Mättähältä mättähälle käy....( en keksi? Silkki ja Kotkankynsi tännepäin!)

( Ajankohta palojen jälkeen, eli jotain heinä-elokuutako?)
Ärhämä puuskutti, sillä se oli loikkinut tänne kallion laelle melkoisen tarmokkaasti. Ei sillä mitään syytä sellaiseen ryntäilyyn ollut, se oli vain sitä pennun tarmoa ja energiaa, joka täytyi saada purettua jotenkin.
Ärhämä katseli hetkisen alas metsämaisemaan, joka näytti todellakin kurjalta. Ennen niin elämää uhkuva metsä oli nyt pystyynpalaneita, mustuneita runkoja täynnä, ja koko pohjakerros oli karrella, ja kyti yhä sieltä täältä. MInkäänlaista elämänmerkkiä ei ollut näkyvissä." Onpa synkkää!" Penikka tuhahti loukkaantuneeseen sävyyn. Sitten se tassutteli aivan kallion reunalle, asettui maakuulle ja kurkisti kuono pitkällä alas. Samaltahan siellä näytti; täysin elottomalta ja kuolleelta. Sitten Ärhämän päähän pälkähti miellyttävä ajatus;
" Olenkohan minä täällä ensimmäinen elävä olento sen jälkeen kun tuli on lähtenyt?" Ajatus oli kiehtova ja Ärhämä oli tyytyväinen siihen, joten se päätti uskoa asian olevan niin.
Pentu ummisti keltaiset silmänsä ja nautti raikkaasta tuulesta, joka pyyhki kallionlakea ja tarttui mennessään sen turkkiin. Tuuli oli ihanasti raikas, eikä tuonut tullessaan ollenkaan enää savua.

Kotkankynsi makoili kallion laella, piiloutuneena kahden kiven väliseen koloon. Urospentu katseli palanutta metsää, joka näytti mustalta, kuolleelta ja tylsältä. Pennun teki mieli lähteä tutkimaan, mitä kaikkea tuolta uudesta, harmaan tuhkan peittämästä metsästä löytyisi, mutta jokin alkukantainen vaisto kielsi. Kenties sitä voisi kutsua itsesuojeluvaistoksi. Kaiken kaikkiaan, susi oli vain pentu.

Kotkankynsi havahtui ääneen, joka haukkui maisemaa synkäksi. Pentu työnsi päänsä ulos kolostaan, nähden rakastettavan veljensä hiipivän kohti kallion reunaa. Mikä otollinen tilanne säikäyttää Ärhämä... ja kuitenkaan Kotkankynsi ei tehnyt sitä. Se olisi lapsellista, eikä Veri varmasti arvostaisi sitä. Loikkimisen ja säikyttelyn sijaan Kotkankynsi ryömi ulos turvapaikastaan, venytellen raukeasti. Urospentu asteli ylpeästi punertava turkki auringossa hehkuen veljensä luokse.
"Et, olin täällä ensin", Kotkankynsi vastasi suoraan, tervehtimättä sen kummemmin. Ärhämä ei ollut ensimmäinen, Kotkankynsi oli jo täällä. Pentu seisoi tasapainoisesti kaikilla neljällä jalallaan ja häntä pystyssä. Siniharmaat silmät tuijottivat Ärhämää haastavasti kuin yrittäen saada veljen sanomaan jotakin harkitsematonta.

Kotkankynsi halusi näyttää pärjäävänsä yksin. Kenties se oli ainoa syy, miksi susi oli alunperinkään kiivennyt tänne kallion laelle. Vain, koska muita ei ollut täällä. Kotkankynsi seisoi pettävän rentona, odottaen Ärhämän reaktiota. Punaturkki nautti turkkiaan pörhöttävästä tuulesta, joka tuntui raikkaammalta kuin pitkiin aikoihin. Punainen liekkimeri oli siis jo suurimmaksi osaksi talttunut. Siniharmaat silmät kääntyivät pian takaisin veljen puoleen, odottaen ja laskelmoiden.

" Voi karibun kasa!" Ärhämä karjahti sekä harmista että hienoisesta säikähdyksestä, kun sen punainen veli putkahti jostain ihmeen kolosta esiin. Ärhämä ei ollutkaan ensimäinen täällä! Se harmitti, mutta asiaa oli turha käydä kieltämään, vaikka pennun teki kyllä kovasti mieli. Se kääntyi kohti itsetyytyväisen ja haastavan näköistä Kotkankynttä, ja vastasi pistävänkeltaisilla silmillään tämän siniharmaaseen tuijotukseen. " No, minun olisi ainakin pitänyt olla se ensimmäinen, sillä sinä olet kertakaikkinen turhake! Et karibun kasaa kummempi!" Ärhämä äyskähti veljelleen pöyhkeästi, ja koetti yrittää kasvaa sillä seisomalla hieman isommaksi.
Tosiasiassa Ärhämä oli mielissään veljensä ilmestymisestä, sillä se piti seurasta, mutta ei kai se käynyt myöntämään sitä Kotkankynnelle, koska tämä olisi tuntenut itsensä aina vain tärkeämmäksi, ja Ärhämää epäilytti jo nyt, että Kotkankynsi oli isän suosikki, ja isän mielestä Ärhämä ei ollut mitään Kotkankynnen rinnalla. Ja aivan varma Ärhämä oli siitä, että Kotkankynsi itse piti itseään Veren lempilapsena.

Tietenkin Kotkankynsi piti itseään Veren lempilapsena. Urospentu oli yksinkertaisesti paras. Vähempään, kuin lempipennun asemaan, ei Kotkankynsi olisi tyytynytkään, eikä antanut hentoisen ulkomuotonsa estää aikeitaan. Tuliturkki kuunteli veljensä puheen korvat valppaasti pystyssä, huomioiden siniharmailla silmillään kaiken ympäriltään. Tai siihen Kotkankynsi ainakin pyrki. Fyysisesti heikompana oli hyödynnettävä kaikki muut edut, mitä sai.
"Et ollut ensimmäinen, joten olet vieläkin turhempi kuin minä, nokinaama", Kotkankynsi vastasi pörhistäen karvojaan. Uros pöyhkeili mielellään veljelleen, tai oikeastaan kaikille. Kotkankynsi oli dominoiva ja itsevarma susi, joka halusi toteuttaa tavoitteensa tavalla tai toisella. Tällä hetkellä uroksen maali oli saavuttaa Veren suosio loppuelämäksi. Veri ei voisi kieltää Kotkankynttä pentunaan, uros oli päättänyt osoittautua parhaimmaksi kaikista.

Niin kovin kuin Kotkankynsi käyttikin kovia sanoja ja ylpeitä eleitä, uros oli vain pentu. Yksinäinen pentu keskellä palanutta metsää, kallion laella. Veljen seura oli ihan mukavaa vaihtelua, ainakin olisi joku, jolle pöyhkeillä. Tosiasiassa Ärhämä oli "ihan mukava" veli, ei suinkaan pahimmasta päästä. Huonompi ja tyhmempi kuin Kotkankynsi, tietenkin, mutta parempi vaihtoehto kuin joku tutiseva nahjus. Ärhämässä oli sentään luonnetta ja sanailutaitoa. Kotkankynsi pörhisti karvojaan vielä hiukan enemmän, miettiessään omaa tärkeyttään. Susi piti itseään veljensä yläpuolella, mutta päätti laskeutua pilvilinnoistaan hetkeksi samalle tasolle veljensä kanssa. Ainakin melkein.
"Mitä teet täällä, mutaturkki?" Kotkankynsi kysyi selkeällä äänellään. Susi oli ylpeä äänestään ja rakasti kuunnella sen kaikua. Kenties sen voisi ilmaista niinkin, että Kotkankynsi rakasti itseään.

