korkealla mäenharjalla. Siellä seisoi tummaturkkinen susi, jonka naaras tunnisti naaraaksi. Ruskeaturkin olemus jännittyi ja äsken hiukan korkeammalla ollut häntä laskeutui viivana kohti maata, takajalkojen taakse. Narttu nielaisi itsekseen ja säilytti kellertävien silmiensä katseen tuossa toisessa naaraassa. Hän ei tiennyt kuka toinen oli, mutta uskoi tuon mustaturkin kuuluvan siihen laumaan, jonka alueilla hän itse nyt vaelsi.
Lumos äännähti hiljaa ja seisoi yhä paikallaan. Se ei seisonut ylväänä, vaan pikemminkin jo melkein alistuvana ja matalana. Hän oli tunkeilija ja vieras näillä main.

Vieras susi oli astunut näköetäisyydelle ja melkeinpä samassa Viima oli sen huomannut ja naulinnut kelmeän katseensa siihen. Häntä nousi varmasti pystyyn sojottamaan ja alfa jännitti lihaksiaan. Se ei vielä tiennyt millä asialla tuo tuntematon hukka oli. Mutta siitä Viima oli hyvinkin varma, että jos hän haistaisi vieraassa sudessa veren tuoksun, se saisi pikalähdön reviiriltä. Sitä alfa ei vain yksinkertaisesti suvainnut, että sen reviirillä vieraat kävivät riistämässä heidän ravintoa, jota muutenkin oli niin niukasti.

Mustaturkkinen naaras lähti itsevarmasti alas mäen rinnettä kohti toista. Niskakarvat olivat nousseet jo hieman pystyyn, jotta eleet uhkailevasta olemuksesta eivät jäisi epäselviksi. Pieni murina kumpusi syvältä kurkusta ja musta turkki lainehti rytmikkäästi askelien mukaisesti. Viima saavutti vieraan suden ja pysähtyi muutamien metrien päähän. Häntä oli yhä pystyssä ja niskavillat ojossa. Hampaita alfa ei kuitenkaan vielä väläyttänyt, vasta sitten, jos tilanne kävisi kiperämmäksi. "Mitä oikein kuvittelet tekeväsi näin syvällä reviirimme rajojen sisäpuolella?" Viima murahti ja tuijotti vääjäämättä toista naarasta.

Kun pienikokoinen ja ruskeaturkkinen Lumos huomasi, että mustaturkkinen naaras, joka oli äsken seisonut mäen harjalla, alkoi tulla lähemmäs melko nopeaakin vauhtia, ryhtyi narttu peruuttamaan. Se ei ehtinyt kovin kauas, ennen kuin tajusi, että puska jonka takana se oli äsken ollut, oli juuri sen selän takana, eikä se pääsisi kauemmas. Pian mustaturkki oli melkein sen nenän edessä melko uhkaavan näköisenä. Toisaalta ihmekös tuo, kun Lumos oli tullut vieraille reviireille tunkeilemaan.

"Mm .. Minä tahtoisin vain tavata täällä asuvan lauman johtajan. Sen vuoksi olen täällä", naaras vastasi hetken oltuaan hiljaa Viiman saatua sanottua sanansa. Tilanne oli saanut Lumoksen hiukan epävarmaksi tästä, mutta pienessä päässään se myös tiesi, että sen piti yrittää. Se ei selviäisi välttämättä tulevasta talvesta yksin, eikä se muutenkaan jaksanut elää yksinäisenä jossain kuusen alla surkutellen elämänsä varjopuolia. Se tahtoi mieluusti tuntea kuuluvansa johonkin, joten pikku narttu päätti olla epäröimättä enenpää ja nosti rohkeasti katseensa mustaturkkiseen naaraaseen.

"Haluaisin kysyä, jos voisin liittyä laumaan", Lumos sitten sanoi ja varovaisesti, hermostuksissaan lipaisi suupieliään.

Viiman ilme hieman kirkastui, mutta ei niin paljoa, että toinen olisi sen saattanut havaita. Alfa päätti hieman testata laumaan pyrkijää, vaikka tiesi ottavansa tämän naaraan kuitenkin mukaansa. Kasvava lauma oli suuri etu tässä laaksossa. Varsinkin, kun Viiman lauma oli viime vuosina kärsinyt suunnatonta tappiota. Kaiken lisäksi, kun kysymyksessä oli vielä naaras, olisi seuraavalle vuodelle takuulla pentuja, koska naaraita oli muutamia liittynyt lähiaikoina laumaan. Alfa myhäili itsekseen ja laski hieman häntäänsä ja niskakarvojaan. "Miksi luulet, että alfa ottaisi sinut laumaan?" Viima kysyi ovelasti, sillä huomasi, ettei toinen vielä tajunnut, että alfa seisoi juuri tämän kuonon edessä. "Olisiko sinusta hyötyä laumalle? Entä osaatko toimia laumassa, joka on kuin suuri perhe hienoisen hierarkian kera?" Naaras tenttaili toista, vaikka vastauksilla ei niinkään olisi suurta vaikutusta siihen, ottaisiko Viima tulokkaan vai eikö. Silti alfasta oli kuitenkin tärkeää saada tietää, ettei laumaan liittyisi mikään kukoilija tai röyhkeä pyrkyri.