" Vai nokinaama!! Ja mutaturkki!" Ärhämä ärähti kun toinen jakoi sille mitä inhottavampia nimityksiä. " Minun nimeni on Ärhämä, ja se on kelpo nimi, sillä isä on sen antanut! Että ei sinun kannata ruveta sitä muuttamaan!"
Pentu astui pontevasti lähemmäs Kotkankynttä, pörhisti karvansa ja irvisti kuono rytyillä ja hampaat esillä tälle. (( Koska suden hampaat vaihtuu pentuhampaista "oikeisiin?"))" Sinä, mokoma, sen sijaan, saat kohta itse tuta, millaista on olla nokinaama ja mutaturkki!!" Ärhämä murahti hurjana Kotkankynnelle ja samalla se loikkasi voimakkaasti ponnistaen punaturkkia kohden. Sen tarkoitus oli hypätä ylläruumiillaan toisen harteille ja iskun voimalla heilauttaa toinen kumoon, tai ainakin horjauttaa tätä niin, että pääsisi sitten helposti "leuoiksi" tämän kurkkuun, ja saisi sen pinteeseen.
Oikeastaan Ärhämä nautti tästä torailusta ja uhittelusta Kotkankynnen kanssa, sillä dominantilla ja itsepäisellä otuksella oli sisäsyntyinen tarve tälläiseen toimintaan, ja sen veljestä oli mukavasti vastusta Ärhämälle. Mutta totta oli sekin, että Ärhämä sisuuntui kun toinen pöyhkeili ja nimitteli tuollatavoin, ja urospentu halusi pistää punaturkkisen veljensä paikalle, jolle se Ärhämän mielestä kuuluikin!

// Koiran hampaat vaihtuvat 4-5kk iässä, joten epäilisin samaa susien kohdalla. //

"Siltä sinä näytät, Ärhämä", Kotkankynsi perusteli nimityksiään, painottaen veljensä nimeä. Niin, katso nyt, Kotkankynsi käytti oikeaa nimeä! Uros seisoi vakaasti, valmiina reagoimaan veljensä uhitteluun. Ärhämän ärähtäessä hurjasti, varoittaen Kotkankynttä tulevasta, susiuros väisti ketterästi sivummalle. Pennun kömpelyyttä liikkeissä oli, sulavaksi ei yllättävää väistöloikkaa voinut kuvailla, mutta se palveli tarkoitustaan. Punaturkki ehti alta pois, vaikka kompuroikin pysähtyessään. Kotkankynsi tarkkaili siniharmailla silmillään tarkkaavaisesti, yrittäen arvata veljensä liikkeet etukäteen. Uroksen ainoa etu oli kevyempi rakenne, se tarkoitti kenties hiukan ketterämpää liikkumista, mutta kaiken sen susi hävisi voimassa. Jos Ärhämä onnistuisi kaatamaan punaturkin, sudella ei olisi mahdollisuuksia päästä ylös ennen kuin veli sen sallisi. Se jos mikä kismitti Kotkankynttä.
"Ota kiinni, jos saat, köntys!" Uros kiljaisi uhmakkaasti, ampaisten liikkeelle. Susi suuntasi alarinteeseen, sillä toivoi pärjäävänsä epätasaisessa ympäristössä veljeään paremmin. Kotkankynsi kompuroi loikkiessaan, sillä kehon hallinta oli vain pennun luokkaa, kaukana aikuisten sulavista liikkeistä. Punaturkki ei kuitenkaan aikonut antaa sen häiritä. Uros halusi näyttää veljelleen, että pärjäsi hyvin, vaikka olikin pienempi kooltaan. Ärhämä ei ollut koskaan sanonut, että pitäisi Kotkankynttä heikkona. Pentu vain oletti kaikkien ajattelevan niin, joten luonnollinen vastaisku oli osoittaa kaikille, ettei niin ollut.

Mikäli Ärhämä ei olisi tarttunut haasteeseen ja lähtenyt perään, Kotkankynsi palaisi takaisin kuin mitään ei olisi tapahtunut.

(( Voihan se olla...todennäköisesti onkin noin. pitää yrittää mielenkiinnosta selvittää tuo ))

Ärhämän suureksi harmiksi Kotkankynsi laski sen aikeet oikein ja kerkisi hypätä pois alta, jolloin Ärhämä tuuskahti kallioon niin, että löi leukansa kiveen ja hampaat kalahtivat ilkeästi vasten toisiaan. Nyt Ärhämä vasta raivostuikin; Sitä raivostutti kaikkein eniten oma kompurointinsa, ja veljen lähtiessä pinkomaan lällätellen rinnettä alas, Ärhämä ponkaisi sellaisella voimalla tämän perään, että sen kynnet jättivät kallioon vauhdikkaat valkeat viivat.
" Täältä pesee, senkin kettu repolainen!" Ärhämä urahti Kotkankynnelle rullatessaan tämän perässä alas noenmustaamalle metsänpohjalle.
Mustiksi palaneet varvut, jäkälät ja sammalet rapisivat tassujen alla niiden tömistessä pitkin maastoa, ja mustia pöllähdyksiä jäi juoksijan jälkeen siellä, missä kasvillisuus oli palanut niin poroksi että siitä oli tullut hienonhienoa tuhkaa.
Näytti siltä, että Kotkankynsi onnistuisi pitämään ottamansa välimatkan Ärhämään, sillä vaikka Ärhämä kuinka koetti lisätä vauhtiaan, velipoika vain liehutti punaista häntäpörröään; joka tosin oli värjääntynyt noesta hieman tummemmaksi; sen kiukkuisten hampaiden ulottumattomissa.
Vaikka moinen pinkominen alkoikin jo väsyttää ärhämää ja oli saanut sen kiehuvan sapen hieman viilenemään, se ei antaisi periksi!
Ärhämä juoksisi vaikka pois laaksosta jos tarvittiin, mutta veljensä se oli päättänyt saada kiinni! Pentu päätteli, että se itse jaksaisi juosta kauemmas kuin nopsempi Kotkankynsi, mutta ei voinut olla asiasta aivan varma.

Kotkankynsi tunsi lihaksiensa väsyvän, sillä vauhti oli kova pienelle pennulle. Silti uros ei antanut tippaansa periksi, taittoi vaan uhmakkaasti korvat luimuun ja jatkoi juoksemistaan. Noki värjäsi tassut, vatsanalusen ja hännänpään mustaksi, mutta Kotkankynsi ei välittänyt. Veljen huutaessa jotakin ketuista, uros murahti.
"Karhunpenikan kannattaa olla hiljaa", Kotkankynsi huusi takaisin, vilkaisten Ärhämää hartiansa yli. Veli oli hiukan lähempänä kuin aluksi, eikä se miellyttänyt Kotkankynttä lainkaan. Susi häviäisi tämän kilpailun, ennemmin tai myöhemmin. Nopeudessa Kotkankynsi pärjäisi, mutta kestävyyskilpailu vaati lihaksilta enemmän ja eri tavalla. Tällä vauhdilla urospentu tuiskahtaisi kumoon nopeasti.

Kotkankynsi mietti hetken, kaartaen samalla juoksuaan takaisin kalliota kohti. Kallio tarjosi hyvän suojan, sen päältä näki kauas. Mikä parasta, sen päällä ollessaan kaikki näkivät sinut. Uroksen vauhti hidastui, Kotkankynsi tiesi, että Ärhämä saisi sen pian kiinni. Niinpä punaturkki pysähtyi, kiepahtaen kuono veljensä suuntaan. Ainakaan velipoika ei pääsisi yllättämään takaapäin. Hyökkäys on paras puollustus, Kotkankynsi ajatteli, loikaten kohti Ärhämää, tarkoituksenaan kaataa veli. Jos susi onnistuisi, molemmat pennut kierisivät oletettavasti tuhkassa, joskin Kotkankynsi yrittäisi mahdollisimman pian ylös. Jos uros ei onnistuisi kaatamaan veljeään, Kotkankynsi yrittäisi uudelleen loikkaa niskaan, koettaen samaa uudemman kerran. Painiottelu tästä taitaisi tulla, olkoonkin, ettei Kotkankynsi päässyt loistamaan painiessaan. Nyt vain näytti, ettei ollut muuta mahdollisuutta kuin yrittää kaataa Ärhämä. Tosiasiassa urospentu ei epäillyt hetkeäkään, etteikö Ärhämä voittaisi painia. Veli oli vahvempi, sen Kotkankynsi oli joutunut pitkin hampain myöntämään. Mutta ainakin uros laittaisi kaikin tavoin vastaan, antaen veljelleen niin kovan vastuksen kuin ikinä pystyisi.

Kotkankynnen hyökkäys oli yllättävä veto. Se tuli niin yllättäin, ettei kovaa vauhtia yllä pitävä Ärhämä ehtinyt reagoida siihen juuri mitenkään; tajusi vain, että kohta kaaduttaisiin, ja sitten sitä jo pyörittiinkin karrelle palaneella metsänpohjalla, ja Ärhämä yritti saada hampaillaan kiinni sieltä mistä suinkin taisi. Jos se saisi kunnon otteen oikeasta paikasta, se koettaisi heittää veljensä ympäri ja tantereeseen, jolloin se voisi painaa tämän alleen ja laittaa ruotuun. Mikäli sen hampaat eivät saisi otetta, se voisi vielä yrittää pyöräyttää punakon hampaitaan siihen iskemättä maata vasten, ja pitää siinä. Ärhämä oli nyt sillätavoin veljensä alla, että olisi voinut voimakkaalla takaraajojen potkulla lennättää tämän tiehensä siitä, mahdollisesti kivuliaastikin, mutta silloin Kotkankynsi olisi jälleen päässyt irralleen, eikä se ollut Ärhämän edun mukaista, joten se jatkoi painimista. Ärhämä oli päättänyt tosissaan listiä veljensä, ja sen se myös tulisi tekemään, sitä ei mikään tai kukaan voisi enää estää!

Pennut kierivät tuhkan seassa, saaden pienijakoisimmat tuhkanhiukkaset pöllähtämään ilmaan. Kotkankynsi huomasi välillä olevansa alla, välillä päällä, mutta yhtä kaikki, Ärhämä teki kaikkensa saadakseen veljensä häviämään. Uros napsi hampaillaan kaikkialta, minne ylsi, potki jaloillaan ja näytti oletettavasti kuivalla maalla räpiköivältä kalalta. Ulkonäöstä viis, ylös olisi päästävä. Ärhämä teki siitä mahdotonta paiskaamalla punaturkin alleen, vasten kovaa, kuivaa maata. Kotkankynsi potki ja sätki, muttei päässyt ylös veljensä alta. Pennun teki mieli raivota ja nimitellä veljeään ties miten, mutta tuskinpa sekään auttaisi pääsemään ylös. Niinpä Kotkankynsi lopetti räpiköintinsä, todettuaan, ettei pääsisi jaloilleen ennen kuin Ärhämä näkisi sen hyväksi vaihtoehdoksi.

Tällaisina hetkinä Kotkankynsi olisi antanut paljon, jos olisi ollut roteva kuten muut pentueen kakarat. Punaturkki ei vikissyt, vaikka halusikin ylös. Ylpeytensä uhrina pentu vain makasi selällään, jähmettyneenä paikoilleen toivoen kiihkeästi raskaampaa rakennetta. Uros halusi olla vahva! Voittamaton, voimakas, mahtava, pelottava, sellainen kuten isä. Veri oli suuri, massiivinen, lihaksikas, voimakas, kaikkea sitä, mitä Kotkankynsi ei koskaan saavuttaisi. Sisarukset, jopa narttupennut, olivat raskaampia rakenteeltaan. Kotkankynsi vihasi sitä. Uros oli päättänyt näyttää, että voisi olla yhtä mahtava kuin isänsä, vaikkei yhtä suuri olisikaan. Sääli vain, että pennulle voimasta oli paljon enemmän hyötyä kuin kyseenalaisesta ketteryydestä. Kehonhallinta kun oli mitä oli, ei ketteryydestä varsinaisesti voinut puhua.

Ärhämä rötkötti velton veljensä päällä, ja yritti tavoittaa sen siniharmaata katsetta, mutta Kotkankynsi ei ilmeisesti tahtonut katsoa veljeensä.
" Joko sinä lopetit?" Ärhämä sanoi äristen, muttei kuullut minkäänlaista vastausta. Veli ei edes vikissyt. " Ääärh!" Ärhämä ärähti ja nousi ylös. Se mulkaisi Kotkankynttä rumasti, ja ennenkö alkoi puhua se sylkäisi tupposen punaisia karvoja suustaan. " Mene sitten senkin västäräkki" Se tuhahti tälle ja istahti itse maahan niin että noki pölähti. Ärhämää väsytti, ja se tunsi, miten leuat kohta repeäisivät suureen haukotukseen. Hohhoijaa!
Samassa kävi niin kuin joskus kesällä käy; Aivan selkeä ja kirkas taivas vetäytyy äkkiä tummiin pilviin, ja alkaa sataa samantien kaatamalla vettä. Vesi oli erittäin tervetullutta, sillä koko vuosi oli ollut rutikuivaakin rutikuivempi. Ärhämä olisi tosin ollut hyvin mielellään jonkinlaisessa pesäkolosessa silloin kun kauan kaivattu sade vihdoin päätti alkaa ropista oikein toden teolla. Ei ollut ollenkaan mukavaa olla pieni, väsynyt ja nälkäinen pentu yksinään keskellä suurta erämaata, turkki liko märkänä ja vain yhtä surkea veli seuranaan.
Ärhämä käänsi päätään väsyneesti ja tavoitteli Kotkankynttä katseellaan.