Lumos nielaisi itsekseen, kun kuunteli Viiman kysymysten määrää. Hän painoi mieleensä jokaisen sanan ja mietti heti perään jotakin fiksulta kuulostavaa vastausta. Naaras tiesi, että se ei ehkä saisi vakuuteltua itseään toiselle, saati sitten ollut kovinkaan hyvän laumalaisen oloinen. Lumosta samalla jännitti, että pelotti. Reppana ei edes tiennyt, että oli itsensä Viiman, lauman johtajan kanssa kaksin.

"En minä luulekaan, minä vain toivon, että hän olisi minulle suopea ja soisi mahdollisuuden liittyä laumaansa", naaras aloitti ja mitä pidemmälle hän pääsi, sitä vähemmän hänen äänensä värisi ja itsevarmuus kasvoi hiukan askel askeleelta.
"En usko, että minusta on kovin suurta apua metsästyksessä, mutta aina yritän tehdä parhaani ja tiedän, että voin oppia aina jotakin uutta. Voin varmuudella luvata sen", Lumos jatkoi ja kävi istumaan, jotta olo ei tuntuisi huteralta. Naaras heilautti tuuhean, ruskean häntänsä vierelleen, mutta piti koko sen ajan kellertävien silmiensä katseen Viimassa.

"En ole ennen ollut osa laumaa, mutta luulen, että tulen toimeen muiden kanssa", Naaras vastasi vielä ja ynähti sanojensa päätteeksi. Ajatus siitä, että hän joskus saisi kuulua laumaan ja olla tasavertainen muiden kanssa kuulosti kieltämättä melkoisen hienolta.
"Tiedän, etten ole ehkä se kaikista parhain lauman jäsen, mutta osaan kyllä olla uskollinen", Lumos totesi vielä katsoen Viimaa tämän keltaisiin silmiin.

Viima lipoi huuliaan ovelasti. Ehkä se hieman nauttikin tilanteesta. Päätti kuitenkin päästää toisen piinasta, eikä leikkiä naaraan hermoilla. Alfa astui lähemmäs ja alkoi nuuhkia Lumosta. Ensin se haisteli kaulaa ja lähti siitä kiertämään naarasta ympäri. Kun haistelukierros oli tehty, Viima seisahti takaisin Lumoksen eteen. Se hieman virnisti hulvattomasti, kunnen vakavoitti ilmeensä.

"Itseasiassa, alfa jota tavoittelit, seisoo edessäsi." Viima päästi ilmoille ja odotti mielenkiinnolla toisen reaktiota. Alfa tiesi, että saattaisi tuottaa vaikeuksia hieman, jos toinen ei ole vielä päässyt saalistamaan ryhmässä, mutta samassahan se menisi kun muutaman muunkin uuden tulokkaan tai oman lauman nuorten susien opastaminen. "Olen Viima ja uskon, että tulet viihtymään laumassamme. Kuten kysymyksissäkin huomasit varmasti, että olemme yksi suuri perhe ja pidämme toistemme puolia. Se on ainoa asia, jota odotan sinulta laumassani." Viima vielä selvensi.

Naaras seisoi paikoillaan pitäen mielensä rohkeana samalla, kun Viima kierteli ja nuuski sitä. Mielessään Lumos mietti, ettei toinen ollut enää vaikuttanut uhkaavalta, vaan päinvastoin jopa mukavankin oloiselta. Kuitenkaan se seikka, että vieras naaras voisi olla lauman johtaja ja alfa, ei käynyt Lumoksella edes mielessä.
Kun Viima sai tutkimusretkensä valmiiksi, aikoi ruskeaturkkinen naaras jo kysyä veisikö toinen hänet johtajansa luo, mutta pian siihen kysymykseen ei ollut enää minkäänlaista tarvetta.
Uudesta käänteestä vähän hämmentynyt Lumos katseli Viimaa ihaillen. Tajusi naaras myös laskea päätään nöyrästi alemmas kuin tervehtiäkseen alfaa kohteliaammin.

"Olen ikuisesti kiitollinen teille, että hyväksyitte minut jäseneksi laumaanne. Samalla pyrin olemaan kunnioituksenne arvoinen, enkä halua tuottaa pettymystä", naaras sanoi ja katsoi keltaisilla silmillään Viimaa kunnioittaen. Tämä päivä oli ollut Lumoksen elämän käännekohta, kun hän oli saanut luvan liittyä laumaan. Enää se ei kulkisi yksin pimeässä.