Kotkankynsi oli arvellut oikein. Velttous ja laiskuus saivat Ärhämän luovuttamaan, kun kukaan ei ollut provosoimassa veljeä. Kun Ärhämä siirtyi sivummalle, punaturkki pyörähti nopeasti jaloilleen, suostumatta näyttämään väsymystään. Veli haukotteli, mutta Kotkankynsi puri leukojaan yhteen. Punaturkki ei haukottelisi, eieiei.
"Itse olet ahma. Kömpelö, typerä ahma", Kotkankynsi väitti vastaan, vilkaisten taivalle. Mustat pilvet eivät luvanneet hyvää. Sade lankesi nopeana ja voimakkaana, kastellen punaturkin hetkessä.
"Jos et olisi tullut häiritsemään, nokinenä, olisin nyt kolossani suojassa tältä", Kotkankynsi ärisi, ravistellen kiukkuisesti turkkiaan. Hetken märkä karva sojotti joka suuntaan pystyssä, kunnes kaatosade sai turkin tasoittumaan ja valumaan vettä. Uros ravisteli päätään kuin koettaakseen sulkea sateen maailmansa ulkopuolelle vain kieltäytymällä uskomasta sateeseen.
"Etsitäänkö suojaa?" Veli kysyi lopulta alistuneena kohtaloonsa, vastaten veljensä katseeseen. Kotkankynsi kenties kuulosti pettyneeltä, kun joutui sietämään Ärhämän seuraa vielä lisää, mutta tosiasiassa punaturkki oli tyytyväinen. Ärhämä oli hieno veli.

Vesipisarat villasivat ensin Ärhämän paksun turkin, mutta aivan liian nopeasti sateen voima piiskasi veden turkista läpi, ja niin sitä oltiin läpimärkiä.
Ärhämä nousi surkeana, korvat pään sivuilla lerpsottaen ylös, ja myhähti veljelleen myöntävästi. " Etsitään vain. Tämä ei ole kivaa "
Ärhämä katseli hetkisen joka suuntaan, muttei nähnyt mitään muuta suojaksi kelpaavaa kuin itse suurkallion kielekkeen. Tai siis sen alapuolen tietenkin.
" Katsotaan tuota " Se sanoi ja lähti lampsimaan takaisinpäin sinne mistä oli tultukin. Vaikka sade kastelikin inhottavasti, se oli jo kerinnyt sen tekemään, eikä väsynyttä pikkusutta huvittanut juosta enempää. Kun Ärhämä pääsi siihen, mistä kallio alkoi nousta, se huomasi tyytyväisenä, että kallion reunan ja palaneiden mättäiden väliin jäi melkoisen syvä uoma. Sinne mahtuisi oikein hyvin kaksi sudenpentua vierekkäin toisiaan lämmittämään. Suurkallio kallistui sen verran ulos, että se tuli ikään kuin lipaksi tuon kolosen päälle, joten siellä olisi edes jonkinmoinen suoja, joskin sade vihmoi kyllä inhottavasti sivuttainkin, ja vähän sikin sokin vaikka mistä suunnasta tuulen leikkiessä palaneella ja avaralla metsänpohjalla.
Ärhämä pomppasi koloseen, ruopi sitä hieman etutassuillaan -aivan vain muodon vuoksi- ja rullasi itsensä kerälle sen toiseen reunaan odottaen Kotkankynnen tulevan viereensä lämpimään. Tai kylmiä ja märkiähän molemmat olivat, mutta paras ja tässä tilanteessa ainutkin lämmike oli toinen susi silti.

Kotkankynsi taittoi korvansa luimuun, yrittäen hukuttaa korvansa niskan turkkiin. Sade ei ollut ollenkaan kiva asia. Ärhämä keksi suurkallion kielekkeen, mikä näytti lupaavalta. Väsynyt Kotkankynsi ei jaksanut juosta, urospentu tassutteli raskain askelin veljensä perässä, toivoen kielekkeen tarjoavan hyvää suojaa. Nyt pentu vihasi sitä, että oli tullut tänne. Isän luona kaikki olisi varmasti paremmin. Siellä olisi ainakin lauman suoma turva ja lämpö. Sitä paitsi, siellä olisi varmasti myös ruokaa. Pennulla oli nälkä.
Ärhämä kömpi koloon ensimmäisenä, mutta jätti reilusti tilaa Kotkankynnellekin. Pentu ryömi koloon, asettuen tiukalle kerälle. Märkä turkki ei ollut kovinkaan mukava, lämmöstä puhumattakaan. Varovasti uros painautui vasten Ärhämää, toivoen toisen läheisyyden lämmittävän edes hiukan. Ainakin lähekkäinolo muistutti lämmöstä, turvasta ja laumasta.
"Ärsyttävä sää", Kotkankynsi tuhahti. Kumpa sade vain loppuisi, aurinko paistaisi ja lämmittäisi pian kylmyydessä värisevät pennut. Jos Kotkankynsi olisi ollut vähemmän ylpeä, vähemmän itsekeskeinen ja huomattavasti tunteellisempi sudenpentu, olisi uros kertonut, miten mukava oli, että Ärhämä oli täällä seurana. Valitettavasti kaikki aiemmin mainitut piirteet estivät moisen julistuksen. Sehän olisi tarkoittanut, että Kotkankynsi myöntäisi Ärhämän olevan samalla tasolla hänen kanssaan. Se ei sopinut, ei sitten lainkaan.
"Kiva kuitenkin nähdä sinua", pentu sai myönnettyä. Sen verran kirottu ylpeys antoi periksi.

Ärhämästä tuntui oikein hyvältä, kun Kotkankynsi rullasi itsensä kiepille sen viereen. Sudenhan kuuluikin pitää toisten susien seurasta ja läheisyydestä, eikä hortoilla yksinään pitkin maita ja mantuja, niin kuin heidän perheessään tuntui olevan tapana. Äiti ja isä olivat aina huolehtineet ruoasta ja suojasta Ärhämälle ja muille, mutta siinä se sitten oli. Hellyys ja hoiva puuttuivat Ärhämän mielestä liki kokonaan...tuntui siltä, että pennut olivat vain ja ainoastaan velvollisuus äidille ja isälle, vaikka Ärhämälle ainakin olisi läheisyys ollut todella tärkeää. Äidiltä se kuvitteli joskus saaneensa edes jotenkin hellyyttä muistuttavan katseen tai lipaisun, mutta siitäkään Ärhämä ei ollut varma. Mitään sellaista Ärhämä ei ainakaan ollut koksaan kuullut äitinsä sanovan...ja isä taas ei koskaan ollut tehnyt mitään hellyyteen päin viittaavaakaan.
Kun Kotkankynsi sanoi, että oli kiva nähdä Ärhämää, se tuhahti.
" Niin on sinuakin, veli. Tympii olla aina ihan yksinään, ja olet sinä lämminkin siinä"; Ärhämä sanoi vastaukseksi. Eihän se voinut myöntää, miten paljon toisen läheisyys merkitsi yksinäiselle sudenpennulle, ja kuinka iloinen se oli saadessaan olla Kotkankynnen seurassa...ei. Tässä perheessä ei kerta kaikkiaan voisi myöntää sellaista asiaa. Se olisi heikkoutta kaikkien mielestä, eikä Ärhämä tahtonut olla kenenkään silmissä heikko, eikä ainakaan isänsä....ja se irvisti pelkästään ajatellessaan, mitä pöyhkeä punaturkki olisi tehnyt ja sanonut, jos Ärhämä olisi erehtynyt kertomaan sille mitä se merkitsi veljelleen.
Sade ja tuuli tuntuivat vain yltyvän, ja Ärhämä painautui vaivihkaa vielä lähemmäs Kotkankynttä. Se oli niin varovainen siksi, että ellei kummankaan tarvitsisi huomata, että ne makasivat osittain päällekkäin kuopassaan ja pitivät siitä, ei se niitä myöskään häiritsisi. Siitä Ärhämä oli varma.

Kotkankynsi jakoi veljensä hyvänolontunteen makoillessaan tyytyväisenä kuopassa. Kuten Ärhämä, ei urospentukaan voinut myöntää, miten paljon veljen läheisyys todella merkitsi. Se olisi alentanut Kotkankynnen asemaa veljen silmissä, saanut näyttämään heikolta ja sellaiselta, joka ei pärjännyt yksin. Punaturkki pärjäsi yksin! Kunhan muutkin vain näkisivät sen, miten vahva ja mahtava pentu oli. Kunpa Veri näkisi sen. Kotkankynsi janosi vain isänsä hyväksyntää, halveksuen muita. Muiden ajatuksilla ei ollut väliä. Niin kauan kuin Veri piti pojastaan, Kotkankynsi olisi ylpeä ja itsevarma pentu.
Ärhämä valitti yksinäisyydestä, mihin Kotkankynsi pystyi samaistumaan. Kyllä se otti päähän, kun aina joutui olemaan yksin. Ja toisaalta, Kotkankynsi hakeutui yksinäisyyteensä tietoisena valintana. Se tarkoitti että uros saattoi näyttää miten hyvin pärjäsi yksin. Mutta kenelle näyttää, kun oli ihan yksin? Punaturkki pörhisti tyytyväisenä märkää turkkiaan kun Ärhämä totesi veljensä olevan lämmin kyljessä.
"Sinäkin olet lämmin. Mukava kun ei tarvitse värjötellä kylmyydessä", Kotkankynsi sanoi. Sen lähemmäksi tunnustusta Ärhämän läheisyyden aiheuttamasta hyvästä olosta ei Kotkankynsi päässyt, sillä ylpeys ja tahto näyttää pärjäävänsä iskivät tielle. Urospentu kuitenkin nautti olostaan, pörhistäen tyytyväisenä turkkiaan vielä enemmän.

Hetken Kotkankynsi mietti, mitä isä ajattelisi, jos nyt näkisi poikansa. Olisiko Veri ylpeä kaksikosta, joka oli löytänyt hienon suojan ja lämmitti nyt toisiaan vai pitäisikö Veri tätä kaikkea heikkoutena. Yhtä varovaisesti Kotkankynsi painautui tiiviimmin vasten veljeään. Kapinahenki leimahti pennun sisällä. Ihan sama, mitä isä ajattelee. Tässä on hyvä, pentu ajatteli sulkiessaan siniharmaat silmänsä tyytyväisenä.

// "Olisiko Veri ylpeä kaksikosta, joka oli löytänyt hienon suojan ja lämmitti nyt toisiaan vai pitäisikö Veri tätä kaikkea heikkoutena." Räkätin ihan hulluna tälle...tiiä sitten kantsisko mennä nukkumaan//

Ärhämä nukahti tyytyväisenä Kotkankynnen viereen.
Kun se heräsi, se tunsi olevansa aivan pöpperöinen ja nukkuneensa hyvin kauan aikaa. Sade ja navakka tuuli olivat poissa..aivan kun niitä ei koskaan olisi olutkaan. Kevyt tuulenviri kutitteli metsänpohjaa, ja oli kuivattanut Ärhämän turkinkin niin, että se aivan tosissaan joutui miettimään, oliko nähnyt unta vai ei?
Taivas oli kauttaaltaan sininen ja aurinko hymyili sudenpennuille; ajatteli ehkä, että aika velikultia. Sitten Ärhämä kuuli jotain, jota täällä ei oltu aikoihin kuultu. Lintu liversi jossain penikoiden yläpuolella..taisi olla peipponen.
Ärhämä mönki ylös kuopasta koettaen olla herättämättä punatakkia, joka nukkui yhä. Nukkukoon...ties koska sitä taas seuraavaksi löytäisi hyvän paikan nukkumiseen...kotipesilläkään ei kuitenkaan olisi ketään, eikä sinne tehnyt mieli mennä vaikka olisikin...paitsi, että ruokaa täytyisi saada jostain. Alkoi olla huutava nälkä. Pentu jäi nukkumiskuopan reunalle venyttelemään piiitkiä venytyksiä, ja venyteltyään oikein örisyttävän makeasti se haukotteli päälle, ja istuksi sitten oikein tyytyväisenä takapuoli maassa katsellen pesäpaikassa nukkuvaa veljeään.

// Yöllä rooliminen on aina mielenkiintoista... Mietin juuri kymmenen minuuttia, mikä se verbi on, mitä käytetään auringon kanssa (ei loistaa, vaan ...). Ei sitten kestänyt kauempaa tajuta, että yleensä sanotaan "aurinko paistaa". :D //

Kotkankynsi vajosi syvään pennununeen, nukkuen tyytyväisenä ja rauhallisena veljensä vieressä. Punaturkki näki unia, ehkä hiukan inisikin unissaan, mutta ainakin pentu lepäsi kunnolla. Tässä oli hyvä, tässä tuntui turvalliselta. Aivan Ärhämän vieressä. Kun Kotkankynsi aukaisisi silmänsä, maailma voisi jälleen näyttää paremmalta paikalta elää ja kasvaa. Susi nukkui kerällä, tuhisten pentujen tapaan.
Punaturkki havahtui unestaan Ärhämän kömpiessä pois, muttei jaksanut saman tien nousta. Hetken vielä paikoillaan makoillen Kotkankynsi nautti unestaan, heräillen kaikessa rauhassa. Aukaistessaan siniharmaat silmänsä, Kotkankynsi huomasi auringon paistavan lämpimästi. Turkkikin oli jo kuiva eikä pentu enää tuntenut kylmyyttä. Ihanaa. Kuinka mahtavaa olikaan herätä tällaiseen tunteeseen. Raukeasti pentu kömpi ulos kuopasta, venytellen tyytyväisen oloisena. Auringon lämpö tuntui mukavalta punaisessa selässä, jopa niin mukavalta, että Kotkankynsi heilautti häntäänsä iloisena muutaman kerran. Ainoastaan nälkä pilasi loistavan hetken.
"Haluan ruokaa", Kotkankynsi totesi enemmän itsekseen kuin Ärhämälle. Katseensa veljeensä kääntäen pentu mietti jatkoa. Niin. Olisi nolostuttavaa kysyä "mitäs seuraavaksi tapahtuu?". Kotkankynsi tiesi. Pitäisi löytää joku laumalainen, aikuinen susi, joka voisi järjestää kunnioitetun alfan rakkaille penikoille ravintoa. Sellaisen laumalaisen löytäminen olisi yhtä helppoa kuin karibun kaataminen itsekseen. Pentu tuhahti. Pitäisi etsiä raatoa, siis. Niitä ei varmasti joka paikasta löytyisi, valitettavasti. Kotkankynsi oli kuitenkin vain pieni, nälkäinen pentu, joka kaipasi nyt vahvaa isää tuomaan ruokaa ja pelastamaan tilanteen. Veri tosin ei välttämättä juuri sellaiseen kykenisi. Parhaimmillaankin Kotkankynsi voisi toivoa isältään jänteisintä palaa. Varmasti isä uskoi sen karaisevan pentuja, tietenkin Veri halusi penikoilleen vain parasta kohtelua.