Toisen nöyrä kunnioitus sai Viiman tuntemaan itsensä otetuksi. Mutta se ei antanut tämän itsekkään ajatuksen nousta liikaa päähän, sillä ainoa asia, miksi naaras oli alfaksi ryhtynyt, oli selviytyä hengissä sekä pitää toisista huolta. Viima ei ollut tyranni diktaattori, ei suinkaan. Ennen kaikkea se oli lempeä ja suopea alfa, vaikka kiivas luonne saattoi antaa väärän kuvan. Siksi Viima olikin hyvin pidetty ja rakastettu laumassa, se ei ikinä jättänyt laumalaisiaan pulaan ja auktoriteetillaan sai myös toiset pitämään toisistaan huolta. Viimalla oli myös erittäin varma ote laumastaan betansa, Katalan, avustuksella.

Naaras ojensi kaulaansa ja alkoi kiskottelemaan. Pienen venyttelytuokion jälkeen se pudisteli turkkiaan. Viima viestitteli toiselle, ettei tällä olisi mitään pelättävää enää ja yritti näin ollen saada uuden laumalaisen rentoutumaan. Alfa tunsi myös pientä kunnioitusta Lumosta kohtaan. Se oli uskaltautunut niin syvälle vieraan lauman reviirin rajojen sisälle vain hakeutuaakseen laumaan. Uhkarohkeaa toimintaa, Viiman oli pakko myöntyä. Mutta Lumoksen onneksi, tämä uhkarohkeus tuotti tulosta. "Mitäpä sitä tässä seisoskelemaan, vien sinut pesäluolille, pääset tutustumaan muuhun laumaan." Viima virkkoi ja sen olemus oli muuttunut rennommaksi, mitä ensikohtaamiseen vertasi.

[ nyt tulee jotakin kökköä u.u' ]


Lumoksen mieli oli nyt korkealla. Sen sydän ja mieli iloitsi täysin tästä iloisesta tapahtumasta, koska laumaan pääseminen oli pienen nartun mielestä hienoa. Se olisi nyt osa jotakin suurta ja se oli varma, ettei sen läsnäolo ollut ihan yhdentekevää. Viiman eleistä ja sanoista Lumos oli myös ymmärtänyt, että vaikeina aikoina naarasta ei jätettäisi yksin, olihan hän nyt osa perhettä ja tätä laumaa. Se kuulosti nartun korvaan melko hyvältä. Etenkin sillä saralla, ettei Lumos ollut kovin kummoinen metsästäjä.

"Se olisi oikein hienoa, johtajani. Olisi minulle ilo tutustua muihin laumalaisiin", naaras lausui ja heilautti häntäänsä innoissaan. Lumos tahtoi myös nähdä millaisessa paikassa pesäluolat sijaitsivat, sekä tietää kaikenlaista laumasta, etenkin sen jäsenistä. Se ei ollut varma, miten muut häneen suhtautuisivat ensimmäisinä päivinä, mutta Lumos ainakin toivoi, että hänet otettaisiin hyvin vastaan ja häntä autettaisiin, jos hän apua tarvitsi. Omegana hän olisi kuitenkin melko pohjalla, mutta ehkä hän sinnikkyydellä ja kovalla työllä saisi itsensä nostetuksi hitusen korkeammalle. Tätä mietiskeltyään naaras oli jo ottanut muutamia askeleita ja kävellyt eteenpäin, hiukan Viiman ohitse. Tämän tajuttuaan Lumos pysähtyi ja käänsi päätään katsoen johtajaansa. Hiukan hämillään naaras odotteli, että alfa menisi ensin ja näyttäisi tietä. Sehän tiesi minne he olivat menossa.

((Heh, eipä tuo mitään. Voidaan vaikka päättää tämä liittymispeli tähän vuoroon. Toki voit vielä vastata, jos tahdot. :3 Ja eikun rakentelemaan Lumokselle tulevaisuutta Viiman laumassa. Kiitokset myös mukavasta liittymispelistä! ^^))

Virne nousi mustaturkin kuonolle ja tämä säästyikin sen suuremmalta stressiltä, kun kyseessä ei ollutkaan reviireillä kärkkyvät saalisvarkaat. Viima heilautti vastaukseksi tuuheaa häntäänsä ja lähti jolkottamaan kohti pesäluolia. Sinne ei olisi kovinkaan pitkä matka, sillä olivathan he sen verran kaukana reviirin rajoilta. Alfa mietti ajankulukseen, jotta mitä mahtaisi nuori Loska tuumia uudesta hukkasesta laumassa ja toivoi samalla, ettei säikyttäisi naarasta tiehensä liian tuttavallisen käytöksensä takia.

[ Jeps, eiköhän tämä ollut tässä. Kiitokset myös täältä ^^ ]