" Huomenta!" Ärhämä vastasi iloisesti Kotkankynnelle tämän ilmoittaessa, että nälkä vaivasi. " Niin haluan minäkin" Ärhämä myönsi, ja sen äänessä kävi hienoinen apeus. Miksi tämä oli tälläistä? Jonkun muun olisi kuulunut huolehtia automaattisesti pentujen ruoasta, eikä niiden itse. Ainakin suurimmaksi osaksi.Hmph. Jos ne eivät itse löytäisi ruokaansa, niin kärsikööt sitten nälkää, ennenkö joku sattuisi muistamaan penikoidenkin olemassaolon ja heittäisi niille jotain apetta.
Ärhämän päähän pälkähti mielenkiintoinen ajatus;
" Minkähänlaista isällä on ollut silloin, kun se oli pieni pentu...vaikea ajatella, että on joskus ollut, mutta pakkohan sen on ollut olla...tälle reviirille se on kai syntynyt, mutta olikohan sillä sisaruksia? Suuri lauma? Oliko sillä tälläistä vai....onnellista?" Viimeisen sanan sanominen epäilytti Ärhämää, sillä se oli tavallaan sen myöntämistä, että ei ollut tyytyväinen tähän, mitä nyt oli, ja oli varmaankin heikon merkki kaivata sellaista asiaa kuin onnellisuutta...lällyä ainakin, ellei heikkoutta, mutta sanottu mikä sanottu.
Ärhämä mulkaisi veljeään ja pisti nenänsä maahan alkaakseen haistella, josko missään olisi vahingossa mitään syötäväksi kelpaavaa tässä karrelle palaneessa metsässä. Sen hyvä tuuli oli mennyttä.
" Etsi sinäkin, äläkä toljota siinä kuin heikkopäinen, jos aiot syödä!" Ärhämä murahti veljelleen, ja lähti marssimaan eteenpäin kuin muka seuraisi jotain hajua, vaikka eihän sillä ollut vainua ei niin mistään.
Todellisuudessa Ärhämä olisi halunnut sanoa jotain aivan muuta, lohduttaa toista ja samalla itseään, mutta se oli jo rakentanut kovan ja kylmän kuoren ympärilleen, vaikka oli vasta kovin, kovin pieni olento.

Ärhämäkin oli nälkäinen. Hyvä. Edes pennuilla oli jotakin yhteistä verisiteen lisäksi. Kotkankynsi kuunteli pää kallellaan Ärhämän pohdintaa Veren lapsuudesta. Niin, kun tunsi Veren vain nykyisenä, oli vaikea kuvitella tuon joskus olleen pieni ja avuton, ruokaa kerjäävä pentu. Kotkankynnelle se oli erityisen vaikeaa. Veri oli mahtava, suorastaan täydellinen isä. Ei Veri ollut koskaan ollut pieni, avuton tai heikko! Veri oli aina ollut suuri ja mahtava alfa. Eikun hetkinen... Kaikki olivat joskus pentuja. Aivan.
"Varmaankin oli, mutta ne olivat heikompia, aivan varmasti. Eihän isä muuten voisi olla alfa. Ei kai kukaan sudenpentu voi olla vanhempiensa ainoa?" Kotkankynsi pohti. Pennun aivot eivät kyenneet ajattelemaan, että joku pentu saattaisi olla ainoa sinä vuonna. Niin tottunut Kotkankynsi oli sisaruksiinsa, ettei pystynyt kuvittelemaan elämää ilman heitä. Ketä Kotkankynsi sitten höykyttäisi?
"Lauma oli varmasti suuri, suurempi kuin nyt", punaturkki jatkoi pohdintaansa. Tietenkin lauma oli suurempi kuin nyt, kun koko lauma oli hajonnut tulen tieltä ties minne. Viimeinen Ärhämän kysymys oli haastava. Punaturkki vilkaisi veljeään kummissaan. Miten niin, kyllä Kotkankynsi ainakin oli onnellinen. Eihän pentu tiennyt paremmastakaan.
"Parempaa, kun oli ruokaa ja suuri lauma, joka ruokki. Ei tarvinnut itse etsiä vatsantäytettä", Kotkankynsi mutisi loukkaantuneen kuuloisena. Niin. Missä oli laumalaiset, kun heitä eniten kaivattiin? Kyllä ne hyödyttöminä pyörivät jaloissa, kun halusi olla yksin, mutta kun halusi ruokaa, ketään ei ollut lähimaillakaan. Tyypillistä toimintaa niiltä kojooteilta.

Ärhämä ärisi ilkeänä, käskien Kotkankynttäkin osallistumaan ruuanetsintään.
"Älä sinä nokinaama komenna minua", uros murahti varoittavasti, muttei jaksanut jatkaa pidempään. Nälkä voitti tappelutahdon, joten uros laski kirsunsa maahan, lähtien kulkemaan kiemurtelevaa reittiä. Kotkankynsi tuhisi kiukkuisena, katsoen hetken taivaalle kuin toivoen sieltä putoavan herkullinen ateria. Puun oksalla istui musta korppi, tuijottaen älykkäillä silmillään Kotkankynttä. Uros tuijotti takaisin, yrittäen muistella, miksi lintu näytti niin tutulta. Rääkäisten kammottavasti musta lintu nousi siivilleen, lentäen jonnekin kallion toiselle puolelle. Samassa Kotkankynsi muisti.
"Mutaturkki, tuolla on ruokaa", uros huudahti veljelleen, lähtien kiertämään kalliota, päästäkseen niittytasangon puolelle. Kotkankynsi juoksi reipasta vauhtia, koettaen liikkua sulavasti ja hallitusti, eikä kompuroiden, kuten pennut yleensä. Punaturkki juoksi häntä korkealla, nähden lopulta ilmassa kiertelevät korpit. Uros hidasti hiukan vauhtiaan, vilkaisten hartiansa yli, josko Ärhämä olisi perässä.
"Ne pitää ajaa pois. Ne syövät ruuan", Kotkankynsi murahti, miettien hetken. Aikuisia susia mustat linnut väistivät helposti, mutta nyt kyseessä oli kaksi pentua. Ehkä meteli säikäyttäisi linnut? Uros ryntäsi uudelleen täyteen vauhtiin, haukahdellen ja äristen. Linnut väistyivät vastahakoisesti, mutta väistyivät kuitenkin. Kotkankynsi napsi sivulleen hampaillaan, saaden muutamat linnut kohoamaan siivilleen. Maassa lojui puoliksi syöty karibun vasa, mustien lintujen peittämänä. Uros repi lihaa irti, äristen samalla niin vakuuttavasti kuin osasi. Häntäänsä huiskien ja välistä hampaillaan napsien pentu piti korpit sen verran sivummalla, että Kotkankynsi sai tilaa syödä. Veljeensä otus ei kiinnittänyt huomiota. Jos Ärhämä ei pärjäisi muutamalle linnulle, niin oma olisi häpeänsä.

"Minä komennan ketä lystään!" Ärhämä murahti Kotkankynnelle takaisin. Sitten se oli pysähtyvinään nuuhkimaan jotain, ja antoi veljen mennä ohitseen...ehkä tällä oli oikeastikin jotain hajua jostain ravinnoksi kelpaavasta. Kun Kotkankynsi oli kerinnyt hyvän matkaa Ärhämän ohi, se lähti tämän perään varoen visusti näyttämästä sitä, että vain kulki veljensä hännänpäätä seuraten.
Sitten veli katseli ylös, ja Ärhämäkin huomasi korpin, joka istuksi oksalla tuijottamassa sudenpentuja. Korpista sillä tuli mieleen emonsa, joka oli nimetty tuon viisaan pikimustan konkkanokan mukaan, ja pennusta tuli entistä äreämpi.
Sitten veli hihkaisi edellä, että siellä jossain olisi ruokaa, ja Ärhämä valpastui. Missä muka?
Se kuitenkin kiihdytti vauhtiaan pysyäkseen Kotkankynnen perässä, ja lopulta nähdessään korppiparven kiertelevän ympyrää ilmassa, sillekin valkeni, mitä veli oli keksinyt.
" No ajetaan sitten!" Ärähti Ärhämä Kotkankynnelle vastaukseksi kun se sanoi, että konkkanokat piti ajaa pois raadolta. Ärhämä oli kerännyt kunnon möykyllisen pahaa tuulta mielensä perukoille, ja sen voimin se ryntäsi eteenpäin hurjaa kyytiä muristen ja haukkuen vähintäänkin yhtä kovaa kuin veljensä, joka ennätti nopsempijalkaisena raadolle ensin.
Ärhämä kieppui ympäri villisti, ja haukkoi ilmaa ympärillään, syöksyen välillä yllättäin jonkun korpin kimppuun, jatkaen sitten samaa pyörimistä ja hyörimistä raivoissaan. Se onnistui iskemään niinkin nopeasti, että sai hampaisiinsa täyden latauksen siipisulkia. Ärhämä ei päästänyt irti, vaan riuhtaisi kauhusta rääkyvää korppia voimakkaasti kohti itseään, jolloin elukka rääkäisi kahta kauheammin. Riuhtaisun voimasta linnun sulat irtosivat siivestään ja Ärhämä menetti otteensa. Korppi konkkelehti hyvin epävireisen näköisesti siipi maata laahaten muiden korppien sekaan, yrittäen päästä pentua pakoon.
Ärhämä olisi päässyt oikein hyvin nyt kiinni vasan raatoon, mutta se oli jo niin innostunut tämän korpin jahtaamisesta ja päättänyt saada sen kiinni, ettei enää muistanutkaan koko raatoa, joka olisi ollut ehdottomasti parempi vaihtoehto, jos mieli saada mahansa täyteen.
Sudenpentu syöksyi korppikasan keskelle saaliinsa perään, ja kaikki muut korpit lehahtivat sen ulottumattomiin, mutta siipensä haavoittanut lintu ei kerinnyt tarpeeksi kauas, ja kiihkeä metsästäjä sai tälläkertaa paremman otteen saaliinsa siivestä.
Ärhämä toivoi, että karibua ahmiva Kotkankynsi tulisi sen avuksi, sillä henkensä puolesta taisteleva korppi pisti hurjasti vastaan, ja iski julmalla nokallaan Ärhämää kipeästi vasempaan kylkeen monta kertaa pennun retuuttaessa sitä raivoisasti. Nokan iskut satuttivat sitä napakasti kylkiluiden väliin, mutta Ärhämä piti leukansa kiinni linnun siivessä, eikä aikounut luovuttaa. Se oli päättänyt, että tästä tulisi sen ensimmäinen kaato, Kotkankynnen avulla tai ilman.

Kotkankynsi repi vasasta lihaa irti minkä kykeni, koettaen syödä mahdollisimman nopeasti ja tehokkaasti. Koskaan ei tiennyt, milloin jokin karhu tai muu kilpailija saapuisi haaskalle ja pakottaisi pennut lähtemään. Korpeistakin oli jo liikaa riesaa. Kun typerä -tai rohkea, ihan miten vain- veli sitten iski kiinni lintuun, punaturkin teki mieli parkaista. Ei, Ärhämän rääpäle, ei. Tässä oli jo ruokaa, olisit vain syönyt tästä, nokinenä, Kotkankynsi ajatteli. Hetken verran urospentu mietti, miten jättäisi veljen tappelemaan korpin kanssa itsekseen. Mitäs oli typeryyttään sen kimppuun hyökännyt.
Toisaalta, korpin kappaleiksi repiminen osoittaisi viimeistään Kotkankynnen itsenäisyyden ja kyvyn selvitä ihan yksikseen. Pentu paini hetken ajatustensa kanssa, ennen kuin ylpeys voitti. Punaturkki loikki Ärhämän luokse, repien hampaillaan korpin selkää. Lintu rääkyi ja nokki minne ylsi, mutta Kotkankynsi liikkui nopeasti, luottaen siihen, että veli pitäisi korpin paikallaan. Pentu yritti saada mustan linnun niskasta kiinni, muttei onnistunut, kiitos saaliin jatkuvan liikehdinnän. Säikähtänyt lintu huitoi toimivalla siivellään, pakottaen Kotkankynnen hetkeksi perääntymään kauemmas.
Se riitti punaturkille, joka näki tilaisuutensa koittaneen.
"Pidä kiinni", pentu ärähti veljelleen, sulkien leukansa linnun kaulan ympärille. Uros ravisteli minkä pystyi, kiskoi ja toivoi Ärhämän repivän vastaan. Samperin lintu ja samperin lihaksien puute. Kotkankynsi vihasi heikkouttaan, kun ei pystynyt puremaan lintua paloiksi saman tien, vaan joutui repimään ja riuhtomaan kuin mielipuoli. Lopulta lintu lopetti räpiköintinsä, jolloin Kotkankynsi päästi irti yllättyneenä. Joko se korpinrääpäle kuoli?
"Saimme juuri korpin saaliiksi", pentu julisti karvat pörhöllään ja häntä pystyssä. Kotkankynsi oli ylpeä suorituksestaan, tietenkin kaikki oli vain punaturkin ansiota. Mitäpä siitä, että Ärhämä oli hoitanut varsinaisen työn nappaamalla alunperin linnun kiinni. Kotkankynnelle kuului kaikki kunnia tästä kaadosta. Itseensä tyytyväisenä punaturkki pörhisti karvojaan vielä enemmän, seisten hyväryhtisenä ja tasapainoisena. Hiukkasen hengästyneenä uros tasasi sydämensä sykettä, tuijottaessaan mustaa lintua. Pentu tunsi riemua, ylpeyttä, iloa, onnistumisen tunnetta, joka hiveli ylpeyttä yhä lisää ja vahvuutta. Kotkankynsi oli nyt viimeistään näyttänyt koko maailmalle pärjäävänsä itse!

Ei kun oho, eihän paikalla tätä näytöstä ollut todistamassa kuin Ärhämä. Hitsi.

Sitten punainen hahmo loikkasi Ärhämän näkökenttään ja yritti saada kirkuvasta linnusta otetta, mutta konkkanokka onnistui väistämään Kotkankynnen teräviä hampaita. Sillä oli liikaa liikkumatilaa Ärhämän vain roikkuessa hampaillaan sen siivessä, ja veljen seuraavaksi koettaessa iskeä Ärhämä irrotti otteensa ja nappasi nopeasti uudelleen kiini siivestä, mutta nyt lähempää korpin ruumista. Nyt Ärhämä sai painettua saaliin ruumillaan vasten maata, jolloin se pysyi paljon tiiviimmin aloilaan. Kun punakko kehoitti sitä pitämään kiinni, Ärhämän teki mieli ärähtää sile, että pitäisi turpansa tukossa, mitä muuta se kuvitteli Ärhämän olevan tekemässä tässä?! Tietenkään Ärhämä ei voinut tehdä niin kita täynnä korpin siipi-lihasta, ja tämä asia jäi kaivelemaan pentua.
Sitten veli iski linnun kaulaan, retuutti ja kiskoi, kunnes lintu valahti velttona maahan. Ärhämä irrotti otteensa siivestä ja katsoi innoissaan veljeään. Ärhämän kita oli auki ja vaalenapunainen pikku kieli roikkui suusta hännän heiluessa hurjasta onnistumisen riemusta puolelta toiselle sen minkä ehti. Ärhämä oli unohtanut tyystin, että se oli aivan tovi sitten suuttunut Kotkankynnelle. Se suuttui niin usein, ettei oikein aina itsekään pysynyt omien ailahteluidensa perässä.
"Voi vietävä! Voi vietävä veli! Niin saimme! Niin tosiaan saimme!" Se hihkui innoissaan ja Kotkankynnen pöyhistelyistä piittaamatta koetti käydä tyrkkäämässä tätä kylkeen, ennenkö loikkasi takaisin korpin elottoman ruumiin puoleen ja iski nälkäisenä hampaansa kiinni sen kaulaan.

Kotkankynsi suostui osallistumaan veljensä riemuun muutamalla punertavan hännän heilautuksella, mutta loikkimiseen ja riehumiseen ei pentu lähtisi. Se oli vain niin lapsellista touhua. Tosiasiassa punaturkin sisällä kiehui, pentu oli juuri tappanut ensimmäisen saaliinsa. Jos Kotkankynsi olisi ollut yhtään tunteellisempi ja avoimempi pentu, olisi otus riehunut, haukkunut iloaan ja haastanut veljeään leikkiin. Nyt susi vain seisoi, jokaisesta pörhöllään olevasta karvasta itsevarmuus ja -tyytyväisyys hohkaten.
Veli kävi tyrkkäämässä, saaden punaturkin hetkeksi epävarmaksi. Mitä tämä nyt oli? Ei tällaista hellyyttä ja tyytyväisyyden osoitusta joka päivä tapahtunut. Kotkankynsi seisoi, heilauttaen häntäänsä nopeammin. Hetkeksi kova ulkokuori suli, paljastaen pienen, riemuisan pennun sisällään. Nopeasti uros kuitenkin pakotti itsensä rauhoittumaan. Tunteellisuus oli heikkoutta. Itseään suojeli parhaiten, kun esti muilta pääsyn sydämeensä.
"Olisipa isä nähnyt tämän", Kotkankynsi pohti ääneen, yllättäen itsensäkin. Uros tosiaankin toivoi, että mahtava Veri olisi nähnyt poikiensa silmiähivelevän saalistussuorituksen. Olivathan kakarat tappaneet yhden korpin itsekseen!
"Hei, minäkin haluan osani!" Uros ärähti, koettaen tyrkätä Ärhämää kauemmas. Vaikka pentu olikin jo maistellut vasan lihaa ja tyydyttänyt pahimman nälkänsä sillä, ei mikään voittaisi itse kaadettua saalista. Jos Ärhämä siirtyisi sen verran, että Kotkankynsi saisi kiinni korpista, pentu repisi itselleen herkullista, lämmintä, veristä lihaa syötäväksi. Jos velipoika taas estäisi pääsyn elottoman saaliin luokse, Kotkankynsi hyökkäisi pennunraivollaan päin, koettaen kaikin tavoin päästä osalliseksi korpin syönnistä. Punaturkki halusi maistaa lämmintä lihaa, jonka tappamiseen oli osallistunut. Kai pennulla oli siihen oikeuskin? Valitettavasti Kotkankynsi tiesi, ettei pärjäisi veljelleen, jos mokoma tosissaan puollustaisi saalistaan. Pentu saattoi vain toivoa nopeutensa riittävän, jotta ketterä otus saisi napattua ruuakseen edes palasen herkullisesta lihasta. Tietenkin oli sekin mahdollisuus, että Ärhämä liikahtaisi sen verran, että pennut mahtuisivat sulassa sovussa ateriansa ääreen.

"Olisipa isä nähnyt tämän", Sanoi Kotkankynsi, ja Ärhämä yhtyi tähän toiveeseen. Nyt ne olivat ainakin tehneet jotain, josta isä olisi tosiaan voinut olla ylpeä!!
Vai...olisiko isä sittenkin vain löytänyt pelkästään moitteen sijaa pentujen toiminnasta? Ehkä oli kuitenkin parempi, ettei isä ollut paikalla...jos se olisikin vain pettynyt poikiinsa jotka aina vain olivat niin tavattoman heikkoja, kömpelöitä ja pieniä, että yhden korpinkin teilaamiseen tarvittiin kaksi kappaletta tälläisiä rääpäleitä..
Ärhämä päätyi siihen lopputulokseen, että veljekset olivat surkeuden huippu riekkuessaan tälläistä mitätöntä korppia.
Vaikka totuushan oli aivan toinen. Oli suuri saavutus kahdelta kolme-nelikuiselta sudenpojalta saada eläväksi saaliiksi yhtään mitään!
Tämä päätelmä veti Ärhämän jälleen sen luonteen äkäisimpään laitaan, ja kun Kotkankynsi herkesi siihen saaliille tyrkkimään, Ärhämällä kärähti.
Se nosti raadon leuoissaan ja hypähti sen kanssa taaksepäin, muristen uhkaavasti Kotkankynnelle, joka ryntäsi raivoissaan kuiville jäämisestään päin Ärhämää. Ärhämä loikkasi kuono tuoretta verta valuen Kotkankynttä vastaan pitäen korpin takanaan, ja yritti päästä suoriltaan kiinni veljensä kurkkuun.
Se oli raivoissaan siksi, että se oli hyvin nälkäinen susi, ja joku toinen yritti tulla ottamaan sen saaliista osansa, ja tuo saalis oli vielä hyvin merkittävä saalis. Suuttuahan tälläisessä tilanteessa kuuluikin!
Ärhämä oli unohtanut raivossaan tyystin, että Kotkankynsi oli tehnyt aivan yhtä paljon saaliin kaatumisen eteen kuin se itsekin, ja korppi oli sille aivan yhtä iso juttu kuin Ärhämällekin.